dissidentti - Sovjetologinen diskurssi

4. Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen käyttö

4.1. Sovjetologinen diskurssi

Sovjetologit, länsimaiset Neuvostoliiton tutkijat, ovat käyttäneet käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo kirjavasti. Rauhanomaista rinnakkainoloa on tutkittu kielimanipulaationa, fraasina, oppina, politiikkana, teoriana ja linjana. Karkeasti voidaan sovjetologinen diskurssi jakaa kolmeen ryhmän:

1. Totalitaristinen diskurssi: Neuvostoliitto käyttää käsitettä propagandistisesti peittääkseen todelliset kommunistiset päämääränsä.

2. Mekanistisen objektivismin diskurssi: Neuvostoliitto pitää rauhanomaista rinnakkainoloa ulkopolitiikkansa peruslinjana ja tarkoittaa mitä sanoo.

3. Kommunistinen diskurssi: Neuvostoliitto toteuttaa johdonmukaisesti leniniläistä rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaa.

Erilaiset tulkinnat rauhanomaisesta rinnakkainolosta kuvastavat tutkijoiden ja poliitikkojen käsitystä maailmanpolitiikasta yleensä, ei yksistään Neuvostoliitosta (Gransow 1980, s. 200, Bredow, 1972, s. 12). Susiluodon mukaan se, että sovjetologinen tutkimus on sitoutunut käytännön intresseihin, näkyy juuri tutkimuskohteiden valinnassa (1981, s. 41). Sovjetologien tutkimuskohteita ja asenteita pohtiessaan hän on tullut siihen tulokseen, että

"kysymys ei ole vain siitä, ovatko esim. länsimaisten sovjetologien tutkimustulokset oikeita vai vääriä, tosia vai epätosia, vaan myös siitä, ketä nämä tulokset palvelevat, miten ne vaikuttavat kahden maailmanjärjestelmän suhteisiin" (1976, s. 1).

Totalitaristisen diskurssin edustajat näkevät politiikan jatkuvana taisteluna vahvuudesta ja vallasta. Mekanistisen objektivismin diskurssin edustajat, positivistiset tutkijat, pidättäytyvät "objektiiviseen tieteellisyyteen" vedoten kannanotoista, ja kommunistisista diskursseista heijastuu marxilainen kapitalistisen järjestelmän kritiikki. Näissä sovjetologisissa diskursseissa on nähty hyvin eri lailla Neuvostoliiton ulkopoliittinen päämäärä ja rauhanomaisen rinnakkainolon suhde siihen.

1950-luvulla Neuvostoliiton sisäistä logiikkaa ja sen ulkopolitiikkaa yritettiin selvittää totalitarismiteorian avulla. Totalitaarinen valtio tarkoitti järjestelmää, joka pyrkii hallitsemaan kaikkia yhteiskunnallisia aktiviteettejä rationaalisesti täydellisten organisaatioiden avulla (Borcke 1980, s. 129). Valtiolla on kommunikaation, propagandan ja väkivallan monopoli. Se on autokratiaa nykytekniikan aikakautena (Borcke 1980, s. 78). Tällöin tutkittiin johtajiston käyttäytymistä ja demokratian toteutumista (Borcke 1980; s. 71). Totalitaarisen valtion tunnuspiirteisiin kuuluu vakuuttuneisuus yhtenäisestä maailmankuvasta ja yhtenäisen ihmiskollektiivin - ideaalivaltion - luominen (Meissner 1979, S. 1). Se toteuttaa väistämättömiä historian tai luonnon lakeja. Ideologian avulla luotiin usko totaaliseen valtiuteen, täydelliseen organisaatioon (Arendt 1973, s. 361). Totalitaarisen valtion harjoittama rauhanomainen rinnakkainolo tulkittiin ovelana taktiikkana. "Rauhallinen" suhtautuminen länsimaihin tällaisen valtion propagoimana voi olla vain lyhytikäistä ja sen tarkoituksena on edistää valtion sisäisen logiikan - totaliteetin luomisen - toteutumista.

Marxismin päätarkoitus oli maailmanlaajuinen luokaton yhteiskunta. Löwenthalin mukaan Neuvostoliitossa on kommunismia käytetty vain "maallisena uskontona", jonka opinkappaleena on militantti ateistinen filosofia (1963, s. 7). Tämä antoi Neuvostoliitolle oikeutuksen hyökätä perinteisiä uskomuksia vastaan voimakkaammin kuin muut nationalistiset liikkeet (1963, s. 15). Vihollisuus kapitalistisia maita kohtaan oikeutti myös kansan suuret taloudelliset uhraukset ja ihmisten alistamisen kuriin ja tuotannon rationalisointiin. Tavoitteita oli kaksi - toisaalta saavuttaa länsimaat eli modernisaatio ja toisaalta toimia kommunismin utopian puolesta. Kummatkin vaativat Löwenthalin mukaan erilaisen ihmisen kehittämistä. Lopullisen päämäärän saavuttamiseksi oli kehitettävä uutta ihmistä, ihmistä joka ei ole egoistinen ja jolla ei ollut luokkayhteiskunnan taakkaa. Kuitenkin nopea kehitys vaati taloudellisen ihmisen kehitystä, "omaa etua ajavaa ihmistä" (Löwenthal 1963, s. 17). Jos tällainen valtio puhuu "rauhanomaisen rinnakkainolon diplomatiasta", voi se vain tarkoittaa maailman vallankumouksen toteuttamista (Löwenthal1963, s. 27).

Positivistisen objektivismin nousua rauhanomaisen rinnakkainolon tulkitsemiseksi edisti niin kutsutun modernisaatioteorian kehittyminen 1960-luvulla. Neuvostoliittoa alettiin tutki totalitaristisen teorian lisäksi myäs konvergenssiteorian pohjalta. Konvergenssiteoreetikot todistivat, että pohjimmiltaan Neuvostoliittokaan ei pyrkinyt sen kummempaan kuin materiaalisen tuotannon nostamiseen eikä kommunismi ole muuta kuin kapitalistinen teollisuusvaltio samassa mielessä kuin kolmas maailma (Gransow 1980, s. 204). Niin lännessä kuin idässä päämääränä oli yhden optimaalisesti toimivan yhteiskunnan luominen (Bredow 1972, s. 79). Konvergenssiteoria perustuu oletukseen, että universaalisen teknisen kehityksen seurauksena järjestelmät yhdenmukaistuvat samoin kuin ihmisten yksityiselämä ja yhteiskunnallinen ja poliittinenkin elämä. Tieteen liittäminen kaikkiin elämän alueisiin johtaa uudenlaiseen tieteen lakien mukaiseen yhteiskuntaan. Kapitalistinen yksityisomistus menettää merkitystään, koska tekniikka on kallista ja valtion asema vahvistuu, koska sen on koordinoitava erilaisia teknisiä ratkaisuja. Teknistyneessä valtiossa ratkaisuja ei tehdä vapaan mielipiteen vaan tieteellisten tutkimustulosten perusteella. Poliitikkojen valta heikkenee tieteellisessä sivilisaatiossa (Bredow 1972, s. 114-117, Spohn 1971, s. 37-39). Konvergenssiteoria loi mahdollisuuden verrata teollistumisen ja taloudellisen kasvun tuomia muutoksia eri maissa ja tulkita niiden ulkopolitiikkaa näiden tulosten perusteella (Borcke 1980, s. 37).

Bredowin mukaan jotkut tutkijat jopa esittävät, että Neuvostoliitto hylkäsi marxismi-leninismin tieteellisenä yhteiskuntateoriana, kun se liitti pyrkimyksen kyberneettiseen ohjaukseen NKP:n perustuslaissa vuonna 1961 (Bredow 1972, s. 112). Teorian seurauksena "vallankumouksellisena subjektina" ei enää ole työväenluokka vaan huipputeollinen valtio, jossa taloudellinen, poliittinen ja ideologinen kilpailu ratkaisevat, kumpi valtio voittaa. Kapitalistisen valtion sosiaaliset ristiriidat eivät ole enää vallankumouksen lähde (Schmiederer 1968, s. 69-70). Kun kulutuksen nostamista pidettiin päämääränä, määriteltiin rauhanomainen rinnakkainolo konvergenssiksi idän ja lännen välillä. Tämä tarkoitti, että keskinäisen kilpailun ja kulttuurierojen uskottiin vähenevän sitä mukaan kun talouselämä kehittyy. Tämä oli edistysaskel, sillä valta- ja voimapolitiikan tutkimuksen tillalle tuli poliittisen kulttuurin tutkimisus eli "asenteellinen liennytys" (Susiluoto 1976, s. 28).

Uusinta sovjetologista diskurssia edustaa immanentti tutkimustapa. Totalitarismin, kapea-alaisen sektorikohtaisen tutkimuksen ja modernisaatiotutkimusten varjopuolet olivat tulleet yhä selvemmin esille (Tarschys 1977, s. 290). Uusi tutkijasukupolvi turvautui kielitieteen ja kirjallisuudenkin apuun. Se alkoi arvioida johtajien luonteita ja heidän vuorovaikutustaan (Susiluoto 1976, s. 34). Myös sosiaalipsykologia otettiin osaksi poliittista tutkimusta (Brauch 1979, s. 32). Liennytyksen ilmapiirissä Neuvostoliitto hyväksyttiin itsenäisenä järjestelmänä sui generis myös tutkimuskohteeksi. Sosialistista järjestelmää ei tutkittu ulkopuolelle asettumalla tai kapitalistiseen kulutukseen ja niin kutsuttuun demokratiaan vertaamalla vaan ottamalla huomioon sosialismin ideologinen päämäärä (Beyme 1975, s. 89). Alettiin selvittää, mitä Neuvostoliitossa tarkoitetaan kommunismilla ja ovatko käytettävät menetelmät parhaat mahdolliset sanotun päämäärän saavuttamiseksi. Tätä on kutsuttu poliittisen kulttuurin tutkimiseksi. Tutkimusmenetelmän kehittelijä Ludz nimittää menetelmää kriittisen immanentiksi tai positiivisesti kriittiseksi (Ludz 1977, s. 33). Immanentti tarkoittaa Ludzin käsitteistössä yhteiskunnan ja poliittisten johtajien tarkastelemista heidän omista lähtökohdistaan ja itse asetetuista päämääristä käsin. Kriittinen tarkoittaa kykyä toteuttaa itse asetetut päämäärät (Gransow 1980, s. 159). Koska rauhanomainen rinnakkainolo on nimenomaan Neuvostoliiton oma teoria maan suhteista läntisiin valtioihin, on sen tutkimisessa immanentti näkökulma ennakkoedellytys. Tärkeitä tietokanavia ovat tällöin sosiologiset neuvostotutkimukset. Monia vuosia kestäneisiin maakuntalehtien seuraamiseen perustuvia kuvauksia neuvostoyhteiskunnasta ovat laatineet Jahn (1975), Bach (1981), Zahda (1980), Humphrey (1989). Heidän tutkimusintressinsä on koskenut sosialistisen elämäntavan selventämistä.

Immanentissa tutkimuksessa läntiset tutkijat ovat yhtä erimielisiä kuin neuvostolaiset tutkijatkin siitä, milloin teoria rauhanomaisesta rinnakkainolosta syntyi. Monet heistä eivät lähde edes etsimään ensimmäistä tai oikeaa määritelmää, vaan erottavat Leninin, Stalinin, Hrushtshevin ja Brezhnevin määritelmät (Zellentin 1970, s. 198, Schmiederer 1968, s. 10, Kubalkova, Cruickshank 1980, s. 409). Schmiedererin mukaan vetoaminen Leniniin "jää puhtaasti filologiselle tasolle, joka vääristää todellisia olosuhteita ja asettaa leniniläisen teorian kehittämisen tilalle analyyttiseksi menetelmäksi joitakin sitaatteja" (1968, s. 10).

Iivosen mukaan Tshitsherin käytti vuonna 1920 ensimmäisenä käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo (1986, s. 4). Nygren katsoo, että ensimmäinen määritelmään sopiva tulkinta on perua vasta Hrushtshevin puheesta vuonna 1956 (1984, s. 51). Griffiths nostaa Trotskin käsitteen synnyttäjäksi. Trotski käytti 22.11.1917 sanoja rauhanomainen yhteiselämä (1965, s. 156). Griffithin mukaan rauhanomainen yhteiselämä oli tuolloin samanlainen iskusana kuin ihmisten veljeys tai Euroopan Yhdysvallat, joita käytettiin sosialistisen vallankumouksen edistämiseen Euroopassa "Leninin vallankumouksellisen rauhanpolitiikan mukaisesti" (1965, s. 156).

Trotski olisi käyttänyt käsitettä rauhanomainen yhdessä eläminen iskusanana, kun sitä vastoin Tshitsherin kehitti siitä opin. Länteen muuttanut politologi Woslenski pitää selviönä, että Lenin ei koskaan käyttänyt nimenomaista sanaa cocy~ecTBOB3.HHe (rinnakkainolo). Lenin käytti sanaa COXHTeJlbCTBO (yhteiselämä) "joka myös saksan kielessä on samamerkityksinen latinalaisperäisen sanan koeksistens kanssa" (Woslenskij 1973, s. 849).

Ahlberg on sitä mieltä, että on turha etsiä Leninistä rinnakkainolon edustajaa. Ahlbergin mukaan ratkaisevaa on, mistä lähtien neuvostovaltiossa nähtiin kahden valtion olevan olemassa rinnakkain. Lenin on ainoastaan yhdessä kohdassa puhunut Neuvostoliiton olemassaolon oikeutuksesta, ei siinäkään koeksistenssistä, rinnakkainolosta. Tähän viittaavan lausunnon Lenin antoi marraskuussa 1920, sen jälkeen kun neuvostovaltioon tehty hyökkäys oli "epäonnistunut":

"Tilanteemme ei anna meille vielä kansainvälistä voittoa, sitä voittoa, joka ainoana voi taata turvallisuutemme. Mutta olemme saavuttaneet sellaista, mikä tekee mahdolliseksi olemassaolomme kapitalististen maiden rinnalla. Niille on tärkeä käydä kanssamme kauppaa.Tämän kamppailun kuluessa olemme saavuttaneet oikeuden itsenäiseen olemassaoloon." (sit. Ahlberg 1962, s. 19)

Ahlbergin mukaan koeksistenssin ajatus vastaa sitä reaalista tilannetta, joka Neuvostoliitossa vallitsi Leninin kuoleman jälkeen: koska vallankumousta ei tapahtunut Euroopassa, Neuvostoliitto oli poliittisesti eristyksessä. Ensimmäisen maailmansodan, kansalaissodan ja hyökkäyksen jäljiltä maa oli taloudellisesti täysin tuhoutunut ja tarvitsi kaikki voimansa pystyäkseen estämään pahimman nälänhädän. Lokakuun vallankumouksen jälkeen valtaan nousseet puoluevirkamiehet pyrkivät luonnollisesti turvaaman oman asemansa eivätkä olleet kovin hanakoita trotskilaiseen "jatkuvan vallankumouksen" toteuttamiseen. Rauhanomainen rinnakkainolo vastasi valtion taloudellisia ja virkamiesten nationalistisia päämääriä.

Saksalaiset tutkijat käsittävät rauhanomaisen rinnakkainolon yleensä yksipuolisesti Neuvostoliiton etujen ajamisena: "Neuvostoliiton rauhanomaisen rinnakkainolon politiikka legitimoi kapitalististen maiden rauhanomaisen muuttamisen sosialistiseksi" (Jahn 1986, s. 5) ja "sen seurauksena maailman valtasuhteet muuttuvat Neuvostoliiton eduksi, sosialismi voittaa ilman sotilaallista painostusta" (Bredow 1972, s. 182). Rauhanomaisen rinnakkainolon "reaalinen perusta on Neuvostoliiton atomiaseiden olemassaolo" (Willms, 1974, s. 102). Se on "ajallisesti rajattu, eikä tarkoita ikuista rauhaa" (Meissner, 1979, s. 2). Heidän mukaansa se on "machiavellinen strategia joka painottaa tilanteen mukaan kooperaatiota ja konfrontaatiota" ja "hyödyttää yksipuolisesti kommunisteja" (Weingartner 1973) ja parhaiten kuvaa "idän ja lännen välistä ystävävihollis-suhdetta" (Bredow 1972, s. 181).

Mielenkiintoisia ovat ne yritykset, joissa mahdollisuus rauhanomaiseen rinnakkainoloon yritetään selittää tekemällä ero valtioiden ja kansalaisten suhteiden välillä. Tämän näkemyksen mukaan valtioiden välillä vallitsee rauhanomainen rinnakkainolo, kansalaisten välisissä suhteissa vallitsee proletaarinen internationalismi. Kansalaisten välillä vallitsee konfliktitilanne, jonka on määrä päättyä vasta sitten kun kansainvälinen riisto on päättynyt (Link 1980, s. 56). Tämän mukaan neuvostojohto pyrkii vaikuttamaan läntisiin mielipiteisiin ja järjestöihin, jotta nämä painostaisivat omaa hallitustaan (Wettig 1982, s. 18). Siksi rauhanomaista rinnakkainoloa kutsutaan luokkataistelun erityismuodoksi. Luokkien välillä, samoin kuin alistajien ja alistettujen välillä, taistelu jatkuu. Tämä on selitys, joka "dialektisen koulutuksen puutteessa vaikuttaa läntisen maan tutkijoista ällistyttävältä" (Lewytzkyj 1976, s. 15).

Yhdysvalloissa rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan edut ja haitat nähdään useimmiten molemminpuolisina:

"Kahden suurvallan välisen rauhanomaisen rinnakkainolon edellytykset ovat olemassa. Se on rinnakkainolo ilman illuusioita, joka pohjautuu tietoisuuteen yhtä hyvin yhteisistä kuin vastakkaisista intresseistä. Se ei ole tyydyttävä tulevaisuuden näkymä, mutta on joka tapauksessa parempi kuin sitä edeltäneet. Tällä hetkellä se on ainut joka ei perustu itsepetokselle, ainut joka takaa normaalimmat suhteet." (Laqueur, 1983)

Raymond Aron tuomitsee kovin sanoin Neuvostoliiton ulkopolitiikan, mutta ei tuomitse rauhanomaisen rinnakkainolon käsitettä. Rauhanomainen rinnakkainolo on hänen mukaansa Yhdysvaltojen ulkopolitiikan päämäärä. Se tarkoittaa toisen moraalin ja laillisuuden pohjan kunnioittamista. Kuitenkin hän syyttää Neuvostoliittoa pyrkimyksestä käyttää rauhanomaisen rinnakkainolon menetelmää kehitysmaiden tuhoamiseen (Aron 1981, s. 608) ja myös länsimaiden hallitusten demoralisointiin. Aronin mukaan rauhanomainen rinnakkainolo on länsimaille päämäärä, Neuvostoliitolle menetelmä:

"Länsimaiden päämäärä ei ole tuhota Neuvostovallan alaisina olevia hallituksia vaan vakuuttaa kommunisteille, että erilaisille hallituksille on tilaa. Niiden ei tarvitse pitää toisiaan vihollisina. Neuvostoblokin päämäärä on tuhota kapitalistiset hallitukset ja käyttää vallankumouksellisia liikkeitä ja kansallisen ja sosiaalisen vapautuksen liikkeitä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Toisen supervallan päämäärä on täydellinen voitto, kuitenkin pääasiassa poliittinen eikä sotilaallinen. Toisen lopullinen päämäärä on rauhanomainen rinnakkainolo. Se ei ole menetelmä kuten kilpailijallaan." (1981, s. 570)

Kurt London pitää rauhanomaista rinnakkainoloa menetelmänä kommunismin toteutumiselle ja antaa siis saksalaisten mallisen leniniläisen määritelmän:

"Rauhanomaisen rinnakkainolon käsite on täysin opportunistinen: se edellyttää ideologisen ja taloudellisen taistelun jatkamista kaikilla keinoilla paitsi ei avoimella sodalla. Todellinen rauha edellyttää kommunistien mielestä imperialististen kansallisvaltioiden poistumista ja kommunistisen maailmanvallan luomista." (1970, s. 8)

Mielenkiintoinen yritys tarkastella mekanistisen kieliteorian menetelmillä neuvostomarxilaista ulkopolitiikan teoriaa on Kubalkovan ja Cruickshankin tutkimus (1980). Heidän rationaalisuudestaan ja objektiivisuudestaan saa kuvan seuraavasta määritelmästä:

"Jyrkkänä vastakohtana proletaariselle internationalismille rauhanomainen rinnakkainolo ei ole luokkaan sidottu periaate, vaan erityisesti horisontaalinen, valtioiden välinen periaate, joka on kohdistettu kapitalistiseen maailmaan kuuluville valtioille." (1980, s. 206)

Kubalkovan ja Cruickshankin mukaan rauhanomainen rinnakkainolo oli vuoteen 1920 "vain propagandistinen iskusana", jolla haluttiin osoittaa, että onnistuneen vallankumouksen jälkeen rauhanomainen rinnakkainolo olisi tosiasia (1980, s. 108). Heikkouden tilassa Neuvostoliitolle oli edullista tyytyä rinnakkainoloon, koska vaihtoehtona olisi ollut riippuvuus. Todellinen rauhanomainen rinnakkainolo toteutuisi vasta, kun kommunismi on voittanut maailmanlaajuisesti (1980, s. 147)

Ruotsalaisen Bertil Nygrenin tutkimus perustuu objektivismia muistuttavaan liennytysmääritelmään. Hän painottaa rauhanomaista rinnakkainoloa "taistelumuodon kokonaisvaltaisuutena". Ideologinen (luokkataistelu), poliittinen (sota ja rauha) ja taloudellinen (yhteistyö lännen kanssa) taistelu järjestelmien välillä kuuluvat hänen mukaansa tasavertaisesti rauhanomaiseen rinnakkainoloon (1984, s. 57). Nygren on kerännyt laajan aineiston esimerkiksi näiden rauhanomaisen rinnakkainolon osa-alueiden toteutumisesta, mutta ei selvitä työssään, mitä hänen mukaansa tarkoittavat sanat ideologinen taistelu, luokkataistelu ja taloudellinen yhteistyö.

Toisin kuin sovjetologit, ovat länsimaiset valtiomiehet olleet taipuvaisia pitämään rauhanomaista rinnakkainoloa yksinomaan positiivisena askeleena. Kukapa haluaisi julkisesti asettua rauhan vastustajaksi? Poliitikot pitävät käsitteessä olevien sanojen merkitystä käsitteen määritelmänä. Heidän rauhanomaiselle rinnakkainololIe antamana määritelmä on siinä mielessä nationalistinen, että he sanovat uskovansa kahden suvereenin valtion välisiin suhteisiin, "niillä on moraalinen velvoita yhteistyöhön (to coexist), joilla on ydinaseita" (Kissenger 1982, s. 49). Talvella 1973 Kissengerin mukaan rinnakkainololla oli Yhdysvalloille "tarkka merkitys":

Hänen mielestään ei kannata välttää rinnakkainolon määrittelemistä, vaan "antaa sille sisältö joka vastaa meidän periaatteitamme ja päämääriämme" (1982, s. 242). Rinnakkainolo tarkoittaa, että "ei uhata toisen perusetuja" (Kissenger 1982, s.285). Muistelmissaan hän ei käytä sanaparia rauhanomainen rinnakkainolo vaan puhuu pelkästään rinnakkainolosta (to coexist) ja pitää neuvostolaisten rinnakkainolon politiikkaa yrityksenä taivuttaa (demoralizi) länsimaat Neuvostoliiton tahtoon (Kissenger 1982, s. 53, 984, 1961, s. 190), mutta puhuu myös mahdollisuudesta, että suurvaltojen suhteet saattaisivat kääntyä "todelliseksi rinnakkainoloksi" (1982, s. 982). 20 vuotta aikaisemmin ilmestyneessä kirjassaan Kissinger tyrmää käsitteen:

"Rauhanomaisen rinnakkainolon jaksot ovat vaihdelleet sotaisten jaksojen kanssa, varsinkin herra Hrushtshevin aikana. Mutta kommunistien perustelu detenteIle ei ole vapaalle maailmalle kovin miellyttävä. Hrushtshev perustelee detenten sillä, että lännestä on tullut niin heikko, että se joutuu kadotukseen ilman suurta mullistusta." (Kissinger 1961, s. 172)

Nixon tulkitsi käsitteen liikkeenä vihamielisyyksien aikakaudesta neuvottelujen aikakaudelle (Gupta 1976, s. 10).

Valtaosa rauhanomaiseen rinnkkainoloon liittyvistä tutkimuksista perustuu 'toistopainantaan', Hannah Arendtin käsitteeseen 'free indirect quotation'. Tämä tarkoittaa, että neuvostolaiset käsitteet otetaan annettuina. Tutkijat eivät määrittele käsitteitä vaan pitävät itsestään selvänä, että esimerkiksi rauhanomaisella rinnakkainololla tarkoitetaan rauhaa ja rinnakkainoloa. Käsite rauhanomainen rinnakkainolo ohitetaan joko rauhan politiikkana ja leniniläisen ulkopolitiikan pääperiaatteena tai propagandana ja kommunististen puolueiden sisäisenä kielenkäyttönä, johon ei kannata kiinnittää huomiota (Nygren 1984, s. 69).

Näissä sovjetologisissa tutkimuksissa käytetään konkreettisia faktoja ja kvantifioitavaa dataa. Kun sanaliitto vuonna 1956 nostettiin ulkopolitiikan peruskäsitteeksi, tulkittiin toimenpide niin, että Neuvostoliitto otti atomisodan uhkan vakavasti, muutti vallankumouksellista taktiikkansa ja alkoi tavoitella rauhaa ja taloudellista hyvinvointia.

Monet rauhanomaisen rinnakkainolon tutkijat väittävät kuitenkin, että mikäli Neuvostoliiton käsitys kapitalistisen ja sosialistisen järjestelmän rauhanomaisesta rinnakkainolosta on ymmärretty tai tulkittu väärin, se ei johdu neuvostojohtajista tai heidän harhautushalustaan (Gupta 1976, s. 10). Neuvostoliitto on määritellyt käyttämänsä käsitteet, mutta lännessä niitä ei ole tulkittu. Neuvostolaisille on annettava tunnustus siitä, että he ovat ainakin kehittäneet omaperäisen ja yhtenäisen "teorian rauhasta" (Kolste 1985, s. 3).

Rauhanomaista rinnakkainoloa luokkataistelun, ideologisen taistelun ja kommunistisen vallankumouksen muotona ovat tutkineet erityisesti Ahlberg (1962), Mandel (1972), Schmiederer (1968), Leonhard (1975), Lux (1976), Royen (1978), Jahn (1981, 1986), Löwenthal (1963), Meissner (1979) ja Adomeit (1982). Näiden tutkijoiden mukaan rauhanomainen rinnakkainolo "tarjoaa kommunistisille puolueille paremmat taistelumahdollisuudet ylimenokauden periaatteena" (Link 1980). Ahlbergin mukaan Neuvostoliitto on käyttänyt käsitteitä rinnakkainolo ja vallankumous ulkopolitiikkansa perusteluina niin tiiviissä vuorovaikutuksessa, että erityisesti 1950-1960 -lukujen ulkopoliittisen ajattelun selventäminen edellyttää molempien käsitteiden yhtaikaista tarkastelua:

"Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa rauhanomaisesti kilpailevaa koeksistentiikkaa. Kilpaileva tarkoittaa: peräänantamattoman kilpailun päämäärä on purkaa läntinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä. Rauhanomainen tarkoittaa: ei sotilaallisin keinoin, mutta päämäärältään tuhoava. Tätä politiikkaa pitävät neuvostolaiset kutsuna siihen kilpailuun, jonka pelisäännöt on laadittu niin, että ne jo alun perin parantavat kommunismin asemaa ja joiden tarkoitus on varmistaa sen voitto." (1962, s. 6)

Rauhanomainen rinnakkainolo yhtenä askeleena liennytyksen tiellä on ollut keskeisenä tutkimuksen kohteena seuraavilla saksalaisilla tutkijoilla: Mayerzedt (1967), Spohn (1971), Zellentin (1976), Bredow (1979), Wettig (1981, 1982). Amerikkalaisista Hoffman/Fleron (1971), Lewytzkyj (1976), ja Willms (1979) ovat pitäneet rauhanomaista rinnakkainoloa synonyyminä liennytykselle. He ovat korostaneet funktionaalisia suhteita eli rauhanomaisen rinnakkainolon on nähty edistävän kulttuuri-, talous-, urheilu- tai ammattiyhdistysten suhteita.

Käsitteiden semantiikka Neuvostoliitto-tutkimuksessa on vasta aluillaan. Länsi-Saksassa on poliittisia käsitteitä tutkittu eniten, mutta sikäläiset tukijat ovat keskittyneet saksan kieleen. Vaikka marxilaiseen perinteeseen kuuluu kielitutkimus, Neuvostoliitossa ja DDR:ssä ei ollut tutkimuskeskuksia, jotka olisivat toimittaneet läntisille kielen ja politiikan tutkijoille lähdemateriaalia marxilaisen kielenkäytön kehityksestä. Neuvostoliitossa kielestä ei tutkittu kuin morfologiaa, syntaktiaa ja fonologiaa. Kielitieteitä käytettiin hyväksi vain läntistä yhteiskuntaa analysoitaessa.

"Mikään maa ei saa ottaa maailman laajuisesti tai paikallisesti valtiutta, detente politiikkaa ei saa käyttää liittoutumien heikentämiseen eikä liennytystä konfliktien lietsontaan" (Kissenger 1982, s. 240).

Hänen mielestään ei kannata välttää rinnakkainolon määrittelemistä, vaan "antaa sille sisältö joka vastaa meidän periaatteitamme ja päämääriämme" (1982, s. 242).

Ischreyt tekee tästä sen johtopäätöksen, että käsitteen erityinen sisältö yritetään peitellä sekä tekstiyhteydellä että käsitteen poikkeuksellisella sanallisella sisällöllä eli pinnallisella määritelmällä. Ischreyt muistuttaa, että sanavartalona koeksistenssi, rinnakkainolo, tarkoittaa vierekkäin, samaan aikaan olemassa olevaa ja monenlaisten asioiden samanaikaista olemassaoloa. Sanalle rauhallinen voidaan antaa sellaisia sisällöllisiä tunnuspiirteitä kuin rauhaa palveleva, ei sotaisa, ei väkivaltaisten menetelmien käyttö, rauhallinen, hiljainen tai kansainvälisen oikeuden periaatteita kunnioittava tila valtioiden välillä. Tätä sanan lyhyttä määritelmää painotetaan sanan erityisen sisällön kustannuksella. Siksi "esoteerinen sisältö" on sekä idässä että lännessä outo käsitteeseen perehtymättömille (1968, s. 35).

Rauhanomaisen rinnakkainolon sisältöydin tarkoittaa Ischreytin etsimien tuntomerkkien perusteella jatkuvaa konfliktitilannetta "kapitalistisen" ja "sosialistisen" maailman välillä. Ischreyt pitää rauhanomaisen rinnakkainolon lähimpänä synonyyminä käsitettä kylmä sota:

"Vaikka sota määritellään aseelliseksi välien selvittelyksi, rauha ei kuitenkaan tarkoita sodatonta olotilaa, vaan yhteistyömuotoa konfliktien estämiseksi. Tässä mielessä 'ei-rauhanomainen rinnakkainolo' tarkoittaa sotaa eikä rauhaa, sillä rauha ilman ideologista rinnakkainoloa ei ole ajateltavissakaan. On siis kyse suunnitelmallisesta uhasta samaan tapaan kuin kylmässä sodassa, vaikkakin toisin välinein." (Ischreyt 1968, s. 33)

Erityisesti sivumerkityksen ja tunnearvon tutkiminen osoittavat, miten lähellä toisiaan käsitteet rauhanomainen rinnakkainolo ja kylmä sota ovat sanavartaloltaan. lschreyt katsoo, että koska kylmässä sodassa ei ole kyse sodasta sen enempää kuin rauhanomaisessa rinnakkain olossa rauhastakaan, molempia voidaan kuvata käsitteellä rauha.

Toinenkin saksalainen kielitieteilijä, Colin Good, on tutkinut kielitieteellisin menetelmin käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo. Hänen päätarkoituksensa oli osoittaa, kuinka erilaisen tulkinnan käsite saa idässä ja lännessä. Tämän osoittamiseksi Good siteeraa länsilehdistöä (Good 1975, s. 201):

"Kommunistisen maailman tulee tietää, että rauhanomaisen rinnakkainolon ja molemminpuolisen suvaitsevaisuuden aikakautena..." (Die Welt 5.5.65)

"...rauhanomaisesta rinnakkainolosta ja hedelmällisestä yhteistyöstä..." (Die Welt 6.5.65)

Rauha määritellään näissä läntisissä lähteissä "jokainen omalla tavallaan, sekaantumatta toisen asioihin". Goodin mukaan neuvostomarxilainen sanan sisältö ei kuitenkaan vastaa tätä määritelmää. Tätä osoittavat hänen mukaansa mm seuraavat esimerkit:

"Vaikka elämme kapitalismin kanssa rauhanomaisessa rinnakkainolossa ja taloudellisessa kilpailussa, emme suinkaan ole vähentäneet taisteluamme porvarillista ideologiaa vastaan." (Wörterbuch des kommunistischen Jargons, sit. Good 1975, s. 202)

"Me nimitämme sitä rauhanomaiseksi rinnakkainoloksi... Se edellyttää, että toisen maan sisäisiä oloja ei pyritä muuttamaan väkivaltaisin keinoin." (Das Program der SED, sit. Good 1975, s. 202) "

Näiden esimerkkien valossa Good täsmentää rauhanomaisen rinnakkainolon määritelmäksi:

"Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa, että ei-väkivaltainen taistelu kapitalismia vastaan jatkuu ideologisilla ja taloudellisilla menetelmillä." (1975, s. 201)