Keuruun sotamiesalokkaan kokemuksia 6.12.

Atte Ikkala kertoo kokemuksistaan noin 2006 


Ensi viikolla harjoittelemme loppusotaa varten. Meille opetetaan ryhmähyökkäys, puolustus ja sillanrakentaminen sekä miten pääsemme panssarivaunuilla vesistön yli. 

Viime kerralla aloitimme klo 13 päivällä, oli valoisaa. Rakensimme siltaa 14 tuntia, konejoukkue oli auttamassa. Tärkeintä oli, että silta ei heiluisi. Osat olivat valmiina, mutta varsinkin poikkipalkit olivat raskaita. Niitä oli kuusi miestä nostamassa, ne painoivat 400 kg kappale. Yhden alokkaan jalka murtui, koska hänellä ei ollut turvasaappaita vaan oli hölmöyksissään pannut kumpparit. Sen jälkeen meillä oli taisteluharjoitus metsässä. Hän tuli mukaan murtuneella jalalla, vaikka linkutti. Kun pääsimme kasarmille, meillä oli liikkeen edistämisharjoitus, varautumistehtäviä ja päivystimme. Hän sai 50 päivää vapautusta.

Miinoitus

Simi tarkoittaa sirotemiinojen raivaamista, tulppa varamiinoitteiden tekemistä ja vihollisen kohtaamista. Viime kerralla ensimmäinen ryhmä joukkueesta eteni kärjessä. Ensimmäiset tekivät miinoitteen, vihollinen jäi siihen, perääntyi toisen ryhmän asemiin. Vihollinen ajoi toisen kerran, mutta oli jo varautunut eikä enää ajautunut miinoihin. Koitimme kahden ryhmän voimin pidätellä vihollista ja välttää miestappioita. Kaksi ryhmää perääntyi kolmannen ryhmän luo ja siellä oli vielä varamiinoite.

Lähdimme tekemään miinoitteita jo aikaisemmin, niitä tehdään paljon ja ne merkitään. Näemme satelliiteista, mikäli vihollinen on tulossa. Suomi on ainut maa joka merkkaa miinoitteensa. Se tehdään oranssilla muovinarulla. On myös kaistatikku, yli metrin mittainen oranssikeppi, joka painetaan jalalla maahan. Niitä asetetaan kymmenen metrin välein ja joka toiseen tulee miinoitettu kyltti, kolmio. Miinanauhaa käytettäessä merkitään vain päädyt.


Harjoituksissa taistelemme kuvitteellista
K-valtiota vastaan

Taisteluharjoituksissa raja kulkee aina Keuruun itäpuolella, Multialla. Keuruu kuuluu eturintamaan. Ennen taisteluharjoitusta meillä on varo-oppitunnit: ”Tällä hetkellä Suomi on sodassa K-valtiota vastaan. Tehtävämme on hankaloittaa vihollisen etenemistä miinoitteilla.” Jalkamiinoja käytetään tähystämällä. Katvealueille, joille ei voi ampua, käytetään putkimiinaa, 800 gramman vesisirpaloitua mötikkää. Sen räjähtäessä lähtee sirpaleita ja vihollinen kuolee. Jalkaväkimiinoja ei saa enää käyttää ansamiinojen kanssa.


Apilaksen kanssa hyökkäämään

Viime viikolla lähdimme hyökkäämään. Otimme kaksi telamiinaa ja taisteluvyön koukkuihin roikkumaan vielä kahdelle jätkälle. Jokaisella on taistelupari, kukaan ei koskaan lähde yksin. Minulle lyötiin vielä apilas, raskas kertasinko, jolla saa ampua vain kahdesti. Jos sillä ampuu useammin, vaurioittaa se aivoja. Se on paksu, yli metrin putki ja siinä on erilaisia värkkejä. Taistelussa tuhoutuu joka ikinen, jos sillä ampuu.

Lähdimme kävelemään apilasten kanssa, mukana taisteluvyö, rynnäkkökivääri ja kypärä. Yhteensä paino 20 kg , 4,5 kg telamiinat 12 kg kappale, apilas painaa ehkä 15 kg. Lähdimme menemään kolmen kilometrin päähän käskynantopaikalle . Olin tiedustelijana. Ryhmä ei kulje yhdessä kasassa vaan viiden metrin välein jonossa. Etujoukko kulkee 50 metriä edellä, ällän muodostelmassa. Jos he kohtaavat vihollisen, ei koko ryhmä kuole vaan vain kaksi jätkää.

Minulta oli lähteä taju, kun raskaat varustukset vetivät kaulasta. Lumi alkoi sulaa, kannatin miinoja, vaivuin lumeen, jatkoin matkaa. Sain annettua alikersantille telaketjut. Matkaa oli enää 200 metriä, kun kohtasimme takaa koukkaavan vihollisen. Heitimme miinat sivulle, kun luulimme vihollisen tulevan sieltä. Saimme ammuttua ja jatkoimme matkaa. Vihollisia oli tien samalla puolella vain yhdeksän, suojelukomppaniasta. Hyökkäsimme viisi kilometriä, tiellä ei saanut kävellä, vain metsässä, se oli rankkaa, vaikka lunta oli vain 20 cm, kova pakkanen, jähmeää, apilas poikittain selässä. Kerroin että meinasin pyörtyä, muut ottivat telamiinat pitkin hampain.

Meille tuli suojeluvaroitus, eli valmistimme kaasunaamarin, vedimme kaasunaamarin, hupun ja sadepuvun ylle ettemme saa kemiallisia laskeumia. Jatkoimme tehtävää, oli tulppa menossa. Onneksi tuli ruokailu. Huomasin että luutnantti valmisteli tiellä kranaatteja heittokuntoon. Osa noutaa, jakaa ja purkaa, osasto vie pois. Upseeri oli juuri ottanut laatikon kouraansa, tuli suojeluhälytys, ei kyynelkaasua. Oli 10 sekuntia aikaa vetää kaasunaamari päälle. Halusin koettaa vielä, että onko se kyynelkaasua vai mitä ja hengitin sitä tahallani sisään.


Hepuli on ehkä pahinta mitä olen kokenut

Sodan tehtävä on pelastaa taistelukaasuille altistuneita miehiä ja varusteita. Lähdimme henkilöpuhdistuslinjalle eli hepulille. Ajoimme kaksi tuntia, koska joukkueen johtaja katsoi kartasta paikan väärin, umpikuja, pieniä hiekkateitä. Pääsimme perille. Upseerit raottivat pressua, työnsivät kaksi lappua, auton lavalla oli pimeä eikä siellä nähnyt mitään. Papereissa oli kuminauha. Otin molemmat käteeni. Jouduin baareille, koska minulle oli tullut selkävamma, jalat eivät tunteneet mitään, tajunnan tila häilyvä. Minut kiikutettiin baareilla hepuliin. Ensimmäisessä teltassa heitetään muut kuteet pois paitsi kaasunaamari ja seuraavaan telttaan mennään alasti. Telttojen välissä on muutama metri. Siinä on suihku, jossa peseydytään. Viimeisessä teltassa vaihdetaan kuiville baareille ja kiikutetaan lääkintämiehelle. Koko ajan oli törkeän kylmä. 

Loppusodassa voi joutua vielä uudestaan samaan tilanteeseen.

Pioneerit tuvissa

Joukkue on jaettu kolmeen ryhmään, joihin kuuluu 8-12 pioneeria. Jokaisella ryhmällä on yksi tupa. Ryhmät on muodostettu kuntoisuusluokan mukaan, jokainen on saanut määritellä ryhmänsä oman kuntonsa mukaan. Jos joku ei liiku juuri yhtään, on läski, joutuu hän ykkösjoukkueeseen. Jos on oman käsityksensä mukaan kova kuntoinen, pääsee kolmanteen joukkueeseen. Kun kerroin, että tulee käytyä kalalla, jouduin kolmanteen aika kovakuntoiseen joukkueeseen.

Keuruulla on komento-, huolto- ja konejoukkue. Huoltojoukkueeseen ovat ilmoittautuneet vähän huonokuntoisemmat. He toimittavat ammuksia ja räjähteitä. Jos miehiä kaatuu, otetaan huoltojoukkueesta täydennyksiä.

Loppusodan jälkeen tullaan vielä kasarmille, kaksi päivää lomilla, tiistai-iltana takaisin, keskiviikkona ja torstaina kasarmilla, torstai iltana lomille, silloin on jouluaatto, pitempi loma torstaihin saakka, kasarmille perjantaiksi ja taas lomille. Viimeinen viikko alkaa. 

Yksi päivä puolustusvoimissa vastaa kolmea siviilipalveluspäivää niille, jotka jättävät kesken.

Armeijassa opetetaan vain sodan toimiin, miinat ovat pääasia. Suomihan vain puolustaa.

Puolustus on keskittynyt itärajalle, sinne viedään nopeasti joukkoja. Ruotsi ei hyökkää, eikä Norja.

 

Sotaväki

Hoitoon vuosina 1939-1945 joutuneiden määrä vastasi viittä täysvahvuista jalkaväkirykmenttiä. Jokaista Mannerheim-ristin ritaria (191) kohden lähes sata sotilasta päätyi sotapsykiatriseen hoitoon. Henkisestä vammautumisesta sodassa tuli stigma siihen kertomukseen, joka oli luotu kansallismieliseksi kohotukseksi. Se pohjasi Topeliuksen luomiin mielenmaisemiin ja Runebergin raudoittamaan eetokseen ja heroismiin.

Tärähtäneen sotilaan paikka oli kertomuksen marginaalissa sodan aikana, ja sinne se myös jäi sodan historiaa kirjoitettaessa. Sankarikuolema ja haavoittuminen nähtiin miehisen uhrivalmiuden ilmentymänä. Sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa regeneroiva sisältö. Kansalliskristillisessä ”koti, uskonto, isänmaa” - ideologiassa sotilaan uhraukset liittyivät historialliseen jatkumoon - uudet sukupolvet ovat aina uudestaan valmiita antamaan uhrinsa lunastaakseen isänmaan tulevaisuuden. Se oli Ateenalaisten laulun viestin mukaisesti: ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut. Taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.” Ajatus uhrista ja tulevaisuuden lunastamisesta antoi sodalle vahvan yhteisen merkityksen. Mieleltään järkkyneet sotilaat olivat tässä mielessä historiattomia. Psyykkinen selviäminen edellytti identiteettimuutosta. Minän päälle iskostettiin rintamajermun suojakerros. Pienryhmä tarjosi henkistä tukea. Se ilmeni erityisessä slangissa, huumorissa, käytöksessä ja ulkoisissa tunnusmerkeissä. Mentaalisia selviytymiskeinoja olivat rukoilu, fatalismi, yksilölliset rituaalit, alkoholi. Ja erityisesti äitien kirjeet. (Ville Kivimäen väitöskirjasta sotapsykiatriasta, Risto Lindstetin jutusta Suomen Kuvalehti 27/2013)