Suomalaisen kuvaa Venäjästä

 

 12.4.2017

Lukiolaisten käsitys 1980-luvulla ankea

 Tampereen Lenin-museonjohtaja Aimo Minkkinen johti 1980-luvulla tutkimusta, jossa nelisensataa lukiolaista kirjoitti aineen Käsitykseni Neuvostoliitosta. Väliraportti jäi opetusministeriöön. Rahaa tutkimuksen jatkamiseen ei myönnetty. Yleiskuva Neuvostoliitosta oli harmaa ja ankea. Neuvostoliitto miellettiin salamyhkäiseksi ja sulkeutuneeksi maaksi, josta ei tietoja saa. Aiheissa kuvattiin suurta toria, muureja ja sateista surkeaa ilmaa. Ihmiset vaelsivat ohitse harmaissa vaatteissa karvalakki korvilla. Jossain liehui punainen lippu. Ilmapiiriä kuvattiin ahdistavaksi ja ihmiset elivät ikään kuin jonkin oudon paineen alaisina. NL kuvattiin pakon ja kyttäämisen maana, missä ihmisiä valvotaan orwellimaisesti. Yrmeät ja tiukat rajamuodollisuudet olivat hätkähdyttäneet nuoria. Heitä hätkähdytti autojen vähyys ja huonokuntoisuus. Tuotteiden huono laatu, tyylittömyys, epäkäytännöllisyys ja vanhanaikaisuus pistivät monien silmään. Rakennuksia pidettiin viimeistelemättöminä. Jopa Tiedonantaja myönsi, että juhlapuheiden ystävyysvakuutukset ja koululaisten käsitykset ovat kuin eri planeetalta. Mutta ainutkaan kirjoittaja ei kokenut Neuvostoliittoa uhkaavana. (Ilkka Malmberg, hs 10.9.1986)


 Suomalaisnuoret ja idän ihmemaa

(Länsiväylä-lehti esitteli vuonna 1989 Pentti Raittilan tutkimusta, Valtion painatuskeskus)
Suomalainen lukioikäinen keskivertonuori ei juuri ymmärrä Neuvostoliiton sisäisiä oloja, poliittista systeemiä, kulttuuria tai kansalaista. Kaupallisen angloamerikkalaisen viihdetarjonnan tulvassa nuoret eivät kiinnostu arkipäivässä harmaalta tuntuvan ja pelottavankin maan asioista. Raittila: ”Heikko historiatuntemus vaikeuttaa Neuvostoliiton erityispiirteiden ja ongelmien ymmärtämistä ja tekee niistä nuoren silmissä järjettömiä kummallisuuksia.” Kun Raittila kysyi nuorilta heidän omaa arviotaan siitä, mistä he pääasiallisesti ovat saaneet tietonsa Neuvostoliitosta, ylivoimaisiksi ykköseksi nousivat televisio ja sanomalehdet. Maailmankuva muovaa Neuvostoliittokuvaa. Se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä maasta koskevaa tietoa nuoret uskovat. ”Koulussa puhutaan vain haitoista ja kolhooseista, ei sillä tiedolla tämän hetken kuvaa muodosteta.” Vastaanottajan maailmankuva ohjaa uuden tiedon ja kokemuksen omaksumista. Esimerkiksi Neuvostoliiton matkalla nähty todellisuus voidaan tulkita hyvin eri tavoin. Toinen ihastelee baletin tasoa ja kulttuurimuistomerkkien säilymistä ja pitää neuvostoihmisiä lämpiminä. Toinen muistaa ainoastaan Viipurin aseman WC:n, kauppojen jonot ja hotellin töykeän tarjoilijan. Gorba selitti Reagonin mennen tullen.  Selityksenä Raittila esittää Gorban tiedotusvälineissä saaman suuren julkisuuden.
- Huono on koko hallitustapa, ihmisten on pakko asua Neuvostoliitossa… politiikka sotketaan kaikkeen.
- Lahjonta, kansallisen eriarvoisuus, liian jyrkkä valvonta, holhoaminen.
- Elämä siellä on yksitoikkoista.
- Liikaa sotilasvaltio, ei saa matkustaa, tulli on lapasellinen, mielipiteet kielletään, kaupoissa ei mitään järkevää, venäläiset ylimielisiä, laiskoja, armeija älytön ettei voi kuin nauraa, kaksi vuotta eikä kunnon lomia.
Neljännes vastaajista:
- Hyvää on halpa viina, halvat naiset ja hyvä kaviaari
- Suolakurkut ja valkosipuli
- Ei mikään muu kuin jääkiekko - selvä osoitus siitä, että nuorison on helppo muuttaa asenteitaan silloin, kun ilmassa on jotain uutta.
- Neuvostoliitossa tavarat ja ruoka on halpaa.
- Ei työttömyyttä, palkkaus on suhteellisen tasainen, hyvä ulkopolitiikka, uusi mielenkiintoinen muutos kohti kapitalismia.
- Se että siellä ei ole yhtä paljon köyhyyttä ja nälkää kuin muissa suurissa valtioissa. Maailman parhaat erikoislääkärit.  (Länsiväylä 9.4.1989)

”Neuvosliitto ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Se on tämän päivän ehdoilla nuorille kieltojen ja vapauden rajoitusten ankea ja alkeellinen maa. Tiedetään, että myös Neuvostoliiton nuoriso etsii yhä avoimemmin käyttäytymismallinsa lännestä. Coca-cola, pizzat, rock ja videot tekevät vauhdikkaasti tuloaan sen elämään.  Gorbatsovin hyvän imagon suomalaisten nuorten keskuudessa tulisi olla rohkaiseva.” (Erkki Pennanen, hs 26.1.1987)

Homosos alistuva

"Zinovjevin mukaan homosos on opetettu elämään kurjissa olosuhteissa, hän on valmis kokemaan vaikeuksia, odottaa alinomaa yhä parempaa, tottelee vallanpitäjän määräyksiä. Homosos pyrkii aiheuttamaan haittaa niille, jotka rikkovat tavanomaisia käyttäytymisnormeja, on orjamainen vallanpitäjä ja solidaarinen näiden hyväksymiä maanmiehiään kohtaan. Luonnollisestikin homosos hyväksyy vallanpitäjien toimet ja tuomitsee dissidenttien teot. Homosos kannattaa kaikinpuolisesti johtajiaan, sillä hän omaa ideologisoidun standarditietoisuuden vastuun maasta kokonaisuutena sekä valmiuden uhrautumiseen ja toisten uhraamiseen.  Jos homososia tarkastelee jonkin abstraktisen moraalin kannalta, hän vaikuttaa tyystin moraalittomalta olennolta. Hän on ensisijaisesti ideologinen olento. Hän kykenee millaiseen ilkitekoon hyvänsä, jos on tarvis."
(Esa Adrian hs 25.9.1983)

"Kollektiivisuuden ilmapiiri sitoo turvalliseen yhteyteen. Suurperhe, suku, kyläyhteisö tai puolue säätävät soveliaan käyttäytymisen. Antropologi Geoffrey Gorer esitti kapalohypoteesin 1940-luvulla. Gorer uskoi aikuisten venäläisten kestävän ankariakin oloja ja pystyvän luottavaisina lykkäämään tyydytystä. Venäläiset arvostavat enemmän totaalista tyydytystä ja suuria juhlia, joita seuraa kuukausien niukkuus kuin pientä parannusta päivittäiseen ruokavalioon. Orgiahakuisuus ja anarkistisen hurjat juomatavat palvelevat pyrkimystä syyllisyydentunteista vapautumiseen. Johtaja ei ole ollut venäläisille isän korvike vaan ihannoitu itse. Politiikan näyttämöllä hän on ollut luja auktoriteettihahmo, joka on sijoittunut epäilyksen ulkopuolelle – kunnes patsaita kaatava raivo on hänet kohdannut. Perinteinen venäläinen kansanluonne poikkeaa ratkaisevasti protestanttisen etiikan omaksuneesta ihmisestä."
(Juhani Ihanus, Marja-Liisa Karlsson, Uusi Suomi 23.11.1990)

 

 

Heikki Luostarinen tutkimuksessaan Perivihollinen


"Ryssä oli keltahampainen aasialaisbarbaari, neukku on taas typerähkö, rahvaanomainen ja lasikansitkeä hahmo, joka seikkailee uskomattoman byrokraattisen tehottomuuden sokkeloissa. Luostarinen arvelee, että vaikka suuri osa suomalaisista arvostelee jyrkästi Neuvostoliiton kansalaisoikeuksia, elintasoa ja byrokratiaa, silti ollaan valmiita nimeämään maa Suomen ystäväksi. Neuvostojohtajia ei pidetä läheskään sellaisena uhkana maailmanrauhalle kuin Ronald Reagonia. Suomen itäinen menneisyys on ymmärretty rikkaudeksi, venäläisiä, bysanttilaisia ja ortodoksisia vaikutteita etsitään.

Neuvostoliittolaisia elokuvia pidettiin liian hitaina. Samoin Tshehovin näyttelemistä. Kysytään, tapahtuuko näissä mitään. Turidmin vaikutus on kaksitahoinen. Usein kulttuurien kohtaamisen sijasta öykkäri kohtaa trokarin ja tarjolla on sovinnaisia ja monumentaalisia kohteita vieraannuttavan propagandan höystämänä. Sosialismin saavutusten näyttelyiden sijasta ihmiset tahtoisivat nähdä toisia ihmisiä."
(Ilkka Malmberg, hs 10.9.1986)

Tarmo Manni ihastuu venäläisiin!

Tuula Saarikoski: Elämä Tarmo Mannina 2002: "Tarmo saa suuren akatemia-apurahan ja lähtee Neuvostoliittoon. Matkaohjelma vie hänet Kaukasiaan, Gruusiaan. Hän koki Tbilisissä vavistuttavan, sydäntä ja silmiä avaavan elämyksen. Hän tapaa kansan joka ilmaisee rikkaasti, riehakkaasti, avoimesti jopa kuumimmat tunteensa. Nämä ihmiset tuntuivat sietävän loppumatonta juhlaa. He ovat yhdessä, tanssivat ja laulavat ja soittavat, syövät, juovat ja ilakoivat koko päivän, koko yön. Kaikki ovat mukana, teatterilla ei ole rajoja eikä se ole laitos vaan kattaa koko elämän, ja kaikki ihmiset, jopa eläimet, ovat sen näyttelijöitä. Loputon juhla on yhtä värikästä, energistä, herpaantumatonta näytelmää. Se mikä Tarmo Mannissa on vain odottanut esille pääsyä on valmis ottamaan tämän elämyksen vastaan, omaksumaan sen, antautumaan sille. Hän kohtaa jonkin sellaisen hurmion laadun, jona hän sisimmässään tunnistaa, josta hän tajuaa että se on inhimillinen laatu, sama jonka veljet kaukana Suomessa uskalsivat päästää valloilleen vain humalassa, hulluna humalassa. Että se on täällä avoimesti kaikkien koettavissa, kaikkien näkyvissä arkailematta osoitettavissa, tällaisen mahdollisuuden on täytynyt olla sielun syvyyksiä kuohuttava kirkastus. Eikö sekin osoita, miten lähellä tätä kahlitsematonta mutta ylevää ja arvokasta tunteiden virtaa omassa kotimaassa elävien ihmisten tukkoiset ja tukahdutettu elämäntunnot ovat? Voima on sama, vain ilmaisu on kielletty. Kuin se olisi jäänyt kortille elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden vapautuessa säännöstelystä. (hs 23.4.2013)



Äidinmaidossa siirtyvä ryssäviha”

Pauliina Latvala Kerrottu politiikka. Muistitietotutkimus arjen poliittisesta kulttuurista, suomalaisen kirjallisuuden seura 2013

Omaksumme voimakkaita asenteita jo ennen kuin tiedostamme sitä. Ryssävihaksi kutsutun poliittiskulttuurisen konstruktion kohdalla on nähtävä, ettei pelkästään sotien ja pulan sukupolvi (syntyi 1900 luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ks Roos 1987) selitä poliittisessa sosialisaatiossa siirtyneitä asenteita, vaan akana on hyvin pitkä traditio. Poliittisen kulttuurin perintöömme kuuluvat negatiiviset mielikuvat itänaapuria kohtaan palautuvat jo 1650-luvulle, mutta ennen kaikkea 1710-luvulle, joka Kustaa H J Vilkunan 2005 sanoja lainakseni oli vihan, vainon ja venäläisen vallan aikaa. Ryssävihan pitkä traditio on huomioitava nykyisissä muistoissa vaikka 1930-luvun alussa syntyneet elivät lapsuuttaan sotavuosina 1930-1940-luvuilla sotapropagandan ollessa voimakkaimmillaan. Venäläisiä koskevat poliittisen perinteen muodot kuten iskulauseet, laulut runot, vitsit, sananlaskut, pakinat, pilakuvat ja arvoitukset ovat jääneet mieleen koko elämän ajaksi. Venäläiset kuvattiin tuolloin lehdistössä perinteen ja visuaalisen kulttuurin keinoin ideaalisuomalaisten vastakohdiksi: epäluotettaviksi, aggressiivisiksi, siivottomiksi barbaareiksi. Venäjä/Neuvostoliitto ei tutkimusaineistoni valossa asetu pelkästään vihan kohteeksi, kuten vuonna 1950 syntynyt maanviljelijä kertoo. Maata ihailtiin, mutta sillä saatettiin pelotella lapsia. Ryssäviha mytologisointiin jo 1920-luvulla osaksi isänmaallisuutta. Kansallista identiteetti rakennettiin istuttamalla vihaa venäläisiä kohtaan. Toimittajin, opettajiin ja upseereihin pyrittiin vaikuttamaan jotta heidän kauttaan saataisiin laajat joukot negatiivisten venäläisstereotypioiden kannalle.

Kansainvälisesti ryssävihaa on tutkittu vähän. Zürichissä Gabriele Scheidegger pitää vihan perustana kulttuurien erilaisuuteen perustuvaa väärinkäsitystä. Itäisessä ja läntisessä kulttuurissa tietyillä asioilla on erilaiset etumerkit. (Jukka-Pekka Lappalainen)

Ruotsin valtakunnan piirissä – siis Suomessakin 1500- ja 1600-luvuilla - tunnetun ryssävihan lähtökohtana on havainto, että Ruotsissa vallitsi naapurista melko yksimielinen käsitys. Tämä Venäjän kuva on kasvanut vaatimattomasta alusta Iivana Julman ajalta yksityiskohdiltaan tarkaksi näkemykseksi. Sen romahdutti vasta Pietari Suuren toimeenpanema uudistaminen 1700-luvulla. Tuo kuva sisälsi käsityksen, että naapurimaa oli despotia, uskoltaan harhaoppinen ja että sen asukkaiden sydämissä asuivat kaikki sodoman ja gomorran synnit. Venäjän valtakunta esitettiin hyökkäyshaluiseksi, muukalaisia vieroksuvaksi, alamaisiaan ankarasti vartioivaksi ja perin takapajuiseksi, niin että kukaan ei tietänyt, pitikö sitä vavista ja pelätä vai pitikö sille nauraa. Koko länsimaissa Venäjän kuvan huono alku osuu 1400-luvun loppuun, jolloin Moskovan suuriruhtinas Iivana III Vasiljevitsh ravisti tataarien ikeen ja liitti Novgorodin valtakuntaansa 1478 tuoden näin valtionsa Euroopan näköpiiriin. Ryssävihan alkumuotona voinee pitää liivinmaalaisen Christian Bomhowerin teosta 1507, joka oli tarkoitettu vauhdittamaan ristiretkeä ja anesaarnoja. Venäläiset voivat kyllä olla oikeiden ihmisten näköisiä, mutta olivathan apinatkin jotenkin näköisiämme olematta silti inhimillisiä olentoja. Ruotsin kuninkaat ja kanslerit puhuivat valtiopäivillä Venäjästä, piispat väittelivät ortodoksisen uskonnon virheistä ja maanpakolaiset pantiin kirjoittamaan muistelmia entisen isämaansa oloista. Ensimmäinen Venäjän tuntija oli Petrus Petrejus, Lindköpingin piispan poika 1615. Petrus luetteloi tarkkaan kaikki venäläisten poikkeavat piirteet, ankaran valtiomuodon aiheuttaman orjamaisuuden ja sen vastapainona suvaitsevan yksityiselämän. Käkisalmen Simon Igumeni kirjoitti kiistakirjoituksen pyhäinkuvien kumartamista vastaan ja kankeasta venäläisestä etiketistä. Erik Palmquistin atlaskokoisessa kuvaniteessä vuodelta 1674 ovat huomion kohteena Venäjän kaupungit ja kirkot, juhlakulkueet ja rikollisten rangaistustavat. Esipietarilaisen ajan läntisen ryssävihan syynä oli ulkopoliittinen tarkoituksenmukaisuus, uskontoero ja laajemmin kulttuuriset väärinkäsitykset, lukemattomat väärinkäsitykset kulttuurien välillä vastapuolen käyttäytyessä odottamattomalla tavalla. (Kari Tarkiainen hs 20.9.1986)

 

Feministien toiveita

"Ihmisten kesken voidaan luottamus löytää vaivatta kunhan vain päästään tapaamaan ja tulemaan tutuiksi. Ulkopoliittisen keskustelun rajautuminen liturgian vivahteiden repostelemiseksi vain pönkittää autoritaarisia ja hierarkkisia valtarakenteita. Kiistelyt Paasikivi-seuran ja SN-seuran johtopaikoista eivät ole muuta kuin miesten itsetarkoituksellista kilpailua näkyvistä paikoista hierarkiassa. Ne paikat ovat näkyviä vain niin kauan kun julkinen sana kohdistaa niihin kohtuutonta huomiota eikä käännä kameroitaan sinne, missä todellinen ulkopoliittinen kehitys menee eteenpäin."
(Hilkka Pietilä hs 5.1.1984)

 

 

Neuvostoliiton tutkijoiden seminaari Tampereella 1984

Eero Ojanen

 ”Seminaarin päätarkoitus oli kiinnittää huomiota niihin käsiteisiin, joiden avulla teoriat tutkijoiden omissa mielissä muotoutuvat.

Länsimaissa Neuvostoliitto edustaa toisen tyyppistä todellisuutta kuin maailman muut ilmiöt ja siksi sitä koskevalle tiedolle asetetaan myös toiset vaatimukset. Neuvostoliitto ei ole fyysisen todellisuuden kaltaista, sellaista jota yleensä pyritään tutkimaan arvovapaasti, tai edes sellaista, jonka huonoja ja hyviä puolia eriteltäisiin jotenkin kiihkottomasti. Länsimaisen idäntutkimuksen erikoisuus on tutkijoiden etäinen suhde kohteeseensa. Kun vieraan kulttuurin tutkijalta yleensä vaaditaan myös omaa kokemusta tuon kulttuurin arkielämästä, on kosketuksen saaminen neuvostokansan arkeen perin hankalaa.

Monet pitävät yhä auktoriteettinaan nuoren tutkijan Zbigniew Brzezinskin 1950-luvulla kehittämää määritelmää. Sen mukaan totalitarismiin kuuluu yksi virallisesti hyväksytty ideologia, hierarkkinen yksipuoluejärjestelmä, keskitetty talous, valtion valvoma joukkotiedotus sekä puolueen harjoittama psyykkinen ja fyysinen terrori.

Kristian Gerner (kuten Osmo Jussila) esitti, että kun totalitaarinen järjestelmä ennen oli nimenomaan neuvostojärjestelmän tuote, niin nyt se esitetään pikemmin vanhan venäläisen perinteen jatkeena. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan. Iivonen ja Susiluoto pitivät totalitarismia keinotekoisena käsitteenä."
(hs 1.9.1984)

 

Kommunismin yhtenä paradoksina mainitaan tosiasia, että yksilön merkitystä väheksyvä maailmankäsitys tuotti "vuosisadan barbaarisimmat esimerkit henkilöpalvonnasta” (HS 17.4.1992). Paavo Haavikko kirjoittaa "historian kierrätyksestä": Tärkeintä on, että kuvitelmat eli iskulauseet säilyvät, että tosiasioita ei tunnusteta - eli olisi parempi levittää lantaa kuin puhua paskaa.


 

Venäläinen juomakulttuuri 

Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008

Kaksoisjako, jossa ortodoksinen usko yhtyy pakanalliseen mytologiaan ja kansanrunouteen, selittää monia Venäjän kansan ristiriitaisuuksia. Juuri tästä syystä venäläisyyden ytimessä säilyi aina dionyysinen, ekstaattinen elementti ja tietty taipumus riehuntaan ja anarkiaan.

Juomatraditioiden lähteet löytyvät pakanallisten juhlien maagisista rituaaleista... yksilöllistä juopottelua ei tuolloin esiintynyt lainkaan... päihtyminen oli tavallisesti uskonnollinen tai historialliseen juhlaan liittyvä tapahtuma. Perinteiset juomingit olivat ritualisoituja ja kontrolloituja... Se jonka hyväksi asia oli ratkaistu, tarjosi viiniä... Vielä 1920-luvun puolivälissä neljännes juomingeista maalla liittyi ryyppäämiseen kaupankäynnin ja kyläkokousten yhteydessä.

"Ortodoksien uskonto taas ei periaatteessa kiellä alkoholia, vaan jopa tarjoaa ihmisille leipää ja viiniä ehtoollisena. Kuulumista lahkoihin, jotka tarjosivat ehtoollisella viinin sijaan vettä, pidettiin kaikkein suurimpana syntinä. Nähtävästi tästä kumpuaa Venäjällä syvä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät juo ja joita siksi pidetään pakanoina ja houkkina. Tämä on jäänne uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta.”

Kirkollinen vihkiminen antoi avioliitolle lainvoiman, mutta kansan käsityksen mukaan vihkiminen yksin ei riittänyt... Siinä missä hautajaisia edeltävät juomingit oli tarkoitettu helpottamaan vainajan siirtymistä uuteen elämään, mitä menot myös symboloivat, niin hautajaisten jälkeiset pakanalliset muistajaiset oli tarkoitettu varjelemaan eläviä vainajien pahoilta voimilta.

Juo kun kaadetaan, kieltäytyä ei sovi. Isännät pitivät jopa velvollisuutenaan juottaa vieraansa humalaan, koska niin kansan keskuudessa sanottiin: ”Se joka ei ole kylläinen ja juovuksissa, ei ole juhlan väärti.” Nykyään se on muuntunut muotoon ”Kunnioitatko minua?”... Muinais-Venäjällä juotiin terveydeksi myös Pohjanmaan kautta. Tällöin henkilölle toivottiin terveyden lisäksi myös onnea ja voittoja ja että hänen vihollisensa veri vuotaisi yhtä tyhjiin kuin tämä malja... Piripintaan täytetty malja symbolisoi rikkautta, yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia. Juoman jäänteitä lasissa pidettiin huonona enteenä, merkkinä siitä, että pahat voimat olivat liikkeellä tai että joku toivoi pahaa.

Talonpoikaiskulttuurissa alkoholia juotiin vain tapojen määräämissä tilanteissa, juoppoja pilkattiin... Maltillisuutta pidettiin normina, tärkeää oli iloita niin, etteivät juhlat menneet pilalle sen enempää itseltä kuin muiltakaan. Juomataidosta tulikin venäläisessä kulttuuriperinteessä jo kauan aikaa sitten eräänlaista uljuutta.

Venäläisissä juomatavoissa alkoi tapahtua muutoksia samoin kuin muuallakin maailmassa 1500-luvun taitteessa, kun uudet juomalaitokset, valtionkapakat, levisivät... Seuraavat muutokset, erityisesti kapakoiden lakkauttaminen ja viinimonopolin syntyminen 1800-luvun lopulla, vain syvensi ongelmaa... Vanhojen alkoholin käyttötapojen rinnalle tuli uusia, jotka tosin nekin pohjautuivat kollektiivisia ja äärimmäisiä juominkeja tavallaan ennakoineisiin, arkaaisiin tapoihin.

Virallisuus, epäaitous, valheellisuus, määräykset osallistua mielenosoituksiin, suoranainen pakottaminen juhliin eivät voineet olla jättämättä jälkiään ihmisten suhtautumiseen juhlimiseen. Jokaisesta juhlasta tuli siten ennen kaikkea tekosyy juoda itsensä humalaan - juhla ilman vodkaa on kuin passi ilman valokuvaa... Kollektiivinen juomakulttuuri, joka oli täynnä merkityksiä ja symboliikkaa ja jota yhteisö kontrolloi, on jo kauan sitten vaipunut unholaan. Nyt juodaan yksin, perhepiirissä tai satunnaisessa seurassa, nyt juodaan aiheesta tai aiheetta, juodaan koska se on monelle jo elämäntapa.”



Ei suuria salaisuuksia

Runsaat kolmekymmentä vuotta suomalaiset Venäjän tutkijat ovat kohauttaneet olkapäitään: Venäjää ei voi tutkia, tutkijalta vaaditaan yliluonnollisia taitoja. Ja niin on tehty pientä silppuritutkimusta, avattu vitsien kautta venäläistä todellisuutta tai toistettu vanhoja kehityskaaria.

Nyt Aleksanteri-instituutin nuoret tohtorikokelaat, jotka eivät käyneet edes koulua silloin, kun Neuvostoliitto veteli viimeisiään, ovat avanneet portin. Suuri ja mahtava metodologia -julkaisu esittelee lähestymistapoja Venäjän tutkimukseen. Avainsanoja uusissa menetelmissä on monitieteisyys ja diskurssianalyysi.

Kirjassa 17 tutkijaa kaataa myytin toisensa jälkeen. Kuvi Kansikas osoittaa, miten suurin toivein 1990-luvun alussa arkistoaineistoa lähdettiin tutkimaan. Syntyi illuusio, että nyt me tiedämme, varsinkin alemmilta päätöksentekotasoilta. Tutkijat joutuivat toteamaan, ettei mitään suurta salaisuutta ollutkaan, ei ollut mitään ”kaksoiskirjanpitoa”. Syntyy uusia näkökulmia kylmään sotaan ja Neuvostoliittoon. Linjanvedot tapahtuvat sen pohjalta, mitä teoreettisia ja metodologisia välineitä kylmän sodan molempien osapuolten motiivien ymmärtämiseksi valitaan.

Susanna Hast tutkii etupiirin genealogiaa eikä hänen päämääränsä ole tutkia dollarien ja tankkien ylivaltaa, vaan ”teoretisoida kansainvälisiä suhteita rauhan ja ihmiskunnan onnellisuuden edistämiseksi”.

Mielikuvatutkija Kati Parppei on keskittynyt Kulikovan taisteluun vuodelta 1380, jota pidetään Venäjän vapautumisen taisteluna. Intensiivisellä lähteiden avaamisella hän päätyy demystifiointiin: Tekstien lihominen ajan myötä... Näyttämölle marssitetaan tärkeitä henkilöitä kirkonmiehistä poliittisiin liittolaisiin, mutta on viitteitä siitä, että ”kyseessä olisi ollut melko tavanomainen, veronmaksuongelmista alkunsa saanut rajakahakka”.

Diskurssianalyytikko Jussi Lassila kyseenalaistaa teksteistä saadut tulokset. Kriittinen diskurssianalyysi pystyy paljastamaan monipuolisilla teksti- ja kielianalyysin välineillä viattomaan tekstiin, kielitekoon tai muuhun viestinnälliseen elementtiin kätketyn ideologisen agendan. Lassila kysyy: ”Kätketyn agendan ilmeneminen ”paljaana” tuntuu olevan läsnä monissa venäläisissä yhteiskunnallisissa teksteissä... Esimerkkinä voi mainita ksenofobian, rasismin, autoritaarisuuden tai nationalismin konkreettiset ja diskursiiviset todentumat." 

Arkistojen avautuminen on osoittanut, että Neuvostoliitto ei käyttänyt ideologiaa vain kulissina. Myös kirjailijoiden ja taiteilijoiden päiväkirjat osoittavat, että sosialistinen realismi ei suinkaan tarkoittanutkaan arkipäivän kuvausta, vaan visiota, kuvauksia siitä, minkälaiseen yhteiskuntaan pyrittiin.

Kremlologia, totalitarismi- ja sovjetologiatutkimukset eivät ole hyödyttäneet muuta kuin Yhdysvaltojen (”monopolikapitalismin”) etupiirijakoa. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan.

Itänaapuria ikänsä tutkineista tuskin muut kuin Tauno Tiusanen ja Max Jakobson osasivat/uskalsivat ennakoida kansalaisten valtavaa voimaa. Aamulla 19.8.1991 politbyron, keskuskomitean, KGB:n, hallituksen, asevoimien ja sisäministeriön valtuuksilla marssi neljä divisioonaa Moskovaan.  Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä ja niin 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan verilöylyn. Miten tämä tulikaan yllätyksenä?

Ulkoasiainneuvos Antti Karppisen mukaan venäläisen kulttuurin yksi huomattava piirre on slovotvortshestvo eli kyky luoda sanallisella tasolla uusia maailmoja reaalimaailman juuri muuttumatta.


Onko Venäjällä aatteellisuutta?

Jussi Pullinen kirjoitti Venäjästä, ”jonka toimien taustalla on vaikea nähdä autokannan ikää ja öljyn markkinahintaa suurempaa aatetta”. Väite on omituinen aikana jolloin Venäjän johto korostaa päivä päivältä enemmän aatteellisuuttaan. Siihen kuuluvat oman kansallisen ylemmyyden korostaminen, autoritaarinen johtajuus, demokratian halveksunta, kulttuurinen konservatiivisuus, väkivallan mytologisointi ja vahvemman oikeuden nostaminen pääperiaatteeksi valtioiden välisissä suhteissa.” (Antti Kasvio hs 7.5.2014)

Kirjoittaja luonnehti Venäjää aatteettomaksi rettelöitsijäksi, jolla on Yhdysvaltain ja Kiinan kanssa yhteinen kulutusideologia. Asiahan on juuri päinvastoin. Länsi ei ymmärrä tai arvosta muuta kuin rahaa, ja siksi se laskeskeli, ettei Venäjä tee mitään Ukrainassa, koska se heikentää maan taloutta. Lännessä ei voida ymmärtää, että joku voisi toimia vastoin taloudellisia etujaan. Venäjä voi kuitenkin toimia niin siksi että se on aatteellinen. Venäjällä talous ei ole ainoa arvo. Muita arvoja on kansallisuus, konservatiivisuus, valta, turvallisuus ja ortodoksisuus. Kirjailija Fjodor Dostojevskin sanoin: Venäjä pelastaa maailman koska se ei tuhoudu läntisen tieteen synnyttämään nihilismiin vaan säilyttää kristillisen uskonsa. (Tapio Ahokallio, hs7.5.2014)


Suomalaisen juuret Siperiassa?

Viitasaarelaislähtiset innostuivat selvittämään perimäänsä. Viitasaari DNA-projekti hyväksyttiin Houstonissa yhdysvaltalaisen, sukututkimuksellisia DNA-testejä tarjoavan toimijan maantieteelliseksi tutkimusalustaksi. Nyt yli sata testitulosta kertovat, että 80 prosenttia testatuista miehistä kuuluu itäiseen perimään. Tätä N-haploryhmää esiintyy muun muassa Siperian ja kuuttien ja kongolian burjaattien isälinjoissa. (Keskisuomalainen 19.2.2014)

Vertaa: Saksalaisten kuvaa Amerikasta!

Veljet nämä amerikkalaiset ovat taivaisiin asti lemuavia kaupustelijasieluja. Kuolleita kaikelle kulttuurille, hiirimäisen kuolleita. Amerikkalaisilla ei ole kiinnostusta muuhun kuin kaupalliseen ja tekniseen kyvykkyyteen. Mutta tälläkään maaperällä ei ole kasvanut esille mitään orgaanisesti sisältäpäin, vaan kaikki on väkivaltaisesti ulkoa tuotua, perustaa vailla olevaa kulttuuria.

Amerikkalaisilla ei ole isänmaata, ei mitään näkyvää valtiota. Amerikkalaiset eivät tunne mitään, heillä ei ole minkäänlaista ajatusta, niinpä valtiokaan ei ole onnen ja moraalin instituutio, vaan ainoastaan materiaalinen konventio. Tämä on todellinen perikadon maa. Eivät vain ihmiset vaan jopa luonto ovat materialismin ja kaupan turmelemia.”

Näin kirjoitti myöhäisromantiikan runoilija Nikolaus Lenau Saksanmaalle lyhyen Yhdysvaltojen vierailunsa aikana lokakuussa 1832. Kohdatessaan kaikkialle levinneen vieraantuneisuuden hän ymmärsi, että amerikkalaisten vapaus on näennäisvapautta.

Yhdysvallat sai jo 1900-luvun vaiheessa kaupallisuuden, menestyksen teologian, ansiotyön (erotuksena kutsumustyölle), roskakulttuurin, mekaanisuuden, kaupungistumisen, sosiaalisen liikkuvuuden, vieraantumisen ja kaikkinaisen muun rappion ja yleisen perikadon länsimaailman imagon, josta sen tunnemme Euroopassa yhä tänään. Eurooppalaisessa ajattelussa Ranskan vallankumous ja sen innoittama latinokeskeinen edistys olivat kovaa valuuttaa. Preussin hovifilosofi Friedrich Hegel katsoi, että historian henki vaikutti vain valtiossa ja valtiossa kulttuuri sai korkeimman ilmauksensa. Vahvaa valtiota edellytti myös kansalaisyhteiskunta kehittyäkseen. Mutta Amerikassa kaiken alkuna oli kansalaisyhteiskunta, eikä valtiota eurooppalaisessa mielessä kehittynyt. Hegelille oli itsessään selvää, että Amerikka oli tuomittu kulttuuriseen alemmuuteen ja historialliseen mitättömyyteen.

Tässä vaiheessa on syytä nostaa esille saksalaiset dissidentit. Johan Wolfgang von Goethe kirjoitti jo 1827 vastauksena myöhäisromantikoille oodin ”Yhdysvalloille”, jossa asetti Euroopan ”rappiolinnat” ja ”hyödyttömät muistot” vastakkain Amerikan ”elävän ajan” kanssa. Maantieteilijä Alexander von Humboldt kirjoitti puolestaan Preussin kuninkaalle Yhdysvalloista: ”Teidän Majesteettinen, se hallitus on tuskin näkyvä ja tuskin tuntuva, mutta se on mahtavampi kuin Teidän Majesteettinne hallitus. Myöhemmin Amerikan ystäviin liittyi myös Karl Marx jolle Yhdysvallat oli myönteisessä mielessä ”lännen voimakkain valtio”, jonka kapitalistinen kehitys loi sosialismin edellytyksiä. Itärannikon anglosaksit ja juutalaiset kannattivat jatkuvaa ekspansiota finanssipääoman etujen turvaamiseksi. Laajentumisen tekosyynä he käyttävät juutalaisen maailmankansalaisuuden luomaa ihmisoikeuksien evankeliumia. Keskilännen germaaniset maanviljelijät olivat eristäytymisen kannalla.

Vuonna 1901 englantilainen kirjailija Willian Thomas Stead julkaisi kirjan teadin amerikkasoistuminen joka tarkoitti modernia teollistumisen ja kaupallisuuden aikaa, tuli muotitermiksi. Amerikka näyttäytyi kauhukuvana tulevasta massayhteiskunnasta, miesvihamielisestä rationalismista ja yksilöllisyyden tuhoavasta massakulttuurista. Vuonna 1906 amerikanismi on iskusana. Britanniaan oli jo ennen Yhdysvaltoja kohdistettu syytökset imperialismista, rahanhimosta ja hyötyajattelusta.

Adolf Halfeld yhdisti anti-imperialismiin ja antisemitismiin naisvihan. Tasa-arvoihanne, hyötyajattelu ja rahan tavoittelu olivat riistänet miehiltä tosi miehisyyden. Naisten esilletulo kaikilla elämänalueilla, etenkin opettajina uhkasi entisestään miehistä intelligentsijaa ja vauhditti kulttuurin rappiota. Alfredr Rosenberg näki Amerikan kauhean naisvallan taustalla intiaaniheimojen matriarkaatin. Hitlerin ja natsien suhde Yhdysvaltoihin oli kaksinainen: sen porvarillista elämäntapaa halveksittiin mutta sen tekniikkaa kopioitiin. (Aulis Kallio Kanava 2/2004)

*****

Andrei Volos nostaa esille ajatuksen venäläisen filosofian erikoislaadusta. Venäläinen ajattelu on suppeaa, mutta erittäin perusteellisesti pohjustettua – sellaista, jolle voi pystyttää korkean rakennelman. Ei ole aikaa laajentua leveyssuunnassa, toisin kuin läntisessä ajattelussa, joka on kuin ”suunnaton navetta”. Venäläinen ajattelu taas on kuin ponnistus avaruuteen, ”kuin raketti, jonka ampumiseen on käytetty vain hyppysellinen täsmällistä tietoa ja tervettä järkeä.” (hs 22.7.2014)


Jyrki Katainen näkee vain pelottavaa 

Oikein en tiennyt pitäisikö todeksi uskoa, että näin yksipuolisilla näkemyksillä varustettu mies on johtanut Suomea ja tekee nyt työtä  EU:ssa?
"Maanosan toisella reunalla vastassa on arvaamaton, aggressiivinen ja voimansa tunnossa pullisteleva Venäjä, jonka hyökkäys Ukrainaan on ajanut sen suhteet länteen pahimpaan kriisiin sitten kylmän sodan. Tässä ei ole syvälle juurtunutta uskonsotaa eikä fundamentaalia riitaa luonnonvaroista, eli monien kriisien taustalta löytyvä taloudellinen ja uskonnollinen ulottuvuus puuttuu. Kysymys on puhtaasti politiikasta. Venäjän päällimmäinen motiivi on halu näyttää ja vahvistaa omaa suurvalta-asemaansa. Venäjä tahtoo osoittaa olevansa erilainen kuin muut. Se ajattelee voivansa toimia vastoin kansainvälistä oikeutta ja toisella tavalla kuin mikään muu eurooppalainen valtio. Taustalla on myös ikivanhoja geopoliittisia tavoitteita. Yksi tapa pönkittää omaa suurvalta-asemaa on pitää huolta ettei Ukraina ole täysin itsemääräämiskykyinen valtio ja pääsee harjoittamaan Venäjälle epämieluisaa politiikkaa.” (Jyrki Katainen, Suomen Kuvalehti 18.6.2015)


”Sovellettuna Venäjä-suhteeseen Pygmalion-tarina menee suurin piirtein näin: Suomi yhdessä lännen kanssa pyrki muuttamaan Venäjän itsensä kaltaiseksi. Tämä oli poutasään maailma, jossa Tarja Halonen ja Vladimir Putin pitivät toisiaan kädestä Allegrossa. Venäjä kehittyi sisäisten traumojen ja haavoittovuuksiensa ajamana aivan päinvastaiseen suuntaan. Monin paikoin lännessä toiveikkuuden etiikka ei sallinut huonojen merkkien oikea-aikaista havaitsemista.  Toiveikkuuden strategian haluttiin pakkomielteisesti toimivan.” (Mika Aaltola, Suomen Kuvalehti 19/15)


Professori Gennadi M. Elfimovin mielestä perivenäläistä on huolestuneisuus, masentuneisuus ja vahvojen johtajien kaipuu. Kansa kärsii nyt oblomovilaisittain oman olemassaolonsa päämäärättömyydestä samaan tapaan kuin vuosisadan alussa. Ihmisillä on nyt, sensuurin sijaan vapauden ja vastuun ongelma ja vapaushan mielletään Venäjällä anarkiaksi, jolla on siellä vuosisataiset juuret. Lainrikkomista ei pidetä yhtä pahana kuin lännessä, koska neuvostoaikaan saatettiin rangaista mistä tahansa, hyvästäkin teosta tai tekemättä jättämisestä, panna vankilaan tai karkottaa. Elfimovin mukaan venäläisiltä puuttuu myös tietynlainen puolustuskyky läntistä todellisuutta kohtaan. Moni on omaksunut epäilyttäviä arvoja varsinkin television kautta, josta tulvii astrologista höpötystä, ufojuttuja ja surkeita läntisiä mainoksia. Vahvan johtajan puuttuessa Venäjää johtaa nyt televisio, kuten Yleisradion entinen pääjohtaja väittää. (Iltalehti 28.1.1995)


Sofi Oksasen vainoharhainen kuvitelma

27.5.2016 Iltalehti
”Neuvostoaikana Suomi oli Neuvostoliiton näyteikkuna: maa, jonka avulla voitiin osoittaa, että Neuvostoliitto kykenee elämään rauhallista rinnakkaiseloa itsenäisen naapurinsa kanssa. Tosielämässä suomalaisiin koulukirjoihin vaadittiin Moskovan hyväksyntä ja Moskova vaikutti myös siihen, millaisia kirjoja meillä oli saatavilla. Se vaikutti siihen, millaisia kirjoja kirjastoissa oli. Se vaikutti siihen, millaista tietoa meillä oli saatavilla ja millaista tietoa meitä rohkaistiin hankkimaan. Oli toki myös kaikenlaista ruohonjuuritason kapinaa: esimerkiksi eräs kirjastonhoitaja poisti vaaditut kirjat hyllyistä, mutta ei tuhonnut niitä, vaan varastoi ne kotiinsa – ja kirjoista pidettiin juuri vastikään näyttely.
Julkaisin vuonna 2003 Suomessa esikoisromaanini, Viron lähihistoriaa käsittelevän Stalinin lehmät. Törmäsin toimittajiin, jotka kutsuivat kirjaani “neuvostovastaiseksi”, suomettuneen Suomen perussanastoon kuuluvalla, aikoinaan hyvinkin negatiivisella määreellä. Törmäsin myös vasemmistolaistoimittajiin, joiden tiedot Neuvostoliitosta olivat niin hatarat, että he kysyivät hämmentyneesti, miksi neuvostolehdissä ei kirjoitettu virolaisten kyydityksistä, joita käsittelin romaanissani. Törmäsin vanhoihin taistolaisiin, 1960­ ja 70­luvun radikaalivasemmistolaisiin, jotka olivat vakuuttuneita siitä, että kodit, maatilat ja muut omaisuus oli korvattu talonpojille ennen kuin he olivat liittyneet kolhoosiin. Oikeassa elämässä kolhoosiin liittyminen ei ollut vapaaehtoista, eikä omaisuutta korvattu.
Se, että Viron miehityksestä ja neuvostoelämän realiteeteista liikkui paljon totuutena pidettyjä valheita, oli tavallista arkea. Olin kasvanut maailmassa, jossa miehittäjä oli päässyt kirjoittamaan Viron historian mieleisekseen ja neuvostopropagandan jäljet ulottuivat myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle.
Uudelleenitsenäistyneessä Virossa lähihistorian käsittely oli yhä polttavan ajankohtaista, mutta ikätoverini Suomessa pitivät Neuvostoliittoa aiheena, joka oli menneen talven lumia. Sirppi ja vasara ­teepaitoja osteltiin huumorimielessä. Läntisessä ilmapiirissä oli optimismia, joka uskoi Venäjän olevan kohta aivan kuten länsi.

Nyt vapaaehtoisvoimin koottu ja ylläpidetty elektroninen arkisto tarjoaa kaikille pääsyn KGB-arkistoihin. Mutta tähän tilanteeseen pääsy vei vuosikymmeniä ja edessä on paljon työtä. Neuvostoliitossa historia oli väline, joilla oikeutettiin miehitys, ja neuvostohistoriantutkimuksen metodit vain imitoivat tieteellisen tutkimuksen metodeja.
Koska suomettumisen ilmapiiri ei tarkoittanut miehitystä, vaan pikemminkin poliittista nuorallatanssia ja hämärän maastoa, jossa roolit ovat epäselvät, Suomi ei ryhtynyt Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen poistamaan tietoisesti suomettumista eikä selkeää pesäeroa tehty.
 Kun kirjoitettiin kirjeitä, todelliset merkitykset punottiin rivien väleihin ja toisinaan käytettiin salakieltä. KGB:n silmät ja korvat olivat kaikkialla, myös Suomessa, sillä suuren isänmaan jättäneitä ulkovirolaisia seurattiin ankarasti myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Epäsopivien mielipiteiden esittäjä vaaransi pääsynsä Neuvostoliittoon. Sukulaisiamme eli siellä yhä ja matkustamiseen vaadittavien lupien edistäminen oli ympärivuotista työtä. Sen yllä leijui jatkuva uhka siitä, ettemme näkisi enää sukulaisiamme eivätkä kirjeemme enää saapuisi perille, puhelumme menisi läpi. Epäsopivien mielipiteiden esittäjä vaaransi myös sukulaistensa ja tuttaviensa elämän ja mahdollisuudet.
Ja kun tähän kaikkeen kasvoi, siihen mukautui siinä määrin ettei sitä edes ajatellut. Neuvostojärjestelmä pyrki ja nojasi siihen, että ihmiset oppivat olemaan puhumatta järjestelmälle epäsuotuisista asioista ja sisäistävät tämän toimintatavan kyseenalaistamatta. Varsin pitkälle se myös onnistui.
Myös minä olen puheenvuorossani vertaillut Venäjän nykyjärjestelmää siihen, mitä Neuvostoliitto oli tai ei ollut. Vaikka siitä on hyötyä pyrkiessä hahmottamaan Venäjän toimintatapoja, sekään ei yksinään riitä kertomaan, millainen valtio Venäjä on nyt. Venäjää on usein kutsuttu myös kleptokratiaksi ja ryöstökapitalistiseksi maaksi tai oligarkiaksi, mutta kaikki nämä määritelmät perustuvat vapaaehtoiseen kumppanuuteen. Mafiavaltio puolestaan toimii mafiaperheen logiikalla ja sitä johdetaan samalla tavalla. Sen jäsenyys tai siihen kuuluminen ei ole vapaaehtoista kuten ei ole mafiaperheessäkään: siihen synnytään, siihen voidaan adoptoida, mutta siitä ei lähdetä.


"Eräs länsimaiden ja itämaiden ero on,

että länteen syntyi keskiajalla roomalaiseen oikeuteen perustuva oikeusjärjestelmä, joka johti absoluuttisen ruhtinasvallan ja valtion syntyyn. Järjestelmä sitoi ruhtinaan lakeihin ja loi omistukselle suojan eli mahdollisti investoinnit. Tämä oli ratkaisevaa teolliselle vallankumoukselle ja länsimaiden irtiotoille 1700-luvun jälkeen eli sille, miksi länsi dominoi nykypäivänä. Idässä omaisuudet ovat perinteisesti olleet sen, joka ne on ottanut. Suhtautuminen talouteen on ”joustavaa”, ja investointeja tekee vain valta, jos sekään. Venäjä ei ole länsimaa huolimatta länsimaisista piirteistään. Venäjän talous on ”basaaritaloutta”, jossa kaupan ja ryöstön raja on epäselvä. Hallitusvalta ei mahdollista talouden toimintaa vaan käyttää valtaa oman ja lähipiirin eduksi. Investointien sijaan rahaa pitää piilottaa ulkomaille ja bulvaaneille tai kaivaa maahan, jotta sitä voi käyttää kun järjestelmä muuttuu. Systeemien ja valtaryhmien jatkuvat muutokset ovat tyypillisiä, eivätkä ihmiset siksi odota ennustettavuutta taloudessa. Heillä on keinonsa hyötyä markkinoiden kulloisistakin asennoista sekä kiertää sisäiset ja ulkoiset pakotteet. (Jukka Korpela prof. Itä-Suomen yliopisto hs 29.7.2014)

Suurlähettiläs Hannu Himanen

”Niin virallinen Venäjä kuin valtiollinen mediakin viestivät tavalla, joka on hyvin erilainen kuin Suomessa on totuttu. Himanen tarjoaa kanssakäymiseen kriittisen kuuntelun mallia, jota hän itse kertoo soveltaneensa puuttumalla ja keskeyttämällä heti, kun puhe ei tunnut perustuvan tosiasioihin. Kun sen tekee venäläisten kanssa avoimin kortein, he hyväksyvät sen. Kaikkein tärkeintä on, että Venäjää ei pitäisi pelätä. Mitä tahansa Venäjän uhkasta sanotaankin, niin Venäjän käytökseen pitää suhtautua rationaalisesti." (Niilo Simojoen ksml 14.10.2016)

”Venäjä ei ole enää lännen silmissä vihollinen, se näyttää valinneen läntisen modernisaation tien. Tällöin vanhat, ”täysin toisenlaisen” yhteiskunnan käsitteet – kuten totalitarismi - eivät juuri auta nykyisen mullistuksen ymmärtämisessä. Tällä vuosikymmenellä onkin kehittynyt uusi tutkimusalue transitologia. Sovjetologiasta on kuitenkin pitkä ja pulmallinen matka transitologiaan.” (Markku Kivinen hs 21.10.1996)


”Ajatellaan, että jos Venäjä vakiintuu liberaaliksi demokratiaksi ja markkinatalousmaaksi, ja jos se hyväksyy vapaakaupan ja läntiset järjestöt, niin se on hyvä. Jos Venäjästä tulee tavalla tai toisella erilainen, se on ainakin uhkaava, ehkä jopa paha, toisin sanoen uskotaan, että vain samanlaiset kuin me itse voivat olla hyviä ja luotettavia. Ortodoksinen Venäjä omaksui omintakeisen roolin kristikunnassa kun Venäjän valtiota alettiin rakentaa, Konstantinopoli sortui 1453 ja Venäjästä tehtiin Bysantin historiallinen seuraaja. Doktriini jonka mukaan Moskova on ”Kolmas Rooma” on määritellyt monia myöhempiä poliittisia väittelyitä Venäjällä. Romanttiset nationalistit olivat messiaanisia: Pyhällä Venäjällä on erityinen tehtävä maailmassa. Kolmannen Rooman doktriini ja uskontokeskeisyys muuntuivat romanttisten nationalistien käsissä ”Venäjän ylivertaiseksi hengeksi ja historialliseksi tehtäväksi”. Romanttisten nationalistien uusi sukupolvi, jota alettiin kutsua slavofiileiksi, ennakoi että Venäjästä  ei koskaan tule muun Euroopan kaltaista paikkaa. Aleksander Gertsen alkoi epäillä kapitalismin ja samalla teollistumisen ja kaupungistumisen siunauksellisuutta Venäjälle jo 1840-luvulla. Gertsenin panos oli kuitenkin päätös erityisestä venäläisestä sosialismista.  Tämä ajatus johti erotteluun valheellisen Euroopan ja todellisen Euroopan välillä. Ajateltiin, että Venäjä voi sanoutua irti valheellisesta Euroopasta, siis kapitalismista, mutta johtaa sivilisaation kehitystä uuteen vaiheeseen, sosialismiin. Venäjän messiaaninen tehtävä liitettiin eurooppalaisen sivilisaation edistämiseen. Vallankumouksen jälkeen Leninkin ajoittain epäili, että usko vallankumoukseen oli sekoittunut ortodoksiseen uskontoon ja nationalismiin. ”En aina tiedä, uskovatko ihmiset Jumalaan vaiko vallankumoukseen.” ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” kommunistinen edistysusko ja venäläinen nationalismi olivat yhdistyneet. Aleksandr Solzhenitsyn edustaa romanttista nationalismia, joka kieltää että lännen taloudellinen tai sotilaallisella ”etumatkalla” olisi merkitystä. Lännen matkimisen sijasta Venäjän olisi taas nostettava kunniaan ”Venäjän ylivertainen henki ja historiallinen tehtävä”. Vladimir Zhirinovski vetoaa kansaan: ”Jos muu maailma ei kunnioita suurta Venäjää ja anna sille sen arvolle kuuluvaa tunnustusta, pannaan se pelkäämään Venäjää ja sen mahtia.” Matka globaalista supervallasta syrjään ajautuneeksi eurooppalaiseksi suurvallaksi voi olla sietämättömän pitkä. Se on liian pitkä, jos kaikki toimivat sen liberalistisen oletuksen pohjalta, että Venäjä on ”jälkeenjäänyt” maa, jonka pitää vain sopeutua ja tulla samanalaiseksi. Venäjä on eurooppalainen Toinen.” (Heikki Patomäki 26.3.1995)

Tämän päivän Venäjällä voidaan kysyä, tuleeko Venäjä jälleen kerran valitsemaan oman, muista poikkeavan tiensä, jota se on kulkenut historiansa eri vaiheissa. Edelleen voidaan kysyä, onko kahden maanosan suurvalta Venäjä ylipäätään integroitavissa länteen. Eikö se pikemminkin halua itse integroida itseensä muita alueita? Venäläinen yhteiskunta kaipaa kehittyäkseen normaaleja vakaita oloja ja yhteyksiä ulkomaailmaa. Tämän prosessin saadessa edetä Venäjän ei tarvis enää olla tuntematon, mystinen tai vaarallinen. (Arto  Mansala hs 22.9.1006)

Kaukaista historiaa ei saa unohtaa!

”Suomen suhde itänaapuriin on aina pyritty pitämään korrektina. Mitäpä muuta voisi tehdäkään? Danielson-Kalmari kirjoitti 1888, miten muinaisen Ruotsi-Suomen poliitikot nöyristelivät Venäjää. Vapauden ajasta 1719-1772 lähtien venäläiset pystyivät vaikuttamaan, erityisesti Pohjan sodan jälkeen. Uudenkaupungin rauhassa 1921 raja vedettiin lähes nykyiseen itärajaan. Seitsemännen artiklan mukaan Venäjällä oli mahdollisuus puuttua Ruotsin hallitusmuodon muutoksiin.  Maiden välille solmittiin 1724 12-vuotinen ystävyysliitto. Ruotsin johtajana, pääministerinä, toimi Arvid Bernhard Horn. ”Jotta Ruotsi ei olisi sitoutunut liikaa itään, hän solmi ystävyyssopimuksen myös Ranskan ja Englannin kanssa. Hornia voidaan verrata J.K. Paasikiveen, sillä heidän maltillisessa tasapainoilupolitiikassaan on paljon yhteisiä piirteitä. Se näkyy mm. siinä, että varsinainen rähmällään olo alkoi molempien vallasta luopumisen jälkeen. Horn joutui myötäilyn ja rauhanomaisen rinnakaiselon politiikkansa kritiikin vuoksi eroamaan kansliapresidentin tehtävästä 1738. Samaan aikaan alkoi revanssisota Venäjää vastaan. Hornia vastustivat lähinnä sapeliaatelia ja valtaporvaristoa edustaneet miehet, hatut.  Hattuja vastassa olivat maltilliset myssyt.  Ranska ja Venäjä jakoivat runsaasti lahjuksia edustajille.  Hatut valmistelivat Ranskan avulla sotaa Venäjää vastaan. Myssyt ryhtyivät hävittyään matelupolitiikkaan ja ehdottivat Venäjän edustajille Suomen miehittämistä. Myssypuolueen älynväläys oli, että erottamalla näin Suomi Ruotsin yhteydestä myssyt voisivat saavuttaa vaalivoiton poliittisista vastustajistaan. Hatut aloittivat sodan, hävisivät. Venäjän suosikki valittiin Ruotsin kuninkaaksi 1743 ja Ruotsi-Suomesta tuli lähes Venäjän vasalli. Vuosi Turun rauhan jälkeen Ruotsin hallitus vakuutti Venäjälle, että se ei solmisi mitään liittosopimuksia ilman venäläisten lupaa ja jatkoi ystävyys- ja puolustusliittoa Venäjän kanssa. Ruotsin neuvottelut Preussin kanssa lopetettiin Venäjän keisarinnan kirjeen johdosta. Niitti Ruotsi-Suomen ja Venäjän suhteisiin saatiin 1809 kun Suomi irrotettiin Ruotsin yhteydestä.  (Petri Karonen hs 11.10.1996)

Kaupankäynti yleistyi viikinkiajalla ennen 1025. Rautakauden loppupuolella 1150 rakennettiin Suomen muinaiaslinnat. Ristiretken aika oli väkivaltaisin aika 1025-1300. Suomi merkittiin ensi kertaa osaksi Ruotsia 1253, osaksi katolista kristikuntaa. Itä-Suomi päätyi osaksi ortodoksista Novgorodia. Ja raja määriteltiin Pähkinäsaaren rauhassa 1323. 1200-1400 Suomeen perustettiin kuusi kaupunkia. Kustaa Vaasan aikaan 1600-luvulla uskonpuhdistus pyyhkäisi katolilaisuuden. Luterilaisuus antoi sysäyksen suomen kielen kehittymiselle. Isovihasta eli Venäjän miehityksestä sekä Ruotsin ja Venäjän välisestä hattujen sodasta 1741-43 huolimatta Suomi vaurastui. Napoleon ja Aleksanteri I jakoivat Tilsitissä 1807 Euroopan etupiireikseen. Suomesta tuli suurruhtinaskunta 1809 – metsäteollisuus ja rautatie kehittyivät, sensuuria lievennettiin, tuli oma valuutta ja kansakoululaitos. Vuosisadan vaihteessa taide alkoi nostaa kansallistunnetta Suomessa. Venäläistymistä vastaan nousi 1905 suurlakko. Ensimmäisen eduskuntavaalit pidettiin 1907.