Suomalaisen kuvaa Venäjästä

Päivitetty  18.5.2023

Venäjä edustaa oksidentalismia ja uuseurasianismia!

Jukka Korpela Muinaisvenäjän myytti 2023
Venäläinen kulttuuri ei ole käynyt läpi länsimaita muovannutta keskiajan skolastiikkaa ja rationalismia tai renessanssia ja valistusta. Toisin kuin lännessä Venäjälle ei ole syntynyt ajatuksia yksilöstä tai uudesta tiedosta. Siksi venäläinen ajattelu ei noudata rationaalisuutta. Lännessä rationalismi on päinvastoin kuviteltu yleispäteväksi opiksi. Venäjällä myyttinen historia taas on vahvistettu perustuslaissa, aatteeksi on noussut uuseurasianismi. Yhdysvallat nähdään ihmiskunnan vihollisena. Venäjän erityislaatua korostavat ajatussuunnat liittyvät yleismaailmalliseen ilmiöön, jota on kutsuttu oksidentalismiksi. Se on uhkaavaksi ja vieraaksi koetun läntisen modernisaation torjumista. Oksidentalimissa halutaan usein estää erityisesti maallistuminen, rationalismi, liberalismi ja kapitalismi. Kansallisvaltion ylivaltaa korostetaan, mutta demokratia nähdään heikkoutena ja sekasortoisena. (hs 23.4.2023)

 Ylen haastattelussa (8.11.2022) Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela vahvistaa, että demokratia vaatisi niin isoa muutosta venäläisten arvomaailmassa, ettei sellainen ole todennäköistä. Syynä tähän on, että Venäjä on yli tuhannen vuoden ajan kulkenut kehityksessä eri suuntaan kuin länsimaat ja omaksunut erilaisen arvomaailman. Länsimaalaiselle ihmiselle perustavanlaatuiset arvot ovat venäläisten mielestä vääriä. Venäläisten on vaikea hyväksyä etenkin länsimaiselle demokratialle ominaista päätöksentekoa, missä mielipiteet asettuvat vastakkain ja paras perustelu voittaa. Venäläinen kulttuuri korostaa yksimielisyyttä, joten demokratia näyttää riitelyltä. Ihmiset eivät näe eri mieltä olemisessa arvoa, vaan se on loukkaavaa käytöstä. Taustalla vaikuttaa käsitys totuudesta. Länsimaissa suhde totuuteen on rationaalinen. Maailma on järjellä selitettävissä, matemaattisesti mitattavissa ja aiempi tieto kyseenalaistettavissa. Venäjällä suhde totuuteen on sen sijaan mystinen. Uskonnolla ja ortodoksisella kirkolla on yhä Venäjällä vahva asema, vaikka venäläiset ovat maallistuneet. Erilainen totuuskäsitys selittää sen, miksi Venäjän perusteet hyökätä Ukrainaan tuntuvat lännessä käsittämättömiltä. Vedotaan tuhat vuotta vanhoihin kronikoihin, uskonnollisiin faktoihin ja saatananpalvontaan. Länsi-Euroopassa näitä ei voisi käyttää poliittisena selityksenä, mutta on turha väittää, etteivät ne Venäjällä olisi aitoja selityksiä, Venäjää ei pidä arvioida länsimaisten silmälasien läpi. Länsimainen arvomaailma on maailman mittakaavassa poikkeus ja syntynyt sattumien summana. Alkusysäys ajoittuu keskiajalle, jolloin katolinen kirkko ryhtyi rikkomaan perhe- ja sukulaisuussuhteisiin perustuvaa vallankäyttöä eli klaanivaltaa. Lännessä vallankäyttö perustui entistä vahvemmin lakeihin ja yksilön merkitys korostui. Yhteiskunnat alkoivat kehittyä oikeusvaltion suuntaan. Venäjällä näin ei käynyt vaan klaanivalta pysyi voimissaan ja toimii maassa yhä. Venäjälläkin on lainsäädäntö, mutta siitä huolimatta todellisuutta eletään sen kautta, kuka tuntee kenetkin, Venäläisen sosiologin Alina Ledenevan kehittämän käsitteen sistema keskeinen ajatus on, että valta, talous, oikeuslaitos ja arkinen elämä rakentuvat tapauskohtaisesti toimivien verkostojen varaan. Ihmiset tietävät systeemin pelisäännöt, vaikka niitä ei ole mihinkään kirjattu. Venäjällä omistajaksi voidaan nimetä kuka tahansa, joka on klaanille uskollinen. Omistus nojaa kunniasuhteisiin ja verkostoihin. Kukaan ei uskalla ryöstää klaania, sillä kosto on hirveä, Korruptio on Venäjän talousjärjestelmään sisäänrakennettu ominaisuus. Venäjää kutsutaan basaaritaloudeksi, missä ostaja ja myyjä neuvottelevat kaupan ehdot joka kerta erikseen, eikä niistä hiiskuta ulkopuolisille. Basaaritalouden ongelmana on, ettei se suosi investointeja. Yhteiskunnat eivät ole syntyneet muutamassa vuodessa tietynlaisen politiikan tai talouden seurauksena vaan kehitys on vienyt vuosisatoja. Siksi myös muutokset ovat hitaita. Eli luultavasti Venäjän pitäisi palata 1100-luvulle ja valita siellä toinen kehitystie, Korpela toteaa.

Basaaritalous

"Eräs länsimaiden ja itämaiden ero on, että länteen syntyi keskiajalla roomalaiseen oikeuteen perustuva oikeusjärjestelmä, joka johti absoluuttisen ruhtinasvallan ja valtion syntyyn. Järjestelmä sitoi ruhtinaan lakeihin ja loi omistukselle suojan eli mahdollisti investoinnit. Tämä oli ratkaisevaa teolliselle vallankumoukselle ja länsimaiden irtiotoille 1700-luvun jälkeen eli sille, miksi länsi dominoi nykypäivänä. Idässä omaisuudet ovat perinteisesti olleet sen, joka ne on ottanut. Suhtautuminen talouteen on ”joustavaa”, ja investointeja tekee vain valta, jos sekään. Venäjä ei ole länsimaa huolimatta länsimaisista piirteistään. Venäjän talous on ”basaaritaloutta”, jossa kaupan ja ryöstön raja on epäselvä. Hallitusvalta ei mahdollista talouden toimintaa vaan käyttää valtaa oman ja lähipiirin eduksi. Investointien sijaan rahaa pitää piilottaa ulkomaille ja bulvaaneille tai kaivaa maahan, jotta sitä voi käyttää kun järjestelmä muuttuu. Systeemien ja valtaryhmien jatkuvat muutokset ovat tyypillisiä, eivätkä ihmiset siksi odota ennustettavuutta taloudessa. Heillä on keinonsa hyötyä markkinoiden kulloisistakin asennoista sekä kiertää sisäiset ja ulkoiset pakotteet. (Jukka Korpela hs 29.7.2014)

Putin oli oikeassa puheessaan jouluna 2022:

Länsi on aina pitänyt Venäjää länteen kuuluvana!

"VENÄJÄN maantieteellisestä kuulumisesta Eurooppaan on vallinnut yhteisymmärrys jo liki kolmen vuosisadan verran. Asiaan vaikutti ratkaisevalla tavalla Philip Johan von Strahlenberg, ruotsalainen aatelismies, joka julkaisi vuonna 1730 saksankielisen teoksen nimeltään Das Nord- und Ostliche Theil von Europa und Asia. Von Strahlenberg esitti, että Euroopan rajana on Ural-vuoristo. 1700-luvun lukeneiston piirissä ehdotukselle nyökyteltiin hyväksyvästi, ja se muuttui vähitellen vakiintuneeksi totuudeksi, jota Suomenkin kouluissa on opetettu. Venäjän maantiede oli von Strahlenbergille tuttua, koska hän oli joutunut paneutumaan siihen perinpohjaisesti. Venäläiset ottivat hänet sotavangiksi Pultavan taistelussa vuonna 1709 ja viskasivat sitten Tobolskiin Siperiaan. Ennen von Strahlenbergiä oli kauan vallalla antiikin kreikkalainen näkemys, että Euroopan itärajana on Tanais eli nykynimeltään Don – joki, joka virtaa Venäjän alueella mutta miltei Ukrainan itärajaa myötäillen. 1990-LUVULLA maailma oli taitekohdassa. Berliinin muuri murtui, ja ikuisena pidetty Neuvostoliitto romahti. Puhuttiin historian lopusta: kapitalismi ja länsimaalainen liberaalidemokratia oli voittanut ideologioiden välisen kamppailun.

Jospa läntinen ”hapatus” alkoi tuntua uhkaavalta. Mitä näitä nyt on: demokratia, ihmisoikeudet, tasa-arvo, kansojen itsemääräämisoikeus." (Heikki Aittokoski hs 25.12.2022)

Lukiolaisten käsitys 1980-luvulla ankea

 Tampereen Lenin-museonjohtaja Aimo Minkkinen johti 1980-luvulla tutkimusta, jossa nelisensataa lukiolaista kirjoitti aineen Käsitykseni Neuvostoliitosta. Yleiskuva Neuvostoliitosta oli harmaa ja ankea ja väliraportti juuttuikin opetusministeriöön. Rahaa tutkimuksen jatkamiseen ei myönnetty. Neuvostoliitto miellettiin salamyhkäiseksi ja sulkeutuneeksi maaksi, josta ei tietoja saa. Aiheissa kuvattiin suurta toria, muureja ja sateista surkeaa ilmaa. Ihmiset vaelsivat ohitse harmaissa vaatteissa karvalakki korvilla. Jossain liehui punainen lippu. Ilmapiiriä kuvattiin ahdistavaksi ja ihmiset elivät ikään kuin jonkin oudon paineen alaisina. NL kuvattiin pakon ja kyttäämisen maana, missä ihmisiä valvotaan orwellimaisesti. Yrmeät ja tiukat rajamuodollisuudet olivat hätkähdyttäneet nuoria. Heitä ihmetytti autojen vähyys ja huonokuntoisuus. Tuotteiden huono laatu, tyylittömyys, epäkäytännöllisyys ja vanhanaikaisuus pistivät monien silmään. Rakennuksia pidettiin viimeistelemättöminä. Jopa Tiedonantaja myönsi, että juhlapuheiden ystävyysvakuutukset ja koululaisten käsitykset ovat kuin eri planeetalta. Mutta ainutkaan kirjoittaja ei kokenut Neuvostoliittoa uhkaavana. (Ilkka Malmberg, hs 10.9.1986)

 Suomalaisnuoret ja idän ihmemaa

Länsiväylä-lehti esitteli vuonna 1989 Pentti Raittilan tutkimuksen tuloksia: ”Koulussa puhutaan vain haitoista ja kolhooseista, ei sillä tiedolla tämän hetken kuvaa muodosteta.” Suomalainen lukioikäinen keskivertonuori ei juuri ymmärrä Neuvostoliiton sisäisiä oloja, poliittista systeemiä, kulttuuria tai kansalaista. Kaupallisen angloamerikkalaisen viihdetarjonnan tulvassa nuoret eivät kiinnostu arkipäivässä harmaalta tuntuvan ja pelottavankin maan asioista. Raittila: ”Heikko historiatuntemus vaikeuttaa Neuvostoliiton erityispiirteiden ja ongelmien ymmärtämistä ja tekee niistä nuoren silmissä järjettömiä kummallisuuksia.” Kun Raittila kysyi nuorilta heidän omaa arviotaan siitä, mistä he pääasiallisesti ovat saaneet tietonsa Neuvostoliitosta, ylivoimaisiksi ykköseksi nousivat televisio ja sanomalehdet. Maailmankuva vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä maasta koskevaa tietoa nuoret uskovat. Se ohjaa uuden tiedon ja kokemuksen omaksumista. Esimerkiksi Neuvostoliiton matkalla nähty todellisuus voidaan tulkita hyvin eri tavoin. Toinen ihastelee baletin tasoa ja kulttuurimuistomerkkien säilymistä ja pitää neuvostoihmisiä lämpiminä. Toinen muistaa ainoastaan Viipurin aseman WC:n, kauppojen jonot ja hotellin töykeän tarjoilijan. Gorbatsov selätti Reagonin mennen tullen. Selityksenä Raittila esittää Gorban tiedotusvälineissä saaman suuren julkisuuden.
- Huono on koko hallitustapa, ihmisten on pakko asua Neuvostoliitossa… politiikka sotketaan kaikkeen.
- Lahjonta, kansallinen eriarvoisuus, liian jyrkkä valvonta, holhoaminen.
- Elämä siellä on yksitoikkoista.
- Liikaa sotilasvaltio, ei saa matkustaa, tulli on lapsellinen, mielipiteet kielletään, kaupoissa ei mitään järkevää, venäläiset ylimielisiä, laiskoja, armeija älytön ettei voi kuin nauraa, kestää kaksi vuotta eikä kunnon lomia.
Neljännes vastaajista:
- Hyvää on halpa viina, halvat naiset ja hyvä kaviaari
- Suolakurkut ja valkosipuli
- Ei mikään muu kuin jääkiekko - selvä osoitus siitä, että nuorison on helppo muuttaa asenteitaan silloin, kun ilmassa on jotain uutta.
- Neuvostoliitossa tavarat ja ruoka on halpaa.
- Ei työttömyyttä, palkkaus on suhteellisen tasainen, hyvä ulkopolitiikka, uusi mielenkiintoinen muutos kohti kapitalismia.
- Se että siellä ei ole yhtä paljon köyhyyttä ja nälkää kuin muissa suurissa valtioissa. Maailman parhaat erikoislääkärit. (Länsiväylä 9.4.1989)

”Neuvosliitto ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Se on tämän päivän ehdoilla nuorille kieltojen ja vapauden rajoitusten ankea ja alkeellinen maa. Tiedetään, että myös Neuvostoliiton nuoriso etsii yhä avoimemmin käyttäytymismallinsa lännestä. Coca-Cola, pizzat, rock ja videot tekevät vauhdikkaasti tuloaan sen elämään. Gorbatsovin hyvän imagon suomalaisten nuorten keskuudessa tulisi olla rohkaiseva.” (Erkki Pennanen, hs 26.1.1987)

Homosos ulospäin alistuva

"Zinovjevin mukaan homosos on opetettu elämään kurjissa olosuhteissa, hän on valmis kokemaan vaikeuksia, odottaa alinomaa yhä parempaa, tottelee vallanpitäjän määräyksiä. Homosos pyrkii aiheuttamaan haittaa niille, jotka rikkovat tavanomaisia käyttäytymisnormeja, on orjamainen vallanpitäjä ja solidaarinen maanmiehiään kohtaan. Luonnollisestikin homosos hyväksyy vallanpitäjien toimet ja tuomitsee dissidenttien teot. Homosos kannattaa kaikinpuolisesti johtajiaan, sillä hän omaa ideologisoidun standarditietoisuuden vastuun maasta kokonaisuutena sekä valmiuden uhrautumiseen ja toisten uhraamiseen.  Jos homososia tarkastelee jonkin abstraktisen moraalin kannalta, hän vaikuttaa tyystin moraalittomalta olennolta. Hän on ensisijaisesti ideologinen olento. Hän kykenee millaiseen ilkitekoon hyvänsä, jos on tarvis." (Esa Adrian hs 25.9.1983)

"Kollektiivisuuden ilmapiiri sitoo turvalliseen yhteyteen. Suurperhe, suku, kyläyhteisö tai puolue säätävät soveliaan käyttäytymisen. Antropologi Geoffrey Gorer esitti kapalohypoteesin 1940-luvulla. Gorer uskoi aikuisten venäläisten kestävän ankariakin oloja ja pystyvän luottavaisina lykkäämään tyydytystä. Venäläiset arvostavat enemmän totaalista tyydytystä ja suuria juhlia, joita seuraa kuukausien niukkuus kuin pientä parannusta päivittäiseen ruokavalioon. Orgiahakuisuus ja anarkistisen hurjat juomatavat palvelevat pyrkimystä syyllisyydentunteista vapautumiseen. Johtaja ei ole ollut venäläisille isän korvike vaan ihannoitu itse. Politiikan näyttämöllä hän on ollut luja auktoriteettihahmo, joka on sijoittunut epäilyksen ulkopuolelle – kunnes patsaita kaatava raivo on hänet kohdannut. Perinteinen venäläinen kansanluonne poikkeaa ratkaisevasti protestanttisen etiikan omaksuneesta ihmisestä." (Juhani Ihanus, Marja-Liisa Karlsson, Uusi Suomi 23.11.1990)

Ilkka Malmberg esittelee Heikki Luostarisen tutkimusta Perivihollinen: "Ryssä oli keltahampainen aasialaisbarbaari, neukku on taas typerähkö, rahvaanomainen ja sitkeä hahmo, joka seikkailee uskomattoman byrokraattisen tehottomuuden sokkeloissa. Luostarinen arvelee, että vaikka suuri osa suomalaisista arvostelee jyrkästi Neuvostoliiton kansalaisoikeuksia, elintasoa ja byrokratiaa, silti ollaan valmiita nimeämään maa Suomen ystäväksi. Neuvostojohtajia ei pidetä läheskään sellaisena uhkana maailmanrauhalle kuin Ronald Reagonia. Suomen itäinen menneisyys on ymmärretty rikkaudeksi - venäläisiä, bysanttilaisia ja ortodoksisia vaikutteita etsitään. Neuvostoliittolaisia elokuvia pidettiin liian hitaina. Samoin Tshehovin näyttelemistä. Kysytään, tapahtuuko näissä mitään. Turidmin vaikutus on kaksitahoinen. Usein kulttuurien kohtaamisen sijasta öykkäri kohtaa trokarin ja tarjolla on sovinnaisia ja monumentaalisia kohteita vieraannuttavan propagandan höystämänä. Sosialismin saavutusten näyttelyiden sijasta ihmiset tahtoisivat nähdä toisia ihmisiä." (Ilkka Malmberg, hs 10.9.1986)

Tarmo Manni ihastuu venäläisiin!

Tuula Saarikoski kuvaa kirjassaan Elämä Tarmo Mannina (2002) venäläisten juhlimiskulttuuria: "Tarmo saa suuren akatemia-apurahan ja lähtee Neuvostoliittoon. Matkaohjelma vie hänet Kaukasiaan, Gruusiaan. Hän koki Tbilisissä vavistuttavan, sydäntä ja silmiä avaavan elämyksen. Hän tapaa kansan joka ilmaisee rikkaasti, riehakkaasti, avoimesti jopa kuumimmat tunteensa. Nämä ihmiset tuntuivat sietävän loppumatonta juhlaa. He ovat yhdessä, tanssivat ja laulavat ja soittavat, syövät, juovat ja ilakoivat koko päivän, koko yön. Kaikki ovat mukana, teatterilla ei ole rajoja eikä se ole laitos vaan kattaa koko elämän, ja kaikki ihmiset, jopa eläimet, ovat sen näyttelijöitä. Loputon juhla on yhtä värikästä, energistä, herpaantumatonta näytelmää. Se mikä Tarmo Mannissa on vain odottanut esille pääsyä on valmis ottamaan tämän elämyksen vastaan, omaksumaan sen, antautumaan sille. Hän kohtaa jonkin sellaisen hurmion laadun, jona hän sisimmässään tunnistaa, josta hän tajuaa, että se on inhimillinen laatu, sama jonka veljet kaukana Suomessa uskalsivat päästää valloilleen vain humalassa, hulluna humalassa. Että se on täällä avoimesti kaikkien koettavissa, kaikkien näkyvissä arkailematta osoitettavissa, tällaisen mahdollisuuden on täytynyt olla sielun syvyyksiä kuohuttava kirkastus. Eikö sekin osoita, miten lähellä tätä kahlitsematonta mutta ylevää ja arvokasta tunteiden virtaa omassa kotimaassa elävien ihmisten tukkoiset ja tukahdutettu elämäntunnot ovat? Voima on sama, vain ilmaisu on kielletty. Kuin se olisi jäänyt kortille elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden vapautuessa säännöstelystä." (hs 23.4.2013)

Venäjä sotapropagandan kohteena 1500-luvulta lähtien 

Pauliina Latvalan mukaan (Kerrottu politiikka. Muistitietotutkimus arjen poliittisesta kulttuurista 2013) Venäläisiä koskevat poliittisen perinteen muodot kuten iskulauseet, laulut runot, vitsit, sananlaskut, pakinat, pilakuvat ja arvoitukset ovat jääneet mieleen koko elämän ajaksi: "Omaksumme voimakkaita asenteita jo ennen kuin tiedostamme sitä. Ryssävihaksi kutsutun poliittiskulttuurisen konstruktion kohdalla on nähtävä, ettei pelkästään sotien ja pulan sukupolvi selitä poliittisessa sosialisaatiossa siirtyneitä asenteita, vaan takana on hyvin pitkä traditio. Poliittisen kulttuurin perintöömme kuuluvat negatiiviset mielikuvat itänaapuria kohtaan palautuvat jo 1650-luvulle, mutta ennen kaikkea 1710-luvulle, joka Kustaa Vilkunan sanoja lainatakseni oli vihan, vainon ja venäläisen vallan aikaa. Ryssävihan pitkä traditio on huomioitava nykyisissä muistoissa vaikka 1930-luvun alussa syntyneet elivät lapsuuttaan sotavuosina 1930-1940-luvuilla sotapropagandan ollessa voimakkaimmillaan. Venäläiset kuvattiin tuolloin lehdistössä perinteen ja visuaalisen kulttuurin keinoin ideaalisuomalaisten vastakohdiksi: epäluotettaviksi, aggressiivisiksi, siivottomiksi barbaareiksi. Venäjä/Neuvostoliitto ei tutkimusaineistoni valossa asetu pelkästään vihan kohteeksi, kuten vuonna 1950 syntynyt maanviljelijä kertoo. Maata ihailtiin, mutta sillä saatettiin pelotella lapsia. Ryssäviha mytologisoitiin jo 1920-luvulla osaksi isänmaallisuutta. Kansallista identiteetti rakennettiin istuttamalla vihaa venäläisiä kohtaan. Toimittajin, opettajiin ja upseereihin pyrittiin vaikuttamaan jotta heidän kauttaan saataisiin laajat joukot negatiivisten venäläisstereotypioiden kannalle."

Kansainvälisesti ryssävihaa on tutkittu vähän. Zürichissä Gabriele Scheidegger pitää vihan perustana kulttuurien erilaisuuteen perustuvaa väärinkäsitystä. Itäisessä ja läntisessä kulttuurissa tietyillä asioilla on erilaiset etumerkit. (Jukka-Pekka Lappalainen)

Ruotsin valtakunnan piirissä – siis Suomessakin 1500- ja 1600-luvuilla - tunnettu ryssäviha on kasvanut vaatimattomasta alusta Iivana Julman ajalta. Tuo kuva sisälsi käsityksen, että naapurimaa oli despotia, uskoltaan harhaoppinen ja että sen asukkaiden sydämissä asuivat kaikki sodoman ja gomorran synnit. Venäjän valtakunta esitettiin hyökkäyshaluiseksi, muukalaisia vieroksuvaksi, alamaisiaan ankarasti vartioivaksi ja perin takapajuiseksi, niin että kukaan ei tietänyt, pitikö sitä vavista ja pelätä vai pitikö sille nauraa. Koko länsimaissa Venäjän kuvan huono alku osuu 1400-luvun loppuun, jolloin Moskovan suuriruhtinas Iivana III Vasiljevitsh ravisti tataarien ikeen ja liitti Novgorodin valtakuntaansa 1478 tuoden näin valtionsa Euroopan näköpiiriin. Ryssävihan alkumuotona voi pitää liivinmaalaisen Christian Bomhowerin teosta vuodelta 1507, joka oli tarkoitettu vauhdittamaan ristiretkeä ja anesaarnoja: "Venäläiset voivat kyllä olla oikeiden ihmisten näköisiä, mutta olivathan apinatkin jotenkin näköisiämme olematta silti inhimillisiä olentoja." Ruotsin kuninkaat ja kanslerit puhuivat valtiopäivillä Venäjästä, piispat väittelivät ortodoksisen uskonnon virheistä ja maanpakolaiset pantiin kirjoittamaan muistelmia entisen isämaansa oloista.

Ensimmäinen Venäjän tuntija oli Petrus Petrejus, Lindköpingin piispan poika 1615. Petrus luetteloi tarkkaan kaikki venäläisten poikkeavat piirteet, ankaran valtiomuodon aiheuttaman orjamaisuuden ja sen vastapainona suvaitsevan yksityiselämän. Käkisalmen Simon Igumeni kirjoitti kiistakirjoituksen pyhäinkuvien kumartamista vastaan ja kankeasta venäläisestä etiketistä. Erik Palmquistin atlaskokoisessa kuvaniteessä vuodelta 1674 ovat huomion kohteena Venäjän kaupungit ja kirkot, juhlakulkueet ja rikollisten rangaistustavat.

Esipietarilaisen ajan läntisen ryssävihan syynä oli ulkopoliittinen tarkoituksenmukaisuus, uskontoero ja laajemmin kulttuuriset väärinkäsitykset, lukemattomat väärinkäsitykset kulttuurien välillä vastapuolen käyttäytyessä odottamattomalla tavalla. Samoin Kari Tarkiainen kirjassaan Se vanha vainooja huomautti venäläisvihan johtuneen 1500 ja 1600-luvulla suureksi osaksi Ruotsin valtakunnanjohdon määrätietoisesta mielipiteen muokkauksesta.”Sen romahdutti vasta Pietari Suuren toimeenpanema uudistaminen 1700-luvulla. (Kari Tarkiainen hs 20.9.1986)

Oikeistopiirien Venäjän viha jatkui 1920 - 1960. Matti Kinnunen osoittaa Itänaapuriin kohdistuneen vihan olevan valtaapitävien oikeistopiirien systemaattisen ja  määrätietoisten mielipiteen muokkauksena toiminnan tulos. Se syntyi sotien välisen ajan Suomessa. Hän kirjoitti arvostelun Kari Immosen kirjasta Ryssästä saa puhua (Otava 1987): ”Immonen on tutkinut ansiokkaasti Suomessa vuosina 1918-1939 julkaistuja kirjoja, joissa on käsitelty venäläisiä. Niitä ilmestyi 509 kappaletta eli 1,9 prosenttia suomenkielisestä kirjallisuudesta. Vanhat aktivistit ja jääkäriryhmät, suojeluskuntalaiset, kuningasmieliset ja heimoaktivistit löysivät yhteiseksi nimittäjäksi venäläisvastaisen propagandan. 1920- ja 1930-luvun venäläisvastainen julkisuus ei johtunut ainakaan pääasiassa ikivanhasta vihamielisyydestä. Se oli pikemminkin osa poliittista taistelua, jota oikeistolaisimmat ryhmät kävivät vasemmistopuolueita, ammattiyhdistysliikettä, vasemmistolaisia kulttuurivirtauksia ja osin myös liberaalia keskustaa vastaan. (hs 24.5.1987)

Vertaa Amerikan vehkeilyä:

”Suomen ja Yhdysvaltain armeijoiden yhteistyöstä on toki vuosien aikana tihkunut tietoa, mutta Rislakin kirja tenttaa kuvaa. Yhteistyö oli tiivistä ja se jatkui vaikeimpienkin aikojen yli... Amerikkalaisten mielestä armeija oli luotettavin osa Suomea. Sotilaallinen yhteistyö kohdistui Neuvostoliittoa vastaan. Suomalaiset hankkivat tiedustelutietoa itärajan takaa ja antoivat sitä amerikkalaisille. Vastikkeeksi suomalaiset sotilastiedustelijat saivat amerikkalaista tiedustelutietoa. ”Suomi oli tiedusteluvoimavara läntille maailmalle”, Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Carl T. Rowan ylisti. Rislakki arvelee, että vain kulloinenkin puolustusvoimien komentaja läheisimpine miehineen tiesi toiminasta. ”Kaikki tapahtui ilman hallituksen ja eduskunnan suostumusta ja edes tietoa, eikä presidentti Kekkonen ainakaan suoranaisesti antanut toiminnalle siunausta. Sotilaat toimivat omina päin ja olivat puolensa valinneet. Salainen toiminta auttoi kiistämään kaiken, jos salaisuudet joskus paljastuisivat, Rislakki kirjoittaa. Amerikkalaiset tunnustivat jatkosodan jälkeen, että Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Kun Suomesta ei tullut sosialistista, Yhdysvallat ryhtyi vaivihkaa auttamaan. Se oli monimutkainen prosessi: diplomaattista tukea Neuvostoliiton pyrkimyksiä vastaan, suoraa talousapua, kaupan ja kulttuurivaihdon edistämistä sekä rahaa antikommunistiseen mielipidemuokkaukseen. Siihen kuului myös CIA:n dollariapu porvareille ja demareille. Ammattiyhdistysliikkeissä demarit olivat amerikkalaisten tärkeimpiä liittolaisia, joihin luotettiin... Yhdysvallat lännetti Suomea samaan aikaan kun Neuvostoliitto pyrki suomettamaan Suomea. (Jukka Rislakki: Paha sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi, 2010, arvostelu Unto Hämäläinen hs 17.9.2010)

Vertaa: Saksalaisten kuvaa Amerikasta!

”Veljet nämä amerikkalaiset ovat taivaisiin asti lemuavia kaupustelijasieluja. Kuolleita kaikelle kulttuurille, hiirimäisen kuolleita. Amerikkalaisilla ei ole kiinnostusta muuhun kuin kaupalliseen ja tekniseen kyvykkyyteen. Mutta tälläkään maaperällä ei ole kasvanut esille mitään orgaanisesti sisältäpäin, vaan kaikki on väkivaltaisesti ulkoa tuotua, perustaa vailla olevaa kulttuuria. Amerikkalaisilla ei ole isänmaata, ei mitään näkyvää valtiota. Amerikkalaiset eivät tunne mitään, heillä ei ole minkäänlaista ajatusta, niinpä valtiokaan ei ole onnen ja moraalin instituutio, vaan ainoastaan materiaalinen konventio. Tämä on todellinen perikadon maa. Eivät vain ihmiset vaan jopa luonto ovat materialismin ja kaupan turmelemia.” Näin kirjoitti Nikolaus Lenau Saksanmaalle lyhyen Yhdysvaltojen vierailunsa aikana 1832. Kohdatessaan kaikkialle levinneen vieraantuneisuuden hän ymmärsi, että amerikkalaisten vapaus on näennäisvapautta. Yhdysvallat sai jo 1900-luvun vaiheessa kaupallisuuden, menestyksen teologian, ansiotyön (erotuksena kutsumustyölle), roskakulttuurin, mekaanisuuden, kaupungistumisen, sosiaalisen liikkuvuuden, vieraantumisen ja kaikkinaisen muun rappion ja yleisen perikadon länsimaailman imagon. Amerikassa kaiken alkuna oli kansalaisyhteiskunta, eikä valtiota eurooppalaisessa mielessä kehittynyt. Hegelille oli itsessään selvää, että Amerikka oli tuomittu kulttuuriseen alemmuuteen ja historialliseen mitättömyyteen. Karl Marx kirjoitti, että itärannikon anglosaksit ja juutalaiset kannattivat jatkuvaa ekspansiota finanssipääoman etujen turvaamiseksi. Laajentumisen tekosyynä he käyttävät juutalaisen maailmankansalaisuuden luomaa ihmisoikeuksien evankeliumia. Willian Thomas Steadille Amerikka näyttäytyi 1901 kauhukuvana tulevasta massayhteiskunnasta, miesvihamielisestä rationalismista ja yksilöllisyyden tuhoavasta massakulttuurista. Vuonna 1906 amerikanismi oli iskusana. (Aulis Kallio Kanava 2/2004)

Venäläinen juomakulttuuri sosiaalista

Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008

Kaksoisjako, jossa ortodoksinen usko yhtyy pakanalliseen mytologiaan ja kansanrunouteen, selittää monia Venäjän kansan ristiriitaisuuksia. Juuri tästä syystä venäläisyyden ytimessä säilyi aina dionyysinen, ekstaattinen elementti ja tietty taipumus riehuntaan ja anarkiaan. Juomatraditioiden lähteet löytyvät pakanallisten juhlien maagisista rituaaleista, yksilöllistä juopottelua ei tuolloin esiintynyt lainkaan, päihtyminen oli tavallisesti uskonnollinen tai historialliseen juhlaan liittyvä tapahtuma. Perinteiset juomingit olivat ritualisoituja ja kontrolloituja. Se jonka hyväksi asia oli ratkaistu, tarjosi viiniä. Vielä 1920-luvun puolivälissä neljännes juomingeista maalla liittyi ryyppäämiseen kaupankäynnin ja kyläkokousten yhteydessä.

"Ortodoksien uskonto taas ei periaatteessa kiellä alkoholia, vaan jopa tarjoaa ihmisille leipää ja viiniä ehtoollisena. Kuulumista lahkoihin, jotka tarjosivat ehtoollisella viinin sijaan vettä, pidettiin kaikkein suurimpana syntinä. Nähtävästi tästä kumpuaa Venäjällä syvä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät juo ja joita siksi pidetään pakanoina ja houkkina. Tämä on jäänne uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta.”

Kirkollinen vihkiminen antoi avioliitolle lainvoiman, mutta kansan käsityksen mukaan vihkiminen yksin ei riittänyt. Siinä missä hautajaisia edeltävät juomingit oli tarkoitettu helpottamaan vainajan siirtymistä uuteen elämään, mitä menot myös symboloivat, niin hautajaisten jälkeiset pakanalliset muistajaiset oli tarkoitettu varjelemaan eläviä vainajien pahoilta voimilta. Juo kun kaadetaan, kieltäytyä ei sovi. Isännät pitivät jopa velvollisuutenaan juottaa vieraansa humalaan, koska niin kansan keskuudessa sanottiin: ”Se joka ei ole kylläinen ja juovuksissa, ei ole juhlan väärti.” Muinais-Venäjällä juotiin terveydeksi myös Pohjanmaan kautta. Tällöin henkilölle toivottiin terveyden lisäksi myös onnea ja voittoja ja että hänen vihollisensa veri vuotaisi yhtä tyhjiin kuin tämä malja.
Piripintaan täytetty malja symbolisoi rikkautta, yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia. Juoman jäänteitä lasissa pidettiin huonona enteenä, merkkinä siitä, että pahat voimat olivat liikkeellä tai että joku toivoi pahaa.

Talonpoikaiskulttuurissa alkoholia juotiin vain tapojen määräämissä tilanteissa, juoppoja pilkattiin. Maltillisuutta pidettiin normina, tärkeää oli iloita niin, etteivät juhlat menneet pilalle sen enempää itseltä kuin muiltakaan. Juomataidosta tulikin venäläisessä kulttuuriperinteessä jo kauan aikaa sitten eräänlaista uljuutta.

Venäläisissä juomatavoissa alkoi tapahtua muutoksia samoin kuin muuallakin maailmassa 1500-luvun taitteessa, kun uudet juomalaitokset, valtionkapakat, levisivät. 1800-luvun lopulla erityisesti kapakoiden lakkauttaminen ja viinimonopolin syntyminen syvensi ongelmaa. Vanhojen alkoholin käyttötapojen rinnalle tuli uusia, jotka pohjautuivat kollektiivisia ja äärimmäisiä juominkeja ennakoineisiin, arkaaisiin tapoihin. Virallisuus, epäaitous, valheellisuus ja määräykset osallistua mielenosoituksiin suoranaisesti pakottivat juhliin eiväkä voineet olla jättämättä jälkiään ihmisten suhtautumiseen juhlimiseen. Jokaisesta juhlasta tuli siten ennen kaikkea tekosyy juoda itsensä humalaan - juhla ilman vodkaa on kuin passi ilman valokuvaa.

Kollektiivinen juomakulttuuri, joka oli täynnä merkityksiä ja symboliikkaa ja jota yhteisö kontrolloi, on jo kauan sitten vaipunut unholaan. Nyt juodaan yksin, perhepiirissä tai satunnaisessa seurassa, nyt juodaan aiheesta tai aiheetta, juodaan koska se on monelle jo elämäntapa.

Neuvostoliiton tutkijoiden seminaari Tampereella 1984: Missä neuvostoarki?

Eero Ojanen:

 ”Seminaarin päätarkoitus oli kiinnittää huomiota niihin käsiteisiin, joiden avulla teoriat tutkijoiden omissa mielissä muotoutuvat. Länsimaissa Neuvostoliitto edustaa toisen tyyppistä todellisuutta kuin maailman muut ilmiöt ja siksi sitä koskevalle tiedolle asetetaan myös toiset vaatimukset. Neuvostoliitto ei ole fyysisen todellisuuden kaltaista, sellaista jota yleensä pyritään tutkimaan arvovapaasti, tai edes sellaista, jonka huonoja ja hyviä puolia eriteltäisiin jotenkin kiihkottomasti. Länsimaisen idäntutkimuksen erikoisuus on tutkijoiden etäinen suhde kohteeseensa. Kun vieraan kulttuurin tutkijalta yleensä vaaditaan myös omaa kokemusta tuon kulttuurin arkielämästä, on kosketuksen saaminen neuvostokansan arkeen perin hankalaa. Monet pitävät yhä auktoriteettinaan nuoren tutkijan Zbigniew Brzezinskin 1950-luvulla kehittämää määritelmää. Sen mukaan totalitarismiin kuuluu yksi virallisesti hyväksytty ideologia, hierarkkinen yksipuoluejärjestelmä, keskitetty talous, valtion valvoma joukkotiedotus sekä puolueen harjoittama psyykkinen ja fyysinen terrori. Kristian Gerner (kuten Osmo Jussila) esitti, että kun totalitaarinen järjestelmä ennen oli nimenomaan neuvostojärjestelmän tuote, niin nyt se esitetään pikemmin vanhan venäläisen perinteen jatkeena. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan. Iivonen ja Susiluoto pitivät totalitarismia keinotekoisena käsitteenä." (hs 1.9.1984) 

Kommunismin yhtenä paradoksina mainitaan tosiasia, että yksilön merkitystä väheksyvä maailmankäsitys tuotti "vuosisadan barbaarisimmat esimerkit henkilöpalvonnasta” (hs 17.4.1992). Paavo Haavikko kirjoittaa "historian kierrätyksestä": Tärkeintä on, että kuvitelmat eli iskulauseet säilyvät, että tosiasioita ei tunnusteta - eli olisi parempi levittää lantaa kuin puhua paskaa.

Voiko Venäjää tutkia?

Runsaat kolmekymmentä vuotta suomalaiset Venäjän tutkijat ovat kohauttaneet olkapäitään: Venäjää ei voi tutkia, tutkijalta vaaditaan yliluonnollisia taitoja. Ja niin on tehty pientä silppuritutkimusta, avattu vitsien kautta venäläistä todellisuutta tai toistettu vanhoja kehityskaaria. Nyt Aleksanteri-instituutin nuoret tohtorikokelaat, jotka eivät käyneet edes koulua silloin, kun Neuvostoliitto veteli viimeisiään, ovat avanneet portin. Suuri ja mahtava metodologia -julkaisu esittelee lähestymistapoja Venäjän tutkimukseen. Avainsanoja uusissa menetelmissä on monitieteisyys ja diskurssianalyysi.

Kirjassa 17 tutkijaa kaataa myytin toisensa jälkeen. Suvi Kansikas osoittaa, miten suurin toivein 1990-luvun alussa arkistoaineistoa lähdettiin tutkimaan. Syntyi illuusio, että nyt me tiedämme, varsinkin alemmilta päätöksentekotasoilta. Tutkijat joutuivat toteamaan, ettei mitään suurta salaisuutta ollutkaan, ei ollut mitään ”kaksoiskirjanpitoa”. Syntyi uusia näkökulmia kylmään sotaan ja Neuvostoliittoon. Linjanvedot tapahtuivat sen pohjalta, mitä teoreettisia ja metodologisia välineitä kylmän sodan molempien osapuolten motiivien ymmärtämiseksi valittiin.

Susanna Hast tutki etupiirin genealogiaa, ei dollarien ja tankkien ylivaltaa, vaan ”teoretisoi kansainvälisiä suhteita rauhan ja ihmiskunnan onnellisuuden edistämiseksi”.

Mielikuvatutkija Kati Parppei keskittyi Kulikovan taisteluun vuodelta 1380, jota on pidetty Venäjän vapautumisen taisteluna. Hän tuli siihen tulokseen, että tekstit ovat lihoneet ajan myötä, ”kyseessä olisi ollut melko tavanomainen, veronmaksuongelmista alkunsa saanut rajakahakka”.

Diskurssianalyytikko Jussi Lassila toteaa: ”Kätketyn agendan ilmeneminen ”paljaana” tuntuu olevan läsnä monissa venäläisissä yhteiskunnallisissa teksteissä. Esimerkkinä voi mainita ksenofobian, rasismin, autoritaarisuuden tai nationalismin konkreettiset ja diskursiiviset todentumat." Monipuolisilla teksti- ja kielianalyysin välineillä saa selville viattomaan tekstiin, kielitekoon tai muuhun viestinnälliseen elementtiin kätketyn ideologisen agendan.  

Arkistojen avautuminen on osoittanut, että Neuvostoliitto ei käyttänyt ideologiaa vain kulissina. Myös kirjailijoiden ja taiteilijoiden päiväkirjat osoittavat, että sosialistinen realismi ei suinkaan tarkoittanutkaan arkipäivän kuvausta, vaan visiota, kuvauksia siitä, minkälaiseen yhteiskuntaan pyrittiin. Kremlologia, totalitarismi- ja sovjetologiatutkimukset eivät ole hyödyttäneet muuta kuin Yhdysvaltojen (”monopolikapitalismin”) etupiirijakoa. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan. Ulkoasiainneuvos Antti Karppisen mukaan venäläisen kulttuurin yksi huomattava piirre on slovotvortshestvo eli kyky luoda sanallisella tasolla uusia maailmoja reaalimaailman juuri muuttumatta.

Itänaapuria ikänsä tutkineista tuskin muut kuin Tauno Tiusanen ja Max Jakobson osasivat/uskalsivat ennakoida kansalaisten valtavaa voimaa. Aamulla 19.8.1991 politbyron, keskuskomitean, KGB:n, hallituksen, asevoimien ja sisäministeriön valtuuksilla marssi neljä divisioonaa Moskovaan.  Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä ja niin 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan verilöylyn. Miten tämä tulikaan yllätyksenä?

Feministien toiveita

"Ihmisten kesken voidaan luottamus löytää vaivatta kunhan vain päästään tapaamaan ja tulemaan tutuiksi. Ulkopoliittisen keskustelun rajautuminen liturgian vivahteiden repostelemiseksi vain pönkittää autoritaarisia ja hierarkkisia valtarakenteita. Kiistelyt Paasikivi-Seuran ja SN-seuran johtopaikoista eivät ole muuta kuin miesten itsetarkoituksellista kilpailua näkyvistä paikoista hierarkiassa. Ne paikat ovat näkyviä vain niin kauan kun julkinen sana kohdistaa niihin kohtuutonta huomiota eikä käännä kameroitaan sinne, missä todellinen ulkopoliittinen kehitys menee eteenpäin."
(Hilkka Pietilä hs 5.1.1984)

Onko Venäjällä aatteellisuutta?

”Jussi Pullinen kirjoitti Venäjästä, ”jonka toimien taustalla on vaikea nähdä autokannan ikää ja öljyn markkinahintaa suurempaa aatetta”. Väite on omituinen aikana jolloin Venäjän johto korostaa päivä päivältä enemmän aatteellisuuttaan. Siihen kuuluvat oman kansallisen ylemmyyden korostaminen, autoritaarinen johtajuus, demokratian halveksunta, kulttuurinen konservatiivisuus, väkivallan mytologisointi ja vahvemman oikeuden nostaminen pääperiaatteeksi valtioiden välisissä suhteissa.” (Antti Kasvio hs 7.5.2014)

”Kirjoittaja luonnehti Venäjää aatteettomaksi rettelöitsijäksi, jolla on Yhdysvaltain ja Kiinan kanssa yhteinen kulutusideologia. Asiahan on juuri päinvastoin. Länsi ei ymmärrä tai arvosta muuta kuin rahaa, ja siksi se laskeskeli, ettei Venäjä tee mitään Ukrainassa, koska se heikentää maan taloutta. Lännessä ei voida ymmärtää, että joku voisi toimia vastoin taloudellisia etujaan. Venäjä voi kuitenkin toimia niin siksi että se on aatteellinen. Venäjällä talous ei ole ainoa arvo. Muita arvoja on kansallisuus, konservatiivisuus, valta, turvallisuus ja ortodoksisuus. Kirjailija Fjodor Dostojevskin sanoin: Venäjä pelastaa maailman koska se ei tuhoudu läntisen tieteen synnyttämään nihilismiin vaan säilyttää kristillisen uskonsa." (Tapio Ahokallio, hs 7.5.2014)

Kokoomus näkee vain pelottavaa 

Oikein en tiennyt pitäisikö todeksi uskoa, että näin yksipuolisilla näkemyksillä varustettu mies on johtanut Suomea ja tekee nyt työtä  EU:ssa?
"Maanosan toisella reunalla vastassa on arvaamaton, aggressiivinen ja voimansa tunnossa pullisteleva Venäjä, jonka hyökkäys Ukrainaan on ajanut sen suhteet länteen pahimpaan kriisiin sitten kylmän sodan. Tässä ei ole syvälle juurtunutta uskonsotaa eikä fundamentaalia riitaa luonnonvaroista, eli monien kriisien taustalta löytyvä taloudellinen ja uskonnollinen ulottuvuus puuttuu. Kysymys on puhtaasti politiikasta. Venäjän päällimmäinen motiivi on halu näyttää ja vahvistaa omaa suurvalta-asemaansa. Venäjä tahtoo osoittaa olevansa erilainen kuin muut. Se ajattelee voivansa toimia vastoin kansainvälistä oikeutta ja toisella tavalla kuin mikään muu eurooppalainen valtio. Taustalla on myös ikivanhoja geopoliittisia tavoitteita. Yksi tapa pönkittää omaa suurvalta-asemaa on pitää huolta ettei Ukraina ole täysin itsemääräämiskykyinen valtio ja pääsee harjoittamaan Venäjälle epämieluisaa politiikkaa.” (Jyrki Katainen, Suomen Kuvalehti 18.6.2015)

Sofi Oksasen vainoharhainen kuvitelma

27.5.2016 Iltalehti

”Neuvostoaikana Suomi oli Neuvostoliiton näyteikkuna: maa, jonka avulla voitiin osoittaa, että Neuvostoliitto kykenee elämään rauhallista rinnakkaiseloa itsenäisen naapurinsa kanssa. Tosielämässä suomalaisiin koulukirjoihin vaadittiin Moskovan hyväksyntä ja Moskova vaikutti myös siihen, millaisia kirjoja meillä oli saatavilla. Se vaikutti siihen, millaisia kirjoja kirjastoissa oli. Se vaikutti siihen, millaista tietoa meillä oli saatavilla ja millaista tietoa meitä rohkaistiin hankkimaan. Oli toki myös kaikenlaista ruohonjuuritason kapinaa: esimerkiksi eräs kirjastonhoitaja poisti vaaditut kirjat hyllyistä, mutta ei tuhonnut niitä, vaan varastoi ne kotiinsa – ja kirjoista pidettiin juuri vastikään näyttely.
Julkaisin vuonna 2003 Suomessa esikoisromaanini, Viron lähihistoriaa käsittelevän Stalinin lehmät. Törmäsin toimittajiin, jotka kutsuivat kirjaani “neuvostovastaiseksi”, suomettuneen Suomen perussanastoon kuuluvalla, aikoinaan hyvinkin negatiivisella määreellä. Törmäsin myös vasemmistolaistoimittajiin, joiden tiedot Neuvostoliitosta olivat niin hatarat, että he kysyivät hämmentyneesti, miksi neuvostolehdissä ei kirjoitettu virolaisten kyydityksistä, joita käsittelin romaanissani. Törmäsin vanhoihin taistolaisiin, 1960­ ja 70­luvun radikaalivasemmistolaisiin, jotka olivat vakuuttuneita siitä, että kodit, maatilat ja muut omaisuus oli korvattu talonpojille ennen kuin he olivat liittyneet kolhoosiin. Oikeassa elämässä kolhoosiin liittyminen ei ollut vapaaehtoista, eikä omaisuutta korvattu.
Se, että Viron miehityksestä ja neuvostoelämän realiteeteista liikkui paljon totuutena pidettyjä valheita, oli tavallista arkea. Olin kasvanut maailmassa, jossa miehittäjä oli päässyt kirjoittamaan Viron historian mieleisekseen ja neuvostopropagandan jäljet ulottuivat myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle.
Uudelleenitsenäistyneessä Virossa lähihistorian käsittely oli yhä polttavan ajankohtaista, mutta ikätoverini Suomessa pitivät Neuvostoliittoa aiheena, joka oli menneen talven lumia. Sirppi ja vasara ­teepaitoja osteltiin huumorimielessä. Läntisessä ilmapiirissä oli optimismia, joka uskoi Venäjän olevan kohta aivan kuten länsi.
Nyt vapaaehtoisvoimin koottu ja ylläpidetty elektroninen arkisto tarjoaa kaikille pääsyn KGB-arkistoihin. Mutta tähän tilanteeseen pääsy vei vuosikymmeniä ja edessä on paljon työtä. Neuvostoliitossa historia oli väline, joilla oikeutettiin miehitys, ja neuvostohistoriantutkimuksen metodit vain imitoivat tieteellisen tutkimuksen metodeja.
Koska suomettumisen ilmapiiri ei tarkoittanut miehitystä, vaan pikemminkin poliittista nuorallatanssia ja hämärän maastoa, jossa roolit ovat epäselvät, Suomi ei ryhtynyt Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen poistamaan tietoisesti suomettumista eikä selkeää pesäeroa tehty.
 Kun kirjoitettiin kirjeitä, todelliset merkitykset punottiin rivien väleihin ja toisinaan käytettiin salakieltä. KGB:n silmät ja korvat olivat kaikkialla, myös Suomessa, sillä suuren isänmaan jättäneitä ulkovirolaisia seurattiin ankarasti myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Epäsopivien mielipiteiden esittäjä vaaransi pääsynsä Neuvostoliittoon. Sukulaisiamme eli siellä yhä ja matkustamiseen vaadittavien lupien edistäminen oli ympärivuotista työtä. Sen yllä leijui jatkuva uhka siitä, ettemme näkisi enää sukulaisiamme eivätkä kirjeemme enää saapuisi perille, puhelumme menisi läpi. Epäsopivien mielipiteiden esittäjä vaaransi myös sukulaistensa ja tuttaviensa elämän ja mahdollisuudet.
Ja kun tähän kaikkeen kasvoi, siihen mukautui siinä määrin ettei sitä edes ajatellut. Neuvostojärjestelmä pyrki ja nojasi siihen, että ihmiset oppivat olemaan puhumatta järjestelmälle epäsuotuisista asioista ja sisäistävät tämän toimintatavan kyseenalaistamatta. Varsin pitkälle se myös onnistui.
Myös minä olen puheenvuorossani vertaillut Venäjän nykyjärjestelmää siihen, mitä Neuvostoliitto oli tai ei ollut. Vaikka siitä on hyötyä pyrkiessä hahmottamaan Venäjän toimintatapoja, sekään ei yksinään riitä kertomaan, millainen valtio Venäjä on nyt. Venäjää on usein kutsuttu myös kleptokratiaksi ja ryöstökapitalistiseksi maaksi tai oligarkiaksi, mutta kaikki nämä määritelmät perustuvat vapaaehtoiseen kumppanuuteen. Mafiavaltio puolestaan toimii mafiaperheen logiikalla ja sitä johdetaan samalla tavalla. Sen jäsenyys tai siihen kuuluminen ei ole vapaaehtoista kuten ei ole mafiaperheessäkään: siihen synnytään, siihen voidaan adoptoida, mutta siitä ei lähdetä."

 Suomen Kuvalehti
13.10.2014

Sofi Oksanen: Venäjälle kolmas tie?

Nytpä jäi kiinnostamaan mitä taitava kylmänsodan analyytikko Sofi Oksanen (SK 3.10) kirjoittaisi amerikkalaisesta propagandasodasta. Löisivätkö Kauniit ja rohkeat, McDonaldsit ja Rolls-Roycet laudalta itäisen naapurimme vaikutusyritykset? USA:n propagandakoneiston avulla on helppo aivopestä harmaata massaa missä päin maailmaa tahansa ja tehdä se salakavalasti. Ennen vanhaan sanottiin: Vahva ase kommunismia vastaan on juustohampurilainen.
Minkälaisen kirjan Oksanen kirjoittaisi näiden kahden ideologian, maailmankuvan, elämänasenteen taisteluaseista?
Suomi on eittämättä joutunut Venäjän informaatiosotaan. ”Kun systemaattisesti ja koordinoidusti johdetut Pro-Venäjä-trollit rantautuvat häiritsemään kotiäitien vaippakeskusteluja, ollaan arjen ytimessä,” kirjoittaa Oksanen ja viittaa Kaks Plussan ja Vauva-lehden keskustelupalstoihin. Tarvitsee vain vilkaista 1970-luvun Kotiliesi-lehteä ja tietää, mistä meille jalkautuivat Pampersit ja Surfit, amerikkalaiset jättiyritykset. Eivät amerikkalaisia kiinnosta oopperat ja kasvitarhat, eivät Tsaikovski tai Tolstoi.
Kovasti Oksanen hehkuttaa demokratian puutetta, sensuuria ja diktatuuria Venäjäarvioissaan. Jo Neuvostoliiton sorruttua Suomen akatemia, Helsingin yliopisto, Ulkopoliittisesta instituutista puhumattakaan lopettivat kaikkinaisen tuen niille intohimoisille itänaapurin keskustelijoille, jotka ajattelivat, että elämää on markkinatalouden ulkopuolellakin. Neuvostoliiton jälkeen ei eletty ”siirtymätaloudessa kapitalismiin” vaan tietä oli pohjustettu yhteisöllisyyteen, kolmanteen tiehen sosialismin ja kapitalismin jälkeen.
Venäjällä suosioon noussut Putin käyttää yhä järeämpiä menetelmiä ettei arkielämän hollywoodilaistuminen ja finanssialisaatio valtaisi Venäjänkin kulttuuriperinnettä. Läntiset näennäiset vapaudet näyttäytyvät tolstoilaisittain pintaliidolta. Sananvapaus on kaupallistettu ja äänestysvalinta mainonnasta kiinni, rajoittuu yksilön vapaus lompakkoon. Olisiko mahdollista edes leikkiä ajatuksella, että Venäjällä modernisaatio merkitsisikin muuta kuin ”lännen etumatkan kiinni kuromista”? OlisikoVenäjällä sittenkin tarjota kolmas tie ihmiselle löytää onnellinen ja merkityksellinen elämä?

Marketta Horn, Saarijärvi

Venäjän intressejä ei oteta huomioon

Heikki Patomäki: Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan tulkita myös klassisena turvallisuusdilemmana, jota lännessä ei ole ymmärretty. Lännessä vallitsevan tulkinnan mukaan Venäjä pyrkii laajenemaan ja hyökkää siksi naapuriensa kimppuun… jos Ukraina sortuu, vuorossa ovat pian Euroopan maat. Klassinen turvallisuusdilemma: kun valtio A tekee jotain puolustustarkoituksessa, valtio B ymmärtää tämän mahdollisena uhkana ja ryhtyy puolustustoimiin, joita valtio A puolestaan käsittelee uhkana. Näin konflikti laajenee. Vuosina 2000-2001 Putin piti mahdollisena Venäjän ottamista mukaan Naton turvallisuusjärjestelyihin. Yhdysvallat teki selväksi, että tämä ei onnistu. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien Venäjä on tulkinnut Naton laajentumisen turvallisuusuhkaksi itselleen. Irakin sota ja värivallankumoukset olivat lietsoneet vastakkainasettelua. Bukarestin huippukokouksessa vuonna 2008 Georgialle ja Ukrainalle avattiin polku Nato-jäsenyyteen. . monet yhdysvaltalaiset tutkijat ovat varoitelleet Naton laajenemisen vaaroista. Tunnetuin kriitikko on John Mearsheimer, hän sanoo Ukrainan sodan olevan lännen vika. Kiina, Intia ja monet etelän valtiot pitävät länttä ylimielisenä ja että Venäjän turvallisuus. (Heikki Patomäki hs)

Suurlähettiläs Hannu Himanen: Suhtautukaa rationaalisesti

”Niin virallinen Venäjä kuin valtiollinen mediakin viestivät tavalla, joka on hyvin erilainen kuin Suomessa on totuttu. Himanen tarjoaa kanssakäymiseen kriittisen kuuntelun mallia, jota hän itse kertoo soveltaneensa puuttumalla ja keskeyttämällä heti, kun puhe ei tunnut perustuvan tosiasioihin. Kun sen tekee venäläisten kanssa avoimin kortein, he hyväksyvät sen. Kaikkein tärkeintä on, että Venäjää ei pitäisi pelätä. Mitä tahansa Venäjän uhkasta sanotaankin, niin Venäjän käytökseen pitää suhtautua rationaalisesti." (Niilo Simojoen ksml 14.10.2016)

”Venäjä ei ole enää lännen silmissä vihollinen, se näyttää valinneen läntisen modernisaation tien. Tällöin vanhat, ”täysin toisenlaisen” yhteiskunnan käsitteet – kuten totalitarismi - eivät juuri auta nykyisen mullistuksen ymmärtämisessä. Tällä vuosikymmenellä onkin kehittynyt uusi tutkimusalue transitologia. Sovjetologiasta on kuitenkin pitkä ja pulmallinen matka transitologiaan.” (Markku Kivinen hs 21.10.1996)

Kaukaista historiaa ei saa unohtaa!

”Suomen suhde itänaapuriin on aina pyritty pitämään korrektina. Mitäpä muuta voisi tehdäkään? Danielson-Kalmari kirjoitti 1888, miten muinaisen Ruotsi-Suomen poliitikot nöyristelivät Venäjää. Vapauden ajasta 1719-1772 lähtien venäläiset pystyivät vaikuttamaan, erityisesti Pohjan sodan jälkeen. Uudenkaupungin rauhassa 1921 raja vedettiin lähes nykyiseen itärajaan. Seitsemännen artiklan mukaan Venäjällä oli mahdollisuus puuttua Ruotsin hallitusmuodon muutoksiin.  Maiden välille solmittiin 1724 12-vuotinen ystävyysliitto. Ruotsin johtajana, pääministerinä, toimi Arvid Bernhard Horn. ”Jotta Ruotsi ei olisi sitoutunut liikaa itään, hän solmi ystävyyssopimuksen myös Ranskan ja Englannin kanssa. Hornia voidaan verrata J.K. Paasikiveen, sillä heidän maltillisessa tasapainoilupolitiikassaan on paljon yhteisiä piirteitä. Se näkyy mm. siinä, että varsinainen rähmällään olo alkoi molempien vallasta luopumisen jälkeen. Horn joutui myötäilyn ja rauhanomaisen rinnakaiselon politiikkansa kritiikin vuoksi eroamaan kansliapresidentin tehtävästä 1738. Samaan aikaan alkoi revanssisota Venäjää vastaan. Hornia vastustivat lähinnä sapeliaatelia ja valtaporvaristoa edustaneet miehet, hatut.  Hattuja vastassa olivat maltilliset myssyt.  Ranska ja Venäjä jakoivat runsaasti lahjuksia edustajille.  Hatut valmistelivat Ranskan avulla sotaa Venäjää vastaan. Myssyt ryhtyivät hävittyään matelupolitiikkaan ja ehdottivat Venäjän edustajille Suomen miehittämistä. Myssypuolueen älynväläys oli, että erottamalla näin Suomi Ruotsin yhteydestä myssyt voisivat saavuttaa vaalivoiton poliittisista vastustajistaan. Hatut aloittivat sodan, hävisivät. Venäjän suosikki valittiin Ruotsin kuninkaaksi 1743 ja Ruotsi-Suomesta tuli lähes Venäjän vasalli. Vuosi Turun rauhan jälkeen Ruotsin hallitus vakuutti Venäjälle, että se ei solmisi mitään liittosopimuksia ilman venäläisten lupaa ja jatkoi ystävyys- ja puolustusliittoa Venäjän kanssa. Ruotsin neuvottelut Preussin kanssa lopetettiin Venäjän keisarinnan kirjeen johdosta. Niitti Ruotsi-Suomen ja Venäjän suhteisiin saatiin 1809 kun Suomi irrotettiin Ruotsin yhteydestä.  (Petri Karonen hs 11.10.1996)

Kaupankäynti yleistyi viikinkiajalla ennen 1025. Rautakauden loppupuolella 1150 rakennettiin Suomen muinaislinnat. Ristiretken aika oli väkivaltaisin aika 1025-1300. Suomi merkittiin ensi kertaa osaksi Ruotsia 1253, osaksi katolista kristikuntaa. Itä-Suomi päätyi osaksi ortodoksista Novgorodia. Ja raja määriteltiin Pähkinäsaaren rauhassa 1323. 1200-1400 Suomeen perustettiin kuusi kaupunkia. Kustaa Vaasan aikaan 1600-luvulla uskonpuhdistus pyyhkäisi katolilaisuuden. Luterilaisuus antoi sysäyksen suomen kielen kehittymiselle. Isovihasta eli Venäjän miehityksestä sekä Ruotsin ja Venäjän välisestä hattujen sodasta 1741-43 huolimatta Suomi vaurastui. Napoleon ja Aleksanteri I jakoivat Tilsitissä 1807 Euroopan etupiireikseen. Suomesta tuli suurruhtinaskunta 1809 – metsäteollisuus ja rautatie kehittyivät, sensuuria lievennettiin, tuli oma valuutta ja kansakoululaitos. Vuosisadan vaihteessa taide alkoi nostaa kansallistunnetta Suomessa. Venäläistymistä vastaan nousi 1905 suurlakko. Ensimmäisen eduskuntavaalit pidettiin 1907.

Matti Klinge:
”Itse asiassa voisimme sanoa, että Suomi ei itsenäistynyt Venäjästä, jossa kaikki muuttui, vaan Venäjä Suomesta, jossa lähes kaikki jatkui ennallaan samanlaisena kuin Suomen suuriruhtinaskunnassa 6.12.2007. Kaikkien muiden uusien valtioiden piti luoda valtiolliset instituutiot, hallitus, parlamentti, keskuspankki, oma raha. Suomessa vanha lainsäädäntö pysyi voimassa, eduskunta valittiin vuoden 1906 keisarillisen päätöksen mukaisesti. Markka pysyi markkana. Hovioikeus ja kihlakunnanoikeudet ja raastuvanoikeudet jatkoivat toimintaansa kuten ennenkin. Vanha raja pysytettiin voimassa 1920 vuoden Tarton rauhansopimuksen mukaisesti. Ongelmallista oli vain Venäjän sotajoukkojen läsnäolo Suomessa. Milloin Suomi sitten syntyi? Suomi oli itsessään ikivanha käsite, joka tarkoitti lounaiskulmaa. Se liitettiin muodostettavaan Ruotsin valtakuntaan. Vaasan ja Viipurin maaherrat jne. olivat suorassa suhteessa keskukseen 1809 ja senkin jälkeen. Pohjanmaata ja Karjalaa ei laskettu Suomeen kuuluvaksi, muulla alueella oli jo 1580-luvulta alkaen oma vaakunakin. Suomi täsmentyi käsitteenä Haminan rauhassa 1809. Sivistyksellisesti se kuului Ruotsiin, sotilaallisesti Venäjään.” (hs 6.12.2007)

1918?
Joka päivä torilla tavattiin - ylioppilaat, työläiset, kunnallinen miliisi, venäläisiä sotilaita. Arvid Järnefelt vaati, että kirkot on avattava kaikelle kansalle kokouksia varten, tolstoilaisia ajatuksia. Papit laulattivat kolme tuntia, että ihmiset olisivat väsyneet eivätkä olisi jääneet kuuntelemaan Tolstoita, jonka mukaan usko ja uskonto ovat eri asia, samoin kuin kirkko ja uskonto.

Martti J.Kari kylvää ikuista vihaa!

Saska Saarikoski kirjoittaa: Toisin kuin vakavat Venäjä-tutkijat Martti J. Karin mukaan venäläisyyttä ovat muokanneet slaavilaisuus, bysanttilaisuus, mongolivalta, hajaannus, eurooppalaisuus ja suurvaltakausi.  Nykyisessä venäläisyydessä nämä ominaisuudet ovat sisäkkäin kuin maatuskanuket. Tämän entisen tiedustelu-upseerin verkkoluentoa on katsottu jo miljoona kertaa. Karin mukaan Venäjän koko historia on takonut kansan mieliin samaa opetusta: yksinvalta hyvä, kansanvalta paha. Venäjän kohtalon kolmio – ortodoksinen usko, yksinvaltius sekä nöyrä ja kärsivä kansa – pitää yhteiskuntaa rautahäkissä, jossa ei ole tilaa demokratialle eikä ajattelun vapaudelle. Venäjä on konservatiivinen ja itsevaltainen nyt ja aina… edes genetiikan puolelle Kari ei epäröi astua. Vieraan valloittajan pelko on Karin mukaan venäläisen geneettisessä perimässä. Siellä näkyy myös mongolien vaikutus. ”Kun katsoo geneettistä perimää ne on aika tummia. Ei siellä paljon pellavapäitä ole.  Saarikoski: Tämähän alkaa osiaan kuulostaa paluulta 1930-luvulle – eikä ainoastaan Venäjällä. Karin analyysissä Venäjä on tuomittu kulkemaan ikuisesti sekasorron ja yksinvallan väliä kuin Sisyfos, joka pyörittä kivenjärkälettä vuoren huipulle vain nähdäkseen sen vierivän takaisin alas. ”Se joka ajattelee että Venäjä joskus muuttuu, mutta mä en usko”, Kari sanoo. Voihan niin olla, tulevaisuudesta kun emme tiedä. Mutta sen tiedämme, millaisia tuloksia tällainen ajattelu on tähän mennessä tuottanut. (hs 24.3.2022)

Martti J. Karin nettiluennon, jonka mukaan venäläisen hallintotavan lähtökohtana on viimeiset tuhat vuotta ollut taktinen valehtelu. Kari ulottaa teoriansa kansanluonteen tasolle. i Sauli Niinistö. Lähes vuosikymmenen takaisessa puheessaan valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa hän käyttää vanhaa sanontaa “Kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”.  

Sokea viha, Ehrenburg-piste - eläimellinen regressio

Ilja Ehrenburg (1891-1967) Venäjällä hänet muistettiin ja kai nytkin muistetaan sen sijaan parhaiten sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka sanoi ruman sanan niin kuin se oli: tapa saksalainen! Kyseessä oli kansalliselle tasolle edennyt viha, vaikka se naamioitiin luokkavastakohtiin perustuva taisteluksi. AKS:n Vihan veljien evankeliumin, jossa Elmo E. Kaila, Elias Simojoki ja kumppanit näkivät Suomen pelastumisen mahdollisuuden: kaikenvärisiä ryssiä oli vihattava, se oli totuus, jota Suomen kansa ei vielä ollut oppinut. Se ei osannut vihata, kuten verivihassa vihataan ja juuri tässä piili suuri kansallinen vaara. Voidaan tietenkin sanoa, että kokonaisen kansan kaikkien edustajien vihaaminen merkitsee vaipumista syvään primitiivisyyteen, jossa vieras haju jo laukaisee primitiivireaktion ja jossa korkeammat aivotoiminnot lakaistaan syrjään eläimellisen regression tieltä. Rintamamiehet säilyttivät leikkeitä Ehrenburgin kirjoituksista mukanaan taisteluissa ja korottivat hänet sankarikseen. Hitlerin mielettömän politiikan mukaisesti hyökkääjä tuhosi ja halveksi Venäjän kansaa kykyjensä mukaan masentaakseen sen vastarinnan, mutta tosiasiassa nostatti herättämänsä vihan äärimmilleen ja samalla allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Sota idässä oli mahdollisimman kaukana herrasmiessodasta. Vladimir Pastuhov on kirjoittanut artikkelin Ehrenburg-piste jossa hän pitää naiivina sitä monen venäläisen ajatusta, että Eurooppa olisi kiinnostunut kannattamaan ja ottamaan vastaan oppositiohenkisiä venäläisiä. Näin ei ole. Venäläisyys sinänsä on vastenmielistä ja vaaralliseksi koettua, etenkin Venäjän naapurimaissa. Tässä selitys siihen, miksi Dožd-kanava sai lähteä Latviasta. Nyt on saavutettu Ehrenburg-piste, jossa russofobia -aiheellinen ja ansaittu- on tullut värisokeaksi.
Kirjoittajan mielestä venäläisten emigranttien on syytä ymmärtää tilanne ja käyttäytyä sen mukaisesti eikä ihmetellä, etteivät he ole suosiossa. Sodan aikana tapahtuu kaikenlaista ja vaikka venäläisen kulttuurin cancelointi ei nyt ihan vielä ole tullut päivän sanaksi, on sitäkin harrastettu. Moni on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen Venäjästä ja toivoo, ettei sellaista maata olisi koskaan ollutkaan.  Paljon puhuttu suomalainen russofobia oli varmasti todellisuutta niin maamme itsenäistymisvaiheessa kuin sitten sodan aikanakin. Sen jälkeen kuitenkin saimme aikaan tilanteen, jossa maamme oli suorastaan hermeettisesti eristetty kaikesta venäläisyydestä. Pienimmillään venäläisten määrä maassamme oli laskettavissa pikemmin sadoissa kuin tuhansissa. Rautaesirippu ei sijainnut länsi- vaan itärajallamme. (https://timo-vihavainen.blogspot.com/2022/12/sokea-viha.html)