Marketta Horn 1995
Mielipide

Suomalainen Venäjän asiantuntijan


Suomen Akatemian ei-tutkimus

Suomen Akatemia jakoi 20 milj. mk Venäjän tutkimukseen. Nyt kun Suomen itäraja ei ole enää kahden ideologian, vaan myös kahden yhtenäisen talousalueen raja, onkin suomalaisten tietämyksellä kysyntää.

Akatemian ylitarkastaja Tiina Forsberg epäili suomalaisten monipuolista Venäjän tuntemusta (HS 17.2.95). Forsbergin mukaan Venäjää on tutkittu vähän, arkaluontoisiin asioihin ei ole saanut puuttua, tutkimus ei ole ollut rakennekehityksen kannalta palkitsevaa, tiedolle ei ole ollut kysyntää.

Opetusministeri Isohookana-Asunmaa vertasi tilannetta jopa tarinaan keisarin uusista vaatteista. Venäjän ja Itä-Euroopan Instituutin johtajan Waldemar Melankon mukaan Venäjää on tunnettu Suomessa yhtä huonosti kuin nykyään vain ennen Anjalan liittoa.

Europarlamentin puhemies Klaus Hönsch toivoi Suomen liittymisen Unioniin tuovan Venäjää koskevaa asiantuntemusta päättäviin elimiin. Myös Suomessa vieraillut Grigor Javlinski luotti suomalaisten Venäjän tuntemukseen.


Miksi tutkitaan vain "siirtymä"taloutta?

Nostaako Akatemian suurprojekti suomalaiset Venäjän tutkimuksen kärkeen? Rahoitettavat hankkeet ovat perinteisiä: tutkitaan uskontoa, nationalismia, puoluetta ja siirtymätaloutta. Venäjä näyttää olevan aivan liian tärkeä markkina-alue ja raaka-ainelähde, että sitä analysoitaisiin jostain muusta näkökulmasta kuin markkinatalouden tarpeista. Markkinataloudessa on turvattava raaka-aineiden ja tuotteiden esteetön ja katkeamaton kulku.

Ajatus maastamme sillanrakentajana kylmän sodan blokkien välillä on vaihtunut ajatukseen Suomesta gatewaynä kansainväliselle liiketoiminnalle. Esim. Helsinki University Knowledge Service ei tutki pietarilaisten kansalaisjärjestöjen toimintaa muutoksen käynnistäjänä vaan investointien vaarantajana.

Kun vuonna 1990 moskovalaisilta kysyttiin suurimpia huolenaiheita, nimesi 98 prosenttia ensimmäisenä ympäristöongelmat. Seuraavana huolenaiheena tuli rikollisuus ja kolmantena pula. Järjestelmä on muuttunut, mutta ongelmat ovat entiset. Hiukan ihmetyttää, miksi Akatemian rahoituksessa kartetaan näitä aiheita?

Suomalaiset ovat saaneet kantapään kautta melkoisesti tietoa venäläisten vieraanvaraisuudesta, mutta myös rikollisuudesta. Rajanaapureina tiedämme myös melkoisesti Venäjän ympäristöongelmista. Tiedot ovat yksiselitteisiä ja selkeitä: kyse ei ole enää kriisistä vaan pitkälle edenneestä katastrofista. Teollisuuskeskuksissa ilman saastuminen ylittää raja-arvot kymmenkertaisesti. Pintavesistä kolmeneljännestä on hyötykäyttöön kelpaamatonta. eikä yli puolella venäläisistä vesilaitoksista ole vieläkään minkäänlaisia puhdistuslaitteita (Ulkopolitiikka-lehti 4/94). Teollisuuskeskuksissa ei synny kuin poikkeustapauksissa terveitä lapsia, keski-ikä on romahtanut ja armeijan alokkaat ovat fyysisesti ja henkisesti heikkoja. Minkään kansainvälisen organisaation tuki ei riitä rahoittamaan kuin murto-osan tarvittavista parannuksista.

Syynä katastrofiin pidetään ideologiaa, jonka mukaan luonto tulee alistaa ihmisen palvelukseen. Joidenkin tutkijoiden mielestä vuoden 1917 vallankumouksessa säilytettiin tsaristiset ja bysantilaiset elementit ja muutettiin niin sanotusti vain etumerkkejä. Päämääräksi asetettu uuden sosialistisen ihmisen luominen jatkoi herruuden perinnettä.

 

Mikä on venäläisen maailmankuva tänään?

Viestit Venäjältä kertovat, että koulujen seinille on Leninin ja Gorbatshovin tilalle ripustettu Tolstoi ja Pushkin. Tolstoilainen pasifismi ja pushkinilainen kyläyhteisö ovat nousseet tsaristisen auktoriteettiuskon ja bysanttilaisen maailmanvaltiuden edelle. Tolstoi ei kunnioittanut valtiollisten virkamiesten määräyksiä, sotilaiden aseistusta eikä aristokraattisen perinteen vaalimista. Hänen ihanteenaan oli anarkistinen maatalousyhteiskunta.

YK:n Ympäristö ja kehityskokouksessa Rio de Janeirossa kesäkuussa 1992 julkaistiin Agenda 21. Ympäristöä säästävistä vaatimuksista 2/3 on toteutettavissa vain yhteistoimissa paikallishallinnon kanssa. Mitä me tiedämme Venäjän kyläyhteisöstä? Tolstoin, Solzhenitsyn ja myös Marxin ratkaisuehdotukset venäläisen maatalouden ongelmiin ovat yllättävän lähellä Agenda 21:n kestävän kehityksen vaatimuksia.

Yhdysvaltojen Venäjän tutkijat ovat nousseet massiiviseen vastarintaan. Yhdysvaltojen Slaavilaisen tutkimuksen yhdistys julistaa lehtensä etusivulla: "Mayday!" Määrärahat virtaavat kauppaa ja teknistä know-howta edistäviin hankkeisiin. Suurimmassa yliopistossa aiotaan lopettaa koko slaavilainen tiedekunta. Perustutkimusta ei enää rahoiteta. Koska sovjetologia ei pystynyt ennustamaan "marxilaisen utopian ja totalitarismin romahtamista", sovjetologiaa tieteen haarana ei enää tarvita.

Pitääkö Suomen seurata Yhdysvaltojen esimerkkiä? Miksi Suomessa ei olla kaukaa viisaita ja rahoiteta ekologiaan ja siihen läheisesti liittyvää paikallisen omavaraisuuden tutkimusta? Onko välttämättä valjastettava kaikki resurssit hyödyntämään teknologista kehitystä?

Jos tiede pyrkii vakavasti vastaamaan aikamme polttaviin ongelmiin, silloin myös Akatemian on rahoitettava ekologian, rikollisuuden ja maailmankuvan tutkimusta.

 

********************

Tutkijatapaaminen idänkaupasta

Espoo 5.9.1995

Urpo Kivikari
Turun kauppakorkeakoulu
Tiedoksi: Professori Uolevi Lehtinen Tampereen yliopisto

Koska kirjallinen esitykseni ei tullut ajoissa, Elina Kivi pyysi minua postittamaan oheisen materiaalin suoraan sinulle.

Kiitän Teitä mahdollisuudesta osallistua suomalaiseen tutkijatapaamiseen idänkaupasta myös ekologian, feminismin ja taloudellisen omavaraisuuden perspektiivistä. Ohessa on lyhennelmä siitä aineistosta, jonka toimitin Suomen Akatemialle sen päättäessä kohentaa 21 miljoonalla markalla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Oheinen tutkimussuunnitelmani sai Suomen Akatemian asiantuntijalausunnoissa puoltavat äänet, mutta kun päätettiin rahoittaa vain järjestäytyneitä tutkimushankkeita, jäin yksin.

Olen iloinen jos voin esitellä näkemyksiäni joko tutkimushankkeen kannalta tai seuraavanlaisesti

  1. Paikallinen omavaraisuus versus kansainvälinen työnjako kestävän kehityksen kannalta
  2. Venäjän perinne ja omaleimaisuus yksityisyyttä ja ekologista kestävyyttä suosivan “puuhastelun” malliesimerkkinä.

Kuten ensimmäisessä kirjeessäni kerroin, haluaisin tutustua muihin suomalaisiin tutkijoihin ja saada kontaktiverkoston niihin, jotka ovat kiinnostuneita paikallisen omavaraisuuden kehittelystä Venäjän talousreformin yhteydessä vastapainona kansainväliselle kilpailulle ja työnjaolle.

Tilaisuutenne tarkoitus on

a) tarkastella kriittisesti muuttuneen idänkaupan tutkimustoiminnalle asettamia vaatimuksia ja

b) kehittää kontaktiverkostoa idänkaupan tutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden ja muiden tutkijoiden välillä.

 Kuulen mielelläni kommentteja oheisista artikkeleista ja osallistun yleiseen keskusteluun. En pelkää kritiikki, hiljaisuus ympärilläni kammoksuttaa.

 

*****

 

30.3.1996

Vihreä vetoomus Venäjän vientimiehille

Suomen valtio- ja virkavalta harjoittaa mielestäni edesvastuutonta politiikkaa itänaapurimme suuntaan. Jos aikaisemmin olimme poliittisten puheiden vuoksi rähmällään toistamalla jonninjoutavia fraaseja rauhanomaisesta rinnakkainolosta, olemme nyt ekologisesti rähmällään. Rakennamme luksuskauppoja ja viemme kemian- ja pakkausteollisuuden tuotteita maahan, jonka maaperä ja ihmiset ovat kuihtumassa saasteisiin. Kemira vie 600 miljoonan mk edestä "lannoitteita". Muovien, maalien, ja farmaseuttisten myrkkyjen vienti on moninkertaistunut.

Olemme saaneet kuulla, että Venäjän tehtaiden piipuista lähes kahdeksan kymmenestä laskee polttoaineet suodattamatta ilmaan ja kaupungeista lasketaan samassa suhteessa puhdistamattomat viemärituotteet vesistöön. Myös kahdeksan kymmenestä raskaana olevasta kaupunkilaisnaisesta tietää, että hänen lapsensa ei tule näkemään tervettä päivää. Kuitenkin me kilpailemme markkinaosuuksilla ja vientivoitoilla.

Tuntuu käsittämättömältä, että olemme työntämässä itänaapuriimme - jopa verovaroillamme subventoimalla - sellaista tuotantotapaa ja elämänmallia, jonka aika on auttamattomasti ohi.

Länsimaissa ollaan tietoisia nykytuotantotavan tuomasta yhä laajenevasta sosiaalisesta ja ekologisesta kriisistä.

Markkinatalousyhteiskunnan radikaali muuttamistarve on hyvin tiedossa. Tiedon ja mittaustekniikoiden avulla voidaan yhä tarkemmin osoittaa korkean materiaalisen mukavuuden sivuvaikutukset ja tuleville sukupolville koituvat jälkivaikutukset. Ihmiskunta matkustaa yhteisellä avaruuslaivalla nimeltä maa. Meillä ei ole paikkaa mihin pysähtyä tankkaamaan tai minne tyhjentää jätteet. Mutta valmiin ja toimivan rakenteen purkaminen herättää vastarintaa.

Venäjällä on aloitettava koko infrastruktuurin rakentaminen alusta. Sinne meidän tulisi viedä kaupunkikompostoreita, kuivakäymälöitä, aurinkopaneeleita, junan vaunuja ja välittää konsulteiksi luomuneuvojia ja ravintoterapeutteja.

Nyt rakennamme Imatralle luksuskauppoja. Tiedämme, mistä ne kymmenet tuhannet venäläiset miljonäärit tulevat.

 

 *****

 

17.2.1995

Opetusministeriö on vuosien varrella asettanut useita työryhmiä selvittämään itänaapurin tutkimusta Suomessa. Ideointiseminaareihin on kutsuttu puhujiksi talouselämän ja virkamiesten edustajien lisäksi myös suurimpien sanomalehtien toimittaja. Vapaita tutkijoita, naisista puhumattakaan, ei ole ministeriön alaisen entisen Neuvostoliittoinstituutin tilaisuuksissa ymmärrettävästi näkynyt.

Helppoa ei ole olla koulutukseltaan Venäjän tutkija/slavisti ja kansallisuudeltaan suomalainen. Kanavat vapaalle mielipiteen ilmaisulle puuttuvat ja samalla myös tieteellinen vapaus. Suomessa ei ole ainuttakaan vapaata keskustelufoorumia idäntutkimuksen vilkastuttamiseksi. Valtiolla, teollisuudella ja lehdistöllä on kaikilla oma jalka ojassaan. Seminaareja on järjestetty perinteisen kaavan mukaan. Niin että ei vain mikään muuttuisi.

Jokaiseen komitean mietintöön on tullut lausunto: "Neuvostoliiton tutkimukselle ei myönnetä riittävästi varoja ja siksi ei voida tuottaa parempaa tietoa." Kun se mietinnöissä taas on julkilausuttu, pystyvät asioista päättävät huokaisemaan helpotuksesta. Ongelma on tuotu avoimesti esille, minkä sille sitten mahtaa, jos ei synny parempaa tutkimusta? Tällä konstilla pysyy talvisodan ja yöpakkasten muisto pitkään pyhänä.

Kun sanotaan, että suhde itään pysyy kansallisen olemassaolomme ydinkysymyksenä, ei suinkaan tarkoiteta, että pelättäisiin Venäjän hyökkäystä. Suomalaisen omanarvontunnon pelätään karisevan, jos paljastetaan, miten vuoden 1948 vaaleissa, vuoden 1958 hallitusratkaisuissa ja vuoden 1961 presidentinvaalikampanjassa ongelmat ratkesivat. Rautkallio vielä löytää esimerkkejä salaperäisistä ja salaisista sopimuksista, mutta näyttää siltä, että päättäjätkin olivat ihmisiä ja miehiä, eivät sarjakuvien sankareita. Ei heistä saa suursankareita eikä väsymättömiä yhteyksien luojia.

Seminaarissa 1990-luvun vaihteessa silloisen Neuvostoliittoinstituutin johtaja Valdemar Melanko totesi, että vain ennen Anjalan liittoa Suomessa on tunnettu Venäjää yhtä huonosti kuin nykyään. Jos puhutaan valtioiden välisestä politiikasta ja taloudellisista sopimuksista ja kommunikaatiosta on Melanko eittämättä oikeassa. Perinteinen valtiomiestieto on heikko.

Tieteellis-teknisen yhteistyöjärjestön johtaja Olli Perheentupa sanoi marraskuussa 1990, että Suomessa tutkijoiden intressi määrää sen, mitä Neuvostoliitosta tutkitaan. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Suomelle Venäjä on aivan liian tärkeä ja laaja markkina-alue sekä raaka-ainelähde, että sen analysointi voitaisiin jättää vapaille tutkijoille.

Suomen kohtalonkysymys tulee yhä idästä, nyt ympäristömyrkkyjen, rikollisryhmien ja pakolaisten takia.

Perusraaka-aineiden esteetön ja katkeamaton kulku turvataan vain, jos poliittiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vakaat. Kuka Suomessa olisi rahoittanut tutkimusta, jonka yksiselitteinen lopputulos on, että pinnan alla kiehuu, järjestelmä romahtaa ja ympäristö kuihtuu? Esimerkki clearing-järjestelmän romahtaminen olisi voitu ennakoida. Vientiyritykset uskoivat kernaasti, kun viranomaiset vakuuttivat, että mikään ei tule muuttumaan.

Yli 90 prosenttia neuvostolaisista Suomeen kutsutuista tutkijoista oli insinöörejä. Melanko kutsui tieteellistä tutkijavaihtoa teollisuusvakoiluksi. Suomen Akatemia on saattanut perustella tutkimushankkeen hylkäämistä: "Suomessa ei ole vielä koskaan tehty mainitunkaltaista tutkimusta. Se on siis riskitutkimus. Suomen Akatemia ei rahoita riskitutkimusta."

Suomen Pankilla on oma Venäjän tutkijansa. Kuitenkin kerrotaan, että pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen on erityisen tarkka pankin julkisuuskuvasta. Mitä tahansa ei saa puhua. Markkinoita ei saa ärsyttää (Kristiina Ritvos HS 5.2.1995) Mikä jää tutkijan mahdollisuudeksi? Sama lie koskee sotalaitoksen tutkijoita.

Katastrofaaliseen Venäjä-tutkimuksen tilaan ei ole ollut syynä yksistään ulkopoliittisen johdon kielteisyys, vaan myös tutkimuskohteen erikoisuus. Länsimaiset sovjetologit korostivat, että Neuvostoliiton tutkimukseen ei voida soveltaa tieteellisiä menetelmiä. Tutkimus ei ole tiede vaan taito. Venäläiselle kulttuurille on ominaista, että sellaisetkin asiat, jotka eivät missään tutkimuksissa tai tiedotusvälineissä tule esille, ovat yhteiskunnan sisällä ilmiselviä. Venäjää koskevista kirjoituksista voikin nähdä välittömästi, onko kirjoittaja perehtynyt kohteeseensa paikan päällä vai siirtääkö hän länsimaisia arvoja ja logiikkaa Venäjän tutkimukseen. Eihän yksikään tieteellisesti asiaansa vakavasti suhtautuva tutkija olisi voinut ennustaa Neuvostoliiton sortumista. Venäjällä epävirallinen neuvottelu painaa aina enemmän kuin lakiin sidottu päätös.

On pohdittu Venäjän uhkaa. Kehitys on peräti vaarallista, myöntävät kaikki, mutta ei mitään hätää- Professorin mielestä suurvaltojen konfrontaatio ei toistu, virkatutkijan mukaan presidentin valtaa ei voida kukistaa. Kansainvälinen oikeus ratkaisee, YK:n päätöksissä pienillä kansoilla on suvereniteetti, ETYKin asiakirjassa kaikilla on oikeus mielipiteensä ilmaukseen jne. Sivistysvaltio kunnioittavat tehtyjä sopimuksia.

Aika ja ongelmat ovat muuttuneet. YYA:n solmimisvuonna puhuttiin sotilaallisesta turvallisuudesta, taloudellisesta kilpailukyvystä, valtiosopimuksista, kulttuurinvaihtopöytäkirjoista. Tänään ei kansalaisten turvallisuutta paranneta enää sotilaiden, valtion rajojen tai aseiden avulla. Nykyajan viholliset - atomiaseet, happosateet, turhautuneet kansalaiset - kun eivät valtiollisia rajoja kunnioita.

(Neuvostoliitossa vielä yli 90 prosenttia piipuista päästi saasteet ilmaan täysin suodattamattomina, 90 prosenttia sellutehtaista toimii 90 vuotta vanhoilla koneilla. Yli puolet teollisuudesta ei puhdista jätevesiään. Ongelmajätteet lojuvat tehtaiden pihoilla. Kuolassa 40:stä jäkälälajista enää kolme on jäljellä. Siika on muuttunut värimetallipäästöistä vihreäksi. Sama ydinjätejuna, joka vielä syksyllä 1993 pakkasi kahdeksan päivää Loviisassa, kiertää lakkaamatta keräämässä jätteitä Venäjän rajojen ulkopuolelta velottaen yhdestä suohon kipattavasta kuormasta 400 milj. mk. Venäjällä on aloitettava koko infrastruktuurin rakentaminen alusta. Miksi kilpailemme markkinaosuuksilla ja vientivoitoilla? Eikö tosiaan tajuta, että ihmiskunta matkustaa yhteisellä avaruuslaivalla nimeltä maa. Meillä ei ole paikkaa, mihin pysähtyä tankkaamaan tai tyhjentää jätteet. Venäjälle meidän tulisi viedä kaupunkikompostoreita, kuivakäymälöitä, aurinkopaneeleita, junanvaunuja. Nyt rakennamme Imatralle luksuskauppoja, vaikka tiedämme mistä ne tuhannet venäläiset miljonäärit ovat tienanneet rahansa. Helsingin kaupunginjohtajat Kairamo ja Korpela myivät talvella 1994 Thaimaassa Helsinkiä idänporttina Venäjälle. Eikö heidän olisi rehellisyyden nimissä ollut kerrottava Venäjän tilasta? Turistien, sukulaisten, opiskelijoiden ja yhteisten rakennushankkeiden välityksellä tiedämme Venäjästä asioita, joita taatusti millään muulla kansakunnalla ei ole tiedossaan. Edesvastuutonta Venäjän politiikkaa. Olemme rähmällämme. Aiomme jopa rakentaa moottoritien Helsingistä Pietariin ja ehkä vielä Moskovaan asti.) 

Jos näkökulma Venäjän politiikkaan muuttuu kremlologiasta slavistiikkaan, huipulta kulttuuriin, on suomalaisilla tutkijoilla erikoisasema. Venäläiset ovat puhuneet Suomesta rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan esimerkkinä, läntiset maat esimerkkinä suomettumisesta. Sekä idälle että lännelle Suomi on pilottimaa, mielenkiintoinen laboratorio, jossa idän ja lännen vuorovaikutusta on voitu seurata.

1970-luvulla kukaan ei uskonut Neuvostoliiton suunnitelmatalouteen yhtä vahvasti kuin amerikkalainen pankkiiri. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu yliarvioi pahasti Neuvostoliiton taloudellisen mahdin. Oikeiston mukaan sotilaallinen varustelu vaati luultua suuremman osan luultua pienemmästä taloudesta. Johdonmukainen vääristely Neuvostoliiton uhkasta johti siihen, että Reagonin hallitus syyti 1980-luvulla omaisuuksia puolustukseen yliarvioitua vihollista vastaan. 

Prof. Lev Voronkov Moskovan kansainvälisessä tutkimuskeskuksessa nauroi ivallisesti, kun kysyin Suomen suhteista: "Meille ei kestä kuin kolme tuntia kulkea Suomen yli. Kuka sinne jäisi? Neuvostoliitto on maailman toinen suurvalta. Suomi ei ole suurempi kuin yksi kaupunginosa Moskovassa."

Venäläiset protestoivat kovasti abstraktien vapauksien korostamista vastaan formaalisten ja elintärkeiden perusvapauksien kustannuksella.

"Insinöörien ongelmakeskeisessä opiskelussa pitää miettiä, miten sillan saa pysymään pystyssä tai miten saa koneen toimimaan", puhui Osmo Soininvaara Valtiotieteilijöiden liiton 20-vuotis-seminaarissa 30.9.1994. Hän  pahoitteli, etteivät valtiotieteilijät osaa enää niitä asioita, joita tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi. Valtiotieteilijöiden koulutukseen ei enää kuulu yhteiskuntaa kokonaisuutena ymmärtävää näkemystä. Tarvitaanko valtiotieteilijöitä ylipäätään? Eivätkö ekonomit ja insinöörit hoida yhteiskunnan ongelmat?

 

(KGB uskoi kevättalvella 1985 vakaasti, että maailman sionistinen järjestö maksaa minulle ison tukun dollareita siitä, että villitsen Moskovan älymystöä vastavallankumoukseen. Vihreä naispoliitikko tekemässä väitöskirjaa Neuvostoliiton rauhan käsitteestä oli heille liian läpinäkyvä todiste todellisista aikeistani. Asia ei naurata, kun tämän uhkakuvan takia huomattavatkin professorit kieltäytyivät haastatteluista, minulta vietiin lupa tutustua väitöskirjoihin rauhanomaisesta rinnakkainolosta ja anastettiin sisäänpääsylupa kirjastoihin. Kokemusteni perusteella en voi uskoa, että pöhöttyneiden, vainoharhaisten miesten joukko voisi suunnitella jotain niin täydellistä kuin Suomen presidentin vaali. Kymmenen vuoden istuminen NKP:n papereita pläräämässä Moskovassa ja Helsingissä, vei lopunkin kunnioitukseni järjestelmän toteuttajia kohtaa.)

 

*****


1.9.1994 Toivomus Venäjän ja Itä-Euroopan instituutille seminaarin järjestämisestä

Akateeminen Venäjän tutkimus Suomessa vuodesta 1984 

Tutkijoille varataan 20 minuuttia aikaa esitellä omaa työtään. Jokainen esitelmöitsijä toimii myös toisen opponenttina.  Seminaari on avoin kaikille, jotka esittelevät omaa tutkimustaan.

Perustelu:

  1. Jouduin itse väittelemään tutkimukseni perusratkaisuista vain itseni kanssa. Ehkä hyöty väitöskirjastani olisi ollut suurempi, jos olisin saanut laajemman joukon kommentit.
  2. Venäjän tutkimus on monitieteistä ja siksi tiedekuntajakoon perustuvat lisensiaattiseminaarit eivät yksistään riitä.
  3. Monet ovat valmistaneet tutkimuksensa venäjäksi tai englanniksi. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä suomenkielisiä käsitteitä tutkija käyttää työssään.
  4. Väitöskirjasta saa enemmän irti, kun tutkija itse selvittää epävirallisessa ympäristössä työnsä tutkimusmenetelmän, tulokset ja tulosten hyödyntämismahdollisuudet.
  5. Tutkija tarvitsee yhä enemmän esiintymiskokemusta. Meillä pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia selventää omaa työtämme.