Marketta Horn 1995
Mielipide
Suomalainen Venäjän asiantuntijan
Suomen Akatemian ei-tutkimus
Suomen Akatemia jakoi 20 milj. mk
Venäjän tutkimukseen. Nyt kun Suomen itäraja ei ole enää kahden ideologian,
vaan myös kahden yhtenäisen talousalueen raja, onkin suomalaisten tietämyksellä
kysyntää.
Akatemian ylitarkastaja Tiina
Forsberg epäili suomalaisten monipuolista Venäjän tuntemusta (HS 17.2.95).
Forsbergin mukaan Venäjää on tutkittu vähän, arkaluontoisiin asioihin ei ole
saanut puuttua, tutkimus ei ole ollut rakennekehityksen kannalta palkitsevaa,
tiedolle ei ole ollut kysyntää.
Opetusministeri Isohookana-Asunmaa
vertasi tilannetta jopa tarinaan keisarin uusista vaatteista. Venäjän ja
Itä-Euroopan Instituutin johtajan Waldemar Melankon mukaan Venäjää on tunnettu
Suomessa yhtä huonosti kuin nykyään vain ennen Anjalan liittoa.
Europarlamentin puhemies Klaus Hönsch toivoi Suomen liittymisen Unioniin tuovan Venäjää koskevaa asiantuntemusta päättäviin elimiin. Myös Suomessa vieraillut Grigor Javlinski luotti suomalaisten Venäjän tuntemukseen.
Miksi
tutkitaan vain "siirtymä"taloutta?
Nostaako Akatemian suurprojekti
suomalaiset Venäjän tutkimuksen kärkeen? Rahoitettavat hankkeet ovat
perinteisiä: tutkitaan uskontoa, nationalismia, puoluetta ja
siirtymätaloutta. Venäjä näyttää olevan aivan liian tärkeä markkina-alue ja
raaka-ainelähde, että sitä analysoitaisiin jostain muusta näkökulmasta kuin markkinatalouden tarpeista.
Markkinataloudessa on turvattava raaka-aineiden ja tuotteiden esteetön ja katkeamaton kulku.
Kun vuonna 1990 moskovalaisilta
kysyttiin suurimpia huolenaiheita, nimesi 98 prosenttia ensimmäisenä
ympäristöongelmat. Seuraavana huolenaiheena tuli rikollisuus ja kolmantena pula. Järjestelmä
on muuttunut, mutta ongelmat ovat entiset. Hiukan ihmetyttää, miksi Akatemian
rahoituksessa kartetaan näitä aiheita?
Suomalaiset ovat saaneet kantapään
kautta melkoisesti tietoa venäläisten vieraanvaraisuudesta, mutta myös rikollisuudesta.
Syynä katastrofiin pidetään
ideologiaa, jonka mukaan luonto tulee alistaa ihmisen palvelukseen. Joidenkin
tutkijoiden mielestä vuoden 1917 vallankumouksessa säilytettiin tsaristiset ja
bysantilaiset elementit ja muutettiin niin sanotusti vain etumerkkejä.
Päämääräksi asetettu uuden sosialistisen ihmisen luominen jatkoi herruuden
perinnettä.
Mikä on
venäläisen maailmankuva tänään?
Viestit Venäjältä kertovat, että
koulujen seinille on Leninin ja Gorbatshovin tilalle ripustettu Tolstoi ja
Pushkin. Tolstoilainen pasifismi ja pushkinilainen kyläyhteisö ovat nousseet
tsaristisen auktoriteettiuskon ja bysanttilaisen maailmanvaltiuden edelle.
Tolstoi ei kunnioittanut valtiollisten virkamiesten määräyksiä, sotilaiden
aseistusta eikä aristokraattisen perinteen vaalimista. Hänen ihanteenaan oli
anarkistinen maatalousyhteiskunta.
YK:n Ympäristö ja kehityskokouksessa
Rio de Janeirossa kesäkuussa 1992 julkaistiin Agenda 21. Ympäristöä säästävistä
vaatimuksista 2/3 on toteutettavissa vain yhteistoimissa paikallishallinnon
kanssa. Mitä me tiedämme Venäjän kyläyhteisöstä? Tolstoin, Solzhenitsyn ja myös
Marxin ratkaisuehdotukset venäläisen maatalouden ongelmiin ovat yllättävän
lähellä Agenda 21:n kestävän kehityksen vaatimuksia.
Yhdysvaltojen Venäjän tutkijat ovat
nousseet massiiviseen vastarintaan. Yhdysvaltojen Slaavilaisen tutkimuksen
yhdistys julistaa lehtensä etusivulla: "Mayday!" Määrärahat virtaavat
kauppaa ja teknistä know-howta edistäviin hankkeisiin. Suurimmassa yliopistossa
aiotaan lopettaa koko slaavilainen tiedekunta. Perustutkimusta ei enää rahoiteta.
Koska sovjetologia ei pystynyt ennustamaan "marxilaisen utopian ja
totalitarismin romahtamista", sovjetologiaa tieteen haarana ei enää tarvita.
Pitääkö Suomen seurata Yhdysvaltojen
esimerkkiä? Miksi Suomessa ei olla kaukaa viisaita ja rahoiteta ekologiaan ja
siihen läheisesti liittyvää paikallisen omavaraisuuden tutkimusta? Onko
välttämättä valjastettava kaikki resurssit hyödyntämään teknologista kehitystä?
Jos tiede pyrkii vakavasti
vastaamaan aikamme polttaviin ongelmiin, silloin myös Akatemian on rahoitettava
ekologian, rikollisuuden ja maailmankuvan tutkimusta.
********************
Tutkijatapaaminen idänkaupasta
Urpo Kivikari
Turun kauppakorkeakoulu
Tiedoksi: Professori Uolevi Lehtinen Tampereen yliopisto
Koska kirjallinen esitykseni ei
tullut ajoissa, Elina Kivi pyysi minua postittamaan oheisen materiaalin suoraan
sinulle.
Kiitän Teitä mahdollisuudesta
osallistua suomalaiseen tutkijatapaamiseen idänkaupasta myös ekologian,
feminismin ja taloudellisen omavaraisuuden perspektiivistä. Ohessa on
lyhennelmä siitä aineistosta, jonka toimitin Suomen Akatemialle sen päättäessä
kohentaa 21 miljoonalla markalla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Oheinen
tutkimussuunnitelmani sai Suomen Akatemian asiantuntijalausunnoissa puoltavat
äänet, mutta kun päätettiin rahoittaa vain järjestäytyneitä tutkimushankkeita,
jäin yksin.
Olen iloinen jos voin esitellä
näkemyksiäni joko tutkimushankkeen kannalta tai seuraavanlaisesti
- Paikallinen omavaraisuus versus
kansainvälinen työnjako kestävän kehityksen kannalta
- Venäjän perinne ja
omaleimaisuus yksityisyyttä ja ekologista kestävyyttä suosivan
“puuhastelun” malliesimerkkinä.
Kuten ensimmäisessä kirjeessäni
kerroin, haluaisin tutustua muihin suomalaisiin tutkijoihin ja saada kontaktiverkoston
niihin, jotka ovat kiinnostuneita paikallisen omavaraisuuden kehittelystä
Venäjän talousreformin yhteydessä vastapainona kansainväliselle kilpailulle ja
työnjaolle.
Tilaisuutenne tarkoitus on
a) tarkastella kriittisesti
muuttuneen idänkaupan tutkimustoiminnalle asettamia vaatimuksia ja
b) kehittää kontaktiverkostoa
idänkaupan tutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden ja muiden tutkijoiden
välillä.
Kuulen mielelläni kommentteja
oheisista artikkeleista ja osallistun yleiseen keskusteluun. En pelkää
kritiikki, hiljaisuus ympärilläni kammoksuttaa.
*****
30.3.1996
Vihreä
vetoomus Venäjän vientimiehille
Suomen valtio- ja virkavalta
harjoittaa mielestäni edesvastuutonta politiikkaa itänaapurimme suuntaan. Jos
aikaisemmin olimme poliittisten puheiden vuoksi rähmällään toistamalla
jonninjoutavia fraaseja rauhanomaisesta rinnakkainolosta, olemme nyt
ekologisesti rähmällään. Rakennamme luksuskauppoja ja viemme kemian- ja
pakkausteollisuuden tuotteita maahan, jonka maaperä ja ihmiset ovat kuihtumassa
saasteisiin. Kemira vie 600 miljoonan mk edestä "lannoitteita".
Muovien, maalien, ja farmaseuttisten myrkkyjen vienti on moninkertaistunut.
Olemme saaneet kuulla, että Venäjän
tehtaiden piipuista lähes kahdeksan kymmenestä laskee polttoaineet
suodattamatta ilmaan ja kaupungeista lasketaan samassa suhteessa
puhdistamattomat viemärituotteet vesistöön. Myös kahdeksan kymmenestä raskaana
olevasta kaupunkilaisnaisesta tietää, että hänen lapsensa ei tule näkemään
tervettä päivää. Kuitenkin me kilpailemme markkinaosuuksilla ja
vientivoitoilla.
Tuntuu käsittämättömältä, että olemme työntämässä itänaapuriimme - jopa verovaroillamme
subventoimalla - sellaista tuotantotapaa ja elämänmallia, jonka aika on
auttamattomasti ohi.
Länsimaissa ollaan tietoisia
nykytuotantotavan tuomasta yhä laajenevasta sosiaalisesta ja ekologisesta
kriisistä.
Markkinatalousyhteiskunnan radikaali
muuttamistarve on hyvin tiedossa. Tiedon ja mittaustekniikoiden avulla voidaan
yhä tarkemmin osoittaa korkean materiaalisen mukavuuden sivuvaikutukset ja
tuleville sukupolville koituvat jälkivaikutukset. Ihmiskunta matkustaa
yhteisellä avaruuslaivalla nimeltä maa. Meillä ei ole paikkaa mihin pysähtyä
tankkaamaan tai minne tyhjentää jätteet. Mutta valmiin ja toimivan rakenteen
purkaminen herättää vastarintaa.
Venäjällä on aloitettava koko
infrastruktuurin rakentaminen alusta. Sinne meidän tulisi viedä
kaupunkikompostoreita, kuivakäymälöitä, aurinkopaneeleita, junan vaunuja ja
välittää konsulteiksi luomuneuvojia ja ravintoterapeutteja.
Nyt rakennamme Imatralle
luksuskauppoja. Tiedämme, mistä ne kymmenet tuhannet venäläiset miljonäärit
tulevat.
*****
17.2.1995
Opetusministeriö on vuosien varrella
asettanut useita työryhmiä selvittämään itänaapurin tutkimusta Suomessa.
Ideointiseminaareihin on kutsuttu puhujiksi talouselämän ja virkamiesten
edustajien lisäksi myös suurimpien sanomalehtien toimittaja. Vapaita
tutkijoita, naisista puhumattakaan, ei ole ministeriön alaisen entisen
Neuvostoliittoinstituutin tilaisuuksissa ymmärrettävästi näkynyt.
Helppoa ei ole olla koulutukseltaan
Venäjän tutkija/slavisti ja kansallisuudeltaan suomalainen. Kanavat vapaalle
mielipiteen ilmaisulle puuttuvat ja samalla myös tieteellinen vapaus. Suomessa
ei ole ainuttakaan vapaata keskustelufoorumia idäntutkimuksen
vilkastuttamiseksi. Valtiolla, teollisuudella ja lehdistöllä on kaikilla oma
jalka ojassaan. Seminaareja on järjestetty perinteisen kaavan mukaan. Niin että
ei vain mikään muuttuisi.
Jokaiseen komitean mietintöön on
tullut lausunto: "Neuvostoliiton tutkimukselle ei myönnetä riittävästi
varoja ja siksi ei voida tuottaa parempaa tietoa." Kun se mietinnöissä
taas on julkilausuttu, pystyvät asioista päättävät huokaisemaan helpotuksesta.
Ongelma on tuotu avoimesti esille, minkä sille sitten mahtaa, jos ei synny
parempaa tutkimusta? Tällä konstilla pysyy talvisodan ja yöpakkasten muisto
pitkään pyhänä.
Kun sanotaan, että suhde itään pysyy
kansallisen olemassaolomme ydinkysymyksenä, ei suinkaan tarkoiteta, että
pelättäisiin Venäjän hyökkäystä. Suomalaisen omanarvontunnon pelätään
karisevan, jos paljastetaan, miten vuoden
1948 vaaleissa, vuoden 1958 hallitusratkaisuissa ja vuoden 1961
presidentinvaalikampanjassa ongelmat ratkesivat. Rautkallio vielä löytää esimerkkejä salaperäisistä ja
salaisista sopimuksista, mutta näyttää siltä, että päättäjätkin olivat ihmisiä
ja miehiä, eivät sarjakuvien sankareita. Ei heistä saa suursankareita eikä
väsymättömiä yhteyksien luojia.
Seminaarissa 1990-luvun
vaihteessa silloisen Neuvostoliittoinstituutin johtaja Valdemar Melanko totesi,
että vain ennen Anjalan liittoa Suomessa on tunnettu Venäjää yhtä huonosti kuin
nykyään. Jos puhutaan valtioiden välisestä politiikasta ja taloudellisista
sopimuksista ja kommunikaatiosta on Melanko eittämättä oikeassa. Perinteinen
valtiomiestieto on heikko.
Tieteellis-teknisen
yhteistyöjärjestön johtaja Olli Perheentupa sanoi marraskuussa 1990, että
Suomessa tutkijoiden intressi määrää sen, mitä Neuvostoliitosta tutkitaan. Tämä
ei tietenkään pidä paikkaansa. Suomelle Venäjä on aivan liian tärkeä ja laaja
markkina-alue sekä raaka-ainelähde, että sen analysointi voitaisiin jättää
vapaille tutkijoille.
Suomen kohtalonkysymys tulee yhä idästä, nyt
ympäristömyrkkyjen, rikollisryhmien ja pakolaisten takia.
Yli 90 prosenttia neuvostolaisista
Suomeen kutsutuista tutkijoista oli insinöörejä. Melanko kutsui tieteellistä
tutkijavaihtoa teollisuusvakoiluksi. Suomen Akatemia on saattanut perustella
tutkimushankkeen hylkäämistä: "Suomessa ei ole vielä koskaan tehty
mainitunkaltaista tutkimusta. Se on siis riskitutkimus. Suomen Akatemia ei
rahoita riskitutkimusta."
Suomen Pankilla on oma Venäjän tutkijansa. Kuitenkin
kerrotaan, että pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen on erityisen tarkka pankin
julkisuuskuvasta. Mitä tahansa ei saa puhua. Markkinoita ei saa ärsyttää
(Kristiina Ritvos HS 5.2.1995) Mikä jää tutkijan mahdollisuudeksi? Sama lie
koskee sotalaitoksen tutkijoita.
Katastrofaaliseen Venäjä-tutkimuksen
tilaan ei ole ollut syynä yksistään ulkopoliittisen johdon kielteisyys, vaan
myös tutkimuskohteen erikoisuus. Länsimaiset sovjetologit korostivat, että Neuvostoliiton
tutkimukseen ei voida soveltaa tieteellisiä menetelmiä. Tutkimus ei ole tiede
vaan taito. Venäläiselle kulttuurille on ominaista, että sellaisetkin asiat,
jotka eivät missään tutkimuksissa tai tiedotusvälineissä tule esille, ovat
yhteiskunnan sisällä ilmiselviä. Venäjää koskevista kirjoituksista voikin nähdä
välittömästi, onko kirjoittaja perehtynyt kohteeseensa paikan päällä vai
siirtääkö hän länsimaisia arvoja ja logiikkaa Venäjän tutkimukseen.
Eihän yksikään tieteellisesti asiaansa vakavasti suhtautuva tutkija olisi
voinut ennustaa Neuvostoliiton sortumista. Venäjällä epävirallinen
neuvottelu painaa aina enemmän kuin lakiin sidottu päätös.
Aika ja ongelmat ovat muuttuneet.
YYA:n solmimisvuonna puhuttiin sotilaallisesta turvallisuudesta,
taloudellisesta kilpailukyvystä, valtiosopimuksista, kulttuurinvaihtopöytäkirjoista.
Tänään ei kansalaisten turvallisuutta paranneta enää sotilaiden, valtion
rajojen tai aseiden avulla. Nykyajan viholliset - atomiaseet, happosateet,
turhautuneet kansalaiset - kun eivät valtiollisia rajoja kunnioita.
(Neuvostoliitossa
vielä yli 90
prosenttia piipuista päästi saasteet ilmaan täysin suodattamattomina,
90
prosenttia sellutehtaista toimii 90 vuotta vanhoilla koneilla. Yli
puolet
teollisuudesta ei puhdista jätevesiään. Ongelmajätteet lojuvat
tehtaiden
pihoilla. Kuolassa 40:stä jäkälälajista enää kolme on jäljellä. Siika
on
muuttunut värimetallipäästöistä vihreäksi. Sama ydinjätejuna, joka
vielä
syksyllä 1993 pakkasi kahdeksan päivää Loviisassa, kiertää lakkaamatta
keräämässä jätteitä Venäjän rajojen ulkopuolelta velottaen yhdestä
suohon
kipattavasta kuormasta 400 milj. mk. Venäjällä on aloitettava koko
infrastruktuurin rakentaminen alusta. Miksi kilpailemme
markkinaosuuksilla ja
vientivoitoilla? Eikö tosiaan tajuta, että ihmiskunta matkustaa
yhteisellä
avaruuslaivalla nimeltä maa. Meillä ei ole paikkaa, mihin pysähtyä
tankkaamaan
tai tyhjentää jätteet. Venäjälle meidän tulisi viedä
kaupunkikompostoreita,
kuivakäymälöitä, aurinkopaneeleita, junanvaunuja. Nyt rakennamme
Imatralle luksuskauppoja,
vaikka tiedämme mistä ne tuhannet venäläiset miljonäärit ovat
tienanneet
rahansa. Helsingin kaupunginjohtajat Kairamo ja Korpela myivät talvella
1994 Thaimaassa Helsinkiä idänporttina Venäjälle. Eikö heidän olisi
rehellisyyden nimissä ollut kerrottava Venäjän tilasta? Turistien,
sukulaisten,
opiskelijoiden ja yhteisten rakennushankkeiden välityksellä tiedämme
Venäjästä
asioita, joita taatusti millään muulla kansakunnalla ei ole tiedossaan.
Edesvastuutonta Venäjän politiikkaa. Olemme rähmällämme. Aiomme jopa
rakentaa
moottoritien Helsingistä Pietariin ja ehkä vielä Moskovaan asti.)
Jos näkökulma Venäjän politiikkaan
muuttuu kremlologiasta slavistiikkaan, huipulta kulttuuriin, on suomalaisilla
tutkijoilla erikoisasema. Venäläiset ovat puhuneet Suomesta rauhanomaisen
rinnakkainolon politiikan esimerkkinä, läntiset maat esimerkkinä suomettumisesta.
Sekä idälle että lännelle Suomi on pilottimaa, mielenkiintoinen laboratorio,
jossa idän ja lännen vuorovaikutusta on voitu seurata.
1970-luvulla kukaan ei uskonut
Neuvostoliiton suunnitelmatalouteen yhtä vahvasti kuin amerikkalainen
pankkiiri. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu yliarvioi pahasti Neuvostoliiton
taloudellisen mahdin. Oikeiston mukaan sotilaallinen varustelu vaati luultua
suuremman osan luultua pienemmästä taloudesta. Johdonmukainen vääristely
Neuvostoliiton uhkasta johti siihen, että Reagonin hallitus syyti 1980-luvulla
omaisuuksia puolustukseen yliarvioitua vihollista vastaan.
Prof. Lev Voronkov Moskovan
kansainvälisessä tutkimuskeskuksessa nauroi ivallisesti, kun kysyin Suomen
suhteista: "Meille ei kestä kuin kolme tuntia kulkea Suomen yli. Kuka
sinne jäisi? Neuvostoliitto on maailman toinen suurvalta. Suomi ei ole suurempi
kuin yksi kaupunginosa Moskovassa."
Venäläiset protestoivat kovasti
abstraktien vapauksien korostamista vastaan formaalisten ja elintärkeiden
perusvapauksien kustannuksella.
"Insinöörien ongelmakeskeisessä
opiskelussa pitää miettiä, miten sillan saa pysymään pystyssä tai miten saa
koneen toimimaan", puhui Osmo Soininvaara Valtiotieteilijöiden liiton
20-vuotis-seminaarissa 30.9.1994. Hän pahoitteli, etteivät valtiotieteilijät osaa
enää niitä asioita, joita tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi.
Valtiotieteilijöiden koulutukseen ei enää kuulu yhteiskuntaa kokonaisuutena
ymmärtävää näkemystä. Tarvitaanko valtiotieteilijöitä ylipäätään? Eivätkö
ekonomit ja insinöörit hoida yhteiskunnan ongelmat?
(KGB uskoi kevättalvella 1985
vakaasti, että maailman sionistinen järjestö maksaa minulle ison tukun
dollareita siitä, että villitsen Moskovan älymystöä vastavallankumoukseen.
Vihreä naispoliitikko tekemässä väitöskirjaa Neuvostoliiton rauhan käsitteestä oli
heille liian läpinäkyvä todiste todellisista aikeistani. Asia ei naurata, kun
tämän uhkakuvan takia huomattavatkin professorit kieltäytyivät haastatteluista,
minulta vietiin lupa tutustua väitöskirjoihin rauhanomaisesta rinnakkainolosta
ja anastettiin sisäänpääsylupa kirjastoihin. Kokemusteni perusteella en voi uskoa,
että pöhöttyneiden, vainoharhaisten miesten joukko voisi suunnitella
jotain niin täydellistä kuin Suomen presidentin vaali.
*****
1.9.1994 Toivomus Venäjän ja
Itä-Euroopan instituutille seminaarin järjestämisestä
Akateeminen
Venäjän tutkimus Suomessa vuodesta 1984
Tutkijoille varataan 20 minuuttia
aikaa esitellä omaa työtään. Jokainen esitelmöitsijä toimii myös toisen
opponenttina. Seminaari on avoin kaikille, jotka esittelevät omaa
tutkimustaan.
Perustelu:
- Jouduin itse väittelemään
tutkimukseni perusratkaisuista vain itseni kanssa. Ehkä hyöty
väitöskirjastani olisi ollut suurempi, jos olisin saanut laajemman joukon
kommentit.
- Venäjän tutkimus on
monitieteistä ja siksi tiedekuntajakoon perustuvat lisensiaattiseminaarit
eivät yksistään riitä.
- Monet ovat valmistaneet
tutkimuksensa venäjäksi tai englanniksi. Olisi mielenkiintoista kuulla,
mitä suomenkielisiä käsitteitä tutkija käyttää työssään.
- Väitöskirjasta saa enemmän
irti, kun tutkija itse selvittää epävirallisessa ympäristössä työnsä
tutkimusmenetelmän, tulokset ja tulosten hyödyntämismahdollisuudet.
- Tutkija tarvitsee yhä enemmän
esiintymiskokemusta. Meillä pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia selventää
omaa työtämme.