6. Rauhanomaisen rinnakkainolon mikrokonteksti NKP:n asiakirjoissa

6. 1. NKP:n asiakirjat case studyn kohteena

Neuvostovaltion ulkopolitiikan peruskäsite oli rauhanomainen rinnakkainolo. Perustuslain 28. pykälän mukaan "SNTL:n ulkopolitiikka on suunnattu yhteiskuntajärjestelmiltään erilaisten valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen johdonmukaiseen noudattamiseen" (1977, s. 9). Tässä luvussa tutkitaan, minkälainen merkitys rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteelle muodostuu NKP:n asiakirjoissa eli minkälaisissa lause- ja asiayhteyksissä rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä on käytetty.

NKP:n asiakirjat on valittu tämän case studyn kohteeksi siksi, että neuvosto-opin mukaan asiakirjoissa "konkretisoidaan ja syvennetään tieteellisen kommunismin teoriaa ja sovelletaan taitavasti sen perusajatuksia nykytilanteen analyysiin ja vallankumoustaisteluun sekä sosialistisen ja kommunistisen rakennustyön konkreettiseen käytäntöön" (Afanasjev 1982, s. 31). Puolueasiakirjojen keskeinen asema neuvostomarxilaisessa teoretisoinnissa tulee esille esimerkiksi siinä, että puolueasiakirjat ovat tärkein lähdeaineisto kaikissa rauhanomaista rinnakkainoloa käsittelevissä neuvostoliittolaisissa väitöskirjoissa. Asiakirjoja pidettiin yhteiskunnallisen toiminnan dokumentaatiokokoelmana. Maan tutkimuslaitokset osallistuivat tekstien valmisteluun: Neuvostoliiton tiedeakatemia, Marxismi-leninismin instituutti, Yhteiskuntatieteiden akatemia, NKP:n keskuskomitean korkein puoluekoulu ja NKP:n keskuskomitean yhteiskunnallinen instituutti. Brezhnev perusteli 1960-luvulla näiden instituutioiden asemaa asiakirjoja laadittaessa:

"Näissä tutkitaan marxilaisen ajattelun kehitystä ja tuetaan tieteellistä yhteistyötä sosialististen maiden ja kommunististen puolueiden kanssa, laaditaan yhdessä anti-imperialistinen propaganda ja järjestetään konferensseja marxilais-leniniläisestä teoriasta, sosialismin ja kommunismin rakentamisesta, maailman vallankumouksellisesta kehityksestä ja historian nykyisistä ongelmista." (Brezhnev, Keskuskomitean raportti 14.8.1967, Puolueasiakirjat 9/353)

Puolueasiakirjojen tarkoitus oli niissä olevien esipuheiden mukaan osoittaa, "minkälaisia ovat kommunistisen puolueen ja neuvostokansan päätökset, toiminta ja tulevaisuuden suunnitelmat". Näiden asiakirjojen julkaisemista pidettiin tärkeänä, koska uskottiin, että "NKP:n kokemuksilla on valtava teoreettinen ja käytännön vaikutus omaan puolueeseen, sosialistisiin valtioihin ja kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen" (Puolueasiakirjat 9/10). Niinpä dokumentaatiossa
pyrittään antamaan "runsaasti tietoa kansainväliselle kommunistiselle ja työväenliikkeelle" (3/19). Tarkoituksena on myös "osoittaa NKP:n ideologinen toiminta ja sosialismin rakentamisen perusteet" (1/11). Asiakirjojen merkityksestä sanotaan yhdeksännen osan esipuheessa seuraavaa:

"Dokumentaatiossa esitellään puolueen ideologinen toiminta. Siinä näytetään, kuinka puolue ohjaa uuden ihmisen kehittämistä kaikkia ideologisen työn menetelmiä hyväksi käyttäen. Puolue ohjaa ja valistaa, agitoi ja propagoi sekä käyttää kirjallisuutta ja tiedettä kasvattaakseen sellaisen uuden ihmisen joka kunnioittaa kommunistista moraalia, marxismi-leninismin ihanteita, neuvostolaista patriotismia ja proletaarista internationalismia porvarillista ideologiaa sekä oikeistolaista ja vasemmistolaista revisionismia vastaan." (9/10)

Näiden puolueasiakirjojen tutkimuksessa on sovellettu semanttista kenttäteoriaa. Kenttäteorian mukaan jokainen sana on osa suurempaa hierarkkisesti rakentuvaa kokonaisuutta ja saa merkityksen kokonaisuuden osana. Käsitteen hierarkian selvittäminen tarkoittaa, että etsitään käsitteen "yläpuolella" ja "alapuolella" olevia sanoja, seemejä. Lähimerkityksiset sanat muodostavat semanttisen kentän, jossa merkitykset kasvavat toistensa sisästä. Etsitään niin alkeellisia merkitysyksikköjä, että käsite tulee ymmärretyksi arkikielen sanoilla.

Tässä tutkimuksessa on rauhanomaisen rinnakkainolon merkityskenttää rakennettu siihen hierarkkiseen järjestelmään, jossa tieteellinen kommunismi muodostaa ylimmän tason. Hyponymiasuhteet seuraavat sitä neuvostolaisen tieteellisen kirjallisuuden luokitusjärjestelmää, joka oli käytössä Leninin kirjastossa vuonna 1985 (ks. kaavio Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen merkityskenttä, seuraava sivu). Tieteellisen kommunismin semanttisessa kentässä käsite rauhanomainen rinnakkainolo määritellään  osaksi kommunistisen valtion laajentamista siinä vaiheessa, kun on vielä olemassa "tuhoon tuomittuja vanhoja kapitalistisia valtioita". Rauhanomainen rinnakkainolo edustaa politiikkaa, jota on noudatettava siirryttäessä vanhasta yhteiskunnallisesta rakenteesta uudempaan. Rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä harjoitetun politiikan tarkoituksena on muuttaa vanha kapitalistinen yhteiskuntamuoto uudeksi sosialistiseksi yhteiselämäksi.
 
Rauhanomainen rinnakkainolo liittyy tämän mukaisesti sosialismin ja kommunismin dialektiseen kehitykseen ja kommunistisen yhteiskuntamuodon kehittymisen lainmukaisuuteen. Yksi kehityksen lainmukaisuuksista on väistämätön suunta kapitalismista kommunismiin. Tämä ylimenokauden lainmukaisuus edistyy eri tavoilla, joista yksi on rauhanomainen rinnakkainolo ja taistelu yleisen rauhan puolesta. Käsite Yleinen rauha kuuluu kenttään, joissa on kyse sodasta ja sen välttämisestä.

Rauhanomainen rinnakkainolo jakaantuu neljään kenttään. Nämä rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen "alla"olevat käsitteet ovat niitä hyponyymejä (seemejä), joilla selvennetään rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä. Siksi tutkimuksessa etsitään myös näiden alakäsitteiden tekstikonteksti:
1. luokkataistelu (Neuvostoliiton siirtyminen kapitalismista sosialismiin ja luokkataistelu kapitalistisissa maissa),
2. taloudellinen kilpailu,
3. ideologinen taistelu ja
4. maailman vallankumouksellinen prosessi (ja siirtyminen kapitalismista sosialismiin).
 

sivu 230: Rauhanomaisen rinnakkainolon merkityskenttä




Mahdollisimman suuren systemaattisuuden sekä immanentin kuvan saamiseksi on lause- ja asiayhteyksien valinnassa noudatettu Neuvostoliiton omaa identifiointia eli kohteet on valittu NKP:n asiakirjoista tehdyn indeksin perusteella. Se kattaa vuodet 1913-1982.


Indeksissä viitataan ajanjaksona 1917-1982 rauhanomaiseen rinnakkainoloon ja sen seemeihin 654 kertaa seuraavasti:

luokkataistelu 13.11.1917-31.1.1977                                 208 kertaa
sosialistinen vallankumous 19.12.1921-31.1.1977               150 kertaa
rauhanomainen rinnakkainolo 18.12.1925-17.5.1980          136 kertaa
taloudellinen kilpailu 27.4.1925-23.3.1981                           98 kertaa
ideologinen taistelu 14.2.1956-29.5.1981                             62 kertaa
 
Eri vuosikymmeninä näiden käsitteiden käyttötiheys on vaihdellut niin, että vuoteen 1930 saakka käytettiin eniten käsitettä luokkataistelu. Tämä tarkoittaa, että rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteestä voidaan sanoa painotetun sen luokkataistelun puolta (katso 2.2.3.). Sen jälkeen vuoteen 1960 saakka rauhanomaiseen rinnakkainoloon liitettiin useimmiten käsite taloudellinen kilpailu, 1960-luvulla vallankumous ja 1970-luvulla ja sen jälkeen ideologinen taistelu:

luokkataistelu                                           1917-1930
taloudellinen kilpailu                                  1931-1960
sosialistinen vallankumous                          1961-1970
ideologinen taistelu                                    1970-1982
 
(Katso taulukko: Avainsanojen käyttö NKP:n asiakirjossa ja avainsanojen käyttö NKP:n johtajien aikakusina NKP:n asiakirjoissa, seuraavat sivut 231, 233)


 


Tutkimuksessa on käyty läpi ne lause- ja asiayhteydet, joissa rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä ja sen hyponyymejä on käytetty. Aineistossa mitattavana yksikkönä on kappale, jossa sana esiintyy tai mikäli varsinainen sana ei esiinny se sivu, johon indeksissä viitataan. Jos kohde eli sana esiintyy jossakin muussa kohdassa, mutta sitä ei ole indeksiin merkitty, ei sitä ole otettu laskentaan mukaan. Toisaalta myös, vaikka sana ei esiinny indeksin osoittamassa viitteessä, on merkitystä kohdasta etsitty lähin vastaavuus, esimerkiksi, jos sanaa luokkataistelu ei löydy määrätyltä sivulta, on katsottu sanan taistelu lauseyhteys. Vaikka käsite maailman vallankumouksellinen prosessi on viisi kertaa saanut monisivuisen viitteen (esim. 238-251), mistään yksittäisestä puheesta ei ole otettu enempää kuin viisi määritelmää.


Analyysin suorittamiseksi on tehty määrättyjä alkuolettamuksia (Sulevo, n.d., s. 9). Ennen ensimmäistä mittausta alkuolettamus oli, että teksteistä löytyy selityksiä, jotka yhdistämällä voidaan ymmärtää yhtenäinen marxilais-leniniläinen teoreettinen vastaus sille, mitä esimerkiksi käsite luokkataistelu osana rauhanomaista rinnakkainoloa tarkoittaa. Kun selvisi, että teoreettista pohdiskelua ei ole harjoitettu. laskettiin menetelmiä ja päämääriä täsmentävät lauseenjäsenet, kuten esimerkiksi millä konkreettisilla menetelmillä luokkataistelua käydään, ketkä sitä käyvät ja ketä vastaan.
 
Käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo määritelmään sisällytettiin sellaiset lauseet, joissa mainitaan kahden järjestelmän väliset suhteet. Jos mainintaa ei ollut, valittiin ne lauseet, jotka liittyvät maailmanrauhaan. Kohteista merkittiin ylös myös puheyhteys eli puhuttiinko esimerkiksi luokkataistelusta taloudellisten kysymysten vai kansainvälisten kysymysten yhteydessä.

Sanojen ja kontekstien tutkiminen aloitetaan vuodesta 1917. Ainoastaan käsitteeseen maailman vallankumouksellinen prosessi on viitteitä ennen vuotta 1917.

Luokkataisteluun on ensimmäinen viite marraskuulta 1917. Yllättävää on, että rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteeseen viitataan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1925, vaikka sellaiset tärkeät ulkopoliittiset dokumentit kuin rauhandekreetti ja Brest-Litovskin rauha julkaistiin jo aikaisemmin. Myös käsite taloudellinen kilpailu tuli tunnetuksi ensimmäisen kerran vuonna 1925. Ideologinen taistelu käsitteenä ilmestyi puolueasiakirjoihin vasta vuonna 1956.

Materiaalin periodisoinnissa ei esitutkimusten jälkeen näyttänyt mielekkäältä tyytyä pelkästään puoluekokousten ja 5-vuotissuunnitelmien tarkasteluun, koska käsitteiden käyttöyhteydet ja käyttötiheydet eivät muuttuneet olennaisesti. Myöskään kansainväliset tapahtumat kuten 2. maailmansota tai Kuuban ohjusselkkaus eivät merkinneet yhden periodin loppumista ja uuden alkamista. Sen sijaan selviä merkkipaaluja käsitteiden merkitysten muuttumisessa olivat valtion päämiesten vaihtumiset. Kiinnostavimpia tosin vuodet 1922-1925, jolloin käytiin valtataistelua, samoin 1953-1956, 1962-1964, mutta puolueasiakirjoissa on näistä jaksoista liian vähän materiaalia semanttisen analyysin suorittamiseksi.

Työssä on laskettu käsitteiden merkitys ja merkityksen muuntuminen viisivuotiskausittain alkaen vuodesta 1920-1925 ja seuraavat päämiesten ajanjaksot:


1917-1923 Leninin kausi
1924-1953 Stalinin kausi
1954-1963 Hrushtshevin kausi
1964-1985 Brezhnevin kausi

Sana- ja asiayhteyksistä on muodostettu data. Sen perusteella pyritään vastaamaan kysymyksiin, mikä näiden käsitteiden merkitys on ollut Leninin, Stalinin, Hrushtshevin ja Brezhnevin aikana. Kiinnostava on myös tietää, miten NKP:n asiakirjoissa, jotka neuvosto-opin mukaan muodostivat teoreettisen perustan kommunistiselle ajattelulle, luotiin sanoille merkitys. Voiko sanojen takaa löytää yhtenäisen idean?

6.2. Rauhanomaisen rinnakkainolon käsite puolueasiakirjoissa

Rauhanomaisella rinnakkainololla ja sen hyponyymeillä on neuvostomarxilaisen indoktrinaation mukaan koko Neuvostoliiton historian ajan ollut yksi yhtenäinen merkitys. Käsitteiden merkitys ei muutu, mutta myönnetään, että eri historiallisina jaksoina käsitteet saavat erilaisia painatuksia.

Edellisessä luvussa rauhanomaisen rinnakkainolon todettiin saavan erilaisia merkityksiä eri konteksteissa. Mikä näistä merkityksistä tulee esille historiallis-normatiivisessä diskurssissa? Mitä rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä neuvostoliittolaisille on maata hallitsevan kommunistisen puolueen asiakirjoissa painotettu eri vuosikymmeninä?

Vertailukohteen saamiseksi on aluksi laskettu, minkälaista kirjallisuutta rauhanomaisesta rinnakkainolosta on Neuvostoliiton pääkirjastossa, Ujcelfhcndtyyfz ,b,kbjntrf CCCH bvtyb D B Ktybyf. Keväällä 1984 kirjastossa oli saatavilla 248 tutkimusta rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Puolet teoksista oli ilmestynyt Hrushtshevin ajalla vuosina 1956-1964, loput sen jälkeen vuosina 1965-1984. Vain kolme ennen vuotta 1956 kirjoitettua teosta rauhanomaisesta rinnakkainolosta oli saatavilla vuonna 1984.

45 % ilmestyi Hrushtshevin aikana vuosina 1956-1962 (112 kirjaa)
25 % ilmestyi vuosina 1963-1972 (62 kirjaa)
30 % ilmestyi vuosi 1972-1982 (74 kirjaa).



Miten käsitettä näissä kirjoissa on käytetty?

Rauhanomaista rinnakkainoloa käsittelevä kirjallisuus jakautuu seuraavasti:


43 % juridinen rauhanomaisen rinnakkainolon määritelmä. Kirjoissa kuvataan neutraalisti valtioiden välisiä suhteita. Niissä tarkastelukulmia ovat kahden järjestelmän välinen rinnakkainolo, yhteistyö, taistelu yhteisestä rauhasta, kansainvälinen turvallisuus, kansainvälinen oikeus ja kansainvälisen politiikan teoria ja käytäntö.


27 % NKP:n ohjelman mukainen määritelmä, jossa kuvataan Neuvostovaltion ylivoimaisuutta kapitalistisiin valtioihin verrattuna. Niissä tarkastelukulmina ovat Neuvostoliiton ulkopolitiikka, NKP:n, kommunististen puolueiden ja proletaarisen internationalismin vahvistuminen sekä tieteen ja tekniikan edistyminen. Sosialismi tarkoittaa rauhaa ja edistystä.


18 % nationalistinen määritelmä. Teoksissa pyritään selvästi kehittämään maailman vallankumousta. Niissä tarkastelun kohteina ovat taistelu kahden järjestelmän välillä, ideologinen  taistelu, kapitalismin väistämätön muuttuminen sosialismiksi, vallankumouksellinen prosessi sekä työluokan yhteys demokraattiseen sosialismiin.

alle 2 % keskittyy kuvaamaan yksittäisiä aiheita. Yksittäisiä tutkimuksia on tehty monista eri aiheista: historia, mitä Lenin sanoi, Rapallon merkitys, taloudellinen kilpailu, luokkataistelu, luokkaluonne sekä länsimaiden ja Kiinan kritiikki.

10% yleisiä.


Käsitteen selkiytymättömyyttä korostaa, että jopa yhteisen rauhanomaisen maailman luomista painotettiin lähes joka 10. teoksessa. Eniten yhteisen maailman puolesta kirjoitettiin vuonna 1958. Vuoteen 1960 mennessä yleisimmäksi aiheeksi oli muodostunut kapitalismista sosialismiin siirtyminen. 1970-luvulla ei ollut enää yhtään otsikkoa, jossa olisi painotettu erityisesti Leninin osaa rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä. Myöhemmin Brezhnevin aikana käsite hämärtyi tarkoittamaan yhä enemmän imperialismin vastustamista ja toisaalta rauhaa ja liennytystä. Järjestelmien välisissä suhteissa sanottiin elettävän kehitysjaksoa, jota leimaa ideologinen taistelu. Suurin osa kirjoista käsittelee yleisluontoisesti rauhaa, yleistä turvallisuutta ja hyvinvointia. Kirjat ovat fraseologisia ja iskusanatyylisiä. Siksi niistä ei saa selville merkityksen merkitystä eli Weberin kuvaama syvyyskieliopin määritelmä: Pikemmin tulee tarve etsiä niitä Leninin kirjoituksia tai tutkia niitä sopimuksia, joihin niissä viitataan. Kirjoissa ei selvitetä peruskäsitteitä.

Rauhanomainen rinnakkainolo on mitä tyypillisin iskusana yleisessä poliittisessa kirjallisuudessa. Sen erityinen sisältö - menetelmä kommunismiin siirtymiseksi - tulee harvoin esille. Kirjallisuudessa keskitytään rauhanomaisten toimien propagandistiseen esittelyyn. Kielitieteellisin menetelmin niistä onkin vaikeaa avata rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksen mielekkyys.

Puolueasiakirjojen indeksissä on 126 viitettä rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Koska sanapari rauhanomainen rinnakkainolo esiintyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1956, viitteitä kuitenkin on vuodesta 1925 lähtien, tarkoittaa tämä, että siitä asiasta johon sanaparilla rauhanomainen rinnakkainolo viitataan, on puhuttu toisella nimellä jo ennen kuin varsinainen sanaliitto tuli käyttöön. Indeksin perusteella on etsitty, missä lause- ja puheyhteyksissä rauhanomaista rinnakkainoloa on käytetty.

Puolueasiakirjojen indeksissä ensimmäinen viittaus rauhanomaiseen rinnakkainoloon on 14. puoluekokouksessa 18.12.1925. Puoluekokouksessa pidettiin rauhan takaamista tärkeänä siksi, että oma maa pääsisi kehittymään. Ulkopolitiikassa tarvittiin "hengähdystauko", jonka ajaksi Neuvostoliiton suhteet kapitalistisiin maihin perustuisivat niin kutsuttuun rauhalliseen yhteiselämään (vbhyjt cj;bntkmcndj), "vaikka järjestelmien välinen vastakkaisuus kasvaakin", kuten lisättiin (keskuskomitean raportti, 3/244). Taloudellisista suhteista kapitalistisiin maihin uskottiin saatavan melkoisesti etuja, "kunhan samalla kiinnitetään huomiota maan riippumattomuuden säilyttämiseen". Tällöin tulivat esille ne ominaisuudet, jotka myöhemminkin liitettiin rauhanomaiseen rinnakkainoloon, vaikkakaan ei näin suorasanaisesti: rauhanomainen rinnakkainolo on ajallisesti rajattu, tarkoittaa sodan poissaoloa, mutta järjestelmien vastakkaisuus kasvaa. Päämääränä on saada suhteista taloudellista hyötyä.

Kun 15. puoluekokouksessa joulukuussa 1927 keskusteltiin puolueen kansainvälisistä tavoitteista, pidettiin perustana rauhan politiikkaa. Rauhan säilyttäminen tarkoitti "taistelua imperialistien aiheuttamia sotia vastaan". Rauhan politiikka oli perustava ehto sosialismin kasvulle Neuvostoliitossa. Päämääränä oli kehittää eri maiden työläisten "veljellisiä" suhteita ja maiden taloussuhteita, mutta "samalla varmistaa Neuvostoliiton taloudellinen itsenäisyys" ja puolustuskyky (Keskuskomitean raportti, 4/16).

Kolmannen kerran indeksissä viitataan rauhanomaiseen rinnakkainoloon vasta 17.2.1950. Korkein neuvosto teki päätöksen, että "rauhanomainen kilpailu turvaa sosialismin voiton kapitalismista". Taistelua tuli käydä "rauhan, demokratian ja sosialismin" puolesta (6/300). Myös 18. puoluekokouksessa vuonna 1952 viitattiin rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Siinä yhteydessä se sai merkityksen rauhanomaisesti kehittyvä talous ja kulttuuri.
Ensimmäisen kerran NKP:n asiakirjoissa mainitaan sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo vuonna 1956, 20. puoluekokouksessa. Se esiteltiin kansainvälisen oikeuden periaatteena ja sille annettiin merkitys ystävälliset suhteet valtioiden välillä. Rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden pohjana sanottiin olevan Bandungin konferenssin päätökset valtioiden välisistä suhteista:

"Periaatteisiin vaikuttavat tunnetut viisi periaatetta kansainvälisistä suhteista, jotka monet valtiot ja laajat yhteiskunnalliset kerrokset ovat hyväksyneet... rajojen ja suvereniteetin kunnioitus, hyökkäämättömyys, sekaantumattomuus sisäisiin asioihin, tasapuolisuuteen ja molemminpuoliseen etuun perustuvat suhteet, rauhanomainen rinnakkainolo ja taloudellinen yhteistyö." (7/96)

Hrushtshev antoi käsitteelle myös toisen merkityksen. Hän puhui rauhanomaisesta rinnakkainolosta tunnettuna leniniläisenä periaatteena:

"Rauhanomainen rinnakkainolo edistyy, kun rauhan ja turvallisuuden puolesta taistelevien voimat kasvavat kansainvälisissä suhteissa. Paremmat suhteet, luottamus ja yhteistyö perustuvat leniniläiseen periaatteeseen rauhanomaisesta rinnakkainolosta." (7/97)

Mitä ovat leniniläiset periaatteet? Puoluekokouksissa niistä ei oltu aiemmin puhuttu. Viittasiko Hrushtshev rauhanjulistukseen vuodelta 1917, Genovan konferenssiin vuodelta 1922? Itsestäänselvyyden vaikutelmaa vahvistettiin julistamalla, että rauhanomainen rinnakkainolo on "jo pitkään käytössä ollut" kansainvälisten suhteiden muoto. Tässä yhteydessä ei puhuttu rauhanomaisesta rinnakkainolosta luokkataistelun muotona. Sen sijaan rauhanomaista rinnakkainoloa edistävät ne, jotka taistelevat "rauhan ja turvallisuuden puolesta". Kun tuntee Neuvostoliiton määritelmän rauhalle - rauha on mahdollinen vain kommunistisessa yhteiskunnassa - saa rauhanomainen rinnakkainolo myös muita merkityksiä ja päämääriä kuin luottamus ja yhteistyö. Hrushtshev sanoi myös, että rauhanomainen rinnakkainolo luo edellytykset kaupan kehitykselle.

Kysymystä siitä, voiko "kahden järjestelmän välinen rauhanomainen rinnakkainolo estää sodan", pidettiin kansainvälisten suhteiden periaatteellisena kysymyksenä. Kuitenkin rauhanomainen rinnakkainolo vuonna 1956 tarkoitti ensisijaisesti taloudellisten suhteiden parantamista. 20. puoluekokouksessa puhuttiin eri kohdassa niistä tavoista, "joilla eri maat siirtyvät sosialismiin". Hrushtshevin puheessa tuli esille rauhanomaisen rinnakkainolon politiikka jopa "riippumatta sosiaalisesta järjestelmästä":

"Neuvostoliiton ulkopolitiikan päälinja on edelleen leniniläinen periaate rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Tähän liittyen on hyvä todeta, että rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteen suosio kasvaa. Me noudatamme leniniläistä politiikka valtioiden rauhanomaisesta rinnakkainolosta, riippumatta niiden sosiaalisesta järjestelmästä. Erilaisten sosiaalisten ja poliittisten järjestelmien välistä rauhanomaista rinnakkainoloa on lisättävä kaupan laajentamiseksi." (ulkopoliittinen toiminta, Puolueasiakirjat 7/103)

Myöhemmin samana vuonna oikaistiin, että rauhanomainen rinnakkainolo koskee vain "eri järjestelmää edustavien valtioiden välisiä suhteita". "Sosialististen maiden" suhteet järjestetään "proletaarisen internationalismin politiikan" mukaisesti (keskuskomitean päätös yksilöpalvonnan lopettamiseksi 30.6.1956, puolueasiakirjat 7/200).

Vasta tällöin tuotiin selvästi esille ajatus sosialismiin siirtymisestä uuden ulkopoliittisen linjan avulla. Tällöin pohdittiin, millaisia mahdollisuuksia rauhanomainen rinnakkainolo tarjoaa "sodan estämiseksi ja sosialismiin siirtymiseksi" (7/200).

Kesän 1957 tapahtumat ovat rauhanomaisen rinnakkainolon historiassa yllättäviä. Tuolloin erotettiin puolueen keskuselimistä niin kutsuttu puoluevastainen ryhmä Molotov, Malenkov, Kaganovitsh ja Bulganin. Heitä syytettiin nimenomaan yrityksestä "vastustaa rauhanomaista rinnakkainoloa, liennytystä ja hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa" (Keskuskomitean täysistunto, päätös puolueen vastaisesta ryhmästä 22.6.1957, 7/268). Ryhmää syytettiin siitä, että se ei ollut tajunnut, että "kommunismin puolesta on toteutettava 20. puoluekokouksen päätöksiä, rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa, kansojen ystävyyttä ja sosialistisen leirin vahvistamista". Ryhmää syytettiin konservatiivisuudesta ja dogmaattisesta marxismi-leninismin tulkinnasta. "Elävä marxismi-leninismin kehittäminen" vaatii sen sijaan ystävyyttä ja teollisuuden, maatalouden, asuntorakentamisen ja liittotasavaltojen oikeuksien kehittämistä (7/271).

Toisin kuin kovia menetelmiä kannattava ryhmä, Hrushtshev uskoi Neuvostoliiton saavuttavan taloutensa ansiosta yhä enemmän kunnioitusta ja siten voi vaikuttaa maailman tapahtumiin. Kapitalismi sulautuisi vähitellen sosialismiin esimerkin voimasta. Hrushtshevin vastustajat eivät uskoneet, että Neuvostoliiton oma esimerkki olisi riittävä. Kiina ja nk. puolueenvastainen ryhmä syyttivät Hrushtshevia siitä, että tämä luo ystävällisiä suhteita kapitalistisiin valtioihin. Vastustajien mielestä olisi tarvittu edelleenkin kritiikkiä (ideologista taistelua) ja kamppailua (luokkataistelua), jotta maailma muuttuisi kommunistiseksi. Rauhanomainen siipi voitti vuoden 1957 kapinan ja ne keskuskomitean henkilöt: erotettiin, jotka pitivät jatkuvaa taistelua tarpeellisena. Mutta Kiinan alkaessa syyttää Hrushtshevia lipsumisesta vallankumouksen tieltä, rauhallisen ja esimerkillisen yhteiselämän politiikkakokeilu päättyi kuitenkin ja taistelusanasto palautettiin.

21. puoluekokouksessa puhuttiin rauhanomaisesta rinnakkainolosta ennen kaikkea talousasioiden yhteydessä. Hyvien taloussuhteiden katsottiin olevan takeena siitä, että "leniniläinen periaate rauhasta ja turvallisuudesta" toteutuu (7/378). Toiminnan päämääriä olivat taloudellinen kasvu ja sen avulla saavutettava voitto kapitalistisista maista talouselämässä ja sosialistisessa demokratiassa. Rauhanomaisen rinnakkainolon toteutumisen uskottiin edistävän kehitystä kommunismin voitoksi ja "materiaalisen, teknisen ja sosiaalisen perustan luomiseksi kommunismille" (21. ylimääräinen puoluekokous, 5-vuotissuunnitelman kansainväliset tehtävät, Puolueasiakirjat 7/481).

Mutta 21. puoluekokouksen jälkeen alettiin käsitteen yhteydessä puhua yhä enemmän kommunismin, vallankumouksen ja työväen menestymisestä. Käsite rauhanomainen rinnakkainolo mainittiin enää vain muutaman kerran kaupan edistämisen ja vielä harvemmin rauhan, ystävyyden ja liennytyksen yhteydessä. Puoluevastaisen ryhmän erottaminenkaan ei ollut lieventänyt taloudellista takapajuisuutta, vaikka niin oli uskottu.

Rauhanomainen rinnakkainolo on ollut tärkeä käsite NKP:n kokousten ohella myös kaikissa kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksissa 1960- ja 1970-luvulla. Virallisestihan kommunististen ja työväenpuolueiden kokousten tarkoituksena on ollut pohtia sosialististen maiden välistä yhteistyötä, mutta niissä on käsitelty myös suhteita kapitalistisiin maihin. Rauhanomainen rinnakkainolo on saanut yllättävän säyseän merkityksen. Tästä voi päätellä, että kokouksien merkitys on toisin kuin julkilausumissa väitetään enemmän poliittisen ja taloudellisen stabiliteetin luominen kuin filosofisen ja ideologisen keskustelun kehittäminen. Joulukuussa 1957 kommunistiset ja työväenpuolueet julistivat politiikkansa peruspäämääräksi kamppailun rauhan ja rauhanomaisen rinnakkainolon puolesta (keskuskomitean täysistunto 16.12.1957, kommunististen ja työväenpuolueiden edustajien neuvottelujen lopputulos, Puolueasiakirjat 7/299). Tammikuussa 1961 tarkennettiin, ilmeisesti Kiinan painostuksesta, että rauhanomainen rinnakkainolo vahvistaa nimenomaan sosialistista järjestelmää, luokkataistelua kapitalistisissa maissa ja siirtomaiden itsenäistymistä:

"Kommunistien ja työtätekevien puolueiden edustajat lausuivat yksimielisesti, että leniniläinen periaate rauhanomaisesta rinnakkainolosta on ainoa oikea ja järkevä kansainvälisten suhteiden periaate. Nykyään on vain kaksi vaihtoehtoa, joko rauhanomainen rinnakkainolo eri sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden välillä tai tuhoava sota. Muuta tietä ei ole. Rauhanomaisen rinnakkainolon ehdoilla voidaan vahvistaa maailman sosialistista järjestelmää ja edistää laajan luokkataistelun aloittamista kapitalistisissa maissa ja vapautusliikkeitä koloniaalisen järjestelmän täydelliseksi lopettamiseksi. Rauhanomaisen rinnakkainolon lujittuminen edistää vallankumouksellista luokkataistelua, vapautustaisteluja, rauhanliikkeitä, asevarustelun lopettamista, atomiaseiden kieltämistä ja yleisen ja täydellisen aseistariisunnan edistymistä." (8/145)

Kolmannessa kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa vuonna 1966 annettiin rauhanomaiselle rinnakkainololle merkitys "kommunistisen liikkeen ja Neuvostoliiton aseman vahvistaminen". Tätä merkitystä painotettiin vielä ponnekkaammin neljännessä kokouksessa vuonna 1969. Esille nousi rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä myös pelko ydinsodasta. Kun sosialististen maiden johtajat antoivat julkilausuman tapaamisestaan Krimillä kesällä 1973, puhuttiin siinä leniniläisestä ulkopolitiikasta eri kohdassa kuin rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Leniniläinen ulkopolitiikka on tähdännyt perinteisesti Neuvostoliiton taloudellisen aseman vahvistumisen lisäksi kapitalistisen järjestelmän muuttamiseen. Rauhanomainen rinnakkainolo alkoi sen sijaan saada yhä rauhanomaisemman sisällön:

"Erilaista sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden välinen rauhanomainen rinnakkainolo on saanut yhä suurempaa kansainvälistä tunnustusta, sosialististen ja kapitalististen maiden välillä laajenevat molemmille puolille edulliset taloudelliset suhteet ja rauhan vahvistumiselle ja kansainväliselle turvallisuudelle avautuvat paremmat mahdollisuudet." (11/297)


Rauhanomainen rinnakkainolo alkoi 1970-luvulla kommunististen puolueiden kokouksissa tarkoittaa rauhan vahvistamista ja kansainvälisen turvallisuuden lisäämistä. Sille ei annettu erityisasemaa Neuvostoliiton tai sosialistisen leirin mahdin lisääjänä. Yhteisessä tiedonannossa samana vuonna 1973 korostettiin, miten tärkeä on vahvistaa rauhaa, vähentää jännitystä kaikin ideologisin keinoin ja vahvistaa erilaista sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden välisiä rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteita.

Vuonna 1960 alettiin NKP:n asiakirjoissa ensi kertaa puhua ideologisen taistelun kiihtymisestä. Tällöin sanaliitosta rauhanomainen rinnakkainolo tuli osa propagandaa. Käsitteen merkitys liukui siten jo 1960-luvun vaihteessa taloudesta ideologiaan (keskuskomitean päätös propagandasta nykyisessä tilanteessa 9.1.1960, 8/38).

Keskuskomitean täysistunnon aiheena kesällä 1960 oli sodan estäminen (8/68). Tässä istunnossa puhuttiin demokratiasta, sosialismista ja tavasta, jolla kapitalismi muuttuu sosialismiksi. Perinteisen neuvostoliittolaisen ulkopoliittisen toimintalinjan mukaisesti vaadittiin puolustuksen kohottamista ja kiistojen rauhanomaista ratkaisua.
Vuonna 1963 atomiaseet olivat nousseet ulkopolitiikkaa hallitsevaksi aiheeksi. Rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä haluttiin aikaansaada "aseeton rauha ilman ydinaseita ja asevarustelua", mutta samalla "vahvistaa Neuvostoliiton taloudellista ja sotilaallista valtaa" (8/436). Samana vuonna painotettiin myös puolueen ideologisen työn tärkeyttä, leniniläistä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa riippumatta sosiaalisesta järjestelmästä.

NKP:n 23. puoluekokouksen toimintakertomuksessa vuonna 1966 pidettiin ensimmäistä kertaa tärkeänä, että rauhanomaisen rinnakkainolon periaate ei koske "sortajien ja sorrettujen välejä eikä siirtomaasortoa harjoittavien ja sorrettujen välejä". Tässä rauhanomaisen rinnakkainolon pääasiallinen tarkoitus oli taas kerran "vaikuttaa kansantalouden kasvuun ja taloussuunnitelmien täyttämiseen" (9/22).

1960-luvulta lähtien Leninin syntymän ja kuoleman vuosijuhlat saivat suuren merkityksen. 1950-luvulla niitä ei oltu vietetty. Juhlatilaisuuksia järjestämällä haluttiin osoittaa jatkuvuutta puolueen linjassa ja valistaa kansaa siitä, mikä osa Leninin ohjeista ja puolueen toiminnasta on kulloinkin ajankohtaista. Näissä yhteyksissä korostettiin 1960-luvulta lähtien vallankumouksen ja rauhanomaisen rinnakkainolon yhteyttä. Leninin syntymän 90-vuotispäivänä 8.2.1960 kerrottiin Leninin puhuneen rauhanomaisesta rinnakkainolosta samassa yhteydessä kun hän puhui sosialismin ja kommunismin rakentamisesta ja vallankumouksellisesta toiminnasta (8/62).

Vallankumouksen 50-vuotispäivänä vuonna 1967 rauhanomaista rinnakkainoloa ylistettiin siitä, että se on vapauttanut ihmiskunnan uudesta maailmansodasta. Tällöin painotettiin taas 1920-luvun tapaan sosialismille suotuisten kasvuolosuhteiden turvaamista. Tärkeänä pidettiin myös Neuvostoliiton vallankumouksen ja maailman vallankumouksen yhteyttä, "anti-imperialististen voimien yhtenäisyyttä taantumusta ja sotaa vastaan" (keskuskomitean täysistunto 20.6.1967, 9 /339). Leninin syntymän 100-vuotispäivänä painotettiin jälleen "suotuisan ilmapiirin" luomista sosialismin kehittämiselle. Alettiin puhua myös taloudellisesta ja ideologisesta taistelusta (keskuskomitean teesit, 10/172).
Keskuskomitean kokouksissa kymmenvuotiskautena 1963-1972 tarkoitti rauhanomainen rinnakkainolo yhtä usein pyrkimystä kohottaa Neuvostoliiton valtiollista asemaa kuin strategiaa sosialismin voitoksi. Rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä puhuttiin myös aseistariisunnasta, normaaleista suhteista ja jopa kansainvälisen politiikan uudesta normista. Kolmannen maailman valtiot liitettiin rauhanomaisesta rinnakkainolosta käytävään keskusteluun 1960-luvun lopulla. Keskuskomitean kokouksessa vuonna 1967 julistettiin rauhanomaisen rinnakkainolon tehtäväksi jopa itsenäisyydestä taistelevien valtioiden auttaminen. Vielä vuosina 1971-72 rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti "vastaiskua imperialismille". Sen turvin tuettiin vallankumouksellisia liikkeitä. Samalla uskottiin rauhanomaisen rinnakkainolon leviävän sitä varmemmin mitä enemmän Neuvostoliiton auktoriteetti kasvaa (10/519, 11/264).

Vuonna 1973, 24. puoluekokouksen aikaan, muuttui rauhanomaisen rinnakkainolon käyttötapa. Sen yhteydessä käytettiin usein sanoja rauha, demokratia ja aseistariisunta. Enää ei puhuttu Leninin perinnöstä ja vastakkaisista järjestelmistä vaan "toisesta yhteiskuntajärjestelmästä" (11/333). Rauhanomaisen rinnakkainolon synonyymiksi alkoi nousta molemmille puolille edullinen yhteistyö. Toisin kuin 20. puoluekokouksessa yhteistyöllä tarkoitettiin nyt muutakin kuin taloudellista yhteistyötä. Keskuskomitean selonteossa vuoden 1973 lopulla kehuttiin rauhan ohjelman edistyvän kansainvälisessä kanssakäymisessä. Tämä johtui Neuvostoliiton aseman ja rauhanomaisen rinnakkainolon vahvistumisesta:

"Neuvostoliiton auktoriteetti on kasvanut, sosialististen maiden ystävyys laajentunut ja eri sosiaalista järjestelmää edustavien valtioiden leniniläinen rauhanomaisen rinnakkainolon periaate on hyväksytty yhä laajemmin". (11/297)

Vuoden 1975 alkupuolella Euroopan turvallisuuskonferenssin aikoihin muutettiin käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo merkitys. Siihen liitettiin yleisimmin sanat yhteistyö ja rauha. Koko ETYKiin kuuluva sanasto siirrettiin rauhanomaisen rinnakkainolon yhteyteen. Ideologisesta taistelusta rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä puhuttiin enää vain kerran, kun keskuskomitea pohti syksyllä 1974 ideologian opettajien kouluttamista:

"Ideologiselta kaaderilta vaaditaan yhä enemmän, koska ideologinen taistelu laajenee rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden levitessä" (Keskuskomitean päätös 28.8.74,11/448).

Rauhanomainen rinnakkainolo alkoi saada NKP:n kokouksissa merkityksen rauha ja rinnakkainolo kapitalististen valtioiden kanssa. Suhde kansalaisjärjestöihin erotettiin yhä jyrkemmin valtioiden välisistä suhteista. Vuoden 1975 alusta lähtien korostettiin, että rauhanomainen rinnakkainolo ei ole yhteiskuntien vaan nimenomaan valtioiden välinen asia. Pari kuukautta myöhemmin kerrottiin kuitenkin, että rauhanomaisen rinnakkainolon vakiintuminen edistää "rauhan voimien tiivistymistä". Tarkoittiko tämä sitä, että paremmat suhteet valtioiden välillä antavat paremmat mahdollisuudet levittää omia aatteita? Kokouksessa todetaan, että kansainvälisten suhteiden uudelleen rakentaminen rauhanomäisen rinnakkainolon periaatteiden mukaisesti tulee olemaan kaikkein tärkeintä eri maiden poliittisten johtajien yhteisissä ja bilateraalisissa tapaamisissa (14/12).

ETYKiä alettiin pitää tärkeänä askeleena rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden lujittumisessa ja erilaista yhteiskuntarakennetta edustavien valtioiden tasa-arvoisten suhteiden ja yhteistyön järjestämisessä. Kokouksen tuloksena syntyneiden "suullisten sopimusten" katsottiin vastaavan niitä rauhanomaisen rinnakkainolon kuin kansainvälisen yhteistyön periaatteita, rauhaa ja kansojen vapautta, "jotka Lenin loi ja jota Neuvostoliitto on noudattanut koko sen historian ajan" 31/12). Rauhanomainen rinnakkainolo sai myös merkityksen politiikka kolmannen maailman vapautus liikkeiden tukemiseksi.

Brezhnev piti historian pisimmän puheen rauhanomaisesta rinnakkainolosta NKP:n 25. puoluekokouksessa 24.2.1976. Tässä puheessa uutta oli juridisen näkökannan esilletuominen. Brezhnev painotti, että on tapahtunut käänne "kylmästä sodasta" rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Rauhanomainen rinnakkainolo sai määritelmäkseen pysyvä rauha, molemmille edullinen yhteistyö. Suhteissa kaikkiin johtaviin länsimaihin sanottiin toteutettavan rauhanomaisen rinnakkainolon periaatetta:

"Tärkeintä suhteissa kapitalistisiin maihin on kamppailu rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden puolesta, pysyvän rauhan puolesta. USAn kanssa tehty sopimus antaa kestävän poliittisen ja oikeudellisen pohjan molemminpuoliselle edulliselle yhteistyölle rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden mukaan... Rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteita vastaa pitkän tähtäimen, kaikille osapuolille edullinen yhteistyöpolitiikka talouden, tieteen ja kulttuurin alalla USA:n, Ranskan, BRD:n, Ison Britannian, Italian, Kanadan ja myös Japanin ja muiden kapitalististen maiden kanssa." (12/84)

Vuoden 1978 aikana varsinainen sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo alkoi jäädä pois käytöstä. Sen sijaan käytettiin sanoja luottamus, aseidenriisunta, yhteistyö, rauha, sopimukset, taloussuhteet. Myös käsite erilainen sosiaalinen järjestelmä alkoi tuona vuonna jäädä yhä useammin pois ja puhuttiin vain rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Vain muutaman kerran vedottiin menneiden vuosien iskulauseisiin imperialismin vastustamisesta ja sosialistisesta vallankumouksesta.

Yhteenvetona käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo käytöstä NKP:n historian aikana voidaan todeta, että rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä käytettiin neljä kertaa ennen vuotta 1956. (ks. luvusta 2.3. käsitteen määritelmä). Sanaliittoon rauhanomainen rinnakkainolo viitattiin käytettäessä sanoja suhde kapitalistisiin maihin ja rauhanomainen yhteiselämä (vbhyjt cj;bntkmcndj). Sen jälkeen se alkoi saada määritelmän teoria sosialismin voitoksi. Kun se tuli laajaan käyttöön vuoden 1956 puoluekokouksessa, sen yhteydessä ei enää käytetty arkipäivään kuuluvia määreitä. 20. puoluekokouksessa sille annettiin vain yhden kerran kuudesta merkitys taloudellinen yhteistyö. Saman vuoden kesällä, 20.6.1956 sille annettiin merkitys ystävyys. 21. puoluekokouksessa yhtenä viidestä kerrasta sille annettiin merkitys rauha. Kommunistisen puolueen ohjelmassa vuodelta 1961 se sai merkityksekseen sekä rauha että taloudellinen kilpailu. Rauhan merkitys tuli niin voimakkaasti esille, että ohjelmassa sanotaan: joko rauhanomainen rinnakkainolo tai katastrofaalinen sota. Enimmäkseen käsite määritellään muilla epämääräisillä käsitteillä, sanotaan esimerkiksi että se on leniniläinen periaate tai eri järjestelmien välinen suhde. Vuoden 1965 jälkeen se sai synonyymikseen enimmäkseen neutraalisti "kahden järjestelmän väliset suhteet". Sillä viitattiin suhteisiin, jotka perustuvat kapitalismin ja sosialismin yhtaikaiseen olemassaoloon, yhteistyöhön, yhteiseen maailmaan. Tällöin se tarkoitti sellaisia konkreettisia asioita kuin yhteiselämän sääntöjä, rauhaa, kilpailua ja kehitystä. ETYKiä käsittelevässä keskuskomitean kokouksessa sille annetaan erikoinen merkitys: kansainvälisen yhteistyön periaate. Vuoden 1976 puoluekokouksessa se saa enää yhdessä yhteydessä 20:stä taloudellisen merkityksen politiikan materiaalinen perusta.

Puolueasiakirjojen antama rauhanomaisen rinnakkainolon määritelmä on huomattavasti sovittelevampi kuin Neuvostoliiton muissa instituutioissa esitetyt määritelmät. Vaikka puoluekokousten funktio on aatteellisen keskustelun kehittäminen, niistä tuli 1970- ja 1980-luvulla liturgisia juhlakokouksia, joissa ei kehitelty uusia ulkopoliittisia teorioita.
Pääpiirteissään rauhanomaisella rinnakkainololla on yhtä usein NKP:n ohjelman mukainen määritelmä kuin juridinen ja nationalistinen määritelmä:

40 % anti-imperialismi, leniniläinen vallankumous, kommunismin voittaminen, sosialistisen leirin mahti, työväen edistys, monopolien vastustus, vapautustaistelu.

40 % liennytys, sopimus Yhdysvaltojen kanssa, sekaantumattomuus, aseriisunta, yhteistyö, yleinen rauha, taloudellinen pitkäjänteinen yhteistyö, realismi, keskustelut, maailmansodan estäminen, ystävälliset suhteet.

Neuvostomarxilaiselle kielenkäytölle tyypilliseen tapaan rauhanomainen rinnakkainolo esiintyi myös dialektisissa lauseissa, joissa painotettiin sekä rauhaa että taistelua

20 % yhteistyö, rauhan edistäminen, vapautusliikkeet, imperialismin vastustus, luottamus, sosialismin kehittymiselle paremmat olot, hyvät taloussuhteet, kommunismin materiaalinen perusta, liennytys, sosialististen maiden yhtenäisyys, edistyksen liitto, yhteistyö, kansojen vapaus, ETYK, rauhan voimien tiiviys, rauha, aseistariisunta, demokratia, sosialismi rauhanomainen ongelmien ratkaisu, paljastaa imperialistien hankkeet, kohottaa puolustusta, luottamus, yhteistyö, este imperialistisille hyökkäyksille.

Yllä olevat käsitteet, jotka esiintyvät puolueen dokumentaatiossa rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä eri aikakausina, eivät kuitenkaan ole niitä avainsanoja, jotka selventävät rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä. Niiden täsmennystä ei voi löytää Neuvostoliiton kommunistisen puolueen dokumentaatiosta. Ne eivät myöskään ole käsitteitä eivätkä termejä, jotka olisi määritelty selittävissä sanakirjoissa. Ne ovat joko tyhjiösanoja tai fraaseja. Siksi niiden varaan rakennettu rauhanomaisen rinnakkainolon hyponyymikenttä ei voi edistää Neuvostoliiton ulkopolitiikan ymmärtämistä. Kentästä tulee vain loputon selitysten ryöppy.


Käsite rauhanomainen rinnakkainolo tulee esille NKP:n päätöslauselmissa vuosina 1917-1980 126 kertaa. Neuvostoliiton poliittisessa keskustelussa rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä käytettiin lukumääräisesti eniten viisivuotiskautena 1975-1979. Käsitteen käyttö on kasvanut vuosi vuodelta. Ainoastaan viisivuotiskautena 1965-1969 sen käyttömäärä romahti. Aiheesta kirjoitetuista kirjoista ilmestyi lähes puolet vuosien 1956 ja 1962 välillä.

Sanaliittoa rauhanomainen rinnakkainolo käytettiin puolueen dokumentaation indeksin mukaan ensimmäisen kerran 20. puoluekokouksessa vuonna 1956. Tuolloin Hrushtshevin antamassa keskuskomitean raportissa esiintyy ensimmäisen kerran syntaktinen sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo, vbhyjt cjceotcndjdfybt.

Käsitteen kehityksessä on havaittavissa seuraavat vaiheet:

1925 -1961 Rauhanomainen rinnakkainolo edistää sosialismin, kommunismin tai
Neuvostoliiton auktoriteetin kasvua (82 %) tai kauppaa (8 %).

1963 -1972 Rauhanomaiselle rinnakkainololle etsittiin uutta sisältöä
(aseistariisunta, normaalit suhteet, vapaus, luokkataistelu, normalisointi)

1973 -1980 Rauhanomaisen rinnakkainolon merkitys yhteistyön, liennytyksen ja rauhan
edistämisessä. Viittaaminen Neuvostoliiton etuihin rauhan säilyttämisessä jäi pois.


Sanayhteys
1925-1955 rauhallinen yhteiselämä, rauhallinen kilpailu
1956-1974 eri yhteiskuntajärjestelmää olevien valtioiden välinen, leniniläinen rauhanomaisen rinnakkainolon periaate
1975-1977 rauhanomaisen rinnakkainolon periaate
1978-1980 vastakkaista järjestelmää edustavien valtioiden välinen rauhanomainen rinnakkainolo, leniniläinen periaate

Lauseyhteydessä korostettiin
43 % taistelua
41 % rauhaa
16 % molempia


44 % sosialismin voitto (ei ollenkaan 1974-75, vuonna 1961 eniten)
20 % yhteistyö (ei ollenkaan 1960-luvulla, vain 1956-1959, 1975-1978)
20 % oman kehityksen edistäminen (ei ollenkaan 1961-73)


Puheyhteys
25 % ulkopolitiikka
11 % talous
10 % kommunististen puolueiden kokous
5 % ideologia

Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä käytettiin eniten seuraavissa konkreettisissa yhteyksissä:
1. Puhuttaessa taloudellisista suhteista länsimaiden kanssa
2. Puhuttaessa Varsovan liiton kanssa imperialismin vastustamisesta ja demokratian puolustamisesta
3. Puhuttaessa Intian, Suomen ja muiden sitoutumattomien maiden politiikasta, sekaantumattomuudesta jne.
4. Puhuttaessa tasapuolisen kaupan kehityksestä Saksan Liittotasavallan, Yhdysvaltojen ja Ranskan kanssa.




 

6.3. Luokkataistelun käsite puolueasiakirjoissa

Luokkataistelu tarkoittaa Neuvostoliitossa ideologisesti "porvarillisen ja reformistisen ideologian vastustamista" ja "sosiaalisen tietoisuuden kehittämistä" (Filosofinen tietosanakirja 1983, s. 259). Se tarkoittaa sosialismin edistämistä demokratian keinoin. Luokkataistelun päämääränä on hyväksikäytön lopettaminen eli muutos yhdestä taloudellisesta järjestelmästä toiseen. Taloudellisessa keskustelussa sille annetaan merkitys oikeudenmukainen palkka, oikeudenmukainen työpäivä jne. Poliittisesti luokkataistelu tarkoittaa vallan jakamista niille, jotka tekevät työtä. Taistelun muodoista ei päätä yksittäinen ihminen, vaan sen luonne riippuu siitä, miten kehittynyt yhteiskunta on taloudellisesti ja sosiaalisesti (Kmitovski diss. 1986, s. 68).

Läntisiä tutkijoita on askarruttanut kysymys rauhanomaisen rinnakkainolon ja luokkataistelun suhteesta (Nygren 1984, s. 69). Myös Neuvostoliitossa rauhanomaisen rinnakkainolon ja luokkataistelun yhdistäminen on tuottanut ristiriitaisia kannanottoja. Filosofisessa kontekstissa rauhanomainen rinnakkainolo on nimenomaan luokkataistelun muoto. Dialektisen historiankäsityksen mukaan se ei ole ristiriitainen rauhanomaisen rinnakkainolon kanssa. Sen sijaan neuvostoliittolaiset juristit painottavat, että rauhanomaiseen rinnakkainoloon ei liity luokkataistelua. Kansainvälisessä oikeudessa rauha ja luokkataistelu eivät sovi samaan yhteyteen. Juridisessa kielenkäytössä rauhanomaisella rinnakkainololla tarkoitetaan tällöin toisen maan sisäisiin asioihin puuttumattomuutta. Kolesitsenko kirjoitti vuonna 1984 Leningradin yliopistossa väitöskirjan aiheesta Työtätekevän luokan taistelu valtiomonopolistisen kapitalismin aikana. Hänen mukaansa

"puuttuu yhä arviointi siitä, miten Marxin, Engelsin ja Leninin teoreettiset ajatukset luokkataistelun historiallisesta tehtävästä muovautuvat käytännössä valtiollisen monopolikapitalismin vallitessa" (diss.1984, s. 1).

Luokkataistelussa käytettävät menetelmät ja välineet ovat hänen mukaansa muuttuneet. Sen sijaan luokkataistelun korkein päämäärä on yhä sama: porvarillisen poliittisen järjestelmän vastustaminen, kaikkien yhteiskunnallisten toimien "demokratisoiminen" ja työtätekevän luokan edustajien osallistuminen lakiasäätäviin toimikuntiin.

Kommunistisen puolueen asiakirjoissa on vuosilta 1917-1982 208 viittausta käsitteeseen luokkataistelu - siirtymävaihe kapitalismista sosialismiin. Näistä viittauksista vain neljä sijoittuu vuoden 1939 jälkeen. Käsitteenä se tarkoittaa kapitalististen voimien vastustamista oman maan konkreettisissa oloissa. Vuoden 1956 jälkeen sanaa luokkataistelu käytettiin enää puhuttaessa luokkien välisistä suhteista kapitalistisessa yhteiskunnassa. Luokkataistelusta puhuttiin myös toisen hakusanan yhteydessä, nimittäin luokkataistelu kapitalistisissa maissa.

Tässä tutkimuksessa on etsitty vastausta seuraaviin kysymyksiin: Kuka (mikä) on luokkataistelun kohde, ketä vastaan taistellaan eli mikä on luokkavihollinen? Miten taistelua käydään?


 

6.3.1. Luokkataistelu - siirtymävaihe kapitalismista kommunismiin

NKP:n puolueasiakirjoista ei vuosilta 1917-1982 löydy määritelmää luokkataistelu lie. Puoluekokouksessa vuonna 1924 luokkataistelun todettiin olevan erilaista riippuen siitä, miten kussakin valtiossa on jaettu omaisuus ja kuka omistaa tuotantolaitokset.

"Proletariaatti käy luokkataistelua sellaisessa valtiossa, missä maan, tehtaiden jne. yksityisomistus on tunnustettu ja poliittinen valta on kapitalistisen luokan käsissä. Sen sijaan proletaarisessa valtiossa, missä ei tunnusteta maan eikä useimpien tuotantolaitosten yksityisomistusta ja poliittinen valta on proletariaatin käsissä, käydään taloudellista taistelua." (Ammattijärjestöjen asema NEP:in aikana 27.4.1922, Puolueasiakirjat 2/318)

Leninin aikakaudella luokkataistelun kohteena pidettiin enimmäkseen äärioikeistoa ja menshevikkejä. Usein mainittiin myös byrokratia. Muuten puhuttiin vain yleisesti "vastustavista ryhmistä". Luokkataistelu tarkoitti 1920-luvulla enimmäkseen taloudellista taistelua. Puolueen asiakirjoissa se mainitaan yleisimmin samassa yhteydessä puhuttaessa taloudellisen toiminnan edistämisestä, esimerkiksi puoluekokouksen taloussuunnitelmien ja 5-vuotissuunnitelmien yhteydessä (25%). Niissä puheissa, joissa yhdistettiin luokkataistelu ja taloudellinen toiminta, avainsanoja olivat osuustoiminta, sähköistäminen ja kastelu.

Ainoastaan Buharinin keskuskomiteassa 16.4.1929 pitämässä puheessa selvennettiin käsitettä. Buharinin mukaan luokkataistelu on yhä välttämätön Neuvostoliiton sisällä, "koska on tehty virheitä ja aktivisteja on liian vähän" (yhdistetty täysistunto, Puolueasiakirjat 4/182). Syyt luokkataisteluun eivät hänen mielestään ole sosiaalisia eivätkä taloudellisia vaan henkilökohtaisia. Aktivistien kesken vallitsee erimielisyyksiä ennen kaikkea siitä, onko luokkataistelu kiristymässä. Buharinia moitittiin tässä kokouksessa siitä, ettei hän hyväksynyt teesiä luokkataistelun kiristymisestä eikä kapitalististen voimien vastustuksen voimistumisesta.

"Pikkuporvarien mielestä luokkataistelu on vastenmielistä. He haluavat pärjätä ilman sitä, pyrkivät sovittelemaan ja tylsistyttämään teräviä kulmia. Tämä vastenmielisyys luokkataisteluun, pyrkimys lieventää, sovittaa ja tylsistää teräviä kulmia osoittaa unelmaa siitä, että selvittäisiin ilman luokkataistelua. Se on tunnusomaista kaikille oikeisto-opposition toimille (ryhmä Buharin). Siitä johtuu, että he eivät lainkaan ymmärrä luokkataistelun tärkeyttä ja aliarvioivat kulakkien vastarinnan. Se on anti-Leninistinen käsitys kulakkien "sulautumisesta" sosialismiin ja Leninin osuustoimintapolitiikan väärin ymmärtämistä." (4/333)
 
250
Luokkataistelun muodoiksi nousivat kollektivisointi sekä valvonta ja kontrolli. Stalin puhui vielä vuonna 1929  luokkataistelun yhteydessä säyseästi "muiden ryhmien kieltämisestä". Vuosien varrella sanonta kärjistyi muotoon "riistäjäluokkien poistaminen". Lopulta hän alkoi puhua "kauppiaiden, kapitalistien ja kulakkien likvidoinnista". 18.
puoluekokouksessa maaliskuussa 1939 oli sanamuoto muuttunut muotoon "turmeltuneiden puoluejäsenten massapuhdistus".


Stalinin aikana puhuttiin luokkataistelun yhteydessä lähes 30 prosenttisesti (eniten vuonna 1929) kulakkien vastustamisesta. Luokkataistelu tarkoitti 'byrokratian vastustamista' ja 'itsekritiikkiä'. Kulakkien lisäksi vastustuksen kohteena oli luokkavihollinen, byrokratia ja hitaus. Hitaus, kurjuus, sivistymättömyys ja osaamattomuus, siis työväenluokan sisäiset virheet mainittiin luokkataistelun yhteydessä usein (20 % viitteistä). Täysistunnossa
10.11.1929 siteerattiin Leniniä luokkataistelun tärkeydestä puhuttaessa. Luokkataistelulle annettiin yhä selvemmin sellainen merkitys, joka oikeutti Stalinin pakkosiirrot ja joukkoteloitukset.

Toisen maailman sodan jälkeen luokkataistelua ei  enää käsitelty muissa virallisissa puheissa tai julkilausumissa kuin vallankumouksen muistopuheissa ja Leninin syntymäpäivinä. Tällöin on erityisesti painotettu luokkataistelua riistäjiä ja porvarillisuutta vastaan. Luokkataistelun menetelminä olivat puolueen tukema sosialismin rakentaminen, tieteellinen vallankumousteoria ja oma puolustuskyky.


Luokkataistelua korvaamaan nousi käsite kahden järjestelmän välinen taloudellinen kilpailu, mikä käsitteenä ilmestyi hakusanaksi samoihin aikoihin kuin käsite luokkataistelu hävisi vuonna 1956. Hrushtshev käytti sanaa taloudellinen kilpailu vastaavassa tilanteessa kuin Lenin ja Stalin olivat käyttäneet sanaa luokkataistelu.
 
Leninin aikana luokkataistelun kohteena olivat menshevikit ja äärioikeiston ryhmät sekä byrokratia. Luokkataitelun menetelmiä olivat enimmäkseen puoluevallan lisääminen, mutta myös ammattijärjestöjen toiminnan ja osuustoiminnan kehittäminen.
 
Vuosina 1924-1928 luokkataistelun kohteeksi nousi kulakkien vastustaminen. Varsinkin vuonna 1926 kulakkeja pidettiin vaarallisina sosialismin rakentamisen esteenä. Yksityisomaisuuden ja kapitalismin vastustaminen saivat yhtä jyrkän tuomion, mutta luokkataistelussa oli kyse myös kurjuuden ja köyhyyden poistamisesta.

Minkälaisia ohjeita luokkataistelun muodoista sitten annettiin? Tuohon aikaan luokkataistelua eivät johtaneet sen paremmin valtio kuin puoluekaan. Luokkaristiriitojen lopettamiseksi suositeltiin vuosina 1924-1928 kahta menetelmää: osuustoiminta ja opetus, tieto ja nuorison koulutus.

 
Mikä on taistelun kohde?
 
41 % kapitalismi maan sisällä, erityisesti kulakit ja suurtilalliset (44 % viitteistä, vuosina 1926, 1929 ja 1930),
- kapitalismi ja kapitalistinen tuotanto oli seuraavalla sijalla sisäistä vihollista määriteltäessä (27 %, vuosina 1922 ja 1924) ja
- yksityisomaisuus erikseen (18 %, vuonna 1925).
- muita luokkavihollisia olivat esim. porvarit, kauppiaat ja keinottelijat (11 %, vuonna 1924)
 
21 % neuvosto- ja kommunismivastaisuus:
- tämä tarkoitti ennen kaikkea ylimalkaisesti luokkavihollista (35 %, vuosina 1929-1935),
- äärioikeisto- tai vasemmistosiipeä (25 %, vuonna 1922).
- muita luokkataistelun kohteita olivat syndikalismi, puoluevastaisuus, vääräoppisuus ja hajanaisuus.

17 % taloudellinen takapajuisuus:
- tällä tarkoitettiin kurjuutta (36 %, vuonna 1925) sekä
- sivistymättömyyttä, osaamattomuutta ja tietämättömyyttä (45 %, vuonna 1924)


10% porvarilliset ja kapitalistiset elementit:
- uskonto, kommunistiset pöyhkeilijät, sovinismi, opportunismi, eriarvoisuus, pikkuporvarillisuus ja itsekkyys.


7% byrokratia (eniten vuonna 1929)
2% imperialismi,  rajojen ulkopuolella oleva vihollinen ja kansainvälinen pääoma (eniten vuonna 1939) saivat vain  vähän huomiota
 
 
Miten luokkataistelua käydään?

29 %   puolueen toimet:
- puolueen tuli kehittää ammattijärjestöjen toimintaa ja yleistä järjestäytymistä (24 %, eniten vuonna 1922), Valvonta, kontrolli, tarkastus ja puhdistus olivat vuoden 1929 jälkeen tärkeitä luokkataistelun menetelmiä (16 %, eniten vuonna 1929 ja 1933)
 
24 %   valtiolliset toimet:
- kollektivisointi (16 %, eniten vuonna 1929, 1934)
- muuten valtion oletettiin tekevän luokkataistelun nimissä suunnitelmia, sosialisoivan, rakentavan sosialismia ja
proletaarisia neuvostoja, itsehallintoa ja armeijaa sekä pitävän vaaleja ja kieltävän muita ryhmiä.


20 %   valistus:
 Valistukselle annettiin luokkataistelussa suuri arvo. Sen mukaan tulisi
- parantaa opetusta, tietoa ja kulttuuria (44 %, eniten vuonna 1924 ja 1925).
- uskonnon vastaisuus, ideologinen työ, nuorison ja naisten kasvatus, agitaatio ja propaganda olivat myös avainsanoja valistuksesta puhuttaessa

16 %   taloudelliset toimet:
- köyhien tukeminen (28 % kaikista taloudellisista toimista, eniten vuonna 1925),
- tuotantovoimien kasvu, viljan lisäys, sähköistäminen, maaseudun talonpoikien ja työläisten erojen vähentäminen, teollistaminen, tekniset varusteet

8 % osuustoiminta (eniten vuonna 1925)

2% kansainvälinen toiminta, vienti/tuonti, ammattiliitot (eniten vuonna 1925)
 

 
6.3.2. Luokat ja luokkataistelu kapitalistisessa yhteiskunnassa
 
Luokkataistelun kohdalla esiintyy puolueasiakirjoissa myös hakusana Luokat ja luokkataistelu kapitalistisessa yhteiskunnassa. Sen käyttöyhteys on huomattavasti yleisempi ja siten epämääräisempi kuin edellä esitetyn käsitteen Luokkataistelu - siirtymävaihe
kapitalismista sosialismiin.
 
Ensimmäisen kerran kapitalistisissa maissa käytävästä luokkataistelusta puhuttiin 8.
puoluekokouksessa keväällä 1919, jolloin kerrottiin, että työläisten ja riistettyjen
tyytymättömyys kasvaa ristiriitojen lisääntyessä. Tekniikan kehittyminen, tuotantovälineiden
keskitys ja työprosessin muuttuminen luovat "materiaaliset mahdollisuudet kapitalististen
tuotantosuhteiden muuttamiseksi kommunistisiksi" (Puolueasiakirjat 2/38). "Kansainvälinen
kommunistinen puolue" (Komintern) paljastaa porvarien ja työläisten vastakkaiset edut ja
johtaa luokkataistelua, jossa poliittinen ja taloudellinen taistelu kuuluvat tiiviisti yhteen (2/39). Sosiaalidemokraatteja syytettiin siitä, että ne yrittävät saada kapitalistiseen valtioon ja kapitalistiseen armeijaan "demokraattisempaa muotoa". Heidän tarkoittamansa demokratia on kuitenkin vain "aavemainen", näennäinen, "koska se ei poista luokkavaltaa" (2/60).
 
Viisi vuotta myöhemmin, 15. puoluekokouksessa joulukuussa 1927, luokkataistelun päämäärinä mainittiin työläisten elintason kohottaminen, 8-tuntinen työpäivä ja oikeistolaisen
taantumuksellisen ja militaristisen politiikan vastustaminen (3/14). Enteellisenä nähtiin, että
samalla kun kapitalististen maiden välillä tilanne kärjistyy, myös maiden sisällä kasvaa
luokkataistelu (3/27).
 
Pari vuotta myöhemmin keskuskomitean kokouksessa hyökättiin sosiaalidemokratiaa vastaan
ja arvosteltiin Buharinia siitä, että tämä ei ollut käsittänyt riittävästi "vallankumouksellisen
marxilaisen johtajiston" tarvetta (3/194).
 
Seuraavassa kokouksessa kesällä 1930 painotettiin erityisesti taloudellisen taistelun
kehittämisestä poliittiseksi taisteluksi. Työläisten olot ovat entistä kurjemmat, koska
"amerikkalaisen taloudellisen kriisin levittyä maailmanlaajuiseksi työläiset pakotettiin
rationalisointiin" (4/407). Luokkataistelun pääkohteita ovat kokouksen mukaan "fasistiseksi
muuttunut porvarillinen valtiokoneisto", "sosiaalidemokraattinen ja reformistinen
ammattiliittobyrokratia ja oikeisto-opportunismi" (4/432). Kommunistisiin puolueisiin
pelättiin soluttautuneen "fasistisia agentteja" (4/431). Taistelua tuli alkaa käydä kahdella rintamalla, avointa oikeisto-opportunismia ja vasemmistorikkureita vastaan. Käsitteitä ei
tarkemmin määritelty, vaan korostettiin "leniniläiselle ja bolshevistiselle pohjalle rakentuvan yhtenäisyyden" tärkeyttä (4/432).
 
Tämän jälkeen käsite kansainvälinen luokkataistelu jäi pois puolueen sanastosta. Käsitteet
luokkataistelun yhteydessä kävivät yhä epämääräisemmiksi. Keskuskomitean julkilausumassa helmikuussa 1950 puhuttiin luokkavastakohtien yhteydessä ensimmäistä kertaa "kestävästä rauhasta, demokratiasta ja sosialismista". Siinä taistelussa Neuvostoliitto on kaikkien maiden työläisten etujoukko (6/300). Tässä julkilausumassa sanottiin harvinaisen sovinnollisesti, että taistelun päämäärä on "kansainvälinen yhteistyö ja rauha".
 
Vasta tammikuussa 1956, 20. puoluekokouksessa palattiin vanhaan teemaan "työväenluokan
voimistuvasta taistelusta kapitalistisissa maissa". Kerrottiin jo Leninin opettaneen, että
"valtaapitävät eivät vapaaehtoisesti luovuta valtaansa" (7/102). Työväenluokan ei sanottu enää taistelevan yksin, vaan rinnalle oli kolme vuotta myöhemmin pidetyssä puoluekokouksessa tammikuussa 1959 noussut "demokraattisten voimien yhteys". Toisin kuin 1920-luvun alussa, sosiaalidemokraatitkin hyväksyttiin yhteiseen luokkataisteluun "fasismia ja sotaa" vastaan. Taistelun rauhasta sanottiin yhdistävän työväenluokan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Suurin uhka kommunistiselle liikkeelle nähtiin revisionismissa, myös dogmatismin ja lahkolaisuuden katsottiin vaikeuttavan "marxismi-leninismin luovaa soveltamista" (7/395). Näiden uhkien esilletuominen johtui Kiinan esittämästä arvostelusta ja NKP:n sisäisistä erimielisyyksistä, joiden johdosta neljä puolueen vanhaa jäsentä erotettiin johtotehtävistä.
 
Seuraavassa puoluekokouksessa vuonna 1961 puhuttiin neljään otteeseen kansainvälisestä
luokkataistelusta. Sosialistisen oikeistosiiven ja revisionistien sanottiin väittävän, että
luokkataistelu olisi vaimenemassa. Mutta kokouksessa vakuutettiin: "Sosiaalisen ja taloudellisen riippuvuuden" vuoksi luokkataistelu kasvaa porvarillisissa yhteiskunnissa. Finanssikapitalismia syytettiin siitä, että se estää työväestön järjestäytymisen. Taistelu on edistynyt "voittoisan sosialismin" ansiosta (8/221). Ideologinen taistelu marxismi-leninismin aatteiden puolesta on luokkataistelun tärkein osa. Taistelua käydään imperialismia vastaan.
 
Vuonna 1963 keskuskomitea piti istunnon puolueen ideologisesta toiminnasta. Kommunismin leviämiseen sanottiin vanhan kaavan mukaan olevan kaksi ehtoa: sosialististen maiden taloudellisen ja poliittisen vallan kasvu ja kapitalismin kriisi.

Kommunismin rakentamisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi keskuskomitea antoi kesällä 1967 pitkän selonteon. Siinä määriteltiin sosialistinen valtio "koko kansan valtioksi", joka edistää proletaarin diktatuuria, yhteiskunnallista itsemääräämistä ja demokratiaa (9/319). Luokkataistelusta ei ollut muuta kerrottavaa, kuin että sitä käydään "imperialismia vastaan kansainvälisellä tasolla". Luokkataistelun kiristyessä kansainvälisesti "neuvostoihmisten on lisättävä ideologista työtä eli yhteiskunnallista ja poliittista aktiivisuutta". Luokkataistelun päätehtävät löytyisivät uudesta puolueohjelmasta. Tämän jälkeen selonteossa määriteltiin luokkataistelua käsitteillä, joita ei aikaisemmin oltu määritelty, mutta jotka kymmenen seuraavan vuoden kuluessa vakiintuivat neuvostokieleen aivan kuin ne olisivat olleet merkitykseltään yksiselitteisiä:
 
"Se tarkoittaa poliittista tietoisuutta ja kommunistista suhdetta työhön, työläisten ja nuorison kasvattamista neuvostolaiseen patriotismiin, proletaariseen internationalismiin, porvarillisen ideologian vastustamiseen sekä sosialismin puolustamiseen". (9/325)

Tässä selonteossa vuodelta 1967 luokkataistelu määriteltiin taisteluksi "ihmisen ja
ihmiskunnan vapauden ja edistymisen puolesta" (9/327). Kuitenkin oli tärkeää, että
puolueettomuus päämääränä kiellettiin kokouksessa: "Taistelussa porvarillista ideologiaa eli
antikommunismia vastaan ei saa toteuttaa neutralismia." Imperialistit ja tuottajavoimat  järjestävät "tuhoavaa, sosiaalisesti vaarallista ja anarkistista tuotantoa sekä taloudellisia kriisejä ja työttömyyttä", koska "sosialistiset maat ovat menestyneet yhä paremmin ja kapitalistisissa maissa on yhä enemmän sisäisiä luokkataisteluja" (9/329). Ei edes porvariston "varovainen hätäohjelma" voi pysäyttää "kansallisten joukkojen vallankumouksellista prosessia" (9/334). Järjestäytymisen ja kansainvälisen ajattelun kerottiin voittaneen alaa.
 
"23. NKP:n puoluekokouksen ja vuoden 1957 ja 1960 marxilais-leniniläisten teesien mukaan ylimenokautena sosialismiin on mahdollisuus käyttää joko rauhanomaisia tai ei-rauhanomaisia taistelun muotoja riippuen luokkavoimasta., järjestäytymisestä ja poliittisesta kypsyydestä eri maissa." (9/336)

Keskuskomitean kokouksessa syksyllä 1967 todettiin, että yhteiskuntatieteissä tutkitaan
"maailmanlaajuista kehitystä eli kapitalismin sosiaalista, taloudellista, poliittista ja
ideologista kehitystä". Kokouksessa valitettiin, että luokkataistelua ei ole tutkittu riittävästi
eikä yleensäkään "kapitalistista yhteiskuntaa ole vielä riittävästi tutkittu" (9/346).
 
Vuonna 1976 25. puoluekokouksessa luokkataistelusta puhuttiin siirtomaiden vapautumisen
yhteydessä. "Vapautuneissa maissa" on käynnissä monimutkainen prosessi luokkien välillä. Myös länsimaisten työläisten sanottiin käyvän voimistuvaa luokkataistelua "monopolien alistusta ja hyväksikäyttöjärjestelmää" vastaan. "Pääoman luokka" on pääsyyllinen sosiaaliseen hätään maailmassa (12/111). Kokouksessa otettiin tavallista syvällisemmin esille kysymys liennytyksen ja jatkuvan luokkataistelun ristiriidasta:
 
"Kun liennytys on tosiasia meidän aikanamme, kansainvälisessä työväenliikkeessä ja sen vastustajien joukossa kysytään usein, miten suhtaudumme luokkataisteluun. Liennytys ja rauhanomainen rinnakkainolo vaikuttavat mm niin, että riitoja ei ratkaista sodalla eikä voimakeinoilla. Mutta liennytys ei vähennä luokkataistelun lakeja. Kapitalistinen hyväksikäyttö ja monopolit eivät ole vallankumouksen puolella. Liennytys antaa paremmat mahdollisuudet kommunismin rakentamiselle. Sosialismi ja rauha kuuluvat yhteen." (12/115)
 
Tuolloin nostettiin luokkataistelun kanssa samalle tasolle ihmiskunnan edistys: "Neuvostokommunistit taistelevat vallankumouksen, rauhan ja ihmiskunnan edistyksen
puolesta". Mutta puoluekokouksen julkilausumassa puhuttiin taas perinteisistä luokkataistelun päämääristä, "taistelu työläisten eduista, rauhan, demokratian, kansallisen riippumattomuuden ja sosialismin puolesta" (12/258). Ensimmäistä kertaa tuli taantumuksen rinnalla taistelun kohteeksi terrorisini (12/260).
 
Keskuskomitea julkaisi tammikuussa 1977 lokakuun vallankumouksen 60-vuotispäivän kunniaksi selvityksen. Syytökset olivat kovia verrattuna vuosikymmenen alun ETYK-henkeen. Imperialisteja syytettiin aseistariisunnan vastustamisesta ja "taantumuksellisia piirejä" yrityksistä "rikkoa ideologisesti sosialististen maiden yhtenäisyys" (12/438)

6.4. Ideologisen taistelun käsite puolueasiakirjoissa

6.4.1. Itäisiä määritelmiä ideologiasta

Sosialistisissa maissa ideologia selvittää "luokkaetujen teorian" ja ohjaa käytännön toimintaa. Lenin kirjoitti ideologisesta työstä, ei ideologisesta taistelusta. Kuitenkin neuvostolaisissa väitöskirjoissa ideologinen taistelu tarkoittaa aatteellista taistelua luokkien (ei valtioiden) välillä eli "imperialistisen ideologian ja proletaarisen maailmankatsomuksen osoittamista ja marxilais-leniniläisen opin puhtaana pitämistä" (Osinenko diss. 1976, s. 32). Siksi ideologista taistelua käydään kommunististen puolueiden johdolla (Kolosnitsenko diss. 1984, s. 16).
Neuvostolaisissa tutkimuksissa ideologiselle taistelulle annetaankin tärkeä tehtävä: "Ideologinen taistelu on tapa kehittää yhteiskuntaa." (Orudzev diss. 1969, s. 3)
 
Myös lännessä ideologisen taistelun määritelmä on vaihdellut eri vuosikymmeninä. Osa tutkijoista pitää ideologista taistelua manipulaationa ja omien olojen hämäämispyrkimyksenä, jossa "kieltä käytetään ideologisena aseena" (Eronen, vuosi puuttuu, s. 520). Erosen mukaan ideologinen taistelu tarkoittaa esimerkiksi propagandaa ja tendenssimäisten tutkimusten tekemistä.

Kapitalismin vastaus ideologiselle taistelulle onkin neuvostolaisten tutkijoiden mukaan psykologinen taistelu. Se eroaa ideologisesta taistelusta siinä, että "se yrittää heikentää Neuvostoliittoa valehtelemalla ja kiihkoilulla ja ajaa mielistelyllä tarkoituksiaan". Psykologisessa taistelussa menetelminä käytetään antisovjetismia ja nationalismia ja puolustetaan pluralistista, teollista ja sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa. Antikommunismin yleisimpiä muotoja ovat "puolitotuudet ja valheet sosialistisista maista", syytökset puoluediktatuurista ja parannusehdotukset. Yhteistyön seurauksena menetelmät muuttuvat, mutta ideologinen vastakkaisuus säilyy, koska "kapitalistit eivät voi vähentää toisten hyväksikäyttöä eivätkä aggressiivista luonnettaan". Ideologisessa taistelussa vähäteltäisiinn Neuvostoliiton saavutuksia:
 
"Ideologisen taistelun näkyvä kärjistyminen on sekin ollut tosiasia. Lännelle se ei ole ollut pelkkää aatteiden välistä taistelua. Lännellä on käytössään kokonainen järjestelmä keinoja, jotka on tarkoitettu heikentämään sosialistista maailmaa ja pirstomaan sitä sisäisesti. Imperialistit ja heidän naapurinsa ovat tehneet järjestelmällisesti vihamielisiä rynnäköitä sosialistisia maita vastaan. He ovat mustanneet ja vääristelleet kaikkea, mitä näissä maissa tapahtuu." (Brezhnev 1982, 9/39)
 
Entä miten ideologinen taistelu ja rauhanomainen rinnakkainolo kuuluvat yhteen? Neuvostolaisten tutkijoiden mukaan juuri ideologisen taistelun edistämiseksi on solmittu rauhanomaiseen rinnakkainoloon perustuvia sopimuksia kapitalististen maiden kanssa. Rauhanomaisen rinnakkainolon ansiosta Neuvostoliitto voi vastustaa "imperialistista ideologiaa" ja levittää "proletaarista maailmankatsomusta". Tieteellisten ja teknisten sekä taloudellisten ja kulttuurisuhteiden kehittyminen vaikuttaa ideologisen taistelun etenemiseen.
 
Ideologinen taistelu liitettiin rauhanomaiseen rinnakkainoloon 1950-luvun lopulla, samoihin aikoihin kuin käsite luokkataistelukin. Budapestissä pidetyssä neuvottelussa helmi-maaliskuussa vuonna 1968 todettiin, että rauhanomainen rinnakkainolo on "imperialismia vastaan käytävän taistelun tärkeä muoto" ja kehotettiin "osoittamaan tämän politiikan luokkaluonne yhä selvemmin" (Orudzev 1969, diss. s. 6). Rauhanomainen rinnakkainolo ei vain paranna Neuvostoliiton mahdollisuuksia ideologiseen taisteluun, vaan mitä enemmän rauhanomainen rinnakkainolo edistyy sitä yoimakkaammaksi ideologinen taistelu käy, eli mitä enemmän sosialististen maiden onnistuu saada rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteita läpi sitä enemmän kasvaa ideologinen välienselvittely. Tähän on neuvostotutkijoiden mukaan useita syitä:
 
-   rauhanomainen rinnakkainolo ei poista järjestelmien välistä eroa, "eroa työnväenluokan ja suuromistajien väliltä"
-   edellytys sosialistisen yhteiskunnan kehitykselle on "porvarillisen ideologian vastustaminen"
-    ideologinen taistelu kiihtyy, koska "sotaiset seikkailut osoittautuvat hyödyttömiksi". Tällöin "aggressiiviset imperialistiset piirit yrittävät sotkea sosialistista ideologiaa".
-   rauhanomaisen rinnakkainolon periaatteiden toteutuessa lisääntyvät myös henkilökohtaiset tapaamiset, tieteellinen yhteistyö, kulttuurivaihto ja turismi.

Vain kansainvälisen oikeuden piirissä Neuvostoliitossakin ideologinen taistelu selitetään valtioiden välisenä aatteellisena keskusteluna:
 
"Jokainen kansa selittää omat päämääränsä ja pitää omaa järjestelmäänsä parempana. Se ei tarkoita sitä, että Neuvostoliitto yrittää saada toisen valtion asukkaat kukistamaan oman hallituksensa. " (Myllerson, 26.3.85)
 
Yllättäen useat tutkijat Neuvostoliitossakin tekevät sen eron rauhanomaisen rinnakkainolon ja ideologisen taistelun välillä, joka antaa aiheen olettaa, että he määrittelevät rauhanomaisen rinnakkainolon rauhana ja rinnakkainolona. Tällöin edellinen liittyy valtioiden välisiin suhteisiin, jälkimmäinen luokkien välisiin suhteisiin:


"Vaikka rauhanomainen rinnakkainolo voittaisi kaikkialla maailmassa silti ideologinen taistelu järjestelmien välillä jatkuisi. Ideologista taistelua ei saa ulottaa valtioiden välisiin suhteisiin. Ideologisen rauhanomaisen rinnakkainolon puolustajat pyrkivät levittämään kapitalistista elämäntapaa kaikkialle." (Orudzev diss. 1969, s. 31)
 
Rauhanomainen rinnakkainolo ei tarkoita sovintoa luokkaetujen suhteen (Orudzev diss. 1969, s. 36). Kaikkien suhteiden tulee ennen kaikkea hyödyttää työtätekevää luokkaa, maanviljelijöitä ja sivistyneistöä, mutta ei porvaristoa.
 
Länsimaissa paheksutaan erityisesti, että rauhanomainen rinnakkainolo ei päde ideologisella tasolla: "Aatteiden ja mielipiteiden vaihtoa ei sallita vastustajalle, vastustajan mahdollisuudet henkiseen kilpailuun eivät ole tasapuolisia mahdollisuuksia." (Meissner 1975, s. 47).



 
6.4.2. Käsitteen ideologinen taistelu käyttö puolueasiakirjoissa
 
Ensimmäisen kerran tulivat esille käsitteet ideologinen taistelu ja taistelu kapitalismin ja
sosialismin välillä kommunistisen puolueen 20. kokouksessa vuonna 1956. Ideologisen taistelun
yhteydessä kerrottiin, että länsimainen työväenluokka taistelee itselleen valtiollisia etuja:
 
"Työtätekevän luokan taistelu oikeuksien puolesta kapitalistisissa maissa voimistuu yleisen kriisin seurauksena. Se on laajan kansankerroksen taistelu elämäänsä koskevista oikeuksista ja eduista." (7/97)
 
Samassa yhteydessä korostettiin, että sosialismiin siirtymisessä on eri maissa erilaisia vaihtoehtoja, mutta missään valtaapitävät eivät luovu vapaaehtoisesti. Jos "kapitalismilla on voimakas sotilaallinen ja poliittinen koneisto", luokkataistelu lisääntyy, samoin taistelu reformismia ja opportunismia vastaan. Se on sekä marxismi-leninismin että Neuvostoliiton menestymisen ehto.
 
Paria kuukautta myöhemmin keskuskomitea varoitti, että Yhdysvallat rahoittaa tuholaistoimintaa Neuvostoliitossa ja yrittää heikentää kommunistien yhtenäisyyttä. Kaikkien tulisi tietää, että Yhdysvallat vääristelee Neuvostoliiton oloja, puhuu kommunismin kriisistä ja hajaannuksesta (7/217).
 
Vuonna 1959 21. puoluekokouksessa pidettiin ideologisessa taistelussa tärkeimpänä
kommunistista kasvatusta ja kommunistista suhdetta työhön, neuvostopatriotismin
kehittämistä ja kapitalismin jäänteiden kitkemistä. Kokouksessa pahoiteltiin sitä, että
imperialistit lietsovat sotaa, sen sijaan "sosialismin etuja ovat rauha ja demokratia" (7/393).


Keskuskomitea antoi vuonna 1963 tiedonannon ideologisesta työstä. Sen mukaan "kapitalismi yrittää ideologista tihutyötä", koska se ei ole pystynyt tuhoamaan sosialismia sodalla. Kapitalistien harjoittama ideologinen tihutyö tarkoittaa "antikommunismia ja taloudellista ja poliittista syrjintää, asevarustelua, puolueettomuutta, aatteettomuutta ja petturuutta" (8/431). Ideologinen taistelu toimii revisionismia, dogmatismia ja lohkoutumista vastaan (8/432). Sen tarkoitus on uuden ihmisen ja Neuvostoliiton patriotismin kasvattaminen ja työn yhteiskunnallisen hyödyn kunnioittaminen keinona tuotannon nostamiseksi. Samassa keskuskomitean kokouksessa todettiin, että neuvostolaisen patriotismin kasvattaminen, rakkaus sosialistiseen isänmaahan ja suureen kommunistiseen puolueeseen on ideologisen työn tärkein ja ensisijainen tehtävä:
 
"Ideologisen työn ydin on kasvattaa jokaisessa neuvostolaisessa ihmisessä rakkaus ja kunnioitus työn yhteiskunnalliseen hyötyyn. Tuotannollinen työ on pääehto kommunismin etenemiseksi. Työn sankareille on annettava kunniaa ja arvoa. Byrokratiaa vastaan on taisteltava. Se on taistelua byrokraatteja, tyhjäntoimittajia ja juoppoja vastaan sekä sosialistisen tietoisuuden puolesta." (8/435)
 
Vuodesta 1967 lähtien ja erityisesti 23. puoluekokouksessa alettiin vaatia, että
yhteiskuntatieteitä ja niiden teoreettista perustaa kehitetään voimakkaasti. Ideologisen taistelun on ohjattava luokkataistelua. Keskuskomitea käsitteli kokouksessaan 26.6.1969 ideologista taistelua perusteellisesti. Selostuksen mukaan "taistelu käydään uuden ja vanhan maailman välillä", "imperialismin tuhoamiseksi ja sosialistisen järjestelmän vahvistamiseksi" (10/181). Taistelu tarkoittaa "Leninin aatteiden ja kommunismin yleisten päämäärien
tunnetuksi tekemistä". Uhkana on, että "revisionismi" hyökkää tieteellisen kommunismin teoriaa vastaan ja yrittää "liberalisointia Neuvostoliitossa ja restauroida kapitalismin". Tämä on vaaraksi erityisesti siksi, että se "häiritsee taloudellisia suhteita". Ideologiassa ei ole tilaa puolueettomuudelle eikä kompromisseille (10/181). Tätä painotettiin myös 25. puoluekokouksessa: "Ei kompromisseja eikä puolueettomuutta". Sama sävy oli ollut Leninin vuonna 1922 Tsitserinille antamissa ohjeissa.
 
Vielä niin lähellä ETYKiä kuin 18.12.1973 kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa oli ideologisen taistelun yhteydessä imperialismin ja kolonialismin vastustaminen tärkeä puheenaihe. Sosialismia tulisi levittää "rauhan aatteen yhteydessä" (Tiedonanto, 11/343).
 
Vuonna 1974 alettiin vaatia porvarillisen teorian terävämpää kritiikkiä, erityisesti
"reformin" ja "revisionismin" kritiikkiä. Tällöin alettiin painottaa myös sitä Leninin oppia, että jokaisella ajanjaksolla tulee olla oma taktiikkansa, "nykyisen etapin erikoisuudet on tuotava esille" (keskuskomitean päätös aatteellisen ja teoreettisen opetuksen tason nostamisesta, 5.6.1974,11/407). Pari kuukautta myöhemmin keskuskomitea julisti, että samalla kun rauhanomainen rinnakkainolo vahvistuu, myös ideologinen taistelu syvenee ja se on kohdistettava erityisesti pienporvarillista psykologiaa vastaan (keskuskomitean päätös Valkovenäjän puoluekaaderin ideologisesta kasvatuksesta 28.8.1974, 11/447).

Muutamaa vuotta myöhemmin ryhmän kokouksessa sävy oli huomattavasti tiukempi: "Me vastustamme porvarillista ideologiaa, voimapolitiikkaa, kolonialismia, antikommunismia, fasismia ja rasismia" (26.01.76, 12/71). Kaksi vuotta myöhemmin oli jo huomattu, että "tieteellis-teknisen vallankumouksen edistyessä ideologinen taistelu monimutkaistuu" (keskuskomitean päätös propagandaluentojen parantamiseksi 27.2.1978, 13/35). Vaadittiin "nykyaikaista tietoa kommunismin rakentamiseksi". Sen olisi oltava entistä selkeämpää ja perustuttava yleisen mielipiteen tutkimustuloksiin. Porvarillinen propaganda on todistettava vääräksi ja todistamisen on pohjauduttava "suureen tietomäärään" (13/38). Vakaata uskoa omaan järjestelmään osoittaa vaatimus, että "tieto ja propaganda vahvistavat luottamusta kansainvälisissä suhteissa". Ne vähentävät asevarustelua ja "lisäävät molemmille edullista yhteistyötä" (13/41).
 
Lehdistölle annettiin ohjeita vuoden 1975 alussa. Niiden mukaan kommunistiset ihanteet on pystyttävä yhdistämään käytäntöön. Lehdistön on edistettävä "uuden ihmisen kasvattamista" (keskuskomitean päätös 20.1.1975, 11/484). Vuotta myöhemmin tiedotusvälineitä vaadittiin tuomaan esiin "totuus sosialismista" (25. NKP:n kokous, raportti kansainvälisestä toiminnasta 24.2.1976, 12/91). Teorian ja käytännön yhteensovittamista vaadittiin saman vuoden kesällä yllättäen myös keskuskomitean tiedonannossa: teorialla on oltava "kiinteä yhteys kommunismin käytännön rakentamiseen ja puolueen kansainväliseen toimintaan" (keskuskomitean päätös puolueen opetuksesta 4.6.1976, 12/290). Seuraavassa ideologiaa käsittelevässä tiedonannossa kolme vuotta myöhemmin painotettiin vielä kerran "sanojen ja tekojen yhtenäisyyden tärkeyttä ideologisessa työssä" (26. 4.79, 12/356).
 
Puoluekokouksen ideologisissa puheissa muistutettiin, että erimielisyyksiä on vähennettävä rauhanomaisin keinoin. Liennytyksessä on tärkeintä sekaantumattomuus. Samassa yhteydessä muistutettiin: "Kaikkien on muistettava, että monopolit eivät ole vallankumouksen puolella." Ja kaikki mikä ei edistä vallankumousta on turmioksi. Myös demokratia sai selvän määritelmän. Sitä voidaan toteuttaa vain kommunistisessa yhteiskunnassa: "Demokratia tarkoittaa kansan etujen ja kommunismin rakentamisen etenemistä."
 
Vallankumouksen 60-vuotisjuhlapuheissa oltiin huolissaan siitä, että "vanhoilliset voimat yrittävät ideologisesti hajaannuttaa sosialistisia maita" (31.1.1977, 11/438). Vuonna 1979 keskuskomitea kehotti käymään taistelua "hegemoniaa, imperialismia ja militarismia vastaan, työväenluokan tärkeiden etujen ja sosiaalisen edistyksen puolesta" (26.4.79). Tuli esille fraasinomainen määritelmä ideologisesta työstä:
 
"Ideologisen koulutuksen päämäärä on muovata neuvostoihmiseen tieteellinen maailmankatsomus, puolueen kunnioitus, kommunismin päämäärien ja sosialistisen isänmaan ja proletaarisen kansainvälisyyden henki." (13/356)
 
Samana vuonna muistutettiin vielä, että "porvarit yrittävät vääristellä marxismi-leninismiä" (13.12.79, 13/539). Siksi on tärkeä "informoida sosialististen maiden saavutuksista, tiivistää rivejä ja kehittää marxismi-leninismiä''.
 
Ideologisen työn sanottiin entisestään laajentuneen 1980-luvulla. Antikommunismi ja maoismi nousivat vastustuksen kohteiksi. Lehdistön ja television uskottiin toimivan ideologisen taistelun pääkanavina. Myös "sosialismin laajeneminen" vaikuttaa leniniläisen puolueopin merkityksen kasvuun (26.5.1981, 14/216).
 
Kommunistisen puolueen dokumentaatiossa ideologinen taistelu mainitaan 62 kertaa. Suunta on selvä: 1970 ja 1980-luvulla alettiin ideologista työtä tehdä yhä enemmän maan ulkopuolella olevan vihollisen, antikommunismin, imperialismin ja vääristelyn vastustamiseksi. Useimmin se mainittiin kommunistien ja työväenpuolueiden kokouksissa, Leninin ja vallankumouksen muistopäivinä ja keskuskomitean aatteellista kasvatusta käsittelevissä tiedonannoissa. Merkittävyyden muutosta kuvaa esimerkiksi se, että 20. puoluekokouksessa käsite mainittiin kahdesti, 21. puoluekokouksessa kolme kertaa, 22. puoluekokouksessa yhden kerran, mutta 27. puoluekokouksessa seitsemän kertaa.

Oliko ideologinen taistelu puolustuksellista vai hyökkäyksellistä? Puolueen asiakirjoissa ideologinen taistelu määritellään omien rivien vahvistamiseksi ja oppimisen lisäämiseksi. Kansainvälisissä puheissa se saa määritelmän kilpailu ja vastakkaisen ideologian vääräksi osoittaminen. Ideologisella taistelulla oli pääasiallisesti kolme erilaista tarkoitusta: vihollisen toiminnan estäminen, oman aatteen edistäminen ja marxilaisen yhteiskuntaopin mukaisesta kehityksestä vastaaminen.

 
Ideologisen taistelun päämäärä:

40% estää vihollisen toiminta:
Imperialistinen politiikka, amerikkalaisten rahoittama tuholaistoiminta, porvarillinen ideologia, ideologinen diversio, antikommunismi, revisionismi, vääristelevä tieto Neuvostoliitosta, sodan lietsonta

30 % edistää omaa aatetta:
Marxismi-leninismi, uusi ihminen, patriotismi, kommunismin rakentaminen, työnteon
yhteiskunnan kunnioittaminen

10 % vastaa nykyisen kehitystason vaatimuksia.
Parhaiten näitä päämääriä uskottiin edistettävän kehittämällä oman yhteiskunnan ideologista ja moraalista tietoisuutta. Tärkeänä pidettiin myös kapitalististen aatteiden paljastamista ja sosialismin etujen esilletuomista muissa yhteiskunnissa.

20 % lause- tai puheyhteydestä ei käy ilmi mikään päämäärä
 
 
Miten ideologista taistelua voi käydä?

50 % edistämällä kommunistista kasvatusta, puoluepropagandaa, marxismi-leninismiä, sosialistista tietoisuutta (byrokratiaa ja juoppoja vastaan)
20 % vastustamalla reformismia ja opportunismia, kapitalistisia aatteita, pienporvarillista psykologiaa, ideologiaa ja propagandaa
15 % selvittämällä sosialismin etuja sekä tekemällä tunnetuksi Leninin aatteita ja totuutta sosialismista
15 % lause- ja puheyhteydestä ei käy ilmi mikään menetelmä
 
Muuten puheissa ja tiedonannoissa painotettiin ”massojen ja edistyksen voiman” kasvua kapitalistissa maissa, kommunistien yhtenäisyyttä, rauhan asioita, sekaantumattomuutta ja yhteiskunnan taloudellista kasvua. Kompromisseja ei tule tehdä.

Yhteenvetona voi sanoa, että ideologinen taistelu tarkoittaa yhtä usein Neuvostoliiton omaa kasvatusta ja kehitystä eli aatteellista vahvistusta kuin kapitalistisen järjestelmän kritisointia. Vain harvoin se saa merkityksen omien etujen kaunistelu:

24 % (eniten vuonna 1967) kommunistinen kasvatus
26 % (eniten vuonna 1976) kapitalismin kritiikki
9 % (eniten vuonna 1956) sosialismin edut.



 

6.5. Taloudellisen kilpailun käsite puolueasiakirjoissa

 
6.5.1. Taloudellisten suhteiden ensisijaisuus Neuvostoliitolle
 
Leninin mukaan kapitalististen maiden luonteeseen kuuluu '"ääretön halu ja ääretön tarve" käydä kauppaa Venäjän kanssa. Lenin piti myös itsestään selvänä, että "ilman maailmanlaajuisia suhteita neuvostovaltio ei voi olla olemassa". Leninin käsityksen mukaan on olemassa sellainen voima, joka on suurempi kuin "mikään tahto tai mikään vihamielisen hallituksen tai luokan päätös". Tämä voima tarkoittaa maailmanlaajuisia taloudellisia suhteita. Talous pakottaa valtiot suhteisiin toistensa kanssa (esimerkiksi Leninin Genovan konferenssiin tekemä esitys vuonna 1922). Niinpä neuvostolaisissa tutkimuksissa todetaan työtä tekevän luokan taistelun alkavan aina taloudellisena taisteluna. Tämä tarkoittaa "tuotantoehtojen parantamista ja ammattietujen ajamista". Tästä taistelusta muodostuvat sellaiset työväenliikkeen muodot kuin osuustoiminta, yhteisliittymät ja ammattikunnat (Karaulovski diss. 1984, s. 8).
 
Neuvostoliitossa kuului myös soraääniä. Joidenkin mukaan taloudelliset suhteet länsimaiden kanssa vain auttavat länsimaita selviämään taloudellisista kriiseistään ja siten vakiinnuttavat niiden sosiaalista järjestelmää. Mutta Leninin mukaan juuri järjestelmien väliseen taisteluun kuuluu luokkataistelu ja sen mukana talouselämä. Ne kuuluvat tiiviisti yhteen.
 
Jegorov pitää taloudellisia suhteita rauhanomaisen rinnakkainolon syynä, ei seurauksena.
Taloudellisissa suhteissa Neuvostoliitto voi käyttää hyväkseen kapitalistisia maita. Siksi
kauppa ei tarkoita pelkästään molemmille osapuolille edullisia sopimuksia ja toimituksia.
Jegorov siteeraa mieluisasti Leninin Moskovan neuvoston kokouksessa antamia ohjeita
"salakavalasta" kaupasta:
 
"Meidän on perehdyttävä siihen, miten turvaamme olemassaolomme kapitalismin kulloisessakin kehitysvaiheessa ja kuinka saavutamme etua vastustajastamme. Vastustajamme käy tietysti jatkuvasti kauppaa, mutta se koituu meidän eduksemme." (Lenin marraskuu 1922)
 
Leninhän oli ollut vielä suorapuheisempi kirjoittaessaan 24.2.1922 ohjeita Genovan konferenssiin osallistuvalle ulkoministeri Tshitsherinille: "Ei missään tapauksessa saa painottaa, että haluamme toimia kommunismin edistämiseksi... On sanottava, että haluamme pasifististen ja kaupallisten etujemme paranevan" (Lenin 44/448).
 
Lenin antoi useita haastatteluja rauhanomaisen rinnakkainolon hengessä amerikkalaisille
lehtimiehille. Niissäkin käsiteltiin enimmäkseen tarvetta luoda uusia kauppasuhteita maiden välille. Syksyllä 1919 the Christian Science Monitorille antamassaan haastattelussa Lenin painotti, että "kestävä rauha olisi niin suuri helpotus venäläisille työtätekeville, että he olisivat valmiita jopa tekemän kauppasopimuksia". Lenin jatkoi: "Tämä olisi yksi tapa tuoda Neuvostoliittoon teknistä tietoa sinä aikana, kun molemmat järjestelmät ovat olemassa
rinnakkain" (Lenin 39/197). Kun amerikkalaisen The World -lehden haastattelija kysyi 21.2.1920 Leniniltä, onko rauha lähempänä, Lenin vastasi:
 
"Kyllä. Jos rauhaa pidetään kaupankäynnin luonnollisena jatkeena... Meille bolshevikeille rauha on edellytys sille, että selviämme nälästä. Olemme taistelleet aseellista vastustajaamme vastaan, nyt taistelemme taloudellisen kasvun puolesta... Armeijastamme on tullut 'työarmeija'." (Lenin 40/150)
 
Kun Leniniltä kysyttiin, milloin kommunismia voidaan alkaa toteuttaa, Lenin vastasi: "Ensin
on toteutettava sähköistämisen ensimmäinen vaihe ja taloudellisen elämän organisoiminen
kommunististen periaatteiden mukaan" (Lenin 40/155). Taloudellisten suhteiden voima oli
Leninin mielestä kaikkein suurin (44/304).
 
Tärkeintä uuden yhteiskunnallisen järjestelmän perustamisessa oli nostaa mahdollisimman
vähin myönnytyksin elintarvikkeiden tuotantomäärää Neuvostoliitossa, jotta maa selviäisi
nälästä. Lenin painotti, että "nälkäinen työläinen on avuton vallankumouksemme vastustajien
ja porvarillisen mainonnan edessä". Lenin korosti näissä haastatteluissa ja kirjoituksissa, että
Neuvostoliitossa ihmisiä kuolee nälkään päivittäin ja taloudellinen pelastus voi tulla vain lännestä. Hän muistutti 10. puoluekokouksessa: "Genovan neuvotteluihin emme lähde kommunisteina vaan kauppiaina" (Lenin 45/72).

Useissa neuvostolaisissa väitöskirjoissa lainataan Leninin käsitystä, että taloudellisessa
kilpailussa voittaa se, jolla on paras teknologia, organisaatio, kuri ja parhaat koneet.

"Me vaikutamme kansainväliseen vallankumoukseen pääasiallisesti talouspolitiikallamme... Taistelu on siirtynyt tälle alalle maailman mitassa. Jos ratkaisemme tämän tehtävän, niin silloin voitamme kansainvälisessä mitassa varmasti ja lopullisesti. Siksi taloudellisen rakennustyön kysymykset saavat meillä aivan poikkeuksellisen suuren merkityksen. Tällä alueella meidän on saavutettava voitto hitaasti, vähitellen, ei koskaan hätäillen, mutta jatkuvasti kehittymällä
eteenpäin." (Lenin, 1921)
 
Tästä voi päätellä, että taloudellinen kilpailu tarkoitti jo Leninille paljon enemmän kuin pelkkää talouselämää. Siihen liittyivät sekä sosiaaliset suhteet että yhteiskunnan henkisen elämän kehitys.

"Taloudellinen kilpailu tarkoittaa myös kahden elämäntavan välistä kilpailua. Siksi taloudellinen kilpailu on rauhanomaisen rinnakkainolon tärkein sisältö luokkataistelun muotona." (Kmitovski diss. 1976, s. 70)
 
Sisä- ja ulkopolitiikkakin ovat alisteisia taloudellisten etujen saavuttamiselle, Nikulin
väittää tutkimuksessaan Leninin opettaneen (Nikulin 1966, diss. 3). Nikulin tuo
väitöskirjassaan esille Marxin näkökannan talouselämän tärkeydestä yhteiskunnalliselle
muutokselle. Marxin mukaan yksittäisten maiden työntekijät alkavat vaatia muutosta vasta
kun "nykyisen yhteiskunnan taloudellisen muuttumisen lakeja" on voitu "käyttää hyväksi".
 
 
 
6.5.2. Taloudellinen kilpailu puolueasiakirjoissa
 
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asiakirjojen mukaan talous on tärkein väline kommunismin edistämisessä. Vuonna 1925 14. puoluekokouksessa todettiin, että taloudellinen
kasvu edistää kehitystä maan sisällä. Talouden alalla Neuvostoliitto on alkanut saada arvonantoa. Siitä osoituksena on, että kapitalistiset valtiot ovat solmineet Neuvostoliiton kanssa sopimuksia ja tunnustaneet Neuvostoliiton valtiollisen olemassaolon.
 
Jo tuolloin varoitettiin, että taloudellinen kehitys aiheuttaa maassa työväen ja maanviljelijöiden välille ristiriitoja. Stalinin aikana näistä vaikeuksista ei puhuttu talouden yhteydessä, päinvastoin. Talouspuheissa korostettiin, miten suurissa vaikeuksissa "mädäntyvä imperialistinen maailma" on ja miten hyvin Neuvostoliitto on edistynyt (Teesejä kominternin tehtävistä 27.4.1925, puolueasiakirjat 3/213).
 
Keskustelua herätti myös taloudellisten suhteiden muoto. Trotskin mukaan sosialismi voittaisi
vasta kun se on voittanut tärkeimmissä maissa, minkä vuoksi Neuvostoliitto tarvitsee teknis-
taloudellista "valtiollista" apua. Puoluekokouksessa syytettiin Trotskin tuominneen "neuvostolaisen proletaarin passiivisuuteen" (3/213). Sitä vastoin Lenin kehitti teorian
taloudellisen ja poliittisen kasvun epätasaisuudesta. Sosialismi voittaisi ensin vain yhdessä
maassa ja vetäisi vähitellen mukaansa muita maita. Suurimpia uhkia vastaperustetulle
valtioliitolle olivat puoluekokouksen mukaan taloudellinen painostus eli saarto, aseellinen
interventio ja restauraatio eli kapitalististen olojen palauttaminen.
 
Keskuskomitean kokouksessa keskusteltiin loppuvuonna 1925 ulkomaankaupasta. Useaan
otteeseen todettiin, että kauppa nopeuttaa sosialismin rakentamista. Neuvostoliiton on pyrittävä pitämään suhteet auki kapitalistisiin maihin. Vain kaupan monopoli eli valtiollinen johto on kyllin vahva musertamaan kapitalismin voiman ja estämään, että Neuvostoliitosta tehdään siirtomaa. Vuonna 1927 pyrittiin löytämään tasapaino vapaan ja rajoitetun kaupanehtojen välillä. Edellinen johtaa riippuvuuteen, jälkimmäinen kehityksen hidastumiseen.
 
"Maksimaalisen laajoja suhteita kapitalistisiin maihin kannattaa solmia vain sellaisilla aloilla, jotka tekevät Neuvostoliitosta yhä riippumattomamman (ulkomaankauppa, ulkomaisia luottoja, toimilupia, ulkomaista teknistä osaamista)." (keskuskomitean täysistunto 3.10.1925, puolueasiakirjat 3/225)
 
Vuodesta 1928 lähtien suurin huolenaihe oli tuotannon alhainen tekninen taso ja takapajuisuus yleensä verrattuna kapitalistisiin maihin: "Kapitalistiset maat on ylitettävä teknis-taloudellisesti" (keskuskomitean täysistunto 2.6.1928, puolueasiakirjat 4/111). Jopa siemenviljan kasvatukseen haluttiin antaa urakoita ulkomaisille yrittäjille. Kapitalististen maiden kehityksen tempoa ihmeteltiin. Vaikeuksien syynä pidettiin yksittäisiä maanviljelijöitä, "jotka ovat pirstoutuneet miljooniksi yksityisiksi tiloiksi". Uskottiin, että myös uhka ympärillä olevien maiden hyökkäyksestä heikensi Neuvostoliiton mahdollisuuksia keskittyä kohottamaan elintarvikkeiden tuotantomäärää. 1930-luvulta lähtien alettiin valaa uskoa siihen, että juuri sosialismi tekee mahdolliseksi päihittää kapitalismi teknis-taloudellisesti:
 
"Maailman porvariston ennustukset siitä, että suunnitelmiemme rahoitus ei onnistuisi, että kulttuurimme takapajuisuus ja johtajiemme pätemättömyys estäisivät kehityksen, että nälän luiseva käsi ja välienrikko talonpoikien ja proletariaatin välillä estäisi suunnitelmien täyttämisen, on jo osoitettu vääriksi." (16. puoluekokous 26.6.1930, 5-vuotis suunnitelman täyttäminen, puolueasiakirjat 3/446)
 
Kuitenkin myönnettiin, että viljan, karjan, ja koneiden puute tuo "valtavia vaikeuksia". Niistä selvittäisiin "kollektivoinnin ja traktoriasemien" avulla. Samassa 16. puoluekokouksen raportissa todettiin, että Neuvostoliitto ylittäisi pian kapitalistiset maat teollisuuden lisäksi myös maataloustuotannossa (3/453). 17. puoluekokouksessa vuonna 1932 kerrottiin, että "kapitalistisissa maissa tuotanto laskee, tehtaita suljetaan ja miljoonia jää työttömäksi". Sen sijaan Neuvostoliitossa kehitettäisiin tehtaita, työttömyys on loppunut ja on siirrytty 7-tuntiseen työpäivään:
 
"Kapitalististen maiden suuret kriisit ja sosialististen maiden menestys osoittavat järjestelmämme olevan parempi." (4/41)
 
18. puoluekokouksessa vuonna 1939 kerrottiin, että kapitalistisissa maissa menee todella
kurjasti. Länsimaiden romahdusta odotettiin. Myönnettiin, että myös Neuvostoliitossa on
vaikeuksia. Maan vaikeuksia lisäsivät "sisäinen terrorismi ja ulkoinen imperialistinen aggressio" (puolueasiakirjat 4 /366). Puoluekokouksessa vaadittiin, että tieteellis-teknisen tiedon pitäisi levitä nopeammin Neuvostoliitossa ja lehtien kertoa uusista keksinnöistä:
 
"Teollisuusministeriö käyttää huonosti hyväkseen tieteellisten laitosten apua ratkaistessaan tieteellis-teknisiä ongelmia. Ministeriöiltä puuttuu kokemus." (4/67)
 
20. puoluekokouksen talouspuheissa vuonna 1956 pidettiin tärkeimpänä kapitalistisen järjestelmän voittamista (7/104, 117, 193). Ensimmäisen kerran valitettiin sitä, että kapitalistiset maat parjaavat ja vääristelevät sosialistisen talousjärjestelmän menetelmiä (7/226). Samaa valitti Hrushtshev usein sen jälkeen: ”Vihollinen vähättelee Neuvostoliiton suuria saavutuksia ja pitää niitä uhkana rauhalle.” Hrushtshevin mukaan negatiiviset lausunnot neuvostotaloudesta johtuvat vain siitä, että vihollinen yrittää kääntää katseet pois omista ”mätäpaiseistaan” (7-vuotissuunnitelma, 7/484). Vuotta myöhemmin, vuonna 1957 keskuskomitea tarkensi, miten kapitalistinen järjestelmä pikimmin voitetaan:

"Rinnan taloudellisen kasvun kanssa vahvistuu myös puolustuskykymme eli valmiutemme antaa murskaava vastustus imperialistisille aggressiivisille sosialismin valloittajille." (7/399)

21. puoluekokouksessa tuli selvästi esille myös taloudellisen kilpailun ja rauhanomaisen rinnakkainolon suhde. Puoluekokouksessa selvästi kerrottiin Neuvostoliiton tavoittelevan läntisten maiden romahduttamista ja muuttumista sosialistiseksi.

"Seitsenvuotissuunnitelma on murskaava isku porvarilliselle ideologialle, kansainväliselle reformismille ja revisionismilIe. Kahden järjestelmän välisessä kilpailussa talous ja politiikka sekä näkymät tulevasta kasvusta todistavat vakuuttavasti r että sosialismin voitto on väistämätön. Ne täyttävät selvästi Leninin ajatuksen kommunismin rakentamisesta maassamme ja ovat marxismi-
leninismin kaikkein voitokkain osoitus. Marxismi-leninismi opettaa, että totuuden kriteeri on käytäntö. Kommunismin rakentaminen osoittaa oikeaksi puolueen leniniläisen yleisIinjan." (7/485)

Keskuskomitean istunnossa jatkui samana vuonna vallankumouksellinen linja.
Seitsenvuotissuunnitelman uskottiin vahvistavan Neuvostoliiton asemaa "rauhan ja edistyksen
tukena sekä marxismi-leninismin oppien voittoa" (24.6.1959, puolueasiakirjat 7/521). Seuraavana vuonna todettiin, että puolueen propaganda on sitä tehokkaampaa ja
tuloksekkaampaa, mitä enemmän se vastaa kansan toimia ja kommunismin rakentamisen
käytännön kokemuksia (7/47).

Leninin 90-vuotispäivän kunniaksi annetussa tiedonannossa 8.2.1960 vaiettiin uskoa neuvostokansalaisille:

"Sosialismin ja kapitalismin välisessä kilpailussa on yhä enemmän kyse sosialismin
etevämmyydestä vuosisataansa lopettelevan ikälopun kapitalistisen järjestelmän kanssa." (8/62)

Talouskatsauksessa samana vuonna perättiin kuitenkin uutta tekniikkaa, tuottavuutta, rationalisointia, sähköistämistä sekä laitosten ja spesialistien parempaa yhteistoimintaa (8/76).

Vuonna 1961 22. puoluekokouksessa painotettiin vielä selvemmin kuin edellisissä puoluekokouksissa, että talous edistää koko maailman rauhaa. Rauhallinen kilpailu kahden vastakkaisen järjestelmän välillä on "kansainvälisen elämän sydän". Kommunismille on kuitenkin luotava materiaalinen ja tekninen perusta. Ainoastaan sosialististen maiden yhteistyö edistää taloudellista kehitystä. Leniniin viitattiin korostaen, että eristäytyminen ei yleensäkään vastaa "teoreettisia suhteita" ja on vastoin sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen "objektiivisia lakeja". (8/210)

 
Skannaamatta sivut: 269 ja 270
 
Puoluekokouksessa vakuutettiin, että sosialismin ja kapitalismin kasvu seuraavat vastakkaisia lakeja. Vahvat kapitalistiset maat alistavat ja käyttävät hyväkseen heikkoja, orjuuttaen miljoonia ihmisiä siirtomaissa. Sitä vastoin sosialistisen järjestelmän kasvu johtaa suvereenisuuteen, täydelliseen vapaaehtoisuuteen ja työläisten tärkeiden etujen huomioon ottamiseen. Kapitalistinen järjestelmä toteuttaa lakia epätasaisesta poliittisesta ja taloudellisesta kasvusta, ja se johtaa valtioiden väliseen yhteentörmäykseen (8/211), mutta rauha, demokratia ja sosialismi edistyvät Neuvostoliiton vallan kasvaessa (8/213). Keskuskomitean täysistunnossa 5.3.1962 julistettiin:
 
"Imperialismi ei pysty voittamaan Neuvostoliittoa enää sodan avulla, koska luokkavoima kasvaa koko maailmassa ja se kärsii tappion toisensa jälkeen kahden järjestelmän välisessä taloudellisessa kilpailussa." (8/431)
 
Syksystä 1961 lähtien myönnettiin, että kapitalistista tuotantoa ei ylitetä "muutamassa
vuodessa". Siihen tarvitaan 20 vuotta. Leninin muistopuheiden yhteydessä vuonna 1966
luvattiin viimeisen kerran, että Neuvostoliitto ylittäisi määrätyn ajan kuluessa kapitalistiset
maat tuotannossa tai työn tuottavuudessa.
 
23. puoluekokous oli erikoinen. Puhuttiin '"maailman vallankumouksellisesta prosessista" ja
siitä, miten taloudellinen kasvu Neuvostoliitossa edistää vallankumouksellista prosessia.
Hrushtshevin aikana ei oltu kiinnitetty huomiota ideologiseen puoleen. Nyt painotettiin ideologian ja talouden yhteyttä: Neuvostoliitto on saavuttanut korkeamman tason taloudellisessa kilpailussa ja tämä vahvistaa maailman vallankumouksellista prosessia (9/29). Mutta 23. puoluekokouksessa myönnettiin ensimmäistä kertaa ilmestyneen merkkejä taloudellisesta epäonnistumisesta. Työn tuottavuus ei ollut enää kasvanutkaan kuten 15 edellisenä vuotena.
 
Leninin 100-vuotissyntymän kunniaksi annetussa tiedotteessa kerrottiin, että kehitys on osoittanut Leninin sanat oikeiksi:
 
"Sosialismi voi vaikuttaa maailman vallankumoukseen ennen kaikkea talouspolitiikallaan. Se luo taloudellisen ja teknisen perustan uudelle yhteiskunnalle. Jos ratkaisemme tämän ongelman ja ylitämme kapitalistisen tuotantokyvyn, voitamme maailmanlaajuisesti." (10/171)
 
Kun aikaisemmin tärkeimmät taloudelliset ja poliittiset menestymisen kriteerit olivat
teollistaminen ja työn tuottavuus, nyt mainittiin tiede ja tekniikka sekä niiden soveltaminen
tuotantoon menestymisen edellytyksenä (10/183).
 
Vuonna 1971 24. puoluekokouksessa (10/355) uskottiin kansainvälisen aseman vahvistuvan
talouden voittojen avulla. Neuvostoliiton tiedeakatemian 250-vuotisjuhlissa todettiin, että
tieteellis-tekninen vallankumous on tärkein kahden järjestelmän välisen taistelun areena
(30.8.1973, 11/323).
 
1970-luvun lopulla talouden saavutuksista alettiin puhua yhä kriittisempään sävyyn. Vaadittiin, että kommunismille on luotava materiaalinen ja tekninen perusta (12/430, keskuskomitea vallankumouksen 60-vuotis juhlaan, 31.1.1977). Samalla myönnettiin, että vaikka maan luonnonvarat ovat mahtavat, hyödyntäminen vaatii valtavia pääomasijoituksia (keskuskomitea 27.11.1978, 13/269).
 
Taloudellinen kilpailu saa kommunistisen puolueen asiakirjoissa 98 viitettä, joista peräti 36
ajoittuu vuosien 1956 ja 1962 välille. Näistä 29:ssä vakuutetaan, että Neuvostoliitto ylittää
pian Yhdysvallat ja kapitalistiset maat. Puheissa toistetaan usein, että totuuden kriteerinä on
käytäntö, ja siksi taloudellisesti voimakkaampi järjestelmä voittaa kilpailun. Tuotanto estää
sodat, koska se ei kilpaile aseilla järjestelmien paremmuudesta. Hrushtshev perusteli
kantaansa taloudellisten suhteiden kehittämiseen vaatimattomin ideologisin sanakääntein: ne
jotka ajattelevat kauppaa eivät ajattele sotaa (puhe 1959). Myös Brezhnev asetti taloudelliset
suhteet kaikkien suhteiden perustaksi. Yhdysvaltojen vierailullaan vuonna 1973 Brezhnev
selitti amerikkalaisille liikemiehille: "Mitä laajempia ovat taloudelliset suhteemme, sitä suurempi luottamus, mitä moninaisempia poliittiset suhteemme, sitä helpompaa on löytää yhteinen kieli myös kansainvälisiin ongelmiin" (Nygren 1984, s. 179). Brezhnev vakuutti Yhdysvaltojen presidentti Fordille Vladivostokissa marraskuussa 1974, että taloudelliset, tekniset ja kulttuurisuhteet ovat tärkeitä, "koska ne luovat paremmat edellytykset molemminpuoliselle ymmärrykselle ja luottamuksen kasvulle kansojen välillä".
 
Indeksissä on 17 viittausta järjestelmien väliseen taloudelliseen kilpailuun ennen vuotta 1956. Niistä neljässä painotetaan kapitalististen maiden taloudellisen tason ylittämistä, kolmessa sitä miten talous tuo mukanaan muut yhteiskunnalliset muutokset ja kolme sitä, miten tärkeää on uusin tekniikka.
 
Vuoden 1966 jälkeen taloudellisesta kilpailusta puhuttiin 10 kertaa. Vain yhdessä painotettiin Neuvostoliiton talouden kasvun nopeutta. Kapitalististen maiden ylittämisestä ei ollut enää sanaakaan. Sen jälkeen on painotettu tieteen ja tekniikan suurta merkitystä.
 

  

6.6. Sosialistisen vallankumouksen käsite puolueasiakirjoissa

 
Vallankumouksen käsitteellä on sekä lännessä että idässä useita merkityksiä. Vallankumouksella saatetaan tarkoittaa niin aseellista kuin rauhanomaista muutosta. Länsimaissa käsitteellä vallankumous ymmärretään useimmiten veristä mielenosoitusta, kansannousua tai jopa sotaa. sitä on pidetty lyhyenä, väkivaltaisena ja laittomasti toimeenpantuna radikaalina muutoksena. Vallankumouksen seurauksena "virastot, sosiaalinen järjestelmä, ideologia, omistusoikeus ja johtopaikkojen jako muuttuvat täydellisesti” (Wassmund 1976, s. 25).
 
Sosialistinen vallankumous määritellään neuvostolaisissa tietosanakirjoista valtiovallan antamiseksi niille, jotka tekevät työtä. Vallankumouksen seurauksena valtion vanhat instituutiot muutetaan ja toisten ihmisten hyväksikäyttö loppuu (Filosofinen ensyklopedia 1983, 632). Sen jälkeen tarpeelliset koneet omistetaan yhteisesti ja toteutetaan sosialistista demokratiaa ja kehitetään sosialistista kulttuuria.
 
Marxin mukaan vallankumoukseen johtaa tuotantovoimien ja tuotanto-olosuhteiden ristiriita.
Ristiriita nousee siitä, että tuotantovoimien eli tekniikan kehittyessä tuotanto-olosuhteet eli
työläisten suhde teknisiin välineisiin ja työn tuloksiin pysyy entisellään (Wassmund 1976, s.
39). Vallankumous merkitsi työntekijöille hyppäystä "välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan". Rosa Luxembourg oli kuitenkin sitä mieltä, että vallankumous ei ole
mikään äkkinäinen hyppäys vaan kuin "syvä henkäys". Luokkatietoisuus ei hänen mukaansa
voi kehittyä muutamassa vuodessa, ei edes yhden sukupolven aikana, vaan se vaatii aikaa yli
ihmisiän. Luokkatietoisuuden kehittymistä edistävä koulutuspolitiikka on tällöin toiminnan
ydin. Tämä vallankumous on verrattavissa fysiikan lakeihin. Keitettäessä vesi lämpenee
pikku hiljaa kunnes se jollain hetkellä alkaa kiehua (Prof. Myllerson, juridiikan laitos.
Moskovan yliopisto, haastattelu 25.3.85).
 
Vallankumousta kuvataan myös sanalla transformatsija: kapitalismin muuttuminen sosialismiksi. "Sosialistinen vallankumous on pitkään kestävä historiallinen tapahtumien kulku, jonka aikana sosiaaliset ja taloudelliset muutokset ovat suuria." (Erich Honecker) Evolutionaarinen vallankumous tarkoittaa taas sitä, että eduskunta ei edusta enää porvariston vaan työväen etuja (Schmiederer 1968, s. 58).
 
Vallankumouksella on muitakin merkityksiä kuin valtiollisen vallanan astaminen. Kun 1800-lukua kuvataan suurten vallankumousten ajaksi, tällöin tarkoitetaan teknisestä revoluutiota, teollista vallankumousta. Puhutaan myös maatalouden vallankumouksesta. Tämä tarkoittaa "rationaalisten'" menetelmien käyttöönottoa, millä taas ymmärrettiin tuolloin
koneellisia ja kemiallisia menetelmiä. Jopa Neuvostoliitossa on vakiintunut sanonta, että maanviljelijöiden kollektivointi johti suurimpaan "maatalouden vallankumoukseen". Kun
puhutaan l900-luvun poliittisista vallankumouksista, tarkoitetaan henkilökohtaisten
vapauksien ja poliittisen samanarvoisuuden saavuttamista sekä feodaalisesta
läänitysjärjestelmästä vapautumista.
 
Mielenkiintoista käsitteen vallankumous yhteydessä on sen suomenkielinen käännös. Englanninkielinen sana revolution tulee sanasta revolve - pyöriä, kiertää, suorittaa kiertokulkunsa. Saksan kielessä erotetaan sana Reuolution, Umwälzung ja Umsturz: Revolutionieren tarkoittaa muuttaa perusteellisesti, Umwälzung viittaa teolliseen vallankumoukseen, Umsturtz poliittiseen vallankumoukseen, kumota jotain erikseen, Wälzen tulee sanasta vieriä, kieriä, kierittää.

Saksan ja englannin kielestä poiketen suomalainen käännös sanalle revoluutio on
kuitenkin vallankumous, vaikka revoluutio oikeammin tarkoittaakin suomalaista sanaa
pyörähdys, muutos. Valta ja kumous eivät missään muussa kuin suomen kielessä kuulu
revoluutio-käsitteeseen. Vain kommunismin teoriaa käsittelevissä teksteissä käsite revoluutio
määritellään sanoilla vallan kumoaminen. Tällöin tarkoitetaan, että nimenomaan työtä
tekevät ihmiset kumoavat niiden valtamonopolin., jotka eivät tee työtä tai hyötyvät
kohtuuttomasti työläisten tuottamasta lisäarvosta. Kuten entisen Itä-Saksan kommunistisen
puolueen johtaja Erich Honecker on sanonut, on jokaisen vallankumouksen peruskysymys
vallanjako. Vallanjako suoritetaan niiden hyväksi jotka tekevät työtä.
 
Marxin ja Engelsin mukaan vallankumouksen onnistumiseksi täytyy maassa vallita (katso luku
5.1.2. Marxin ja Engelsin käsitys vallankumouksen onnistumisesta Venäjällä):
 
a)     kehittynyt kapitalistinen talousjärjestelmä, joka luo edellytykset sosialismin rakentamiselle
b)     vallankumouksellinen tilanne, joka tarkoittaa koko yhteiskuntaa käsittävää kriisiä.
c)     korkea tietoisuuden taso ja halu organisoitumiseen ja ylikansalliseen yhteistyöhön.
      Vallankumouksellinen muutoshalu ylittää valtiolliset rajat.
 
Lenin puolestaan painotti, että luokkayhteiskunnassa elettäessä vallankumoukseen ei ole
muuta mahdollisuutta kuin luokkataistelu. Pasifismi on työväenluokan petkuttamista, koska
pasifistit eivät hänen mukaansa arvosta proletariaatin luokkataistelua porvaristoa vastaan.
Leninillä oli vallankumouksen muodosta selvä kanta: Taistelun muoto muuttuu aikojen ja
asioiden muuttuessa, mutta itse taistelun syy, luokkasisältö, ei muutu niin kauan kuin luokkia
on olemassa. Valtiollisen vallan saavuttaminen ei keskeytä luokkataistelua, mutta kylläkin
muuttaa taistelun välineitä.
 
Leninin käsitys vallankumouksesta kehittyi vuosien varrella. Vuosina 1906-1912 hän vielä
uskoi, että sodan puhkeamista tulisi käyttää hyväksi vallankumouksellisen toiminnan lisäämiseksi. Vuodesta 1913 lähtien hän ei enää pitänyt mahdollisena vallankumousta maailman laajuisena. Vallankumous voisi tapahtua ainoastaan siinä tapauksessa, että se alkaisi Venäjällä ja leviäisi esimerkin innoittamana länsimaihin eli niihin maihin, joissa "pääomia hallitsevilla ihmisillä on valta myös muilla elämän alueilla'". Tästä syystä muiden maiden työläisten olisi tuettava venäläistä vallankumousta. Lenin alkoi uskoa, että vallankumous voitaisiin toteuttaa ensin vain yhdessäkin maassa, vaikka ei olisi oletettavissa, että se automaattisesti leviäisi muihin maihin (Nygren 1984, s. 96). Talvesta 1916 lähtien Lenin alkoi kehitellä teoriaa imperialististen valtioiden taloudellisen ja poliittisen kehityksen erilaisuudesta ja heikosta renkaasta järjestelmässä. Hän oli sitä mieltä, että imperialismin aikana vallankumouksellinen tapahtumasarja ei edisty samaan tahtiin kaikissa maissa ja siksi vallankumouksella ei ole maailmanlaajuisia voiton mahdollisuuksia. Vallankumouksen läpivieminen saa Euroopan maissa osakseen enemmän vastarintaa kuin Neuvosto-Venäjällä.
 
Miten vallankumous yleensä saattoi tapahtua takapajuisessa Neuvostoliitossa? Leninin
vastaus tähän on:
 
"Jos sosialismin pystyttämiseksi tarvitaan määrätty kulttuuritaso (vaikka kukaan ei voi sanoa, mitä se tarkalleen on, tuo määrätty 'kulttuuritaso', onhan se niin erilainen jokaisessa Länsi-Euroopan valtiossa), niin emmekö voisi kuitenkin vallankumouksen avulla hankkia edellytyksiä sen määrätyn tason saavuttamiseksi ja sitten, työläisten ja maanviljelijöiden vallan ja neuvostojen perustamisen jälkeen alkaa ottaa kiinni muita kansoja." (Lenin 45/381)
 
Yleinen maailmankehitys on vaikuttanut sanan vallankumous merkitykseen. Atomiaseet
muuttivat myös vallankumouksen menetelmiä ja neuvostolaiset kehittivät vallankumouksen
väkivallattomia välineitä. Vuoteen 1956 saakka Neuvostoliitossa pidettiin vallankumouksen muotona aseellista selkkausta. Radikaalina uudistuksena 20. NKP:n puoluekokouksessa sota kapitalististen ja sosialististen valtioiden välillä sekä NATO-maiden ja Varsovanliiton välillä julistettiin ei-toivotuiksi vallankumouksen edistämismuodoksi. Neuvostojohtajat ovat tarkkaan määritelleet, milloin vallankumous leviää sodan avulla ja milloin muilla menetelmillä. Useat tutkijat nimittävät juuri rauhanomaista rinnakkainoloa atomiaikakauden ajan vallankumousmuodoksi. Uskottiin, että jos Neuvostoliitto tekee parhaansa omassa maassaan, "esimerkiksi tuottaa halpaa vehnää talonpojille", se edistää parhaiten vallankumousta muualla. "Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa marxilais-leniniläisen vallankumousteorian soveltamista nykyaikaan" (Schmiederer 1968, s. 57). Rauhanomaisen rinnakkainolon ei uskottu yksin ratkaisevan vallankumousta, mutta yhdistettynä Neuvostoliiton valtiolliseen vahvuuteen, sillä olisi tarvittava voima muutoksen aikaansaamiseksi.
 
Sanoina vallankumous ja rinnakkainolo viittaavat vastakkaiseen toimintaan. Oppi rauhanomaisesta rinnakkainolosta saatiin sovitetuksi vallankumoukselliseen oppiin vasta, kun väkivaltaiset menetelmät vallankumouksen yhteydessä oli selitetty häviävän pieniksi. Sen lisäksi oli täsmennettävä toinenkin rauhanomaisen rinnakkainolon uskottavuutta heikentävä periaate. Tämä tarkoitti "puuttumista" toisen maan sisäisiin asioihin. Neuvostoliitossa painotettiin jo Leninin aikana, että vallankumous ei ole vientitavaraa. Sitä ei voi tyrkyttää kenellekään:
 
"Sosialistinen vallankumous on enimmäkseen jokaisen maan sisäinen asia. Sen aikana pyritään ratkaisemaan imperialismin aiheuttamat ristiriidat. Ne voidaan poistaa vain maan oman luokkavoiman avulla. Työväenluokka toimii yhdessä kommunistisen puolueen kanssa. Tämä ei voi tapahtua ennen kuin edellytykset vallankumouksellisen vanhan hallituksen poistamiseen evoluutiokehityksen tuloksena ovat valmiina." (Marxistisch-Leninistisches Wörterbuch 1972, s. 383)
 
Kuitenkaan Lenin ei missään vaiheessa, ei edes silloin kuin Neuvostovenäjä oli heikoimmillaan, suunnitellut "Kiinan muurin'" rakentamista Neuvostoliiton ympärille sosialismin turvaamiseksi. Lenin ei hetkeäkään epäröinyt pohtiessaan Neuvostoliiton suhteita ympäröivään kapitalistiseen maailmaan: hän piti kansainvälisiä suhteita välttämättöminä. Vallankumous ei ole kansallinen vaan kansainvälinen, oli hänen mottonsa:
 
"Pääoma on kansainvälinen voima. Sen voittamiseksi tarvitaan työtätekevien kansainvälistä yhteistyötä." (Lenin 40/43).
 
"Kansainvälisyydellä on yksi tärkeä tehtävä: pyyteetön työskentely vallankumouksellisen liikkeen hyväksi ja vallankumousten tukeminen eri maissa. On annettava kaikille maille sellaista kannustavaa tietoa ja materiaalista tukea, joka edistää vallankumouksen pyrkimyksiä." (Lenin 31/170)
 
Leninillä oli kaksi muutakin syytä kehittää tiiviitä suhteita länsimaiden kanssa. Hän uskoi tieteen ja kulttuurin kumuloitumiseen:
 
"Meidän on välttämättä käytettävä hyväksemme kapitalistisissa maissa saavutettuja rikkauksia - kulttuuria, tiedettä, tekniikka - ja muutettava ne kapitalismin työkalusta sosialismin työkaluksi." (Lenin 26.5.1918, 36/382)
 
Hänen mukaansa olisi virhe kuvitella, että kommunistiset ratkaisut ja kommunistisen tieteen
johtopäätökset yksin riittäisivät eikä Neuvostoliiton tarvitsisi tuntea kommunismin syntymiseen johtaneita syitä tai koko sitä ihmiskunnan tietoa, jolle marxismi perustuu:
 
''Tieteessä on otettava huomioon muiden maiden kokemukset." (41/304)
 
"Kommunismin rakentamiseen on käytettävä kaikki se, mitä ihmiskunta on keksinyt tieteen, tekniikan ja kulttuurin alalla, mutta jätettävä siitä pois kaikki reaktionaarinen ja aikansa elänyt." (41/65)
 
"Tiede on kansainvälistä eikä kestä kansallista eristäytymistä. Vain kaikkien maiden yhteisellä tieteellisellä työllä voidaan saavuttaa etuja." (Pravda 8.8.1925).
 
Toinen syy aktiivisiin kansainvälisiin suhteisiin oli Neuvostoliiton esimerkin tunnetuksi tekeminen:
 
"Sosialistinen valtiomme on kansainvälisen sosialismin soihtuna, esimerkkinä kaikille työtätekeville. Siellä tapellaan, soditaan, vuodatetaan verta, uhrataan miljoonia ihmisiä ja käytetään pääomaa omaksi hyväksi. Täällä harjoitetaan rauhanpolitiikkaa ja toteutetaan neuvostojen sosialistista valtiota." (35/279)

 
 
6.6.1. Sosialistisen vallankumouksen käsite puolueasiakirjoissa
 
Jo keväällä vuonna 1918 tehtiin selväksi vallankumouksen ääriviivat:
 
"Tiedämme, että sosialistinen vallankumous on väistämättömästi edessä koko maailmassa. Koska kuitenkin vielä olemme yksin, voimme edesauttaa vallankumousta vain omalla esimerkillämme. Meidän on vahvistettava neuvostovaltaa. " (keskuskomitean kokous 29.5.1918, 2/31)
 
Puoluekokouksessa todettiin, että mitä enemmän tekniikka kehittyy ja tuotanto keskittyy, sitä
nopeammin kehittyvät materiaaliset mahdollisuudet kapitalististen tuotantosuhteiden
korvaamiseksi sosialistisilla (2/37). 14. puoluekokouksessa vuonna 1925 käsiteltiin laajasti
Leninin lausumia vallankumouksen ajankohdasta. Lenin oli sanonut, että "koska emme elä
valtiossa vaan valtioiden järjestelmässä, on mahdotonta ajatella, että Neuvostoliitto voisi olla pitkään olemassa kapitalististen maiden rinnalla. Loppujen lopuksi toinen tai toinen voittaa." Kokouksessa pohdittiin, mitä Lenin tarkoitti sanoilla "pitkäaikainen" ja '"oppujen lopuksi":
 
"Ensin se näytti muutaman vuoden sisällä tapahtuvaIta prosessilta. Mutta vuonna 1921 Lenin kirjoitti: 10-20 vuotta hyvien suhteiden ylläpitämistä talonpoikiin tai 20-40 vuotta tuskallista valkokaartilaisten terroria. Emme saa unohtaa hetkeksikään tätä Leninin tärkeintä ohjelmallista lausuntoa." (2/119)
 
Toisena Leninin tärkeänä mielipiteenä pidettiin hänen vuonna 1923 antamaansa lausuntoa
taloudellisen kehityksen vaikutuksesta vallankumoukseen. Leninin mukaan ratkaisevaa
tulevaisuuden kannalta oli, selviääkö Neuvostoliitto pienen maataloustuotantonsa turvin kunnes Länsi-Euroopan kapitalistiset maat ovat saavuttaneet tason, jolta ne voivat siirtyä sosialismiin. Neuvostoliittokaan ei ollut vielä riittävän kehittynyt siirtyäkseen sosialismiin, vaikka sillä olikin poliittiset edellytykset. Kuitenkin vallankumous julistettiin voitetuksi 14. puoluekokouksessa:
 
"Kun Lenin sanoi, että "kiristyneitä suhteita ei ole vielä ratkaistu kummankaan hyväksi", voimme nyt sanoa, että taistelu on käyty sosialistisen vallankumouksen hyväksi. Koska kapitalismi kehittyy eri maissa eri tahtiin, sosialismi voi voittaa ensin vain yhdessäkin maassa." (3/213)
 
Trotskin mielestä tapahtumat Neuvostoliitossa olivat vain ensi askel lännessä tapahtuvalle
vallankumoukselle, ei mikään varsinainen vallankumous. Neuvostoliiton vallankumous
tuhoutuisi näin talonpoikien ja työläisten väliseen taisteluun ellei vallankumousta tapahdu
lännessä. Vallankumouksen 70-vuotisjuhlissa vuonna 1974 todettiin käytännön osoittaneen, että
Lenin oli oikeassa ja Trotski väärässä: "Vallankumous voi onnistua myös yhdessä valtiossa."
Vuodesta 1926 lähtien alettiin korostaa, että kommunistisen puolueen on johdettava vallankumousta. Johtaminen on tehtävä "kurinalaisesti" ja "sisäistä demokratiaa toteuttaen" (3/402).
 
Vuodesta 1956 lähtien puheissa vallankumouksen muodoista painotettiin ei-sotaisia menetelmiä. Kansalaissota ei olisi ainut tapa, jolla maa voisi muuttua sosialistiseksi. Muutos voi tapahtua myös parlamentaarisin keinoin. 22. puoluekokouksessa 6.9.1961 kerrottiin, että vallankumouksen muoto riippuu luokkien välisistä suhteista, johtajien kypsyydestä ja
järjestäytymisestä sekä vastarinnasta. Kansalliset olosuhteet ja perinteet määräävät
vallankumouksen muodon. Jos vallankumousta halutaan edistää rauhanomaisin keinoin,
"parlamentti on muutettava porvarien hallinnasta työläisten välineeksi". Kommunistit eivät
ole koskaan väittäneet, että sosialismiin siirtyminen edellyttää valtioiden välistä sotaa,
korostettiin 22. puoluekokouksessa. 25. puoluekokouksessa vuonna 1976 tiukennettiin
sanamuotoa:
 
"Vallankumous voi olla rauhallinen, mutta sen on pystyttävä puolustautumaan ja
paljastamaan juonet." (12/121)
 
25. puoluekokouksessa vuonna 1976 alettiin puhua laajoja kansalaispiirejä yhdistävästä,
maailman vallankumouksellisesta prosessista, johon kuuluivat "kansalliset vapautusliikkeet,
demokraattiset liikkeet, talonpoikaisliike ja fasismin vastainen liike". Lokakuun vallankumous loi kokouksen mukaan taloudellisen perustan kansallistaessaan teollisuuden, rautatiet, pankit ja maan, sillä vallankumouksen taloudellinen perusta on kansallistaminen.
 
Mitä etuja vallankumous on tuonut Neuvostoliitolle? Vallankumouksen 50-vuotisjuhlakirjoituksessa 4.1.1967 keskuskomitea kirjoitti vallankumouksen avanneen
"ihmiskunnan historian uuden aikakauden":

"Se avasi tien yhteiskuntaan, jossa ei ole hyväksikäyttöä, ja tien työläisten huonoista oikeudellisista oloista sosialistiseen demokratiaan, kansallisesta sorrosta vapauteen, tasa-arvoon, ystävyyteen ja veljeyteen, teknisestä takapajuisuudesta nykyaikaiseen teollisuuteen ja kollektiivisen talouden mekanisointiin, lukutaidottomuudesta kansalliseen tieteeseen ja kulttuuriin. Se muutti työläisten elintason ja vaikutti kapitalismin väistämättömään luhistumiseen." (Puolueasiakirjat 9 /192)
 
Keskuskomitean mukaan marxilaisen vallankumousopin perusteella oli kehitetty seuraavia
yhteiskunnallisen muutoksen prosesseja: teollistaminen, kansantalouden kollektivisointi,
kulttuurivallankumous ja neuvostolainen demokratia sekä kansallisen ongelman ratkaisu.
 
Vuonna 1967 sosialistisesta vallankumouksesta pidettiin  55 sivun mittainen puhe. Se on
puolueasiakirjojen mukaan pisin puhe, joka on koskaan pidetty mistään aiheesta. Vaikka näitä
vallankumouksen muistojuhlissa pidettyjä puheita esitellään vallankumouksellisen teorian ja
käytännön opillisena perustana, niistä on kuitenkin vain vähän hyötyä käsitteen merkitystä
analysoitaessa. Käsite vallankumous esiintyi tässä puheessa yleisenä fraasina seuraavanlaisissa sanayhteyksissä:
 
"Lokakuun vallankumouksen historiallinen opetus"
"juhlimme suuren Lokakuun vallankumouksen 50-vuotista taivalta"
"muistamme sosialistisen vallankumouksen sankareita"
"Leninin johdolla työläiset voittivat sosialistisessa vallankumouksessa"
"sosialistinen vallankumous poisti kapitalismin aiheuttamat vastakkaisuudet"
"puolue loi tieteellisen ohjelman demokraattiselle ja sosialistiselle vallankumoukselle".
 
Vallankumouksen 50- ja 60-vuosijuhlien lisäksi vallankumouksesta ei juuri puhuttu 2.
maailmansodan jälkeen, korkeintaan Kuuban ja Unkarin tapahtumien yhteydessä:
 
"Kuuban saavutukset ovat innoitus monille valtiolle, jotka vapautuvat kolonialismista. Vallankumous lopettaa imperialismin sortotoimet, turvaa oikeuden työhön, avaa koulujen ja yliopistojen ovet työläisille, hyväksyy naisten ansiotyön, antaa jokaiselle työläiselle luottamuksen tulevaisuuteen." (1977)
 
Vuosina 1917-1982 käsitteeseen sosialistinen vallankumous on NKP:n asiakirjojen indeksissä 208 viitettä. Vallankumouksesta puhuttiin erityisen runsaasti vuosina 1917, 1967 ja 1977. Näille
vallankumouksen merkkivuosille sijoittuu 70% viitteistä seuraavasti:
 
25 % lokakuun 1917 vallankumouksen yhteydessä
35 % vuoden 1967 50-vuotismuistojuhlan valmisteluihin ja tiedonantoon
10 % vuoden 1977 60-vuotismuistojuhlan valmisteluihin ja tiedonantoon
 
Kommunistisen puolueen asiakirjoissa sosialistinen vallankumous saa seuraavanlaisen
asiasisällön:
 
30 % vallankumouksen edellytyksiä ovat Neuvostoliiton esimerkki, vahvistuminen ja
yhtenäisyys (ei enää vuoden 1957 jälkeen)

30 % vallankumous tarkoittaa liittoa talonpoikien kanssa, sisäistä demokratiaa, yhteiskunnallista omaisuutta, hyväksikäytön loppumista, proletariaatin diktatuuria, parlamenttia, tiedettä (Leninin muistopäivinä 196D0-Iuvulla)

20 % Leninin kehittämä oppi
 
10 % ihmiskunnan korkeampi kehitys.

NKP:n asiakirjoissa vallankumoukselle annetaan enimmäkseen epäideologinen merkitys. Se tarkoitti menetelmää, jolla akuutti nälänhätä voidaan poistaa. Tämä vähemmän syvällinen syy myönnettiin myöhemmin julkisessakin keskustelussa:

"Lokakuun vallankumousta ei voi erottaa leivästä. Työläisille vallankumous merkitsi leipää sanan kaikista suorimmassa merkityksessä." (Lobanov, maatalousakatemian johtaja, Literaturnaja Gazeta 23.2.77).


6.6.2. Maailman vallankumouksellisen prosessin käsite

Maailman vallankumouksellinen prosessi käsitteenä on huomattavasti epämääräisempi ja yleisempi kuin käsite sosialistinen vallankumous. Siihen viitattiin ensimmäisen kerran kommunistisen puolueen 9. kokouksessa keväällä 1920. Sen mukaan työläisten ja talonpoikien voitto Neuvosto-Venäjällä antoi "sysäyksen maailman sosialistiselle vallankumoukselle". Se oli esimerkki kaikkien maiden työläisille siitä, miten ihmisille annetaan oikeudet, ja miten työläisten täydellinen vapauttaminen alistuksesta ja hyväksikäytöstä voi tapahtua. Proletaarisen vallankumouksen uskottiin olevan lähellä kaikissa muissakin maissa ja siksi pidettiin luonnollisena, että "imperialistiset hallitukset taistelevat yhä voimakkaammin työläisiä ja Neuvostoliittoa vastaan".

12. puoluekokouksessa syksyllä 1922 tuotiin esille vallankumouksen menestyksen riippuminen muun maailman tapahtumista: "Aina on muistettava kansainväliset asiat." Idän ja lännen välisten suhteiden sanotaan vaikuttavan yhtä paljon kuin Neuvostoliiton sisäisten tapahtumien siihen, miten nopeasti Neuvostoliitto pystyy poistamaan "talonpoikaisen talousmuodon" (4.8.1922, 2/32).

Vuoden 1925 puoluekokouksessa arvioitiin vallankumouksen edistymistä maailmanlaajuisesti perusteellisemmin kuin aikaisemmin. Vallankumouksellisen taistelun arveltiin kestävän monia vuosia siksi, että porvaristo tekee koko ajan vastavallankumouksia. Koko maailmassa nähtiin kuitenkin vallitsevan vallankumouksellisen tilanteen, mikä tuli esille seuraavissa tapahtumissa: taloudelliset vastakkaisuudet eivät ratkenneet maailmansodassa, imperialismi on uuden maailmansodan kynnyksellä, Aasiassa on objektiivinen vallankumouksellinen tilanne, Neuvostoliiton olemassaolo edistää vallankumouspyrkimyksiä. (27.4.1925,3/209)

Tällöin uskottiin, että vuonna 1925 Ison-Britannian vallankumous olisi siirtomaiden tapahtumien vuoksi lähellä ja pohdittiin, mikä taktiikka olisi paras - tulisiko Neuvostoliiton olla yhteistyössä Englannin ammattiliittojen kanssa vai ei. Avoimesti myönnettiin kuitenkin, että vallankumouksellinen tilanne on hidastumassa eikä edes vallankumouksellinen tilanne johda kaikkialla vallankumoukseen, kuten Saksan esimerkki oli osoittanut. Saksassa kärjistynyt tilanne johti porvarilliseen vallankumoukseen: vuonna 1918 (3/208).

Kommunistisen puolueen kokouksissa alettiin yhä enemmän painottaa Neuvostoliiton omia sisäisiä asioita, erityisesti "sosialistisen talouden" kehittämistä:

"Vallankumouksemme on nähtävä alun alkuna. Yksi maa vaikuttaa muihin maihin. Meidän on työskenneltävä kotimaassa ja koko ajan tuettava vallankumouksia kaikkialla." (14. puoluekokous 27.4.1925, Puolueasiakirjat 3/211)

Rauhan ohjelma nostettiin keskeiseksi ulkopolitiikan tavoitteeksi puoluekokouksessa joulukuussa 1925. Se tarkoitti kuitenkin vain sitä, että tulisi antaa yhä enemmän tukea puna-armeijalle. Maailmanvallankumouksen edistämisessä liittolaisina pidettiin '"lännen proletariaattia" ja "alistettuja kansoja". Heinäkuussa 1927 puoluekokous piti sotaa epätodennäköisenä, koska "imperialistit ensinnäkin ymmärtävät, että sota Neuvostoliittoa vastaan synnyttää kansainvälisen vallankumouksen" ja toiseksi "imperialistiset valtiot eivät kestäisi sotaa samanaikaisesti sekä Kiinaa että siirtomaita vastaan" (Puolueasiakirjat 4/13).


Sanaliittoa vallankumouksellinen prosessi käytettiin ensimmäisen kerran 15. puoluekokouksessa joulukuussa 1927 keskusteltaessa kansantaloudesta. Lokakuun vallankumouksen sanottiin olevan osa kansainvälistä vallankumouksellista prosessia, joka kiihtyy kapitalististen maiden ristiriitojen kasvaessa. Ison-Britannian lisäksi kiristymistä oli puoluekokouksen mukaan havaittavissa Kiinassa ja Indonesiassa. Tässä puoluekokouksessa on ensimmäistä kertaa havaittavissa eufemistista kielenkäyttöä, kielestä oli tullut korusanaista:

"Keskuskomitean oikea politiikka on turvannut työläisille Neuvostoliiton kansainvälisen aseman vahvistumisen, maamme nousun kansainvälisen rauhan tekijäksi sekä Neuvostoliiton merkityksen maailman vallankumouksellisessa liikkeessä." (4/13)

Kun vallankumouksista ei muutamaan vuoteen ollut tietoakaan, keskuskomitea syytti kokouksessaan keväällä 1929 kehityksestä sosiaalidemokratiaa, joka "pyrkii stabilisoimaan kapitalismin" ja "revisioi sen". Sosiaalidemokraatit eivät keskuskomitean mukaan edes pyri mobilisoimaan työläisiä. Ajanjaksolle sanottiin kuitenkin olevan yhä tunnusomaista kapitalismin kriisi, sota ja maailman proletaarinen vallankumous (4/181).

Tämän jälkeen seurasi yli 30 vuoden tauko keskusteluissa maailman vallankumouksellisesta prosessista. Vain kerran vuosien 1930-1960 välillä, keskuskomitean kokouksessa kesällä 1949 esiteltiin poliittisen ja tieteellisen työn parannusta pohdittaessa, että tarvitaan lisää luentoja ulkopolitiikasta, "siis maailman vallankumouksen prosessin kehittymisestä" (Keskuskomitea 26.6.1949,6/283).

Kun maailmanvallankumous tuli jälleen ajankohtaiseksi puheenaiheeksi vuonna 1961, siihen liitettiin siirtomaiden vapautuminen ja kansalliset vapautusliikkeet. Niiden katsottiin edistävän maailmanlaajuista kehitystä. Neuvostoliiton historiassa maailmanvallankumouksellinen prosessi sai laajimman huomion NKP:n uudistetussa ohjelmassa vuonna 1961. Vuoden 1961 ohjelman esipuheessa julistettiin uuden ajan alkaneen ihmiskunnan historiassa: kapitalismi muuttuu kommunismiksi ja vallankumouksellinen liike leviää koko maailmassa. Maailman sosialistinen järjestelmä oli syntynyt ja sosialististen vallankumousten sanottiin voittavan imperialisteja monissa maissa. Imperialistit muodostavat liittoja ja perustavat tukikohtia. Siksi sosialististen maiden, vallankumouksellisen työväen ja kansallisten vapautusliikkeiden on yhdessä taisteltava monopoleja, finanssijohtajia ja feodaalisia oloja vastaan, "laajan demokratian puolesta". Ohjelman mukaan:

"Yhtenäisen maailman vallankumouksellisen prosessin muodostavat sosialistinen vallankumous, kansallinen imperialismin vastainen vallankumous, kansallinen demokraattinen vallankumous, laaja talonpoikien liike, kansallisten ryhmien taistelu fasisteja ja muita tyrannihallituksia vastaan ja yleinen demokraattinen liike kansallista alistamista vastaan." (Puolueasiakirjat 8/224)

Kaikkien näiden liikkeiden tarkoituksena on tuhota kapitalismi. Päävihollisen ovat revisionismi ja opportunismi. Ohjelmassa painotetaan sitä, että sosialistisen vallankumouksen yleinen lainmukaisuus ja sen lisäksi jokaisen maan historia ja perinteet saavat aikaan erilaisia vallankumouksellisia prosesseja. Mutta kuitenkin aina kommunistinen puolue on "maailman vallankumouksellisen liikkeen etujoukko", jonka tehtävänä on kehittää marxismi-leninismiä ja toteuttaa sitä käytännössä. Kansainvälisen kommunistisen liikkeen yhtenäisyys on tärkeä.

Seuraavassa puoluekokouksessa keväällä 1966 kerrottiin lyhyesti, että sosialismi, työläisten liikkeet ja kansalliset vapautusliikkeet ovat kasvaneet ja että imperialismi on yhä suuremmassa kriisissä. Neuvostoliiton on vahvistuttava:

"NKP tukee maailman vallankumouksellista prosessia, kansojen taistelua imperialismia vastaan, taistelee rauhan, kansallisen riippumattomuuden, demokratian ja sosialismin puolesta rakentamalla kommunismia Neuvostoliitossa ja kehittämällä yhteiskuntaa." (9/98)


 

6.7. Rauhanomaisen rinnakkainolon sanakentän merkityksen muuntuminen

Tässä luvussa on tutkittu rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen merkitystä NKP:n asiakirjoissa. Mikä on rauhanomaisen rinnakkainolon tavoite ja millä keinoilla siihen on pyritty? Mitä merkitystä on painotettu eri vuosikymmeninä? Koska teoreettista keskustelua puolueasiakirjoissa ei käyty, tutkittiin, pohdittiinko käytännön tapahtumia vai vallitsiko asiakirjoissa niin kutsuttu tyhjiöpuhe tai manipulaatio? Voiko sanojen takaa löytää yhtenäisen idean?

Semanttisen merkitysopin mukaan käsitteille muodostuu merkitys käytössä. Sen sijaan neuvostomarxilaisessa indoktrinaatiossa pyritään opettamaan käsitteille tietty merkitys ylhäältä päin. Tätä tarkoitusta varten Neuvostoliitossa julkaistiin lukuisia tietosanakirjoja. Vastaako merkitys tietosanakirjojen määritelmää? Onko jokaisella käsitteellä kiinteä merkitys? Kannattiko kansalaisten luottaa siihen, että vaikka he eivät merkitystä aluksi ymmärtäisikään, selviäisi tiedon karttuessa vähitellen käsitteiden oikea merkitys?

Rauhanomainen rinnakkainolo on mitä tyypillisin iskusana yleisessä poliittisessa kirjallisuudessa. Tällöin iskusanalla tarkoitetaan monimutkaisen asian ilmaisemista tunteeseen vetoavilla sanoilla. Ongelma rauhanomaisen rinnakkainolon suhteen on, että se määritellään muilla iskusanoilla kuten rauha, luottamus, molemminpuolinen etu, joilla myös on erilainen merkitys idässä ja lännessä. Siksi sanakenttää rakennettaessa rauhanomainen rinnakkainolo onkin yhdistetty Neuvostoliiton omaan tapaan määritellä tämän käsitteen kotipaikka. Tällöin sen erityinen sisältö menetelmä kommunismiin siirtymiseksi tulee myös määritellyksi.

NKP:n asiakirjat ovat tärkein lähdeaineisto kaikissa rauhanomaista rinnakkainoloa käsittelevissä neuvostoliittolaisissa väitöskirjoissa. NKP:n semanttisessa kentässä käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo on tarkasteltava osana kommunismin laajentamista kehityksen siinä vaiheessa, kun "vielä on olemassa tuhoon tuomittuja vanhoja kapitalistisia valtioita".

Käytettävissä oleva aineisto osoittautui jo vuoden 1928 jälkeen monotoniseksi ja lauserakenteet stabiileiksi. Erityisesti vuoden 1961 jälkeen sanoja ei enää määritelty, kontekstit olivat yhtenäisiä eikä uusia tarkentavia määreitä enää tullut.

Indeksin perusteella etsityissä lause- ja puheyhteyksissä rauhanomainen rinnakkainolo sai yhtä usein NKP:n ohjelman mukaisen määritelmän kuin nationalistisen määritelmän. NKP:n ohjelman mukainen määritelmä tarkoitti anti-imperialismia, leniniläistä vallankumousta, kommunismin voittamista, sosialistisen leirin mahtia, työväen edistystä, monopolien vastustusta, vapautustaistelua. Nationalistinen määritelmä tarkoitti liennytystä, sopimusta Yhdysvaltojen kanssa, sekaantumattomuutta, aseriisuntaa, yhteistyötä, yleistä rauhaa, taloudellista pitkäjänteistä yhteistyötä, realismia, keskusteluja, maailmansodan estämistä, ystävällisiä suhteita.

Kun rauhanomaiseen rinnakkainoloon viitattiin ensimmäisen kerran (1925), pidettiin rauhan takaamista tärkeänä siksi, että oma maa pääsisi kehittymään. Ulkopolitiikassa tarvittiin "hengähdystauko", "vaikka järjestelmien välinen vastakkaisuus kasvaakin". Vuonna 1952 rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä puhuttiin vain rauhanomaisesti kehittyvästä taloudesta ja kulttuurista. Vuonna 1956 rauhanomaisen rinnakkainolon sanottiinkin yllättäen perustuvan Bandungin konferenssiin ja kuin tästä osoitukseksi kesällä 1957 johtoryhmästä erotettiin ne, jotka eivät olleet ymmärtäneet, että "kommunismin puolesta on toteutettava rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa ja kansojen ystävyyttä". Mutta jo vuonna 1959 tämän juridisen määritelmän ohella alettiin puhua leniniläisestä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta. Käsitettä ei määritelty. Mutta 21. puoluekokouksessa hyvien taloussuhteiden katsottiin olevan takeena siitä, että "leniniläinen periaate rauhasta ja turvallisuudesta" toteutuu. Vuonna 1967 käsitteeseen liitettiin ideologinen taistelu. Rauhanomainen rinnakkainolo oli "anti-imperialististen voimien yhtenäisyyttä taantumusta ja sotaa vastaan".

Keskuskomitean kokouksissa kymmenvuotiskautena 1963-1972 tarkoitti rauhanomainen rinnakkainolo yhtä usein pyrkimystä kohottaa Neuvostoliiton valtiollista asemaa kuin strategiaa sosialismin voitoksi eli se sai sekä NKP:n ohjelman mukaisen että Genovan määritelmän. Kolmannen maailman valtiot liitettiin rauhanomaisesta rinnakkainolosta käytävään keskusteluun 1960-luvun lopulla. Keskuskomitean kokouksessa vuonna 1967 julkistettiin rauhanomaisen rinnakkainolon tehtäväksi jopa itsenäisyydestä taistelevien valtioiden auttaminen. Kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksissa vuonna 1966 ja vuonna 1969 annettiin rauhanomaiselle rinnakkainoloIle merkitys "kommunistisen liikkeen ja Neuvostoliiton aseman vahvistaminen". Esille nousi rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä myös pelko ydinsodasta. Sosialististen maiden yhteisessä julkilausumassa kesällä 1973 puhuttiin jopa leniniläisestä ulkopolitiikasta eri kohdassa kuin rauhanomaisesta rinnakkainolosta.

Vuonna 1973 muuttui rauhanomaisen rinnakkainolon käyttötapa takaisin juridisen määritelmän suuntaan. Sen yhteydessä käytettiin useimmiten sanoja rauha, demokratia ja aseistariisunta. Enää ei puhuttu Leninin perinnöstä ja vastakkaisista järjestelmistä vaan "toisesta yhteiskuntajärjestelmästä". Rauhanomaisen rinnakkainolon synonyymiksi alkoi nousta molemmille puolille edullinen yhteistyö. Vuoden 1975 alkupuolella Euroopan turvallisuuskonferenssin aikoihin siihen liitettiin yleisimmin sanat yhteistyö ja rauha. Koko ETYKiin kuuluva sanasto siirrettiin rauhanomaisen rinnakkainolon yhteyteen. Ideologisesta taistelusta rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä ei enää puhuttu. Vuoden 1976 puoluekokouksessa se sai enää yhdessä yhteydessä 20:stä taloudellisen merkityksen, "politiikan materiaalinen perusta". Vuoden 1978 aikana varsinainen sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo alkoi jäädä pois käytöstä. Sen sijaan käytettiin sanoja luottamus, aseidenriisunta, yhteistyö, rauha, sopimukset, taloussuhteet.

Kaiken kaikkiaan käsitteen käyttö kasvoi vuosi vuodelta. Ainoastaan viisivuotiskautena 1965-1969 sen käyttömäärä romahti. Vuosina 1925-1961 rauhanomaisen rinnakkainolon päämäärä oli edistää sosialismin, kommunismin, Neuvostoliiton auktoriteetin kasvua tai kauppaa. Vuosina 1963-1972 rauhanomaiselle rinnakkainololle etsittiin selvästi uutta sisältöä ja sen päämäärä oli aseistariisunta, normaalit suhteet ja vapaus yleensä. Vuosina 1973-1980 rauhanomaisen rinnakkainolon päämäärä alkoi hämärtyä. Se tarkoitti yhteistyötä, liennytystä ja rauhan edistämistä.

Vuoteen 1939 ja aina Stalinin kuolemaan saakka vuonna 1953 rauhanomaisen rinnakkainolon määritelmään soveltui Genovan määritelmä. Se oli luokkataistelun aikaa, jolloin Neuvostoliitossa uskottiin vankasti kapitalistisen järjestelmän muuttuvan sosialistiseksi ja sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän edustavan korkeampaa tuotantomuotoa. Rauhanomaisen rinnakkainolon päämääränä pidettiin Neuvostoliiton talouden kasvua. Keinoina tulivat esille kulakkien, porvarien, byrokratian ja imperialismin hävittäminen. Vuosina 1955-1959 elettiin taloudellisen kilpailun aikaa ja rauhanomaisen rinnakkainolon päämäärä oli osoittaa sosialistisen talouden paremmuus ohittamalla Yhdysvaltojen tuotanto. Jo tuolloin yleisimpänä keinona pidettiin tekniikan ja tieteen kehittämistä. 1960-luvulla alettiin kehittää epämääräistä ajatusta maailman vallankumouksellisesta prosessista. Erityisesti yhteistoiminnan sosialististen maiden kanssa odotettiin nostavan tuotantoa ja arvovaltaa. 1970-luvulla rauhanomaisen rinnakkainolon päämääränä pidettiin kommunistisen maailmankuvan osoittamista ja alettiin puhua ideologisesta kilpailusta. Päämääräksi mainittiin enää harvoin omistusjärjestelmien muuttaminen, paremmuuden osoittaminen tai kommunistinen yhteiskunta. 1970-luvulla tavoitteena oli "rauha ja vapaus". Yleisimpiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat ideologisen taistelun nimissä "kasvatus ja koulutus".

Maailmanpoliittisiin tapahtumiin verrattaessa näyttäisi ilmeiseltä, että toinen maailmansota ja avaruustutkimuksessa koetut edistysaskeleet valoivat 1950-luvulla uskoa siihen, että neuvostojärjestelmä voittaa esimerkin voimalla. Kuuban ohjuslähetysten yhteydessä haluttiin vielä viimeisen kerran valaa uskoa sosialismin leviämiseen.

Kuubassa koetun tappion jälkeen ja kun samalla taloudellinen takapajuisuus alkoi olla ilmiselvä, ei haluttu erityisesti yhteistyötä lännen kanssa, mutta ei myöskään ylistetty Neuvostoliiton valtiollista mahtia. Yhteistyöhön oltiin halukkaimpia viitisen vuotta ennen Kuuban selkkausta ja muutama vuosi ETYKin jälkeen. Vuoteen 1973 saakka Neuvostoliiton omat kansalliset päämäärät jäivät puheista pois ja näinä Brezhnevin alkuaikoina ja Tsekkoslovakian tapahtumien yhteydessä nk. ideologiset asiat olivat rauhanomaisen rinnakkainolon päämäärinä. Puhe kävi hyvin abstraktiseksi. ETYKin aikoihin pidettiin keskustelua Neuvostoliiton kommunistisista tai maailman vallankumouksellisista päämääristä kaikkein pienimmällä.

Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä käytettiin eniten puhuttaessa taloudellisista suhteista länsimaiden kanssa, Varsovan liiton kanssa imperialismin vastustamisesta ja demokratian puolustamisesta, Intian, Suomen ja muiden sitoutumattomien maiden politiikasta, sekaantumattomuudesta jne. sekä tasapuolisen kaupan kehityksestä Saksan Liittotasavallan, Yhdysvaltojen ja Ranskan kanssa.

Luokkataistelu sai Neuvostoliitossa useita merkityksiä. Käsitteenä luokkataistelu tarkoitti kapitalististen voimien vastustamista. Pääjaotteluna toimivat siirtymävaihe kapitalismista sosialismiin, jota käytettiin ennen vuotta 1939 ja luokkataistelu kapitalististen maiden sisällä toisen maailmansodan jälkeen.

Ketä vastaan on eri vuosikymmeninä taisteltu eli mikä on ollut luokka vihollinen? Miten taistelua on käyty? Leninin aikana luokkataistelun kohteena olivat enimmäkseen menshevikit ja äärioikeiston ryhmät sekä byrokratia. Luokkataistelun menetelmiä olivat puoluevallan lisääminen, ammattijärjestöjen toiminta ja osuustoiminta.

Stalinin aikana luokkataistelun päämäärä oli kulakkien vastustaminen, kollektivisointi sekä valvonta ja kontrolli. Se tarkoitti myös byrokratian vastustamista ja itsekritiikkiä sekä hitauden, kurjuuden, sivistymättömyyden ja osaamattomuuden poistamista. Stalin oli. vielä vuonna 1929 puhunut luokkataistelun yhteydessä säyseästi "muiden ryhmien kieltämisestä". Vuosien varrella sanonta kärjistyi muotoon "riistäjäluokkien poistaminen". Lopulta hän alkoi puhua "kauppiaiden, kapitalistien ja kulakkien likvidoinnista". 18. puoluekokouksessa maaliskuussa 1939 oli sanamuoto muuttunut muotoon "turmeltuneiden puoluejäsenten massapuhdistus".

Kansainvälisesti tarkastellen luokkataistelu sai merkityksen imperialistien, kapitalistien, ja myös sosiaalidemokratian vastustaminen työväestön yhtenäisellä taistelulla.

Luokkataistelua korvaamaan nousi käsite kahden järjestelmän välinen taloudellinen kilpailu vuonna 1956. Hrushtshev käytti sanaa taloudellinen kilpailu vastaavassa tilanteessa kuin Lenin ja Stalin olivat käyttäneet sanaa luokkataistelu.

Ensimmäisen kerran puhuttiin kapitalistisissa maissa käytävästä luokkataistelusta keväällä 1919. Työläisten tyytymättömyys kasvaa ristiriitojen lisääntyessä. Kapitalistiset tuotantosuhteet voitaisiinkin muuttaa kommunisti siksi, koska tekniikka, tuotantovälineet ja työprosessi ovat kehittyneet. Kesällä 1930 suunta muuttui samoin kuin 1960-luvulla talouden kehityksen pysähdyttyä: alettiin puhua taloudellisen taistelun kehittämisestä poliittiseksi taisteluksi. Luokkataistelun pääkohteita olivat "fasistiseksi muuttunut porvarillinen valtiokoneisto", "sosiaalidemokraattinen ja reformistinen ammattiliittobyrokratia ja oikeisto-opportunismi".

Vuonna 1961 finanssikapitalismia syytettiin siitä, että se estää työväestön järjestäytymisen. Luokkataistelun tärkeimmäksi muodoksi nousi samoin kuin rauhanomaisen rinnakkainolonkin tärkeimmäksi muodoksi "ideologinen taistelu marxismi-leninismin aatteiden puolesta". Taistelua sanottiin käytävän "imperialismia" vastaan. Selonteossa vuodelta 1967 luokkataistelu määriteltiin taisteluksi "ihmisen ja ihmiskunnan vapauden ja edistyminen puolesta". Vuonna 1976 luokkataistelusta puhuttiin enää siirtomaiden vapautumisen yhteydessä.

Ensimmäisen kerran tulivat esille käsitteet ideologinen taistelu ja taistelu kapitalismin ja sosialismin välillä vasta vuonna 1956. Se on "laajan kansankerroksen taistelu elämäänsä koskevista oikeuksista ja eduista". Vuonna 1959 pidettiin ideologisessa taistelussa tärkeimpänä kommunistista kasvatusta ja kommunistista suhdetta työhön, neuvostopatriotismin kehittämistä ja kapitalismin jäänteiden kitkemistä. Ideologisessa taistelussa vastustettiin revisionismia, dogmatismia ja lohkoutumista. Sen tarkoitus oli uuden ihmisen ja Neuvostoliiton patriotismin kasvattaminen ja yhteiskunnallisen hädän kunnioittaminen keinona tuotannon nostamiseksi. Keskuskomitea käsitteli kokouksessaan 26.6.1969 ideologista taistelua ja antoi julkilausuman: "Me vastustamme porvarillista ideologiaa, voimapolitiikkaa, kolonialismia, antikommunismia, fasismia ja rasismia". Vuonna 1976 kerrottiin., että "tieteellis-teknisen vallankumouksen edistyessä ideologinen taistelu monimutkaistuu". Vuonna 1978 alettiin vaatia yhä enemmän "nykyaikaista tietoa kommunismin rakentamiseksi". Teorian ja käytännön yhteensovittamista vaadittiin kesällä 1976. Teorialla on oltava "kiinteä yhteys kommunismin käytännön rakentamiseen ja puolueen kansainväliseen toimintaan". 1980-luvulla antikommunismi ja maoismi nousivat vastustuksen kohteiksi. Lehdistön ja television uskottiin toimivan ideologisen taistelun pääkanavina. Myös tieteellisten ja teknisten sekä taloudellisten ja kulttuurisuhteiden kehittyminen vaikuttaa ideologisen taistelun etenemiseen.

Entä sitten taloudellisen kilpailun merkitys? Leninin mukaan kapitalististen maiden luonteeseen kuuluu "ääretön halu ja ääretön tarve" käydä kauppaa Venäjän kanssa. Lenin piti myös itsestään selvänä, että "ilman maailmanlaajuisia suhteita neuvostovaltio ei voi olla olemassa". Lenin antoi useita haastatteluja rauhanomaisen rinnakkainolon hengessä amerikkalaisille lehtimiehille. Niissäkin käsiteltiin enimmäkseen tarvetta luoda uusia kauppasuhteita maiden välille. "Nälkäinen työläinen on avuton vallankumouksemme vastustajien ja porvarillisen mainonnan edessä". Neuvostoliiton vaikutus kansainväliseen vallankumoukseen näkyisi talouspolitiikassa. Siksi taloudellinen kehitys sai suuren merkityksen.

Jo tuolloin varoitettiin, että taloudellinen kehitys aiheuttaa maassa työväen ja maanviljelijöiden välille ristiriitoja. Stalinin aikana näistä vaikeuksista ei puhuttu talouden yhteydessä, päinvastoin. Talouspuheissa korostettiin, miten suurissa vaikeuksissa "mädäntyvä imperialistinen maailma" on ja miten hyvin Neuvostoliitto on edistynyt (1925). Vuodesta 1928 lähtien suurin huolenaihe oli tuotannon alhainen tekninen taso ja takapajuisuus: "Kapitalistiset maat on ylitettävä teknis-taloudellisesti" (1928). Jopa siemenviljan kasvatukseen haluttiin antaa urakoita ulkomaisille yrittäjille. Vaikeuksien syynä pidettiin yksittäisiä maanviljelijöitä, jotka ovat pirstoutuneet miljooniksi yksittäisiksi tiloiksi sekä takapajuisuutta. Niistä selvittäisiin "kollektivoinnin ja traktoriasemien" avulla. Vuonna 1939 syytettiin teollisuusministeriötä siitä, että se käyttää huonosti hyväkseen tieteellisten laitosten apua ratkaistessaan tieteellis-teknisiä ongelmia.

NKP:n historian aikana taloudelliset kysymykset olivat eniten esillä vuonna 1959. Mutta tällöin ei suinkaan pohdittu, miten tuotanto saataisiin paranemaan, vaan kokouksessa keskityttiin ylistämään Neuvostoliiton taloudellista mahtia. Syksystä 1961 lähtien myönnettiin, että kapitalistista tuotantoa ei ylitetä "muutamassa vuodessa". Siihen tarvitaan 20 vuotta. Leninin muistopuheiden yhteydessä vuonna 1966 luvattiin viimeisen kerran, että Neuvostoliitto ylittäisi määrätyn ajan kuluessa kapitalistiset maat. Neuvostoliiton tiedeakatemian 250-vuotisjuhlissa syksyllä 1973 todettiin, että tieteellis-tekninen vallankumous on tärkein kahden järjestelmän välisen taistelun areena.

Hrushtshev perusteli kantaansa taloudellisten suhteiden kehittämiseen vaatimattomin ideologisin sanakääntein: "Ne jotka ajattelevat kauppaa eivät ajattele sotaa." Brezhnev selitti: "Mitä laajempia ovat taloudelliset suhteemme, sitä suurempi luottamus, mitä moninaisempia poliittiset suhteemme, sitä helpompaa on löytää yhteinen kieli myös kansainvälisiin ongelmiin."

Sosialistinen vallankumous määritellään neuvostoliittolaisissa tietosanakirjoissa valtiovallan antamiseksi niille, jotka tekevät työtä. Vallankumouksen seurauksena valtion vanhat instituutiot muutetaan ja toisten ihmisten hyväksikäyttö loppuu. Valta ja kumous eivät missään muussa kuin suomen kielessä kuulu revoluution käsitteeseen. Vain kommunismin teoriaa käsittelevissä teksteissä käsite revoluutio määritellään sanoilla vallan kumoaminen. Tällöin tarkoitetaan, että nimenomaan työtätekevät ihmiset kumoavat niiden valtamonopolin, jotka eivät tee työtä tai hyötyvät kohtuuttomasti työläisten tuottamasta lisäarvosta. Kommunistisen vallankumouksen peruskysymys on vallanjako. Tästäkö syystä suomen kielessä revoluutio on määritelty sanalla vallankumous?

Leninin mukaan vallankumouksen menetelmät muuttuvat aikojen ja asioiden muuttuessa, mutta itse taistelun syy, luokkasisältö, ei muutu. Valtiollisen vallan saavuttaminen muuttaa taistelun välineitä. Vuoteen 1956 saakka Neuvostoliitossa pidettiin vallankumouksen muotona aseellista selkkausta. 20. NKP:n puoluekokouksessa sodat kapitalististen ja sosialististen valtioiden välillä julistettiin ei-toivotuksi vallankumouksen edistämismuodoksi. Rauhanomaisesta rinnakkainolosta tehtiin atomiaikakauden ajan vallankumousmuoto. Uskottiin, että jos Neuvostoliitto tekee parhaansa omassa maassa, "esimerkiksi tuottaa halpaa vehnää talonpojille", se edistää parhaiten vallankumousta muualla. Rauhanomaisen rinnakkainolon ei uskottu yksin ratkaisevan vallankumousta, mutta yhdistettynä Neuvostoliiton valtiolliseen vahvuuteen, sillä olisi tarvittava voima muutoksen aikaansaamiseksi.

Vallankumouksesta puhuttiin erityisen runsaasti vuosina 1917, 1967 ja 1977. Näille vallankumouksen merkkivuosille sijoittuu yli kolmannes puheista kuitenkin niin, että vuonna 1967 vallankumouksesta puhuttiin yli kolme kertaa enemmän kuin vuonna 1977.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asiakirjoissa vallankumoukselle annetaan enimmäkseen epäideologinen merkitys. Se tarkoitti menetelmää, jolla akuutti nälänhätä voidaan poistaa. Tämä on myönnetty myös julkisuudessa vuonna 1977: "Lokakuun vallankumousta ei voi erottaa leivästä. Työläisille vallankumous merkitsi leipää sanan kaikista suorimmassa merkityksessä." Vuonna 1967 kerrottiin, että marxilaisen vallankumousopin perusteella oli kehitetty sellaisia yhteiskunnallisia muutoksia kuin teollistaminen, kansantalouden kollektivisointi, kulttuurivallankumous ja neuvostoliittolainen demokratia sekä kansallisen ongelman ratkaisu. Vaikka vallankumouksen muistojuhlissa pidettyjä puheita esitellään vallankumouksellisen teorian ja käytännön opillisena perustana, niistä on kuitenkin varsin vähän hyötyä käsitteen merkitystä analysoitaessa. Käsite vallankumous esiintyy lauseissa yhdessä sellaisten sanojen kuin historiallinen opetus, juhla, sankarit, Leninin johto, puolue kanssa. Vallankumouksen 1950- ja 1960-vuosijuhlien lisäksi vallankumouksesta ei juuri puhuttu 2. maailmansodan jälkeen, korkeintaan Kuuban ja Unkarin tapahtumien yhteydessä.

Maailman vallankumouksellinen prosessi käsitteenä on huomattavasti epämääräisempi ja yleisempi kuin käsite sosialistinen vallankumous. Vuonna 1925 vallankumouksellisen taistelun arveltiin kestävän monia vuosia siksi, ja että porvaristo tekee koko ajan vastavallankumouksia. Neuvostoliiton vallankumous olisi nähtävä alun alkuna. Kun maailmanvallankumous tuli jälleen ajankohtaiseksi puheenaiheeksi vuonna 1961, siihen liitettiin siirtomaiden vapautuminen ja kansalliset vapautusliikkeet. Puolueen uuden ohjelman mukaan "yhtenäisen maailman - vallankumouksellisen prosessin - muodostavat sosialistinen vallankumous, kansallinen imperialismin vastainen vallankumous, kansallinen demokraattinen vallankumous, laaja talonpoikien liike, kansallisten ryhmien taistelu fasisteja ja muita tyrannihallituksia vastaan ja yleinen demokraattinen liike kansallista alistamista vastaan". Vuonna 1969 kerrottiin vallankumoukselliseen prosessiin liittyneen uudenlaista nuorisoa, joka reagoi voimakkaasti "sosiaalisen asemansa alistuneisuuteen ja päämäärättömyyteen" ja taistelee yhä voimakkaammin kapitalistista järjestelmää vastaan. Opiskelijaliikkeessä nähtiin "tärkeä osa monopolien vastaista taistelua".

Kommunististen ja työväenpuolueiden kokous Berliinissä kesällä 1976 ei tuottanut enää uusia ajatuksia: taistelu rauhasta, aseriisunnasta, yhteistyöstä ja sosiaalisesta edistyksestä työläisluokan, demokraattisten voimien ja kansallisten ryhmien parhaaksi kuului liturgiseen julistukseen. Erityisesti korostettiin vietnamilaisten ja kuubalaisten taistelua.

Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen hyponyymit ovat kukin vuorollaan olleet avainsanoja käsitteen ymmärtämiseksi. Luokkataistelu aluksi Leninin ja Stalinin aikana siirtymävaiheena kapitalismista sosialismiin ja myöhemmin kapitalistisissa maissa. Huippuvuodet luokkataistelun käytössä olivat vuodet 1925-1929. Taloudellisella kilpailulla oli ylivoimainen asema Hrushtshevin aikana 1956-1963. Maailman vallankumouksellisesta prosessista puhuttiin eniten Brezhnevin alkuaikoina vuosian 1965-1969. Ideologinen taistelu oli avainsanana rauhanomaisen rinnakkainolon ymmärtämiselle vuosina 1970-1974. (kaavio seuraavalla sivulla Avainsanojen käyttö NKP:n päätöksissä vuosina

Kaksi kertaa Neuvostovallan historiassa oppositio on hyökännyt silloin esitettyä rauhanomaisen rinnakkainolon menetelmää vastaan. Kummallakin kerralla oppositio erotettiin, vaikka muutama vuosi myöhemmin sen esittämää politiikkaa alettiin noudattaa. Vuonna 1924 puolueen oikeistosiipeä syytettiin, että se ei ollut valmis taistelemaan kulakkeja vastaan, vaan yritti tuoda puolueeseen käsitystä, jota se kutsui "rauhallisen yhteisolon" politiikaksi. Oikeistosiipi uskoi, että kulakit "kasvavat vähitellen sisään sosialismiin" niin kuin kynsi kasvaa lihaan. Tuolloin Stalinin kovan linjan taistelu voitti ja oikeisto erotettiin. Mutta jo vuonna 1930 Stalin alkoi tuoda länsimaisia työläisiä Neuvostoliittoon "opintomatkalle" ja vuonna 1956 Hrutsev julisti, että Neuvostoliitto vaikuttaa ennen kaikkea esimerkillään, ei panssariensa lukumäärällä. Kapitalismi kuihtuu vähitellen omaan mahdottomuuteensa ja maailman työläiset kasvavat kiinni toisiinsa Neuvostoliiton johdolla, rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan ansiosta.

Toisen kerran vuorostaan jyrkän linjan oppositio erotettiin vuonna 1958. Ryhmä ei halunnut alistua Hrusthshevin "epäideologiselle" rauhanomaisen rinnakkainolon linjalle, vaan vaati luokkataistelua länsimaiden kanssa yhteistyön asemesta. Ryhmä erotettiin, mutta erityisesti Kiinan vaatimuksesta taistelusanasto otettiin jälleen käyttöön vuonna 1959.

Dokumentaation valossa Neuvostoliiton rajojen ulkopuolisilla tapahtumilla näyttää olevan hyvin vähän vaikutusta Neuvostoliiton aatteelliseen keskusteluun ja rauhanomaisen rinnakkainolon tulkintaan, pikemminkin päinvastoin. Taloudellinen ja tekninen kehitys maan sisällä ovat muovanneet keskeisten ulkopoliittisten käsitteiden merkitystä. Sivistymättömyys, kurjuus ja suuri nälänhätä ovat muovanneet ulkopolitiikankin raameja. Sisäisen vihollisen vaara oli ennen toista maailmansotaa niin suuri pelonlähde, että sen olemassaolo vaikutti myös käsitteiden merkitykseen.

Puolueasiakirjoissa viitataan Neuvostoliiton valtiolliseen päämäärään vain harovin. Oman maan uudenaikaistaminen ja taloudellisen kasvun edistäminen ovat ensisijalla. Tähän Neuvostoliiton valtiolliseen päämäärään rauhanomainen rinnakkainolo sopii. Rauhanomainen rinnakkainolo ei kuitenkaan ole päämäärä sinänsä vaan menetelmä korkeamman päämäärän eli kommunistisen yhteisön kehittämiseksi, sillä on välineellinen merkitys. Erilaisiin rauhanomaisen rinnakkainolon tulkintoihin vaikuttaa se, että joillakin on mielessä käsitettä määritellessään lyhyen tähtäimen taloudellinen päämäärä, modernisaatio, ja joillakin pitkäntähtäimen filosofinen ja sosiaalinen päämäärä, tulevaisuuden utopia.