2.1. Merkityksen muodostuminen

Kun Kung Futselta tiedusteltiin, mitä tämä tekisi ensimmäisenä, jos hänelle annettaisiin valtion johto, hän vastasi:

"Ensimmäiseksi vahvistaisin jokaiselle sanalle selvän merkityksen. Niin kauan kuin sanojen merkitys on epäselvä, ei ole mahdollista toimia oikein. Jos oikeaa toimintaa ei synny, ei myöskään voida kehittää moraalia eikä taidetta. Rangaistukset ovat vääriä. Jos rangaistukset ovat vääriä, kansa ei voi tietää, mihin se voi asettaa käden ja jalan." (1959. s. 125)  

Aristoteleen mukaan juuri kieli erottaa ihmisen muusta luomakunnasta ja juuri kielellinen kommunikaatio tekee yhteiskunnasta inhimillisen. Hän määritteli ihmisen sekä puhuvaksi osaksi luontoa, "zoon logon echon", että osaksi yhteiskuntaa, "zoon politikon" (Aristoteles 1922, s. 4). Puhe on merkittävä välittäjä yksilön ja yhteisön välillä. John Locke kirjoittaa: "Siinä missä ase on sotilaan työkalu, sana on yhteiskunnan työkalu." (1963, s. 158)

Kuitenkaan kieli ei ole viaton pieni välittäjä ihmisten ja yhteisöjen välisissä suhteissa. Konfutselle jokapäiväisessä kanssakäymisessä käytettyjen sanojen merkityksen vahvistaminen ei tuottanut vielä ongelmia. Ympärillä olevat ihmiset puhuivat tuttua kieltä ja tuotantotekniikan jokainen prosessi oli käsitettävissä. Sana sai määritelmän käytännön toimissa.

Sanojen merkityksen ongelmallisuus alkoi nousta esille keskiajalla erityisesti teologisten kirjoitusten yhteydessä. Miten saada Raamatun kertomukset ymmärretyiksi vieraissa kulttuuripiireissä? Ensimmäisiä filologeja olivatkin papit (Volosinov 1990, s. 93). Mutta vasta kansallisvaltioiden synty teki tärkeäksi kielitutkimuksen. Juridisia sopimuksia oli pystyttävä tulkitsemaan. Painotekniikan myötä filosofinen ajattelu ja käsitteellinen kommunikaatio alkoivat levitä laajoille kansankerroksille. Sanojen avulla luotiin abstraktinen käsite (jumala, raha, valtio, hyvyys), jolle piti antaa merkitys. Maailmankuva alkoi muuttua symboliseksi. Toisaalta myös matematiikan ja fysiikan kehittyminen vaikutti siihen, että pyrittiin löytämään yleisiä mekaanisia lakeja myös humanistisissa tieteissä ja kielitieteissä.


Käsitteiden merkitysten tutkiminen sai 1940-luvulta lähtien uudenlaisia haasteita kaupallisen mainonnan ja neuvostomarxilaisen totalitaarisen kielen yleistyttyä (Arendt 1973, s. 345).
Sanoille oli pystyttävä antamaan sellaisia merkityksiä, että ne ohjaavat kuulijan ajatukset määrättyyn suuntaan (Blanke 1973, s. 95). Sanojen haluttiin täyttävän yhteiskunnallisen järjestelmän tai talouselämän niille määräämän tehtävän.

Käsitteiden merkityksen muodostumisesta on erilaisia käsityksiä. Humboldt esitti nk. kielellisen suhteellisuushypoteesin. Sen mukaan merkitys perustuu yksittäisten kielten maailmankuvaan. Humboldtilaisen koulukunnan mukaan äidinkieli ja kielellinen rakenne vaikuttavat siihen, mitä merkityksiä sanoille annetaan (Kukkonen 1983, s. 8, Lyons 1977, s. 252). Myös Trier osoitti 1930-luvulla, miten jokainen kieli kuvaa todellisuutta omalla tavallaan ja samalla luo oman erityisen kuvan todellisuudesta. Venäläinen kielitieteilijä Volosinov esitti 1900-luvun alussa, että oman äidinkielensä sanoja ihmiset eivät ota vastaan mekaanisina ja ulkokohtaisina sanakirjan sanoina, vaan he kehittyvät itse kielen mukana. Siksi jokainen äidinkieli muotoilee oman ideologian. Vieraan kielen oppimisprosessissa on otettava vastaan valmis kieli oman äidinkielen tietoisuuden välityksellä (Volosinov 1990, s. 101). Tästä voisi päätellä, että ei voi olla olemassa kielen ylittävää ideologiaa, koska käsitteillä ei ole merkitystä kielen ulkopuolella. 

Kommunistisessa ideologiassa on alueellisia eroja, koska kielessä on alueellisia eroja (Dieckmann 1969, s. 56). Dieckmann pitää humboldtilaista teoriaa kielen yliarvostuksena: "Tällöinhän kaikki kokemukset olisi sidottu tavalla tai toisella kieleen." (1969, s. 15) Dieckmann on sitä mieltä, että "koska politiikan kieli ei vetoa äidinkieleen vaan suuryhteisöön, jolla on yhteinen ideologia, ideologiset maailmankuvat jättävät jälkensä kieleen" (1975, s. 31). Myös neuvostolaisten tutkijoiden mukaan "modernin filosofian idealististen suuntausten" seurauksena kielellisiä eroja alettiin pitää syypäinä maailmankatsomuksellisiin eroihin (Panfilov 1982, s. 25, Theoretische Probleme 1977, s. 10). Filosofiset ongelmat syntyvät heidän mukaansa vasta kielellisistä väärinymmärryksistä tai sanojen väärästä käytöstä. 

Neuvostoliitossa puhuttiin noin 130 eri kieltä ja käytettiin ainakin kolmea eri aakkostoa. Humboldtilaisittain tulkittuna tämä tarkoittaisi, että Neuvostoliitossa on ollut 130 eri käsitystä marxilaisesta yhteiskuntateoriasta. Neuvostolaisista 51 % ilmoitti osaavansa venäjää vain osittain. Ei ole tutkimuksia siitä, miten neuvostomarxilaiset sanat on ymmärretty eri kielialueilla (katso luku 3.2.2.). Esimerkiksi rauhanomaisesta rinnakkainolosta oli Neuvostoliiton pääkirjastossa vain kaksi ukrainan kielellä kirjoitettua väitöskirjaa, kaikki muut olivat venäjänkielisiä.



Toisen käsityksen mukaan käsitteiden merkitykseen vaikuttaa kulttuuri ja kansallinen tila. Merkitys perustuu lapsuudessa opittuihin merkitysyhteyksiin (Whorf 1966, s. 238). Esimerkkeinä ovat Sveitsi ja DDR. Kolmikielisessä Sveitsissä tehdyt tutkimukset osoittavat, että valtion hallinnossa käytettyjen käsitteiden merkityksen määräävät maan historia ja kulttuuri eikä kieli (Paavilainen 1983, s. 79). Toisaalta Itä- ja Länsi-Saksan välillä oli ymmärtämisvaikeuksia, vaikka alueilla puhuttiin samaa kieltä. Tämä osoittaa, että yhteiskunnan sisällä käsitykset toiminnasta ovat olemassa yhteiskunnallisesti, eivät kielellisesti.

Kolmanneksi Marx esitti luokkakantaisen käsityksen merkityksen synnystä. Sanoille muodostuu merkitys työn ja toiminnan kautta ja siksi samanlaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ymmärtävät käsitteillä samoja asioita eli tietty ryhmä näkee omien etujensa mukaisia ominaisuuksia tietyssä objektissa. Käsitteille annettu erityinen merkitys kuvastaa puhujan puoluekantaa (Klaus 1971, s.14, Gudorf 1981, s. 27, Kessler 1977, s. 35). Kapitalistisessa yhteiskunnassa on mainonnan sekä osakkeenomistajien, puolue- ja virkamiesten, diplomaattien ja kaupanteon kieli (Kessler 1977, s. 21). Näissä diskursseissa tulee esille, että asioille annetaan niitä ominaisuuksia, joita niissä nähdään henkilökohtaisesti, ja asia yhdistetään sitä ympäröivään maailmaan sen mukaan, mitä ominaisuuksia siinä pidetään olennaisina:

"Kapitalististen maiden hallitsevien luokkien kielipolitiikka pyrkii hämärtämään sanojen ja sanontojen todellisen merkityksen ja antamaan niille merkityksiä, jotka koituisivat porvarillisen ideologian eduksi." (Theoretische Probleme 1977, s. 22)

 

Konservatiivit eivät Klausin mukaan yhdistä merkitystä puhujan luokkakantaan, vaan kuvittelevat, että kuulijat ymmärtävät sanoilla samoja asioita, jos vain niin tahtovat (1971, s. 193). Länsimaisista tutkijoista Dieckmann myöntää, että 1900-luvulle saakka käytettiin valtiollisista asioista keskusteltaessa erityistä kieltä ja poliittisella sanastolla oli porvarillinen tausta. Poliittisen kielen sanasto oli suunnattu hyvin pienelle sosiaaliselle ryhmittymälle (Dieckmann 1969, s. 41). Gudorf puhuu marxilaisen sanankäytön yhteydessä "etnoseemien" vaihtamisesta "ideoseemeiksi" eli perinteisille sanoille vapaus, rauha, kansa ja kansakunta annetaan marxilainen sisältö. Hän huomauttaa kuitenkin, että oikeastaanhan "etnoseemit" nojaavat porvarilliseen sisältöön ja ovat siten myös ideoseemejä, vaikka kansa pitääkin niitä etnisesti eikä ideologisesti periytyneinä (Gudorf 1981, s. 173). Esimerkkinä on sana kommunisti. Klausin mukaan Kommunistisesta manifestista tai kommunististen puolueiden ohjelmista käy selville tämän sanan merkitys. Mutta lännessä tähän sanaan suhtaudutaan tunteenomaisesti ja se tulkitaan kielteisesti:

"Göbbelsin ja fasistien mukaan kommunisti ei ole edes ihminen. Länsi-Saksassa kommunisti näyttää olevan ihminen, joka uhkaa hyvinvointia ja on yhteiskunnan ulkopuolella, salaliittolainen ja maanpetturi." (Klaus 1971, s. 123)

Luokkasidonnaisia ovat kaikki käsitteet, jotka kuvaavat poliittisen ja yleensä yhteiskunnallisen elämän arvoja, instituutioita, osia ja suhteita (Schippen 1984, s. 198).

Neljäntenä ja uusimpana käsityksenä käsitteiden merkityksen muodostumisesta on usko siihen, että merkitys voidaan opettaa. Leninin mukaan esimerkiksi luokkatietoisuutta työläiset eivät voi itse oppia, vaan luokkatietoisuus on tuotava ulkoapäin. Arkipäivää kuvaavat sanat kuten perhe, onni, moraali ja velvollisuus ovat ideologisesti merkittäviä. Niiden tunne- ja lisämerkitykseen voidaan yhteiskunnallisesti vaikuttaa. DDR:ssä oli sanaan perhe liitetty useita sosialistisia yhteyksiä, kuten perhesuunnittelu, perhekasvatus, äitiysloma, lapsivuosi, toivelapsi, sosiaaliohjelma tai vanhempainlaina (Schippan 1984, s. 253). Niinpä kielitieteellinen ja politologinen tutkimus ovat tällä vuosisadalla. tulleet yhä lähemmäksi toisiaan. Erityisesti uskonnon ja ideologian piirissä yritetään opettaa ihmisille määrättyjä merkityksiä.

Uusimmissa tutkimuksissa on todistettu, että ihmisten ajattelun perussäännöt ovat suunnilleen samanlaisia kielen rakenne-eroista huolimatta (Wiio 1972, s. 100). Ihmisellä on aivoissaan muitakin ajatuksia kuin niitä, jotka hän voi pukea sanalliseen asuun. Whorfin mukaan kieli on ylipäätään 'keinotekoinen' rakennelma tietoisuuden syvempien tasojen päällä. Sitä tarvitaan signaalina tai symbolina käsitteellisen kommunikaation aikaansaamiseksi:

"Tarkoitan ylimalkainen siinä mielessä, että kaikki kemian prosessit ovat ylimalkaisia verrattaessa syvempiin fyysisen olemassaolon prosesseihin." (Whorf 1966, s. 239)

Jos Einstein olisi rajoittunut sanojen tai lukujen käsittelyyn, hän ei olisi omien sanojensa mukaan voinut kehittää ainoatakaan keksinnöistään. Hänen mukaansa ihmisellä on sisäinen kielipeli, josta vain pieni osa on sanoin ilmaistavissa. Leontjev puhuu "kollektiivisesta yhteisestä merkityksestä" (1984, s. 16). Toiminnan tuote voi määrätä toimintaa, koska se jossain muodossa on ihmisen aivoissa. Ihminen voi muovata tuotetta päämäärän saavuttamiseksi, kun hänellä on mielessään kuva siitä (Leontjev 1984 , s. 28).

 

2.2. Ymmärtäminen

 

"Kielen ja sen ideologisen sisällön jyrkkä erottaminen on eräs abstraktin objektivismin ja mekanistisen kehitysuskon pahimmista virheistä", kirjoittaa Volosinov. Ymmärtämisen saavuttamiseksi puhujan ja kuulijan on kuuluttava samaan kieliyhteisöön ja "näitä yksilöitä on ympäröitävä samanlainen sosiaalinen tilanne, ts. he ymmärtävät toisiaan ihmisinä tietyltä pohjalta" (Volosinov 1990, s. 64). Ymmärtämiseen liittyy erottamattomasti aktiivinen suhde sanottuun. Passiiviselle ymmärtämiselle on ominaista sanan käsittäminen "esineellis- signaalisesti" eli pysyvänä merkityksenä (Volosinov 1990, s. 93). Myös Habermas kirjoittaa: "Sanotun ymmärtäminen vaatii osallistumista eikä vain tarkkailua." (1983, s. 36)


Ymmärtääkseen sanoman viestin on kuulijan pystyttävä asettamaan lausutut sanat puhujan elämän kokonaisuuteen. Ymmärtämin on yksilökeskeistä ja kulttuurisidonnaista, myös käsitteiden ymmärtäminen, koska käsitteiden määrittelemiseksi tarvitaan yleisiä ja tunnettuja sanoja (Wiistert 1979, s. 29). Koska elämäntilanteet jatkuvasti muuttuvat, ymmärtäminen vaatii taitoa (Töttö 1982, s. 36). Suuria haasteita asettaa se, että kuulijan on opittava vieraan kulttuurin säännöt, vaikka ne eivät olisi tietoisia puhujille itselleenkään (Pietilä 1980, s. 115). Wittgensteinin tunnetun esimerkin mukaan A kirjoittaa lukusarjan 1,3,5,7 ja kysyy B:ltä, mitä sääntöä noudattaen sarja on muodostettu. Varmuus siitä, että B on ymmärtänyt säännön, saadaan silloin, jos B pystyy soveltamaan sääntöä edelleen ja kirjoittamaan 9,11,13 (Wittgenstein 1974, s. 61, s. 208, Töttö 1982, s. 152).

Wittgensteinin mukaan kielen ja todellisuuden välillä ei ole ennalta määrättyä muuttumatonta suhdetta. Ymmärtämisen tasoista Wittgenstein käyttää käsitteitä pintakielioppi ja syvyyskielioppi. Niillä hän ei viittaa syntaktiaan vaan kuvaa pintakieliopilla sitä, mikä välittömästi painuu mieleen sanaa käytettäessä, siis minkä käsittää kuulemalla. Syvyyskielioppi tarkoittaa merkityksen mielekkyyttä. 

Myös Weber erottaa kaksi ymmärtämisen tasoa: aktuaalisen, välittömän ymmärtämisen (teon objektiivisen tarkoituksen) ja selittävän, motiivin tiedostavan (subjektiivisen ymmärtämisen). Hän valaisee ymmärtämisen eri tasoja vertauksella puun hakkuusta. Täysin eri kielipeliin kuuluva tarkkailija tajuaa toiminnan (esimerkiksi puun hakkuun) vain fyysiseksi ja motoriseksi liikesarjaksi. Aktuaalista ymmärtämistä osoittaa toiminnan tajuaminen puunhakkuuksi. Mutta selittävään eli empaattiseen ymmärtämiseen, "syvyyskielioppiin", yltää henkilö, joka realisoi myös toiminnan motiivin ja intention, esimerkiksi puunhakkuun päämäärärationaalisena toimintana kiukun purkamiselle - jos se nimittäin on puunhakkaajan varsinainen motiivi (Weber 1972, s. 547, Pietilä 1980, s. 99).


Syvyyskieliopista on käytetty myös nimitystä teeman ymmärtäminen. Volosinov erottaa merkityksen ja teeman. Teema ei ole jaettavissa. Sen sijaan lausuman merkitys hajoaa moniksi eri merkityksiksi (Volosinov 1990, s. 123). "Teema on kielellisen merkityksen ylin, reaalisin raja. Merkitys on kielellisen merkittävyyden alin raja. Se on konkreettisen teeman potentiaalinen merkitys" (Volosinov 1990, s. 124). Ideologisissa sanoissa on kyse merkityksen pohjalla olevasta periaatteellisesta asiasta. Esimerkiksi rauhanomaisella rinnakkainololla on useita merkityksiä, mutta niillä ihmisillä, jotka ovat oppineet tuon käsitteen Neuvostoliiton aikana on siitä mielessään "teema", motiivin tiedostava subjektiivinen ymmärrys, jota voi kutsua ideologiaksi. Ideologia luo yhtenäisen periaatteiden asetelman, mikä on tullut esimerkiksi Neuvostoliitossa esille siinä, miten maa käyttäytyy kriisin aikana (Adomeit 1982, s. 55). Tämä periaatteiden asetelma, teema, on suhteellisen vakio. Bredow siteeraa neuvostolaisia käsitteitä tarkastelevassa artikkelissaan Karl Marxin kommunistista manifestia. Manifestin mukaan porvaristo on sadan vuoden aikana saavuttanut suuria edistysaskelia, mutta koska historia seuraa määrättyjä lakeja, tulee porvariston luoma kapitalismi tuhoutumaan. Bredowin mukaan on aina palattava muutamiin historiallisen materialismin kohtiin, jos pyrkii ymmärtämään sosialististen maiden politiikkakäsitystä (1979, s. 78).


Brzezinski on myös sitä mieltä, että Neuvostoliitossa on määrätty periaatteiden asetelma. Hänen mielestään neuvostoideologia on ollut rationaalista - "kunhan ollaan tietoisia päämäärästä ja perusolettamukset ovat selviä" (Brzezinski 1977, s. 66). Ymmärtämisen saavuttamiseksi teema, idea, on omaksuttava. Brzezinskin mukaan "päämääränä maailmanlaajuinen kommunistinen yhteiskunta saattaa olla irrationaalinen, mutta se ei välttämättä velvoita irrationaaliseen toimintaan". Perusolettamusten ei välttämättä tarvitse olla rationaalisia ulkoapäin katsottaessa. Pääasia on, että ne eivät ole ristiriidassa todellisuuden rationaalisen kuvan kanssa. Selittävälle, teeman huomioivalle ymmärtämiselle on olennaista, että esimerkiksi neuvostolaisten arvomaailmaan kuului mahdollisuus käyttää mitä tahansa menetelmiä päämäärän saavuttamiseksi, "toisin kuin yhdysvaltalaisten, joita sitoo laki ja moraali" (Brzezinski 1977, s. 65). Siksi amerikkalaiset kuvittelevat, että koska neuvostolaisten politiikka heiluu laidasta laitaan, heiluisi myös politiikan päämäärä. Periaatteellinen ero on siinä, että amerikkalaiset noudattavat määrättyjä periaatteita päämäärästä riippumatta, kun taas neuvostolaiset toteuttavat erilaisia menetelmiä päämäärän pysyessä vakiona. Neuvostoliitto on perustellut toimintaansa sillä, että määrätyssä kehityksen vaiheessa erilainen toiminta on välttämätöntä. Vaikka politiikan suunta muuttuisikin, on aina pystyttävä osoittamaan, että politiikka on oikeaa (Bauer 1971, s. 36). Myös Adomeitin mukaan Neuvostoliiton politiikassa, niin sisäpolitiikan, ulkopolitiikan ja kommunistisiin maihin suunnatun politiikan kuin sotilasstrategian, talouden ja kaupan välillä, juuri ideologia oli yhdistävä liima (1983, s. 56).

Muita tärkeitä edellytyksiä ymmärtämiselle ovat vakava ja kunnioittava suhtautuminen tutkimuskohteeseen: "Tekstin kirjoittamiseen tarvittavat syyt voidaan ymmärtää vain, mikäli ne otetaan syinä vakavasti" (Habermas 1983, s. 39). Vieraassa kulttuuripiirissä käytettyjen sanojen ymmärtämiseksi tällainen empatia on perusehto. Empatiasta on kirjoitettu useilla eri nimikkeillä. Weber puhuu esiymmärryksestä, Wittgenstein syvyyskieliopista tai "selittävästä ymmärtämisest"'. Schleiermacher luonnehtii empatiaa aavistamiseksi ja naiselliseksi kyvyksi (Töttö 1982, s. 169). Hermeneutiikassa siitä on puhuttu eläytyvänä ymmärtämisenä. Pietilä (1979, 1980, s. 94) ja Töttö (1982, s. 168) puhuvat "psykologisesta ymmärtämisestä" ja "ymmärtävästä sosiologiasta". Itäsaksalaiset kielitieteilijät käyttivät sanaa konnotaatiotutkimus. Se tarkoittaa käsitteeseen liitetyn "subjektiivisen lisämerkityksen" selventämistä. Empaattista ymmärtämistä valaisee esimerkki arvostelun arvostelusta. Kuulija ei voi tehdä juuri mitään päätelmiä, jos kuulee kahden tuntemattoman keskustelevan esimerkiksi mielenkiintoisesta elokuvasta. Tämä johtuu siitä, että puuttuu "Partnerhypothese". Jos toinen sanoo, että elokuva oli loistava, mitä se merkitsee? Tuttavan suusta kuultuna voisi nämä sanat kääntää mielessään: elokuvassa oli erotiikkaa ja onnellinen  loppu, koska tuntee ystävänsä romantiikan kaipuun.

Poliittisen kielen tutkimuksen tekee vaikeaksi se, että tutkijan on empaattisesti sosiaalistuttava kahdesti: ensiksi omaan tiedeyhteisöön ja toiseksi niihin yhteisöihin ja elämänmuotoihin, joita hän tutkii (Pietilä 1980, s. 114). Erityisesti kylmän sodan vuosina asetettiin ensi sijalle oma tiedeyhteisö, jonka kielipelin sääntöihin myös vieraassa kulttuurissa käytetyt poliittiset käsitteet yritettiin sulauttaa.

Dieckmann on sitä mieltä, että useimmat poliittiset ristiriidat johtuvat toisen maan yhteiskunnallisen todellisuuden riittämättömästä tuntemisesta ja niistä erilaisista ideologisista perspektiiveistä, joista käsin todellisuutta tulkitaan (1969, s. 69). Tämän katsantokannan mukaan pystymme ymmärtämään käsitteiden merkityksen, jos meillä on riittävästi tietoa kyseisistä asioista. Hänen mukaansa ymmärtäminen on vaikeaa, jos todellisuus on vaikeasti ymmärrettävissä eikä suinkaan siksi, että sanojen merkitystä on vaikea ymmärtää (1969, s. 63). Dieckmannin mukaan esimerkiksi sana suunnitelmatalous kuuluu samaan luokkaan kuin sanat linnunrata ja maailmankaikkeus. Ymmärtämistä auttaa vain yhteiskuntatieteiden peruskurssi. Linnunrata ja suunnitelmatalous kuuluvat kuitenkin eri sanaryhmiin. Linnunrata on termi, joka kuvaa konkreettista, joskin vielä tuntematonta ja monimutkaista asiaa. Suunnitelmatalous on sen sijaan käsite, jolla on ideologinen merkitys. Linnunradan voi todella ymmärtää opiskelun tuloksena. Käsitteellä suunnitelmatalous ei ole universaalia merkitystä, vaan se määritellään talouskehityksen mukaisesti, samoin käsitteet demokratia ja yleinen etu määritellään eri lailla eri maissa. Niillä ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa merkitystä.

Kuvaava esimerkki siitä, miten mahdotonta on saada sanoma ymmärretyksi vieraassa ideologisessa ympäristössä, on edesmenneen länsisaksalaisen äärioikeistolaisen Franz-Josef Straussin tilitys tehdyistä virheistä:

"Muistan vielä hyvin, kuinka pahoittelimme sodan aikana ja sen jälkeen, että emme aikanaan ottaneet vakavasti Hitlerin Mein Kampf teosta. Silloin nauroimme kirjalle. Samoin neuvostolaisetkaan eivät peittele päämääräänsä. He kaunistelevat sen kyllä miellyttävillä sanoilla kuten turvallisuus, rauha, jännityksen laukeaminen jne. Mutta se ei ole ratkaisevaa. Hehän sanovat avoimesti, mitä he haluavat: yhteiskunnallisen tilanteen muuttamista, ei-kommunististen maiden sosiaalisten, taloudellisten ja koko yhteiskunnallisten suhteiden muuttumista, ja heillehän liennytyskin on luokkataistelun muoto."(sit. Willms 1974, s. 129)


Neuvostolaiset poliitikot vaativat useissa yhteyksissä poliittista empatiaa valtioiden välisiin suhteisiin. "Asettakaa toki itsenne meidän asemaamme!" kehotti Brezhnev vieraillessaan Länsi-Saksassa (Der Spiegel 45/81). Myös Neuvostoliiton ja Suomen välisissä tiedotteissa on korostettu henkilökohtaisten tapaamisten välittämää samaistumista. Kosygin vakuutti vuonna 1977, että henkilökohtaisten kontaktien vuoksi "voimme ymmärtää ja eläytyä toistemme ajatuksiin ja toimintaan" (sit. Rinkineva 1984, s. 5).



2.3. Semanttinen tutkimus

 

2.3.1. Semanttinen kolmio

Vaikka sanojen suuri vaikutus ihmisten välisessä kommunikaatiossa on pitkään myönnetty, puuttuu yhä teoria sanojen tutkimiseksi: "Semantiikka on tieteenhaara, joka vielä etsii itseään" (Greimas 1979, s. 15). Puhutaan jopa semanttisesta sodasta (Dieckmann 1981, s. 145), koska ei vielä ole kehitetty niitä menetelmiä, joilla merkitystä ja ymmärtämistä voitaisiin mitata (Dieckmann 1981, s. 76). Miller sanoo osuvasti:

"Vaikka on vaikea löytää kirjaa, missä tätä metodia olisi varta vasten sovellettu ja missä se olisi määritelty, on varmasti totta, että paljon tärkeitä tutkimuksia poliittisesta teoriasta on viime aikoina tehty lingvistisin menetelmin." (1976, s. 2)

Monet semantikot ovat yrittäneet kehittää ymmärtämisen 'laskuoppia'. He uskovat löytävänsä kaavan kielellisten ongelmien ratkaisuun, liikennemerkkijärjestelmän, joka olisi oppi käsitteiden käytön pelisäännöistä (Svensson 1984, s. 37). Yhteisen teoreettisen perustan luominen erilaisten kulttuuri- ja ideologiasidonnaisten käsitteiden ymmärtämiseen on vaikeasti toteutettavissa (Gudorf 1981, s. 3, Schumann 1979, s. 54). Semanttisten teorioiden moninaisuus lienee osoitus siitä, että tällaista matemaattisen tarkkaa mekaanista laskuoppia sanojen merkityksen mittaamiseksi ei voida kehittää, vaan voidaan vain esittää erilaisia teorioita erilaisiin tilanteisiin. Vaikeuksia luo ennen kaikkea tutkimuskohteen subjektiivisuus. Tutkija on itse kielen vaikutuksen alainen ja siten osa tutkimustaan. Hän hahmottaa tutkimuskohteen oman käsityksensä ja elämänkokemuksensa pohjalta (Moser 1962, s. 3). Semanttiset tunnuspiirteet kuuluvat kieleen ja riippuvat tutkijan intuitiivisesta esitiedosta:


"Se mitä sanotaan, miten sanotaan, kuinka sanottu tulkitaan ja mitä sanomisesta seuraa, riippuu aikaisemmin tapahtuneesta, keskusteluun osallistuvista ja heidän suhteistaan, keskustelijoiden tiedoista, käsityksistä, asenteista, käytetyistä kanavista ja koodeista, kulttuurista, jossa toimitaan, maailmasta josta puhutaan ja mahdollisesti vielä muustakin. Kaikki ei vaikuta kaiken aikaa, mutta ilmauksen täysi ymmärtäminen vaatii aina joidenkin kontekstikytkentöjen huomioon ottamista." (Suojanen 1982, s. 133)

Semantiikkaa on kutsuttu opiksi merkityksen merkityksestä (Lyons). Mutta mitä on merkitys, kysyy ruotsalainen kielitieteilijä Peter Sjögren (1979, s. 80). Oikeammin olisikin kutsua semantiikkaa opiksi mielekkyydestä tai merkityksen ideasta. Sekaannusta on lisännyt se, että semanttisessa analyysissa on kyse sekä konkreettisista että abstraktisista sanoista. Konkreettisista sanoista kuten kuppi, tuoli ja pöytä ei vallitse suuria erimielisyyksiä, mutta sanat kuten kapitalismi, demokratia ja bolshevismi, jotka ovat käsitteitä ja viittaavat kulttuuriyhteyteen, tuottavat tulkitsemisvaikeuksia.



Semantikkojen mielestä sanan merkitystä etsittäessä pelkästään lingvistinen tulkinta ja leksikaalinen kääntäminen ovat hedelmättömiä. Lingvistiikan menetelmät toimivat lähtöasemissa (Miller 1976, s. 2). Semantikot ihmettelevät, miksi kielitieteen tulisi pysähtyä siihen, missä tutkimus alkaa muodostua kiinnostavaksi (Good 1975, s. 17). Ilman sosiologeja ja valtiotieteilijöitä kielitieteilijät eivät pysty ratkaisemaan niitä ongelmia, joita ovat tuoneet käytännön tarkasteluun, koska selitykset ilmiöille eivät löydy kielen itsensä sisältä vaan kulttuurikonteksteista (Suojanen 1982), uskonnoista ja valtiollisista ideologioista.

Semanttinen tutkimus on osa makrolingvistiikkaa. Siihen kuuluu myös syntaktinen tutkimus, jossa on kyse ongelmista, jotka voidaan selvittää kieliopin avulla (Camap 1942, s. 9, Lyons 1977, s. 115). Lähellä semanttista tutkimusta ovat myös semiotiikka ja pragmatiikka. Semiotiikassa otetaan huomioon ne erilaiset signaalit, kuvat, äänet ja symboliset merkit, jotka rajaavat sanan merkitystä. Pragmatiikassa määritellään merkin käyttäjän suhde syntaktisesti muotoiltuun ja semanttisesti tulkittuun merkkiin (Hakulinen, Ojanen, 1976). Saukkonen tiivistää lingvistisen tutkimuksen seuraavasti: Pragmatiikan kontekstirakenne pyrkii vastaamaan kysymykseen miksi, kun semantiikan merkitysrakenne vastaa kysymykseen mitä ja kieliopillis-sanastollinen ilmausrakenne kysymykseen miten." (1984, s. 137) Sosiolingvistiikka etsii kielen ulkoisesta ympäristöstä vastausta kysymykseen, miksi kielenkäyttö on sellaista kuin kulloinkin on (Saukkonen 1984, s. 138).


Kun semantiikka määritellään merkityksen merkityksen (mielekkyyden) tutkimiseksi, sillä viitataan siihen eroon, mikä on sanan ja sanan luoman mielikuvan välillä. Semanttisissa tutkimuksissa puhutaan semanttisesta kolmiosta. Kolmion kärjistä käytetään eri nimiä. Sjögren käyttää triangelissa sanoja uttryck, begrepp, referent (1979, s. 81). Ullmannin triangeliin kuuluvat todellisuus, käsite ja sana (reality, concept, word). Tässä tutkimuksessa semanttisen triangelin kärkiä kutsutaan sanoilla MUOTO (A sana) -REFERENSSI (B viittaus, selostus) - IDEA (C ajatuksellinen mielikuva) (Niiniluoto 1980, s. 118):




(KOLMIO): A=muoto, B= referenssi, C=idea


Semanttinen ongelma on suhde A - C





Semantikkojen piirissä ei hyväksytä ajatusta objektiivisen todellisuuden olemassaolosta. Wittgensteinin mielestä kielitieteissä tulisi lopettaa käsitteiden "essenssien" eli absoluuttisten merkityssisältöjen etsiminen kokonaan. Hänen kieliteoriansa keskeinen ajatus on kielen sosiaalisuus. Sanat eivät ole olemassa kuin esineet tilassa, vaan ne ovat jotain, mitä ihmiset kantavat mukanaan. Ihminen näkee maailman niiden lasien läpi, jotka oma kieli hänelle antaa (Baldinger 1980, s. 93). Kuitenkin useimmat kieli tutkijat pyrkivät selvittämään sanan "todellista" merkitystä.

Todellista sänkyä, materiaalista kappaletta ei ole olemassa kielellisenä ilmaisuna. Objektiin vaikuttaa aina subjekti, se joka tarkkailee objektia. Objekti ja subjekti ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Sjögren valaisee ongelmaa esimerkillä pöydästä:

"Sana pöytä ei tarkoita mitään erityistä pöytää, mutta ei myöskään mitä tahansa pöytää. Pöytä on yleinen käsite, joka kunkin filosofisesta käsityksestä riippuen on metafyysinen idea pöydästä tai kuvitelma tyypillisestä pöydästä. Nominalisti väittäisi, että ei ole olemassa mitään yleistä käsitettä pöytä, ei mitään semanttista kolmiota vaan pelkästään linja A-C." (1979, s. 81)

Tämän mukaan sanan merkityksellä ei tarkoitettaisikaan jotain ulkomaailman esinettä tai todellisuutta, objektiivista maailmaa, vaan tajunnan sisältöä, mielikuvaa maailmasta tai asiasta. "Todellisuus" on prosessi, inhimillisen toiminnan tulos. Sana kuvaa tätä ihmisen tajuntaa eli mielikuvaa maailmasta. Koska objektiivista todellisuutta ei ole olemassa, ei ihminen miellä esimerkiksi asetta "vain" aseena. Hän mieltää sen kokemustensa perusteella esimerkiksi metallikappaleeksi tai tuhovälineeksi. Havainto välittyy ajatuksellisena kuvana, tuntemuksena, aistimuksena, käsitteenä, sanontana ja teoriana. Yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa ei ole olemassa. Jokaisella käsitteellä on useita vaihtoehtoisia tulkintoja: "Suhteellisuus ei ole tekstin heikkous eikä virhe, pikemminkin päinvastoin, mutta se vaikeuttaa sisältöanalyysin tekemistä huomattavasti." (Källgren 1979, s. 19) Dieckmannin mukaan semantiikan tarkoitus on löytää asian ja sitä kuvaavan merkin välinen suhde:


"Semantiikassa tutkitaan niitä ehtoja, jolloin merkki esittää jotain esinettä, ominaisuutta tai asiaa ulkopuolisessa maailmassa. Sen avulla voidaan määrätä, milloin merkki voidaan korvata toisella merkillä." (1975, s. 12)


Kun tässä tutkimuksessa on etsitty rauhanomaisen rinnakkainolon merkitystä, on semanttinen kolmio rakennettu kielifilosofien idean (selittävän, empaattisen, syvyyskieliopillisen, teeman ymmärtämisen) pohjalta. Niiniluoto luettelee eri kielitieteilijöiden käyttämiä termejä  ideasta ja referenssistä:


ekstensio - komprihensio (intensio),

denotaatio - konnotaatio,

Bedeutung - Sinn,

qonatation - sense,

reference - meaning.


Idea on ihmismielessä oleva käsite ja "tarkoittaa ilmaukseen liittyviä ideoita lähettäjän tai vastaanottajan mielessä" (ideationaalinen teoria) (Niiniluoto 1980, s. 119).


Semanttisessa tutkimuksessa merkitystä pyritään etsimään seuraavilla menetelmillä:

a) lasketaan syntaktisia indikaattoreita eli niitä sanoja, jotka esiintyvät tutkittavan merkin yhteydessä. Näitä ovat subjektit, predikaatit, objektit ja predikatiivit. Merkin kielellistä järjestäytymistä tutkimalla saadaan selville lisämerkitys ja tunnearvo sekä lauseyhteys, assosiatiiviset, tautologiset ja synonyymiset yhteydet sekä ekstensio/intensio.

b) tutkitaan puhe- ja tekstiyhteys eli suurkontekstit, jotka antavat käsitteelle sisällöllisen määritelmän asettamalla sana määrättyyn sanakenttään.

Tavallisesti semanttisessa niin kutsutussa diakronisessa analyysissa kiinnitetään huomiota seuraaviin seikkoihin:

-etymologia: sanan ja käsitteen alkuperäinen merkitys, perusmuoto ja kielelliset juuret 
-sanan merkityksen kehitys
-merkityksen siirtymä 
-merkityskenttä

-merkityksen suhteellisuus (polysemia, synonymia)

Tässä tutkimuksessa semanttisina indikaattoreina on käytetty käsitteiden syntaktisia yhteyksiä sekä käsitteiden sijoittumista ideologiseen sanakenttään. Rauhanomaisesta rinnakkainolosta on tutkittu sen syntaktinen yhteys eli niistä lauseista, joissa käsite esiintyy, on tutkittu attribuutti ja pääsana-yhteyksiä, liitesanoja ja sanan osia sekä tautologisia yhteyksiä. Vahvin vaikutus käsitteen merkitykseen on niillä sanoilla, jotka ovat välittömässä syntaktisessa (kieliopillisessa) yhteydessä. Erityisesti ideologiaan liittyvät sanat saavat yhteiskunnallisesti relevantin merkityksensä siitä, mitä adjektiiveja tai yhdyssanoja niihin liitetään. Ideologisten käsitteiden lähisanojen tutkiminen osoittaa, mihin ideologiaan käsite kuuluu ja mitä yhteiskunnallista ryhmittymää puhuja edustaa (Gudorf 1981, s. 226).

Tutkimuksessa on etsitty myös synonyymejä. Synonyymitutkimuksissa merkitään attribuutti- ja pääsanayhdistelmät sekä sanan yhteydessä käytetyt predikatiivit. Mitä enemmän samoja lauseenjäseniä sanoihin voidaan liittää merkityksen muuttumatta sitä lähempänä niiden merkitys on toisiaan. Synonyymeiksi käsitetään samaan referenssikohteeseen viittaavat ja saman denotaation sisältävät ilmaukset (Saukkonen 1984, s. 112). Politiikan kielessä Dieckmann käyttää termiä synonyyminen erottelu, kun yhtä käsitettä kuvataan kahdella eri sanalla sen mukaan, onko kyse omista vai vastakkaisen puolen analyysistä, esimerkiksi puolustusministeri - sotaministeri. Myös antonyymien eli vastakohtaisuuksien etsiminen edesauttaa sanan merkityksen täsmentämistä.

Mitä enemmän puhuja voi edellyttää kuulijan tietävän asiasta entuudestaan sitä vähemmän hänen tarvitsee sisällyttää tietoa tekstiin. Tekstin eksplisiittisyys riippuu siis tilanteeseen kuuluvasta presuppositiosta (Saukkonen 1984, s. 107). Mitä suurempi on kuulijoiden lukumäärä sitä pienempi on presuppositio.

2.3.3. Semanttinen kenttäteoria

Tässä työssä on käsitteitä tutkittu osana sanakenttää. Semantiikan perusajatuksen mukaan jokainen sana on osa suurempaa kokonaisuutta, palapeliä, ja saa merkityksen suhteessa muihin sanoihin samassa kentässä (Geier 1977, s. 142, Wuestert 1979, s. 7). Merkitys ei tule esille itse sanassa, vaan se riippuu sanan asemasta merkitysjärjestelmässä. Usein käytetään vertausta, jonka mukaan sanat ovat kuin karttoja, joita tarvitsemme, koska emme pääse itse maastoon (todellisuuteen). Jos meillä on väärä kartta tai jos tulkitsemme karttamerkkejä väärin, eksymme. Kieli voi toimia karttana vain silloin, jos käytettyjä sanoja voidaan tutkia järjestelmänä eli jos sanat säännönmukaisesti liittyvät toisiinsa. Tällöin ei ole kyse yksittäisistä sanoista, vaan sellaisista yhteyksistä, joilla on määrätty tarkoitus (Schippen 1984, s. 234). Kokonaisuuden avulla voidaan määritellä sanan 'kotipaikka' sen omassa kielessä. Semantikot uskovat, että se mitä tekstistä tulkitaan, ei ole sattumanvaraista vaan voidaan jäljittää. Sanojen välillä on säännönmukaisia suhteita (Schippen 1984, s. 233). Teksti voidaan avata sana kerrallaan. Merkitykset kasvavat toistensa sisältä. Lähimerkityksiset sanat muodostavat semanttisen kentän, kentät taas verkon. Kenttäteoria perustuu ajatukseen, että ihmisen tietoisuus on strukturaalinen ja jakautuu niiden yhteyksien mukaan, jotka yksittäinen henkilö on elämänsä aikana mieltänyt. Koulutuksen ja perinteen vaikutuksesta käsitteet ja sanonnat ovat syöpyneet syvälle ali tajuntaan. Sanakentän tarkoitus on osoittaa havainnollisesti, miten merkitys on kehittynyt.

Tunnetut semantikot ovat nimenneet rakentamiaan kenttiä eri tavoin. On puhuttu assosiaatiokentistä (Saussure), merkityskentistä (Ipsen), mielikuva-alueista (Trier), leksikaalisista kentistä (Lyons) ja käsitekentistä (Schippen 1984, s. 234). Tämä aiheuttaa menetelmien soveltajille sekaannusta siitä, miten valita hyperonyymit ja hyponyymit, kentän ylä- ja alatasot. Tutkijan oma kiinnostus ja tutkimuksen kysymyksenasettelu saavat ratkaisevan aseman.

Sanakenttien perusteella käsitteille rakennetaan hyponymiasuhteita. Tutkimuskohde jaetaan merkitysyksikköihin eli niihin osiin, joista merkityksen uskotaan muodostuvan. Tämä tarkoittaa käsitteen hierarkkisuuden selvittämistä: etsitään käsitteen 'alapuolella' olevia sanoja, seemejä. Esimerkiksi nainen on sanan ihminen hyponyymi (Brekle, 1972, s. 93). Hyponymia tarkoittaa "olla osana jotakin". Kreikkalainen sana hypo on sama kuin 'alla' (Sjögren 1977, s. 89).

Seemi nähdään sen pyramidin huippuna, jonka perusta ja tasot pyritään löytämään ja määrittelemään. Mitä vähemmän tasoja on pyramidin huipun ja perustan välillä, sitä epämääräisempi on sanan semanttinen selitys. Sanalla on sitä laajempi merkitys, mitä vähemmän ominaisuuksia siitä tunnetaan (Schippen 1984, s. 213). Seemejä etsittäessä kysytään, mitkä ovat tekstin yhteydessä ne sanat, käsitteet ja yhteydet, jotka esimerkiksi käsitteellä rauhanomainen rinnakkainolo voidaan korvata. Hierarkkiset seemit eivät ole synonyymejä vaan merkkejä, joita esimerkiksi rauhanomainen rinnakkainolo joissakin tilanteissa edustaa tai tarkentaa. Kaikille objektia kuvaaville merkityksille on yhteistä se, että ne voidaan korvata samalla kielellisellä minimaalimerkinnällä. Niiden sisällöllä on ainakin yksi yhteinen ominaisuus, semanttinen tunnusmerkki. Kentän kaikki sanat sisältyvät alkusanaan, kuuluvat sen pihapiiriin (Schumann 1979, s. 61). Kentän sisällä olevilla sanoilla on tällöin "semanttinen suhde".

Kenttiä rakennettaessa pyritään etsimään hyvin alkeellisia merkitysyksikköjä, seemejä. Alkeelliset primääri- eli peruskäsitteet kuvaavat kiinteää objektimäärää suhteellisen vähillä ominaisuuksilla. Niiden yläpuolella olevat käsitteet ovat abstrakteja. Peruskäsite on omassa lajissaan yksinäinen. Sitä ei voi ilmaista tyydyttävästi muilla sanoilla, ja se erottautuu selvästi muista objekteista. Sen avulla syntyy "yhtenäinen mentaalinen kuva" (Hoffmann 1986, s. 74). Näitä ovat esimerkiksi paljon käytetyt ja tutut sanat, jotka yhtenevät mahdollisimman yksiselitteisesti leksikaalisen määritelmän kanssa.


Hyperonyymi tarkoittaa sanan yleisempää muotoa (Schippen 1984, s. 214). Tästä seuraa, että jos sanan ekstensio sisältyy toiseen sanaan, on se edellisen hyperonyymi. Rauhanomaisen rinnakkainolon hyperonyymejä ovat ihmiskunnan kehitys, kansainvälisen kommunistisen liikkeen strategia ja taktiikka, proletaarinen diktatuuri sekä kommunismin materiaalinen ja tekninen perusta. Hyponyymin ja hyperonyymin asemesta puhutaan myös käsitehierarkkiassa korkeammalla ja alemmalla olevasta sanasta.

Hyponymiatutkimukseen kuuluu tutkimus kohyponyymeistä. Käsitteelle rauhanomainen rinnakkainolo kohyponyymejä ovat nykyinen historiallinen jakso, sosialistinen vallankumousteoria, maailman sosialistinen järjestelmä, maailman kapitalismin kriisi, kansainvälinen työväenliike, vapautusliike ja maanviljelijöiden kysymys. Joissakin konteksteissa ne kaikki johtavat rauhanomaisen rinnakkainolon käyttöön (katso luku 6.1.).

Erityisiä ongelmia semanttiselle tutkimukselle aiheuttaa merkitysten samanaikaisuus. Semanttisen tutkimuksen osat ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa: "Mitään tasoa ei voi täydellisesti tutkia ellei ole tietoa ylemmästä tasosta, jonka voi sanoa sisältävän alemman tason" (Källgren 1979, s.17). Niinpä tutkimus ei edisty loogisesti luvusta toiseen, vaan uudet tutkimustulokset vaikuttavat koko ajan jo tehtyyn työhön. Aikaisemmin esitettiin vertaus mosaiikkitaulusta. Semanttisessa kentässä tapahtuvat muutokset eivät myöskään aiheuta kenttään semanttisia aukkoja, vaan muutos vaikuttaa koko kenttään. Puhutaan "aukottomasta merkkipeitteestä" (Kukkonen 1983, s. 35). Jokainen kentän osa ja näin koko mosaiikkikuva muuttuu kokonaisperiaatteen mukaisesti (vrt. abduktiivinen tutkimus, Grönfors 1982, s. 33).

Yleensä diskurssi eli puhetilanne, makrokonteksti, määrää sanakentän valinnan. Sanan sisältö ilmaistaan eri tavalla eri tilanteissa ja erilaisissa kielellisissä ja erityisesti kielen ulkoisissa konteksteissa. Puhetilanteen perusteella annetaan käsitteelle ja sen tuntomerkeille erityissisältö (Hoffmann 1986, s. 34). Makrokonteksti vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä merkityksiä sanasta aletaan tutkia:

"Taksi, bussi ja raitiovaunu ovat kaikki liikennevälineitä, joilla pääsee nopeasti työpaikalle. Vain osa objektien ominaisuuksista on merkityksellisiä." (Hoffmann 1986, s. 10)

Yleisiä sääntöjä ei ole, vain kontekstisidonnaisia tendenssejä (Saukkonen 1984, s. 111). Sama kielen elementti voi olla yhteen normiin verrattuna merkitsevä, mutta johonkin toiseen verrattuna neutraali (Saukkonen 1984, s. 120). Tilanteesta riippuen esimerkiksi sana punainen herättää monenlaisia mielikuvia: kielellisiä, filosofisia, psykologisia tai sosiologisia (Sjögren 1979, s. 84). Samoin termiä työ käytetään eri merkityksessä taloustieteissä, poliittisessa ekonomiassa, fysiikassa ja yleisessä kielessä. Jos sitä käytetään muilla tieteen aloilla siitä tulee usein "näennäistermi" (Schippen 1984, s. 250).

Lauseen "Neuvostoliitto korottaa sotilaallisia menoja" erilaiset tulkinnat havainnollistavat tilanteen ja puheyhteyden merkittävyyttä. Ilmiselvät vaikka ääneen lausumattomat implikaatiot tästä lauseesta ovat:

-taloustieteilijä: kulutustavaroiden tuotanto laskee

-NATO:n edustaja: länsiliittoutuman täytyy korottaa puolustusmenoja

-neuvostolainen diplomaatti: Neuvostoliitto täyttää sotilaallisia velvoitteitaan

-kiinalainen: uhka pohjoisrajalla kasvaa


Teksteillä ei ole absoluuttista kielenkäytön ulkopuolista yleismerkitystä. Kaksi tekstiä voi olla - denotatiivisesti synonyymisia, vaikka niillä ei ole yhtään yhteistä ilmaisua (Saukkonen 1984, s. I 102). Asunnoton voi nimittää palatsiksi taloa, jota miljonääri sanoo tönöksi. Tönö ja palatsi ovat tällaisessa tilapäiskäytössä synonyymejä siitä huolimatta, että ne kielenkäytöstä ja yksittäistarkoitteista erotettuina eivät ole synonyymejä. Keskenään erottavana tekijänä on erilainen konnotatiivinen merkitys, joka johtuu erilaisesta perspektiivistä. Kaikkia tekstin aineksia ei voi siis tarkastella samalla tasolla (Saukkonen 1984, s. 105). Tekstiin kätkeytyy kaksinkertainen semioottinen suhde, toisaalta ne merkit, joista teksti koostuu, merkitsevät jotain ja viittaavat johonkin ja toisaalta teksti kokonaisuutena "merkitsee" vielä lisäksi jotain (Saukkonen 1984, s. 140).

Dieckmann jakaa poliittisen puheen neljään eri tyylilajiin: lain, hallinnon, neuvottelun ja suostuttelun kieleen. Eri tyylilajien pelisäännöt poikkeavat selvästi toisistaan. Valitusta kielestä voi päätellä, "millä argumenteilla mielipiteenmuodostus pyritään viemään läpi" (Dieckmann 1975, s. 88). Lakikieli herättää luottamusta, koska se ensi lukemalta vaikuttaa rationaaliselta ja selkeältä. Erimielisyyksien sattuessa epäilyt kohdistetaan lain toteuttajiin. Jos lakikieltä tarkastellaan semanttisesti, se osoittautuu kaikkea muuta kuin yksimerkitykselliseksi. Juristien tulkittavaksi jäävät sellaiset käsitteet kuten yleinen etu, sukupuolielämän puhtaus, yleinen uskonnollinen vakaumus. Esimerkiksi hyvä tapa on määriteltävä jokaisessa tapauksessa erikseen. Lakikielen erityinen vaikeus on stabiilisuuden säilyttämisen ehto. Samaan eksegetiikan harjoittajat viittaavat Raamattua kääntäessään ja kremlologit neuvostokieltä selittäessään: vanhahtavia sanoja ei voida muuttaa, koska kielellisten muutosten pelätään aiheuttavan lisää tulkinnallisia muutoksia.