Suomettuminen kukoisti

”Suomettumista käytetään alentavana terminä, jossa pieni maa alistuu isomman maan uhkan edessä. Minusta Suomen politiikka oli ihailtavaa realismia. Muut maat ovat sen tietämättömyyttään tuominneet.” (Jared Diamond)

Professori Diamond Kaliforniasta on selvittänyt, millä eväillä Suomi selviytyi sodasta ja rauhasta Neuvostoliiton kanssa. Hän tutkimusalansa oli etsiä tieteen ylittävää kokonaisselitystä niin sanottuihin suuriin kysymyksiin. (hs 19.5.2017)

USA:n miellyttämistä?

"Lännettymisestä puhuttaessa kannattaa tuoda esiin, että YYA-ajan ja EU-ajan väliin jäi ”USA-aika”. Tuskinpa koskaan Suomen ja Yhdysvaltain suhteet ovat olleet niin aktiiviset kuin 1980-luvun lopulta 1990-luvun lopulle. Kymmenen vuoden sisällä Suomessa vierailivat Yhdysvaltain presidentit Ronald Reagon, George Bush ja Bill Clinton, ja Suomen puolelta pääsivät Valkoiseen taloon presidentit Mauno Koivisto sekä Martti Ahtisaari. Presidentti Koiviston vieraillessa Washingtonissa vuonna 1991 presidentti Bush esitteli kirjeenvaihtotoveriensa tv-kameroiden edessä: ”Tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani.”

Suomelle Urho Kekkosen aikana rakennettu asema idän ja lännen kohtauspaikkana toimi kylmän sodan jälkeisissäkin olosuhteissa, kun Bush ja Gorbatsov tapasivat Helsingissä Persianlahden kriisin merkeissä syksyllä 1990 ja Clinton ja Jeltsin vuonna 1997 vaiheessa, jossa Naton itälaajentuminen ja Baltian maiden asema olivat kuumia aiheita. Ahtisaaren saama tehtävä välittää Kosovan sodan aikana 1999 oli Yhdysvaltojen luottamuksen osoitus tilanteessa, jossa suomalaisia tarvittiin nimenomaan Venäjään vaikuttamiseksi. Valkoisen talon ovi ei enää auennut, kun Bushin hallinnon kannalta epämieluisia näkemyksiä esittäneitä poliitikkoja kuten presidentti Halonen ja erikoisesti ulkoministeri Tuomioja tuli ulkopolitiikan johtoon.

Jarno Limnell kirjoittaa kirjassaan Maailma ja Suomi 2011, että Suomi lähti Afganistaniin 9/11 iskujen synnyttämän solidaarisuuden imussa. Suomen osallistumismotivaatio osoittautui enemmän reaalipoliittiseksi, mikä tarkoitti pyrkimystä mukautua mahdollisuuksien mukaan Yhdysvaltain toiveisiin." (Hannu Mäntyvaara Kanava 1/2012)

 Vainko länsimaiset arvot?

”Natisevassa Brysselissä saamme kiitosta kuin uskollinen luppakorvainen koira saa. Teemmehän kuten isäntä käskee, häntä heiluu. Ulkopolitiikkamme selittäjänä kansainvälisillä palstoilla toimii muotikirjailija Sofi Oksanen linjanaan itseruoskinta. Hän saa tilaa Frankfurtin kirjamessuilla, tasavallan presidentti on kuuntelijan roolissa. Eurooppa-idealismissamme aloimme myös uskoa siihen, että geopolitiikka on loppu. Kun Moskova pääsi venäläisille jaloilleen, olimme jo myyneet kaikki esikoisoikeutemme idässä ja luopuneet ajatuksesta ymmärtää Venäjää. Vaikeaa se onkin, mutta sen verran voisi käsittää ettei uskoisi Venäjän luopuvan omasta identiteetistään läntisten arvojen hyväksi… 1990-luvun lopulla sanottiin, että voimapolitiikan aika oli ohi, etupiirejä ei enää ollut. Kansainvälisen politiikan ohjenuoriksi riittivät ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio. Sellainen sinisilmäisyys voi etsiä vertauskohtaa 1920-luvun reunavaltiopolitiikasta… Arvopohjainen ulkopolitiikka on todella lyönyt itsensä läpi: Länsimaiset arvot. Mutta maailmassa on toisenkinlaista kulttuuria ja ajattelua… Media ei huomaa sitä etupiirinsä laajentamista, jota länsi,  EU ja Nato on tehnyt 1990-luvun alusta alkaen itäisessä Euroopassa… On itsepetosta ajatella, että geopolitiikka on kuollut. J.K. Paasikivi, kokoomuksen aiempi puheenjohtaja, kehotti katsomaan kartasta missä Suomi on. Nyt näyttäytyy ehdottomana virheenä se, ettei Suomi liittyessään EU:n jäseneksi tehnyt yhtään varaumaa kuten Tanska ja Ranska" (Jarmo Virmavirta Kanava 8/2014)

Raimo Väyrynen kirjoittaa 1970-luvulla toimittamassaan Suomen ulkopolitiikka –kirjassa, mm. Sakari Tuomiojan haastatteluun viitaten: ”Yhdysvaltojen ja sen valvonnassa olevien kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämillä lainoilla näyttää olleen vaikutusta myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Ensinnäkään ei lie pelkkä sattuma, että ennen jokaista merkittävää konfliktia näiden maiden välisissä suhteissa – v. 1948-49, 1958-59 ja 1961-62 – on Suomelle myönnetty lännestä huomattavia dollarilainoja. Tarkasteltaessa lainojen ajoitusta vaikuttaa ilmeiseltä, että Neuvostoliitto koki niiden myöntämisen pyrkimyksenä kiristää Suomelta poliittisia myönnytyksiä sekä sisä- että ulkopoliittisissa kysymyksissä ja siten muuttaa Suomen valitsemaa ulkopoliittista linjaa… edellä esitetty evidenssi näyttää viittaavan siihen suuntaan, että tietty hallitus- tai puoluekoalitio joutuu tavallista voimakkaammin ”epäilyksenalaiseksi” silloin, jos sen katsotaan suosivan politiikkaa, joka kytkeytyneenä huolestusta herättäviin kansainvälispoliittisiin näkymiin tai integraatiosuunnitelmiin, saattaa muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa toiseksi kuin mitä se on ollut nyt.”

ETYKin juoni suorasanaisesti 50 vuotta myöhemmin

Ministeri Jaakko Iloniemi kuvasi myöhemmin, että tarkoitus oli vain raottaa rautaesirippua - mutta lopulta se revittiin auki. Loppulauselmassa kaikki maat sitoutuivat "avoimuuteen" ja sehän tunnetusti hyödyntää iloista kevytkenkäistä länsimediaa ja markkinoita kaipaavia yrityksiä. Ilonimi kysyi: oliko julkilausumassa jotain sellaista mikä välillisesti heikensi Neuvostoliittoa ja johti sen romahtamiseen? Pravdakin julkaisi periaatteet, mutta luonnollisesti länsimaat olivat tulkinneet ne omalla tavallaan. Vuoden 1975 Ety-kokouksesta sai alkunsa esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch, joka perustettiin tarkkailemaan nimenomaan idän valtioita. Kaikki maat sitoutuivat "avoimuuteen", länsi ei tietenkään korostanut avautuvia mainosmarkkinoita. Helsinki oli osa laajempaa kylmän sodan lopettanutta liennytyspolitiikka, joka sitten lässähti Naton laajenemiseen, vaikka Teheranin huippukokouksesssa joulukuussa 1943 molemmissa suurvalloissa oli vallalla etupiirirauha, jonka tavoitteena oli ollut puuttumattomus vastapuolen intressipiiriin. Itäblokissa alettiin vaatia muutosta järjestelmään, lähinnä länsimaista kulutuskulttuuria, mutta Neuvostoliiton kansalaisten aineellisesta ja sivistyksellisestä turvasta ei oltu kiinnostuneita ottamaan oppia.
– Ihmisoikeudet tulivat osaksi Euroopan turvallisuutta. Se oli osittain se syy, miksi kylmä sota päättyi, Tuomas Forsberg perustelee. Forsbergin mukaan Etyk tulkittiin aikanaan ensin vakauden kokoukseksi, joka oli enemmän Neuvostoliiton kuin länsimaiden etujen mukainen. Kun aikaa kului, asetelma muuttui päinvastaiseksi.
- Idässä ihmiset janoavat eurooppalaista tulevaisuutta, selitti ulkoministeri Elina Valtonen. (hs pääkirjoitus 31.7.2025)

Lännen sotilaspoliittiset vakoojat

Suomesta olisi voinut kehittyä syvänmeren sukellukseen rakennettavien alusten johtava rakentaja maailmassa toisen maailmansodan jälkeen Venäjän suurtilauksen ansiosta. Tietoa, taitoa ja kykyä on ollut todistetusti. Yhdysvallat kuitenkin painosti Rauma-Repolaa lopettamaan sukellusveneiden tuotannon ja meriteknologian kehittämisen. ”Suomessa toimi vuosikymmenten ajan salainen maanalainen armeija”, kertoo Ylen Spotlightin toimittaja Kai Byman Kylmän sodan suomalaisagentit -ohjelmassa. ”Kyseessä oli Gladioksi ristitty vastarintaverkosto, joka toimi koko läntisessä Euroopassa. Salaisella asialla olivat vaikutusvaltaiset sotilaspoliittiset piirit, jotka vakoilivat CIA:n ja Naton laskuun. Taustavoimana toimi myös Britannian ulkomaiden vakoilusta vastaava MI6. Verkosto yhdistetään useisiin murhiin, sieppauksiin, iskuihin, vallankaappauksiin ja terroritekoihin. Tarkoituksena oli saada vasemmisto vaikuttamaan väkivaltaiselta. Gladio oli niin kutsuttu stay behind -liike. Suomi otettiin mukaan, koska länsivaltojen näkemyksen mukaan Neuvostoliitto uhkasi meitä Euroopan maista eniten. Ne halusivat varautua Neuvostoliiton hyökkäykseen ja suojella Eurooppaa enemmältä kommunismilta. Naton salaisessa armeijassa oli 50 000 miestä kaikkiaan 16 maassa." (Il 9.12.2019) Monien vaiheiden jälkeen osana suurvaltapolitiikkaa Rauma-Repola lopetti hyvin alkaneen sukellusveneprojektinsa, ja Tampereen Lokomon Oceanics-osasto ajettiin alas kaikessa hiljaisuudessa. (Iltalehti 21.10.2019)

Kylmän sodan olosuhteissa Yhdysvallat piti Suomea demokratian etuvartiona, jonka kehitystä oli tarkasti seurattava. Amerikkalaiset olivat jo pitkään olleet huolissaan Suomen idänkaupan kasvusta: pelkona oli, että sen myötä Suomi liukuisi Neuvostoliiton syliin. Puutaloviennin loputtua itään vuonna 1954 amerikkalaisille tarjoutui tilaisuus auttaa pientä Suomea ja saada propagandavoitto kommunistisesta Neuvostoliitosta. Yksi avun muodoista oli ylijäämämaataloustuotteiden myynti: Yhdysvallat myi maatalouden ylijäämätuotteita ystävällismielisiin maihin paikallisia valuuttoja vastaan. (hs 12.9.2020)

Vuonna 1957 Britannian hallitus katsoi, että muiden pohjoismaiden lähetyksille ei ollut enää tarvetta. Lähetykset olivat alkaneet 1940. Suomi jäi joukkoon, johon kuluivat Neuvostoliiton satelliittivaltioiden BBC:n toimitukset. Britanniassa ei uskottu Suomen ja sen median pärjäävän karhun naapurissa, sanoo Uimonen. BBC:tä epäilytti yleisradion korkeimman johdon poliittinen jyvitys. BBC oli tehnyt tehtävänsä kun Suomi liittyi EU:n 1995. Britit kävivät informaatiosotaa. Suomi oli tärkeä kohdemaa. Lähetyksiä ei tehty valehtelemalla vaan annostelemalla totuutta valikoiden. Hankittiin oikeat faktat ja niistä valittiin ne joita käytettiin. (hs 18.3.2020)

Yhdysvaltojen propaganda-ase: televisio, soft power

Suomalais-englantilaisen historiantutkijan Marek Fieldsin kirja Lännestä tuulee (Arthouse) keskittyy Britannian ja Yhdysvaltojen Suomessa harjoittamaan propagandaan ja kulttuuridiplomatiaan. Koska Suomi oli jäänyt toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, soft power eli sana, kuva ja ääni olivat ainoat ja parhaat aseet suomalaisten pitämiseksi läntisissä ompeluseuroissa. Tilanne vaihteli Stalinin kuoleman (1953) ja Porkkalan palautuksen (1956) jälkeen noottikriisiin (1961). Suomi kiinnosti kylmän sodan rintaman molemmilla puolilla.

Artikkelien tarjoaminen suomalaisiin sanomalehtiin oli tyypillisin vaikuttamisen muoto. Niitä julkaisi kernaasti Eljas Erkon Sanoma Osakeyhtiö, jonka lehtiä olivat Helsingin Sanomat ja Paasikivi-Seura. Erkko liitti lehtiperheeseensä myös amerikkalaiset Valitut Palat ja Aku Ankan, ja Erkon Viikkosanomat kunnostautui länsituulen palveluksessa raportoimalla paikan päältä Unkarin kansannoususta (1956).

Lännestä oli lähetetty lyhytaaltolähetyksiä, kuten BBC:n ulkomaanpalvelun ja Voice of American ohjelmia. Neuvostoliitto sijoitti tv-lähettimiä niin, että sen lähetyksiä pystyttiin seuraamaan Länsi-Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa, Norjassa ja Iranissa. Suomen asema oli lännen mielestä uhanalainen. Neuvostoliitto saattaisi aloittaa neuvostoliittolaisten tv-vastaanottimien ”pakkotuonnin” ja Porkkalaan nousisi tv-lähetin. Neuvostoliitto käynnisti heinäkuussa 1955 televisioaseman Tallinnassa. Britannian Helsingin-lähettiläs Creswell pelkäsi, että seurauksena olisi suomalaisten televisioiden valmistaminen neuvostoliittolaisen teknologian mukaisiksi. Creswell uskoi Tallinnan alkavan lähettää suomenkielistä ohjelmaa. Sitä paitsi, vaikka ohjelmat olisivatkin venäjänkielisiä, lähettiläs arveli ”erityisesti viihdeohjelmien saattavan herättää tiettyä kiinnostusta erityisesti suomalaisen nuorison keskuudessa”. Creswell raportoi Lontooseen ”tämän aseen (television) hienovaraisen käytön saattavan johtaa kasvavaan kiinnostukseen Venäjää ja venäjän kieltä kohtaan”. 

Jenkit ja britit hoputtivat Suomea käynnistämään omat lähetyksensä mahdollisimman pian. BBC lupasi avustaa toimittamalla laitteistoa. Samalla olisi varmistettu järjestelmien tekninen yhteensopivuus. Foreign Office eli Britannian ulkoministeriö halusi Suomen liittyvän Eurovisioon heti, kun lähetykset alkavat. Yhdysvaltain Information Service (USIS) vakuutti suomalaisille läntisen tv-teknologian olevan parasta teknologiaa. Se toimitti Suomeen USIS-elokuvia Helsingin lähetysaseman testilähetyksiä varten. CIA seurasi tarkasti Neuvostoliiton pyrkimyksiä saada Suomi ottamaan käyttöön neuvostotekniikka. Kesällä 1956 Suomi päätti kuitenkin tilata lähettimet alennettuun hintaan Radio Corporation of Americalta. Yksi perustelu oli, että neuvostoliittolainen SECAM-järjestelmä oli myöhässä. Kesällä 1957 testivaiheessa oleva Yle päätti tilata valtaosan vastaanottimista suomalaisilta tuottajilta.

Länsivaltojen huoli siirtyi tekniikasta ohjelmien sisältöön. Pelättiin suomalaisten alkavan seurata Tallinnan lähettämää ohjelmaa, koska oma tarjonta oli vähäistä. Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Hickerson sai televisioyhtiö NBC:n lähettämään Ylelle kopioita suosituimmista show-ohjelmistaan. Amerikkalaiset tiedustelivat Ylen ohjelmajohtajalta Ville Zilliacukselta, millaisia ohjelmia Suomelle kannattaisi tarjota. Zilliacus arveli, etteivät suomalaiset kiinnostuisi komediasarjoista tai lännenelokuvista. Eikä heitä kiinnostaisi Victory at Sea -sotasarja, koska ”he olivat nähneet jo niin paljon sotaa elokuvissa”. Lähetystoiminta alkoi syksyllä 1957. Kului vuosi, ja 80 prosenttia Ylen näyttämistä ulkomaalaista elokuvista oli amerikkalaisia. Eikä venäjän kieli pärjännyt englannille, joka valtasi kouluopetuksen. Ohjelmajohtaja Zilliacus oli väärässä. Suomalaiset rakastuivat niin amerikkalaisiin komedioihin, lännenelokuviin kuin sotaelokuviinkin. (is 2.6.2019)

Amerikkalaisten piti toimia huomaamattomammin ja ovelammin kuin venäläisten. Epäpoliittiseksi naamioituja kulttuurisuhteita johdettiin kuitenkin korkealta, CIA ja USIA, hienovaraisen propagandan välinein. Helsingin taidehallissa käytiin kulttuurien sotaa myös 1950-luvulla. Neuvostoliiton kulttuurijärjestön Voksin kehotuksesta SNS toimitti Neuvostoliiton kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä sotaa esitteleviä teoksia, sosialistista relativismia.

Eisenhowerin ”propagandaa ilman propagandan sävyä” politiikkaa esitteli parhaimmillaan vuosikymmenten suosituin näyttely The Family of Man, jossa esim. rasismi oli karsittu ja joka oli tunteita manipuloiva. Nelson Rockerfeller hallitsi  Museum of Modern Artia Mutta Amerikan Museum of Modern Artin näyttelyn yhteyteen Suomalais-amerikkalainen yhdistys kokosi kulutustavaroita esittelevän näyttelyn: Johnsons Beautiflor – vaha antaa lattioillesi yhdeksän elämän kiillon, Vauvasi on hauras, käsittele häntä hellävaroin Johnson and Johnsons talkilla, Puhtaampi hengitys – Colgate. Samaan aikaan Suomessa kahvi ja sokerikin olivat vielä säännöstelyssä. Amerikkalaista limonadia oli alettu myydä olympialaisten myötä 1952. Näyttelyn kodinhoitotuotteet eivät olleet myynnissä. Amerikkalainen koti -näyttely oli valtava menestys. Lehdet kirjoittivat ihmetteleviä arvioita. Harva tuli ajatelleeksi ideologiaa tässä yhteydessä. Näyttelyn kommunistivastainen viesti oli puettu houkuttelevaan amerikkalaisen kulutuskulttuurin asuun, kirjoittaa Maija Koskinen väitöskirjassaan. Suomi oli kulttuuridiplomatian keskeisiä kohteita Euroopassa. (SK 9/2019)

Vladimir Stepanov käytti suhdetta Kekkoseen omaksi hyödykseen

"Päiväkirja paljastaa, että Kekkonen myötävaikutti itse aktiivisesti sekä Aleksei Beljakovin että Vladimir Stepanovin suurlähettiläsnimityksiin. Marraskuussa 1973 röyhkeä Stepanov jopa lähetti postipoikanaan Matti Valtasaari Moskovasta Kekkoselle henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän pyysi Kekkosta tukemaan hänen ehdokkuuttaan. Vastoin normaaleja kansainvälisiä diplomaattisia käyttäytymissääntöjä presidentti lähetti kollegalleen Nikolai Podgornyille salaisen kirjeen, joka ei ollut ainoastaan suositus, vaan selväkielinen pyyntö, että Stepanov nimitettäisiin. Ja kuten päiväkirjoissa todetaan: ”Kustaa Loikkanen käänsi, muut eivät tiedä.” Kirjeen lopussa on vielä käsittämätön pyyntö: Jos esitys ei johda tulokseen niin ”ettette kerro tästä L.I.Brezhneville ettekä A.N. Kosyginille". Ja kaiken huippu: kun Stepnovin nimitys oli selvä Podgornyi kysyy puolestaan henkilökohtaisessa kirjeessään pyydetäänkö agremangi tavallista tietä eli Suomen ulkoministeriön kautta vai antaako presidentti suoraan ulkomisterillemme ohjeen agremangin myöntämistä. Huvittavaa on lukea, että Stepanov rehvasteli sittemmin suomalaisille asettaneensa Moskovassa ehdoksi suostumukselleen, että Kekkonen jatkaa presidenttinä vuoden 1978 jälkeenkin. Stepanovin röyhkeys meni niin pitkälle, että hän suurlähettiläänä yritti antaa ohjeita Suomen ulkoasiainministeriölle tasavallan presidentin nimissä."

Geopolitiikka huomioitava

“Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.” (Paasikiven päiväkirjat)

Suomettumisen varsinainen profeetta Walter Laqueur osallistui 1978 Suomessa käytyyn ulkopoliittiseen keskusteluun. Hän esitti suomettumisen rinnalle toista vaihtoehtoa, joka on Sven Tuuvan älä yli päästä perhanaa -linjaa. Vastasin hänelle kiukkuisesti monessa yhteydessä. Suomettuneisuuteni ydin on hs 28.1.1978 julkaistussa mielipidekirjoituksessa. Kirjoitin siinä, että Suomi ottaa huomioon myös Neuvostoliiton turvallisuusintressit ja sovittaa ne omiin tavoitteisiinsa. Erikoista tässä on vain se, että tämä ei tapahdu vasta kriisin tullessa ja uhan edessä. Se tapahtuu kaiken aikaa systemaattisesti, hallitusti ja rationaalisesti. Jos joku sanoo sitä suomettumiseksi, niin ei se mitään haittaa. Mitä häpeämistä siinä on, että suomalaiset ottavat etukäteen huomioon ne asiat, jotka politiikassa on joka tapauksessa otettava huomioon. Kaukoviisaus on viisauden paras laji.

”Jokainen kansainvälisen politiikan tai strategian tutkija tietää, että aktiiviset harjoittelut (joissa on amerikkalaisia hävittäjiä ja mekanisoitua jalkaväkeä) tulkitaan aina kannanotoiksi ja symboleiksi. Ainakin ulkopuolinen tarkkailija tekee helposti päätelmän (että Suomen turvallisuuspoliittinen linja on muuttunut). Tämä näyttää siltä että suomalaiset antavat aiempaa herkemmin alueensa ulkomaalaisten sotilaiden käyttöön. Se ei ole hyvä asia. Minusta on todella huolestuttavaa, että Suomi on lähtenyt tähän mukaan. Tällaisella harjoituksella on aina tarkoitus näyttää jotain. Yhdysvaloilla on selvä strateginen päämäärä: osoittaa voimaa Venäjän rajoilla. Voimannäyttö on selvä (ja Suomi tulee osaksi pelotetoimintaa). Sotilasdiktatuureja lukuun ottamatta valtiot toimivat niin, että poliitikot määrittelevät puitteet ja linjan, jota sotilaallinen toiminta palvelee (siksi ulkopoliittisen varovaisuuden olisi käveltävä harjoituksista saatavien sotilaallisten hyötyjen yli). (Suomella ei ole mitään poliittista hyötyä tällaisessa tilanteessa.) Poliittiset riskit ylittävät mahdollisesti saatavat tekniset hyödyt. (Pekka Visuri, Tuomas Pulsan haastattelussa, Suomen Kuvalehti 8/2016)

Yhdysvaltalaislehti Foreign Policy arvioi 14.3.2016 Suomen ja Venäjän suhdetta. Soinin mukaan salaisuus on se, että Suomi ei vastaa Venäjän provokaatioon provosoinnilla.
- Pienenä maana me tiedämme, että kun isot maat taistelevat, on parempaa olla yleisössä kuin kehässä. Voit ajatella mitä haluat Venäjästä - ja me ajattelemme - mutta on erittäin tärkeää pitää hyvät suhteet. Se on hyvää politiikkaa, ulkoministeri Timo Soini kommentoi lehdelle.
Lehden mukaan suhde Venäjään on yksi Suomen ulkoministerin tärkeimmistä tehtävistä. Siinä onnistuakseen Soini ei voi aliarvioida Venäjän sotilaallista voimaa.
- Heidän taloutensa on kauheassa kunnossa, öljyn hinta on hyvin alhainen ja on olemassa edelleen joitain rajoituksia siihen, mitä he voivat sotilaallisesti tehdä. Mutta jos he tekevät päätöksen, he toteuttavat sen. Mikään länsimaalainen voima ei voi haastaa sellaista sitoutumista, ja se pitäisi pitää aina mielessä, Soini sanoo. (Il 8.3.2016)

Ylivertaisena pelimiehenä presidentti epäili, että vielä voimissa ollessaan kykeni asettamaan rajoja Neuvostoliiton hegemoniapyrkimyksille, mutta ongelmaksi nousi, että muu poliittinen kenttä – talouselämä mukaan luettuna – ei välttämättä edes aina tiedostanut, mistä tässä pelissä perimmiltään oli kysymys ja mihin tällainen saattoi johtaa (suurlähettiläs Pekka J. Korvenheimo, Kanava 3/2000)

Arvostellessani Max Jakobsonin kirjaa Diplomaattien talvisota 6.12.1979 hs otin lähtökohdaksi tuon ajan tavanomaisen viisauden, että Suomi hävisi talvisodan ja saa syyttää siitä itseään.

Nato pelastaa?

"Natoon liittymistä kannattavat kuvittelevat Naton pelotteen ikään kuin takaavan sen, että Suomi säilyy rauhassa tai turvassa. Jos sellaiseen tilanteeseen joudutaan, että Suomi joutuu pyytämään Nato-joukkoja turvakseen, maailmantilanne on jo niin paljon sekaisin, että se vain varmistaa Suomen joutumisen taistelutantereeksi." (Markku Henriksson, 8.1.2008)

Noottikriisi vuonna 1961 johtui lainojen lisäksi Naton lisääntyneestä aktiviteetistä Itämerellä. Niinpä vielä konventionaalisen sodankäynnin aikaan 1980-luvulla Venäjällä kerrottiin meille rauhanomaisen rinnakkainolon tutkijoille: ”Armeijaltamme ei kestä kuin kaksi tuntia päästä Suomen läpi, ketään ei Suomen tuhoaminen kiinnosta. Mutta heti jos Suomi on osa läntistä sotilasjärjestelmää, käydään taistelut teidän maassanne.”

9.12.1977 puheessa (kuka?): "Euroopassa oli kolme sotaan osallistuneen maan pääkaupunkia, joiden kaduilla ei liikkunut voittajan panssareita: Lontoo, Moskova ja Helsinki. Olin 1970-luvun puolivälin paikkeilla avoimen närkästynyt suomettumisväitteiden loukkaavasta sävystä. Tiesin että ne kuvasivat todellisuutta melko hyvin, mutta selitin mustan valkoiseksi isänmaallisin perustein Väitöskirjani takia sain pitkäksi aikaa Kekkosen myötäilijän maineen. Oman rauhallisuuden varjelemiseksi oli vakuuteltava itsellekin, että hätä ei ole tämän näköinen. Neuvostoliitto tyytyi vallitsevaan tilaan, joten kyllä tästä selvitään. Nyt jälkeenpäin en pysty ymmärtämään, miten voi tulla tällaiseen johtopäätökseen. Monet silloisten kirjoitusteni kohdat osoittavat melkoista sinisilmäisyyttä. Ja mikä pahinta, luultavasti silloin uskoin niihin itsekin. Koin hyvin konkreettisesti vallanpitäjän lievän suosion aiheuttaman mielihyvän. Pakko myöntää että olin presidentin suosionosoituksesta aidosti otettu."

Kirjoitin myös Paasikiven linjasta, joka silloisena liturgiana merkitsisi ikuista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Esitin tämän vulgaaripaasikiviläisyyden rinnalle historiallista paasikiviläisyyttä. Keväällä 1980 pitämäni esitelmä, liturginen tekstini olisi kelvannut kenelle tahansa ulkopolitiikan leipäpapille. Hs julkaisi 31 .8.1980 arvosteluni Tamminiemi-kirjasta. Jutussani ei esiinny kertaakaan sanoja ystävyys, luottamus, yhteistyö, avunanto. Käsittelen siinä lähinnä isänmaata, kansallista etua ja Skandinaviaa. Tämän kaiken havaitseminen nyt jälkeenpäin tuntuu hyvältä, mutta se on laiha lohdutus. Kirjoitukseni rivien välistäkään ei löydy vihjaustakaan siitä, että Kekkosen ulkopoliittisen linjan sisäpoliittisessa läpiajossa hänen tärkeimmät liittolaisensa olivat Tehtaankadun ekselenssi, KGB harmaa eminenssi ja Kremlin herrat. Siltä osalta olin mukana suomettumisen salajuonessa. Jätin sanomatta kaikkien tietämän asian, vaikka se on aivan keskeinen."

Paasikivi-seura

Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asiotamme sopimusten pohjalla niin asiat mevät hyvin. (Paasikiven päiväkirjat)

”Irvileuat pitävät Paasikivi-seuraa ulkopolitiikan nasse-setien ikiomana hiekkalaatikkona, jossa hoettavia ulkopoliittisia loruja kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärrä. Ja kun lorut on oppinut ulkoa vain tumma puku ja vahakabinettimainen ilme ovat sisäänpääsyvaatimuksina hiekkalaatikolle. Puheenjohtajana Jaakko Iloniemi sanoi: Seura on tiettyyn pisteeseen asti tunnustuksellinen, ja se tunnustus on Paasikiven poliittinen perinne. Kirjansa lukeneet poliitikot ja poliitikon alut tietävät, että on hienoa olla Paasikivi-Seuran jäsen. Jäsenyys on käypä tae ulkopoliittisesta luottokelpoisuudesta, joka saattaa avata monta ovea. Iloniemen mielestä Paasikivi-Seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen ulkopolitiikan kymmentä käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen ulkoluku on katekismuksen selitysosa eli tieto siitä, mitä kukin käsky on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen realismin ja kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä nuorten ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit kokeneille ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja turvallisista hokemista. Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle.” (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)

”Osmo Apunen kuorii turvallisuuspolitiikasta sen homehtuneet pintakerrokset. Alkaa näkyä sellaista, mitä ei ennen saanut nähdä eikä nimetä, vaikka kaikki tietävät, että siellä se monen kuoren alla piilossa on… Ulkopoliittisen instituutin piti olla tutkimuslaitos, mutta taustalla aluksi vaikuttanut Paasikivi-Seura ja sen jälkeen opetusministeriö huolehtivat, että tutkimuksen vapaus pysyy poliittisen kohtuuden rajoissa. Virallista ulkopolitiikkaa sai selvittää ja eritellä, mutta ei haastaa, ja silloin analyysin asenne ei ole aito. Upissa 1960-luvun lopulla kokoontunut sovietologinen työryhmä aiheutti henkistä epämukavuutta, sillä lännen yliopistoissa syntynyt nimike haiskahti neuvostovastaiselta ja istui huonosti ystävyyspolitiikan hallitsemaan ilmapiiriin. Yhteiset seminaarit ruotsalaisten ja neuvostoliittolaisten tutkijoiden kanssa eivät onnistuneet. Sovietologityöryhmän raportin käsikirjoitus katosi mystisesti kirjapainosta. Upi lopetti pahamaineisen s-sanan käytön, loivensi Neuvostoliittotutkimuksen linjaa ja vaikeni Tsekkoloslovagian miehityksestä… Yhteistyössä neuvosliittolaisten kanssa ei ollut akateemisen innostuksen paloa, mutta ei myöskään ideologista intoa.” (Jukka Tarkka Osmo Apusen kirjasta Silmän politiikkaa, hs 6.5.2012)
 Max Jakobson väittää Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden raportoinnin olleen avointa (hs 2.10.1997, Kimmo Rentolan kirjaa Niin kylmää että polttaa arvostellessaan): ”Suomessa tilanne oli päinvastoin: kaikki on julkista ellei erikseen merkitty salaiseksi. Neuvostovakoilijat eivät aina tajunneet tätä kulttuurieroa. Omasta kokemuksestani teidän, että eräät heistä näkivät paljon vaivaa hankkiakseen tietoja, jotka olivat vapaasti kaikkien saatavissa. Poliittisen tiedostelun merkitystä yliarvioidaan helposti.”
Itänaapuria ikänsä tutkineista tuskin muut kuin Tauno Tiusanen ja Max Jakobson osasivat/uskalsivat ennakoida kansalaisten valtavaa voimaa. Aamulla 19.8.1991 politbyron, keskuskomitean, KGB:n, hallituksen, asevoimien ja sisäministeriön valtuuksilla marssi neljä divisioonaa Moskovaan.  Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä ja niin 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan verilöylyn. Miten tämä tulikaan naapurimaalle yllätyksenä?

Idäntutkimusta on Suomessa pidetty poliittisesti epäsuotavana eli "luottamus-liturgia ei sietänyt kovin suuria annoksia täsmällistä tietoa", kuten Jonannes Salminen asian ilmaisee (hs 12.4.92).

Sovjetologiaa ei tuettu
"Sovjetologia eli Neuvostoliittotutkimus oli poliittisista syistä mahdotonta Suomessa sotien jälkeisenä aikana. Ulkopoliittisen instituutin sovjetologiaryhmän nousu ja väkivaltainen nujertaminen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa oli todistus tästä. Neuvostoliitto sai 1950 suoralla painostuksella tapetuksi sovjetologian Suomesta. Seuraavalla kerralla 60- ja 70-lukujen taitteessa keinot olivat vähemmän suoria." (Ville Pernaa hs 16.5.1997)

Hajaantumisen jälkeen tutkijat jakautuivat kahtaalle. Yhtäällä iloitsivat keittiönpöytädiplomatiasta kiinnostuneet, toisaalla Venäjän länsimaistumista odottavat. "Venäjä ei ole enää lännen silmissä vihollinen, se näyttää valinneen läntisen modernisaation tien. Tällöin vanhat, täysin toisenlaisen yhteiskunnan käsitteet – kuten totalitarismi – eivät juuri auta nykyisen mullistuksen ymmärtämisessä. Uusi tutkimusalue sovjetologian sijaan on transitologia. Siinä kehitetään transitioon liittyvää opetusta." (Markku Kivinen hs 21.10.1996)

Sisäpoliittista kähmintää

"Neuvostoliitto oli 46 vuotta Suomelle vähintään siedettävä naapuri. Ulkopolitiikka oli puolin ja toisin tarkoituksenmukaista, ennustettavaa. Kauppasuhteita tulee ikävä muidenkin kuin punaisten vuorineuvosten. Tiedotusvälineiden itsesensuuri, poliitikkojen kotiryssäkontaktit, kulttuuriväen taistolaisuus ynnä muut irvokkaat ilmiöt eivät johtuneet siitä, että neukut olisivat suomalaisia väenväkisin polkeneet rähmälleen (näin tulkitsen Timo Vihavaisen ja Kimmo Rentolan tutkimuksia)" (Teemu Keskisarja, hs 3.5.2022)

"Minun sukupolveni – ainakin Paasivuorenkadulla – oli tästä jo 1960-luvulla tietoinen ja monilla meistä oli siitä painostuksesta henkilökohtaisia kokemuksia. Muistan hyvin kuinka Helsingin työväentalon kabineteissa irvailtiin kyynisesti, että paras tapa eliminoida kilpailija erityisesti omassa puolueessa on välittää poliittiseen puskaradioon hänestä huhu: Asianomainen on todella lahjakas ja kyvykäs, mutta ikävä kyllä hänellä ei ole suhteita Tehtaankadulle, mikä on Tamminiemenkin tiedossa. Tämä lie lähes aina poliittinen kuolemantuomio." (Jukka Tarkka)

”Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jookisipilän mukaan 1970-luvun lieveilmiöitä on tutkittu verrattain vähän. Monet vaikuttajat myötäilivät Neuvostoliittoa oma etu mielessään. ”Kyseessä on historiapoliittinen haukkumasana”, totetaa Helsingin yliposton professori Seppo Hentilä. ”Rähmälläänolo on jonninjoutavaa puhetta. Silloin optimoitiin Suomen etu”, sanoo Seppo Kääriäinen.” (Juha Roppola hs 19.9.2014 Suomettuminen on yhä arka paikka)

Jukka Tarkka kirjoitti suomettumisesta ja ihmetteli, miten ihmiset jaksoivat kantaa epärehellisyyden taakkaa: ”Ei ole yksiselitteistä tietoa siitä, miten mielten tasapaino kesti julkista esiintymistä, jonka epäaitouden useimmat sisimmissään tunsivat. Jonkinlaisesta selittelyn tarpeesta on kuitenkin viitteitä eri yhteyksissä. Tarkoitushakuinen älyllinen epärehellisyys sai lievittää henkistä epämukavuutta, joka johtui oikean opin ja tosimaailman välisestä ristiriidasta."

Aatteellisesti sitoutumaton Paavo Rintala: ”Kukaan ei tunnu uskaltavan puhua suoraan asioita asioina, karusti niin kuin ne pahimmasta kulmasta katsoen ovatkin. En uskalla itsekään. Olen valinnut toisen tien: olen muukalainen omassa maassani."(Suomen Kuvalehti 17.5.2013)

Venäjän liehakointi sisäistä valtataistelua
”Valitettavasti luottamuksellisiin naapurisuhteisiin rakennetulla menestyksellisellä ulkopolitiikalla oli häpeällinen kääntöpuolensa: vieraan vallan liehakointi ja häikäilemätön hyväksikäyttö sisäisessä valtataistelussa. Tutkimus tuo koko ajan uusia todisteita siitä, että Urho Kekkosen aikana maamme poliittinen kulttuuri vajosi uskomattomaan rappiotilaan.” (hs pääkirjoitus 18.9.1996)
”Suomessa keskustelu EU:sta tuntuu olevan samanlainen tabu kuin Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän ongelmat 1970-luvulla. Jatkuva suomettuminen johtaakin kysymyksen toisaalle. Kyse ei olekaan Suomen kansan suhtautumisesta Neuvostoliittoon, vaan kulttuurihenkilöiden ja journalistien ja erityisesti ns. älymystön suhteesta vallankäyttäjiin. Miksi meillä ei ole muodostunut eurooppalaista riippumatonta älymystöä?  Kun on yksi valtalehti ja yksi televisio, toisinajattelijat joutuvat mahdottomaan asemaan, joko olet samaa mieltä tai olet paitsiossa. Suomettumiskeskustelua puivat ne, jotka olivat aikanaan paitsiossa ja ne jotka olivat suomettuneita ja jotka haluavat jälleen olla oikeassa ruodussa valtaapitävien kanssa”. (Heikki Mikkeli, hs 18.9.1996).

tai silkkaa tietämättömyyttä:
"Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle." (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)

Suomettuminen: Väärin menestytty?

Toisessa päässä on laajentumishaluisen suurvallan edessä yksin jätetyn valtion selviytymisstrategia, toisessa päässä henkilökohtaisen asemansa pönkitämiseksi maansa myyneiden tai ainakin myymään valmiiden kyyninen politikointi. Aloitan itse siitä, mistä termi ilmaantui poliittiseen kielenkäyttöön. Se on jäljitetty Itävallan kansaivälisen aseman määrittelyyn 1950-luvun puolivälissä, jolloin jotkut poliitikot vastustivat puolueettomuutta pelottelemalla Suomen kohtalolla. Laajasti tunnetuksi termin teki 1960-luvulla saksalainen oikeistopoliitikko, Franz Josef Strauss, joka käytti Suomea varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka suurvalta määräilee pienempää naapuriaan niin, että pienen itsenäisyyys muuttuu tyhjäksi kuoreksi. Hänen vasinainen kohteensa ei ollut Suomi, vaan liittokansleri Willy Brandt ja tämän niin snaottu idänpolitiikka Ostpolitik, jota Strauss ei hyväksynyt. Länsi-Saksan ei tarvinnut vastoin tahtoaan alistua Neuvostoliiton painostukseen. Straussin vastarinta ja varoitukset kohdistuivat Brandtin politiikkaan. Niinpä suomettuminen Straussin ja Laquerin määritelmän mukaan tarkoittikin Neuvostoliiton myötäylyä pidemmälle kuin olosuhteet objektiivisesti edellyttivät. Suurvallan myötäily olisi muuttunut joidenkin poliitikojen ja muiden omien etujen ajamiseksi maan etujen kustannuksella. (Antti Kuosmanen Kanava 4/23)

TASS, Gorbunov: Suomalaiset alkoivat itse rajoittaa itseään

”TEOS nimeltä Tehtaankatu 1 ilmestyi 1992 – vuosi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kyseessä ovat Tassin eli Neuvostoliiton virallisen tietotoimiston kirjeenvaihtajan Aleksandr Gorbunovin muistiinpanot hänen työskentelystään Helsingissä vuosina 1981–86. Gorbunovin mukaan Neuvostoliitto pyrki sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laittamaan Suomen ”kuriin” ja onnistuikin siinä niin hyvin, että suomalaiset alkoivat itse rajoittaa itseään.

Gorbunovin mukaan suomalaisten alttius ”itäiselle liturgialle” muistutti ”joukkopsykoosia”.
– Moskovan onnistui opettaa suomalaiset poliitikot kuriin niin tehokkaasti, että he käytännöllisesti katsoen kaikessa toiminnassaan ottivat lähtökohdakseen kysymyksen: ”Mitä Neuvostoliitto sanoo tai ajattelee?”
Neuvostoliitto palkitsi tai rankaisi suomalaispoliitikkoja säännöstelemällä kutsuja suurlähetystön kutsuille. Kutsutta jättäminen oli tehokas rangaistus, sillä suomalaisvaikuttajille oli tärkeää päästä näyttäytymään Tehtaankadulla. Gorbunov kertoo todistaneensa esimerkiksi saunailtaa, jossa pyyhkeeseen kääriytyneet sosialidemokraattisen puolueen johtohahmot esittelivät kutsukortteja toisilleen.
– Se näytti jonkinlaiselta rituaalilta. Suurinta kunnioitusta tuossa rituaalissa herättivät muiden silmissä ne jotka kutsuttiin puolisoineen, ei yksinään.

"Valitettavasti luottamuksellisiin naapurisuhteisiin rakentuneella menestyksellisellä ulkopolitiikalla oli häpeällinen kääntöpuolensa: vieraan vallan liehakointi ja häikäilemätön hyväksikäyttö sisäisessä valtataistelussa. Tutkimus tuo koko ajan uusia todisteita siitä, että Urho Kekkosen aikana maamme poliittinen kulttuuri vajosi uskomattomaan rappiotilaan." (hs pääkirjoitus18.9.1996)

Jatkuva ”suomettuminen” johtaakin kysymyksen toisaalle. Kyse ei siis olekaan Suomen ”kansan” suhtautumisesta Neuvostoliittoon vaan kulttuurihenkilöiden, journalistien ja erityisesti ns. älymystön suhteesta vallankäyttäjiin. Miksi Suomessa älymystö on aina ollut niin altis silittämään vallanpitäjiä? Miksi meillä ei ole muodostunut ”eurooppalaista” riippumatonta älymystöä, joka tarvittaessa ruoskisi valtaapitäviä – siis myös suomettuneita poliitikkoja? Kun ei ole olemassa yhdestä valtalehdestä ja televisiosta riippumatonta tiedonvälitystä, toisinajattelijat joutuvat mahdottomaan tilanteeseen. Toiseksi voidaan kysyä ihmisen rohkeutta olla eri mieltä. Kukapa uraansa miettivä poliitikko tälläkään hetkellä vakavasti kyseenalaistaisi Suomen virallisen EU-politiikan. Miksi naiset eli puolet Suomen kansasta – eivät koe suomettumiskeskustelua kiinnostavaksi. Aiemman kansallisen trauman eli kansalaissodan osalta professori Heikki Ylikangas on tutkimusaineistoa kerätessään saanut runsaasti palautetta myös naisilta. (Heikki Mikkeli hs 18.9.1996)

YYA-sopimus sitoi sotilaallisesti

Kaikki kulminoitui YYA-sopimukseen (Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus), joka sitoi Suomen Neuvostoliiton etupiiriin sotilaallisesti. Neuvostoliiton suurlähetystössä järjestettiin vuosittain vastaanottoja esimerkiksi lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä ja YYA-sopimuksen vuosipäivänä. Suomalaiset poliitikot sisäistivät YYA-liturgian hämmästyttävän syvästi, Gorbunov ihmettelee. (Aleksandr Gorbunov Tehtaankatu 1, 1992)
– Suomen jokaikiselle silloiselle poliitikolle olisi voitu tehdä koe: herättää keskellä yötä ja kysyä, mitä he ajattelivat YYA-sopimuksesta. Olen varma, että jokainen heistä olisi ladellut ulkoa sopimuksen pääkohdat ja sitten ehdottanut voimassaoloajan pidentämistä, Gorbunov kirjoittaa.

"Jos olemme sotilasliitossa, meidän asemamme muuttuu täysin siitä, mitä se on ollut toisen maailmansodan jälkeen. Jos aseet alkavat paukkua ja tulee rähinä Naton ja Venäjän välillä, täytyy nähdä, että olemme eturintamassa. Emme ole mikään Belgia, Hollanti eikä Tanska. Meillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Sitäkin sietää hetki miettiä, että haluammeko konfliktiin eturiviin." (Eero Heinäluoma 31.3.2015)

Mutta kylläkin joidenkin suomalaisten poliitikkojen rähmällään olosta on esimerkkejä. Ministeri Eino Uusitalo keskustapuolueesta ehdotti 10.3.1983 Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen voimassaolon jatkamista muuttumattomana. Sähkeessä Uusitalo kirjoittaa:

"YYA-sopimus on osoittautunut kahden tasa-arvoisen maan väliseksi sopimukseksi, joka perustuu ajatukseen rauhanomaisesta rinnakkainolosta ja ongelmien ratkaisusta neuvotellen ja keskustellen."

”Kennanista tuli Suomen ulkopolitiikalle sitä arvokkaampi kansainvälinen auktoriteetti, mitä laajemmin maailmalla levisi puheita suomettumisesta. Finlandization ei kelvannut käsitteeksi patoamispolitiikan arkkitehdille, Jakobsonin mukaan tämä ei käyttänyt sitä koskaan. Paitsi kritisoidakseen sen käyttöä ja pätevyyttä, kuten Foreign Policy -lehdessä keväällä 1974. Suomeksikin julkaistussa artikkelissa Kennan argumentoi vakuuttavasti, kuinka Suomen suhde Neuvostoliittoon oli historiallisesti rakentunut eikä ainutlaatuisuutensa vuoksi soveltunut malliksi muille. Eikä Yhdysvallat ollut hylkäämässä Nato-liittolaisiaan, eivätkä Länsi-Euroopan maat niin heikkoja ja haavoittuvia kuin ”suomettumisella” pelottelijat antoivat ymmärtää. Kaikkinensa kyse oli peikon manaamista esiin torjumaan mitä tahansa pyrkimyksiä liennyttää kylmän sodan suurimpia vaaroja. Yleistykset suomettumisesta eivät perustuneet kunnon analyysiin eivätkä tehneet oikeutta suomalaisille, jotka olivat Neuvostoliiton naapurissa onnistuneet lisäämään liikkumavaraansa sitten sodanjälkeisten aikojen. Maan asema ei ollut niinkään heikko, saati nöyryyttävä. Liennytyksen hiipuessa Kekkonen pani edelleen muistiin Kennanin kommentteja. (Mikko Majander, Kanava 3/2012)

 Talous oli riippuvainen Neuvostoliitosta

Gorbunovin mukaan yksi tehokas tapa oli muistuttaa siitä, kuinka Suomen talous oli riippuvainen Moskovasta. NKP:n propagandaosaston apulaispäällikkö Pjotr Lusinski oli muotoillut kiristyskeinon näin:
– Meidän tarvitsee vain katkaista öljyn ja kaasun tulo, niin niiden koko vauraus on yhtä tyhjän kanssa. Tästä teidän tulee aina muistuttaa kaikille suomalaisille keskustelukumppaneillenne. Muistakoot vain meidän ystävyytemme tärkeyden!"

Oveluutta?

Jukka Tarkka kirjassaan Karhun kainalossa: Tutkija määrittelee suomettumisen puolustautumiseksi klassisen diplomatian avulla. ”Parhaimmillaan se oli ovelaa luovimista ja kömpelön suurvallan heikkouksien hyödyntämistä.” (Suomen Kuvalehti 41/2012)

Finnlandisierung - suomettaminen 

Miksi saksalaisten poliitikkojen keksimän Finnlandisierung-sanan käännökseksi vakiintui meillä suomettuminen?"

Eero Silvasti viittaa kirjoituksessaan Suomettaminen muuttui suomettumiseksi Ilkka-Christian Björklundiin, joka on suomettumisilmiötä käsittelevässä seminaarissa 1990-luvun alkupuolella kiinnittänyt huomiota siihen, että Saksan verbi finnlandisieren on transitiivinen. Se on verbi, jonka kuvaamalla teolla on tekijä ja kohde. Kyseessä ei ole refleksiiviverbin ilmaisema itsekohtainen toiminta, jota käännös suomettuminen edellyttäisi. Björklund tivasi, kuka oikein mahtoi olla se ”saatanan tunari”, jonka tiliin kohtalokas käännösvirhe voidaan laskea. (Kanava 4-5/2005)

Silvastin nimeämän tunarin (Kekkonen) lisäksi tiedossa on kaksi muutakin ehdokasta. Toinen on Kielitoimiston silloinen johtaja Matti Sadeniemi. Toinen on Matti Kuusi, joka Kielitoimiston arkistosta löytyneen tiedon mukaan oli ilmoittautunut suomettumisen isäksi. Sana suomettuminen (ensin finlandisoitua) pääsi sanakirjoihin 1970-luvun puolivälissä: ”taipua (Suomen tavoin) myötäilemään Neuvostoliiton politiikkaa itsemääräämisoikeudesta tinkien”. (suo-mettua, vrt. rämettyä) (Taru Kolehmainen, Kanava 7/2005) 

"Finnlandisierung tarkoittaa sananmukaisesti suomettamista – toimintaa jossa suurempi valtio eli Neuvostoliitto vaikuttaa monin keinoin pienemmän valtion eli Suomen sisäisiin asioihin. Se kertoo toiminnasta, mutta ei välttämättä toiminnan vaikutuksista kohteeseen. Suomettaminen on eräänlaista kolonisaatiota, poliittista asutusta. Neuvostoliiton pelättiin ulottavan toimintansa Saksan ja muiden läntisen Euroopan maiden sisäpolitiikkaan, ajattelutapoihin ja arvostuksiin siten kuin se heidän mielestään oli jo vaikuttanut Suomeen. Herkistäkäämme kielikorvaanne vaikkapa vertailemalla verbisarjaa suomettaa, suomettua ja suomettautua konkreettisempaan sanaryväkseen hirttoo, hirttyä, hirttäytyä. Pitäisikö freudilaisittain olettaa, että paha huomaamaton kielivirhe paljastaa sittenkin, että me – Kekkonen muitten saksankielentaitoisten mukana – olimme kuin olimmekin syvimmältään sekä suurvallan suomettamia että myös itsesyntyisesti suomettuneita?"

Rauhantutkijat: Kehittäkäämme yhteistyötä epävirallisella tasolla!

"Euroopan unionin kannattaisi lopettaa Venäjälle saarnaaminen ja käyttää viisaasti niitä keinoja, joilla vielä on vaikutusvaltaa: viisumipolitiikkaa ja julkisuusdiplomatiaa. Vähemmän äänekäs mutta älykäs Venäjän-politiikka voisi olla huomattavasti nykyistä tehokkaampaa. EU:n kannattaakin pidättäytyä kuuluvista mutta tyhjistä lausunnoista, jotka kohdistuvat Venäjän sisäiseen kehitykseen. Brysselin ja myös yksittäisten jäsenmaiden yhteistyö Venäjän kansalaisyhteiskunnan, nuorten ja opiskelijoiden eikä vain viranomaisten ja yritysten kanssa on osa älykästä toimintakulttuuria. Älykäs mutta vähemmän äänekäs politiikka ei siis tarkoita ongelmien kieltämistä tai kätkemistä. Se tarkoittaa vain vähemmän korkean tason huolestuneita kannanottoja Venäjän sisäisiin asioihin ja enemmän kehitystä käytännön työhön sekä venäläisen kansalaisyhteiskunnan tavoittamiseen." (Tarja Cronberg (hs Vieraskynä palsta 9.9.2013)

Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja

”Miten Venäjään on suhtauduttava? Onko uskottava Venäjän myönteiseen kehitykseen ja pyrittävä mahdollisimman rakentavaan yhteistyöhän sen kanssa, vai onko Venäjä jätettävä omiin oloihinsa tai osoitettava sille, että se on korkeintaan toisen luokan suurvalta ja sen mukaisesti sitä kohdellaan? Venäjän jättäminen omiin oloihinsa vastoin sen johdon päinvastaisia pyrkimyksiä olisi omiaan syventämään Venäjän ja muun maailman välistä kuilua ja ruokkimaan maan kehitystä autoritaariseen tai jopa totalitaariseen suuntaan. Siksi Suomen ja koko läntisen maailman Venäjän-strategian päälinja näyttäisi olevan itsestään selvä: on pyrittävä rohkaisemaan Venäjää mahdollisimman monipuoliseen yhteistyöhön. Se ei pureudu pelkkään sinisilmäiseen haihatteluun mahdollisuudesta vaikuttaa Venäjän kehitykseen, vaan on joka tapauksessa kaikkien yhteinen etu. On jätettävä viime kädessä Venäjän omaksi asiaksi, missä tahdissa ja kuinka pitkälle se on valmis sitoutumaan yhteistyöhön. Viime vuosikymmenen kokemuksista pitäisi oppia se, että Venäjälle ei pidä väkisin tuputtaa läntisiä ratkaisumalleja, mutta ei myöskään löysäkäsistä talousapua (Erkki Pennanen hs 8.4.2001)

Suomalaisten suomettuminen rehotti Pietarin kansalaisjärjestöfoorumissa 2011

Hävetti olla suomalainen ja kuunnella, miten suurlähettiläät ja kansanedustajamme kiittelivät toisiaan kiinnostavista puheenvuoroista ja onnistuneesta foorumista yhteisistunnoissa. Henrik Lax palautti ruotuun koko joukon ja pilasi hyvän tanskalaisen esityksen: "Foorumin tarkoitus on vahvistaa EU:ta ja luoda parempi pohja Suomi-Venäjä-suhteille." Markku Turkia jaksoi kiittää "erityisen hyvistä puheista", "hyvästä työstä", "mielenkiintoisista keskusteluista", jotka olivat "hyvin yksityiskohtaisia" ja joihin olisi tarvittu viikko. Kun tosiasiassa 300-hengen salissa henki oli niin alhaalla, että tilaisuus lopetettiin tuntia ennen aikataulua. Viidessä työryhmässä esitettiin enimmäkseen asioita, jotka jokainen olisi voinut googlata. Suomalaisia ei kiittänyt kukaan muu kuin toinen suomalainen. Venäläisiin edustajiin oli vaikea tutustua, koska nimilaput roikkuivat mahan kohdalla, meitä ei mitenkään esitelty toisillemme ja iltaohjelmanakin oli balettia!

Grigori Javlinski, taloustieteen tohtori, tuli ja räjäytti foorumin pysähtyneen ilmapiirin. Välillä olivat puhuneet semmoiset "kansalaisaktivismin" edustajat kuten entinen europarlamentaarikko Henrik Lax ja suurlähettiläs Heikki Talvitie. Javlinski esitteli itsensä (toisin kuin virallisessa ohjelmassa): Minä en ole kansalaisjärjestö, olen poliittinen puolue. Jabloko. Hän kertoi, miten hänet Suomessa käydessään pidätettiin kolme kertaa jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Tämän hän halusi kertoa kulttuurien suvaitsevaisuudesta: "Käyttäydyin niin kuin olin tottunut Venäjällä, mutta se ei käynytkään päinsä Suomessa." Oligarkit osaavat käyttäytyä Lontoossa - siellä ei valehtelu käy päinsä ja kuin koulupojat venäläiset miljonäärit ilmoittautuvat viranomaisille.

Konferenssissa tuli tunne, että jos kouluampumisia Suomessa ja Norjassa ei olisi juuri tapahtunut, viralliset puheet olisivat olleet hyvin erilaisia. Ehkä hallintokunta pelkää myös Arabimaiden tapaisten mellakoiden leviämistä ellei establishment laskeudu tornistaan. En ymmärrä, miten Eero Heinäluoma liittyy NGO:n, mutta hänelläkin oli foorumissa virallinen puheenvuoro: "Ennen maiden välillä oli liike-elämällä eniten yhteyksiä, nyt on kansalaisjärjestöjen aika. Kolmannessa sektorissa vaikuttavat ihmiset itse. Vuosittain kansalaisjärjestöt ovat yhteydessä poliittisiin päättäjiin, joilla on tarve kuunnella kansalaisjärjestöjä."

Foorumin jälkeisenä päivänä kolme puoluetta irtautui kansalaisjärjestö Alianssista, joka oli edustettuna Pietarissakin: "Valitettavasti Suomeen on vuosikymmenten saatossa päässyt muodostumaan poliittinen rälssi, joka elättää itseään moninaisten julkisin varoin tuettujen järjestöjen kautta", Simon Elo sanoi tiedotteessa. (Pohjoismaat – Venäjä, kansalaisjärjestöfoorumi, Rakennamme yhteistyössä Pohjolan tulevaisuutta, Pietari 19.–21.11.2011)