Rekkakuski Venäjän nöyryytyksessä

Vietin kuukauden Inkerinmaalla ja reissailin peukalokyytiläisenä suomalaisissa rekoissa muun muassa Moskovan ja Pietarin välillä. Tajuaako Suomen kauppa- ja teollisuusministeriö, liikenneministeriö, ympäristöministeriö tai ulkoministeriö minkälaisissa olosuhteissa suomalaista tavaraa viedään Venäjälle?

"Miliisi pysäytti, kun rekisterikilpi oli muka väärässä kohdassa. Menin asemalle ja maksoin. Palatessani tein pienen tarpeen auton takarenkaan päälle. Miliisi vinkkasi takaisin ja taas maksoin."

Toinen rekkakuski manailee: "Ajettiin letkassa ja miliisi pysäytti, näytti tutkassa, että ajoin 86 km tunnissa. Maksoin vaikka perässä tuleva tasan tarkkaan tiesi, että nopeus oli 70." Kolmas muistelee, miten kaveri puhallutettiin, tuomittiin rattijuoppoudesta. Lääkäri lähti viemään muka verikokeeseen. Puhallutti uudestaan ja ilmoitti sakon. Mitään promilleja ei oikeasti löytynyt.

Venäläistä miliisiä ei valvo kukaan. Hän voi rahastaa miten lystää, väittää mitä haluaa, kuitti kirjoitetaan tai ei. Aikaa kuluu joka simputukseen ainakin 20 min. Pysäytyksiä Pietarin ja Moskovan välillä saattaa olla viisi.

Kun rekka-auton hankintakulut ovat lähes miljoona markkaa, ja kuorman arvo saattaa nousta yli miljoonaan markkaan, on perille tultava nopeasti. Suomalainen rekkakuski maksaa kiltisti joka tarkastusasemalla, kuka omasta pussistaan, kuka isännän piikkiin.

Varsinainen katastrofi rekkamiehelle on kuitenkin Vaalimaan raja. 150 rekkaa jonottaa 30 tuntia. Jokainen rekka on lähes miljoonan markan arvoinen ja kuorma saman verran. Jono etenee 20 metriä kerralla. 30 tunnin ajan massiivinen rekka startataan ja ajetaan taas seuraava nykäys.

Kuskit vihoittelevat keskenään. Jos yksi nukahtaa rajajonossa, kiilaa toinen heti väliin. Talviseen aikaan on rekkaa tyhjäkäytettävä ehkä koko 30 tuntia. Uusi tulliasema ei paranna tilannetta, jos viidestä venäläisestä tullimiehestä neljä edelleenkin pelaa tietokonepelejä.

Kysyn rekkakuskilta, mistä moinen rajasimputus johtuu. Kuulen aina saman vastauksen: ”Suomalaiset virka- miehet ovat rähmällään. Eivät uskalla eivätkä viitsi pistää venäläisten käyttäytymiselle rajoja."  Yksittäinen kuski ei voi alkaa rähistä. Eräs porvoolainen pienhuoltamo yritti saada aikaan boikottia rajalla. Välittömästi ilmestyi liikenneministeriön edustaja uhkaamaan liikenneluvan menettämisellä. Kuljetusliikkeet eivät voi kuvitellakaan valitusten tekemistä. Kun rekka maksaa miljoonan, on se saatava pysymään liikenteessä.

Vaalimaan ja erityisesti Moskovan tulli on mielivaltainen. Milloin vastaanottaja eli venäläinen tavaran tilaaja väärentää paperit, milloin tullimies vetää välistä. On myös sattunut, että amerikkalainen toimeksiantaja pakkaa vehnäjauhon sijasta tupakkaa ja viinaa. Blombeeraukset eivät päde, määräykset muuttuvat päivästä toiseen. Suomalainen rekkakuski on se joka kärsii.

Minua naisena jäi eniten ahdistamaan rekkarallin sosiaalinen ja ekologinen hinta. Miksi tuoda Suomen kautta 20 kuormaa hollantilaista kaalia Moskovaan, jonotuttaa sitä tullissa ja vitkuttaa poliisien simputuksessa kolmekin vuorokautta? Kaikkein surullisin on rekkakuskin itsensä asema. Tullimiesten ja miliisien nöyryyttämä suomalainen rekkakuski voi tehdä vain sen yhden päästyään viimein määränpäähänsä: vetää päänsä täyteen ja panna vaikka kolmeen pekkaan halvan venäläisen naisen rekan hytissä.

Onko Suomella tarve pakottaa rehtiä, asuntolainojensa kanssa tuskaantunutta perheenisää nöyrtymään itään päin? Mikä on rekkakuskien ehdotus tilanteen muuttamiseksi? Venäläiselle tullimiehelle maksetaan yksi Suomen markka jokaisesta rekasta, jonka hän käsittelee alle kahdessa tunnissa. Jaetaan selvät ohjeet venäjän ja suomen kielellä. Nykyisissä ohjeissa on liikaa ilmaa eikä niitä jaeta päivästä toiseen kuten lakeja muutetaan Venäjällä.

Mittausasemille on palkattava suomalainen juristi vahvistamaan venäläisten poliisien sakkomääräyksiä. Näin Suomi suoriutuisi EU:n itärajan vahtikoiran asemastaan kunniakkaasti. Läntiset toimeksiantajat olisivat valmiita maksamaan moisesta "suojelurahasta" muutaman satasen per kuorma. Kysehän on simputuksesta, ei rikoksesta.

Toinen kysymys on kokonaan, täytyykö meidän viedä kaalia, teetä ja amerikkalaisia öljynporausvälineitä Venäjälle? Useimmat Suomen kaupungit ovat allekirjoittaneet YK:n sopimuksen, jonka mukaan apu omaan apuun on suositeltavaa. Venäläinen sovhoosin johtaja ei voi millään kilpailla hollantilaisen kaalintuottajan kanssa, jota tekniikan lisäksi avustaa valtion vientituki. Suomalainen rekkakuski hyödyttäisi Suomen ympäristöä ja sosiaalitaloutta enemmän jäämällä kotiin kansalaispalkan turvin.

Liikenneministeriö ja ympäristöministeriö on saatava vastuuseen. Suomalaista miestä ei saa edes rauhan oloissa näin nöyryyttää!

Mikko Eronen kertoi (HS 27.1.1987), että Neuvostoliitossa opiskelee noin 300 suomalaista. Kuitenkin hänen juttunsa suomalaisten opiskelijoiden vaikeuksista Moskovassa oli osuvasti otsikoitu "Hajanainen järjestelmä välittää opiskelijoita Neuvostoliittoon". Miksi mikään seura, konsulaatti tai laitos ei tilastoi opiskelijoiden lähtöjä, olemisia tai oppimisia? Epämääräistä tietoa käytetään liian usein ennakkoluulojen vahvistukseen.

Opiskelin viime kevätlukukauden Moskovan yliopistossa. Suomalaisten opiskelijoiden elämää seurailtuani arvelisin pikemminkin, että suomalaisia ei ole enää 300 vaan 30 - kymmenisen Moskovassa, vähän enemmän Leningradissa ja joitakin Kiovassa, Novgorodissa ja muissa kaupungeissa. Heidän lisäkseen Neuvostoliitossa käy muutaman kuukauden stipendillä joukko tutkijoita ja kurssilaisia. Suomalaisopiskelijoiden määrä on viime vuosina rysähtänyt olemattomiin.

Miksi opiskelijamäärä on romahtanut? Syynä on sekä neuvostoliittolaisen elämän kaventuminen viimeisten vuosikymmenten aikana että suomalaisnuorison aatteellisuuden kuivuminen, mutta varsinainen malka osuu suomalaisten virkamiesten omaan silmään. Liekö sitten laiskuutta, urahakuisuutta vai tietämättömyyttä: Suomen Moskovan lähetystyössä vallitsee yhä paasikiviläinen välttämättömän viileä ymmärtämättömyys. "Jos on tultu opiskelemaan, niin opiskellaan kuten muutkin, ilman erioikeuksia", kommentoi Mikko Eronen vaikeaa tilannetta.

Miten "ne muut" tänään siinä yhteiskunnassa opiskelevat?

Amerikkalaisilla on opiskelijoillekin vapaamuotoiset tapaamispaikat, disko ja kaupat, virkailijat kutsuvat opiskelijoita koteihinsa sunnuntaisin jne. jne.

Koska Suomella ja Venäjällä on ”luottamukselliset suhteet", suomalaisten tulkitsemina se näyttää merkitsevän pokkurointia. Opiskelijoiden loma- tai junalippuanomuksia, postia, sairaanhoitoa, yhteydenpitoa tai välttämättömien kulutustavaroiden hankkimista ei mitenkään oteta huomioon. Länsimaisten lähetystöjen joukossa tapa on omituinen.

Myytti on sekin, että suomalainen opiskelija tietää lähtiessään mihin hänen on varauduttava. Suomalaiset on suurin ulkomainen kulttuuriryhmä Moskovassa ja suomalaiset tuntevat moskovalaisen virasto- ja ostostyylin. Mutta yllätyksiä tuottikin omien virkamiesten langettama lisäkuorma.

Kieli on vaikea, samoin kulttuuriympäristö. Opiskelijan elämä on eri lailla kovassa paineessa kuin Tukholmassa. Suomen lähetystö ei sitä tajua. Opiskelijan haave olisi Moskovassa "doom Finljandii',missä voisi jonottamatta hakea kotoista ravintoa, tilata Stockmannin vientipalvelusta tamponeja, kirjoituskoneen nauhaa, lähettää kirjeitä kuriiripostiin, ottaa valokuvia, katsella tv-nauhoja.

Vaikka erikoisoikeuksia ei anellakaan, eikö pikkuporkkanoita voisi myöntää? Luottamus ei ole uskon asia. Maiden välille tarvitaan paljon pieniä sillanrakentajia.