Päivitetty 2.12.2012

Pohjoismaiset NATO-ratkaisut

 

  • 2. huhtikuuta 1990, 2/1990

  • Ydin-lehti

(Lyhennelmä lopputyöstäni Berlinin Freie Universität 1973. Diplomarbeit: Die Wechselwirkungen der sowjetisch-finnischen Beziehungen mit den sowjetisch-skandinavischen Beziehungen nach dem zweiten Weltkrieg)

 

 Määrittääkö YYA-sopimus Suomen aseman idän vai Pohjolan vahtikoirana?

Keskustelussa YYA:n purkamisesta vedotaan siihen, että Saksan tilanne on muuttunut. Kuitenkin Länsi-Saksa on aina ollut YYA-lausunnoissa harha ja veruke. Neuvostoliitto on pelännyt Yhdysvaltoja. YYA on varsinkin 1960-luvulta lähtien ollut osa suurvaltojen tasapainoa.

Vuoden 1961 jälkeen ei Pohjoismaiden sotatilasuunnitelmissa eikä Yhdysvaltojen asemassa ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Jos YYA puretaan, se on tehtävä siksi, että lakimiesten teksteillä ei ole merkitystä maailmassa, jossa ihmiset äänestävät jaloillaan ja dollarinkuvat silmissään. Eivät siksi, että Saksan tilanne on muuttunut.

Norjalaiset ja saksalaiset lähteet tukevat sitä Juhani Suomen ja Suomen arkistojen kantaa, että vuoden 1961 noottikriisissä ei ollut kyse pelkästään Urho Kekkosen pönkittämisestä kuten Tuure Junnila on vuosia väittänyt ja Viktor Vladimirov äskettäin antanut ymmärtää.

 

"Pohjolan tasapaino" 1960-luvulla

Käsite "Pohjolan tasapaino" ilmestyi 1960-luvun alussa Pohjoismaita käsittelevään poliittiseen analyysiin. Sodan jälkeen pikkuhiljaa syntyneen status quon kuvaamiseksi käsitettä alettiin käyttää seuraavien tapahtumien jälkeen:

  • Yhdysvalloissa kehitettiin strateginen oppi flexible response, joustava vastaisku
  • Norja ja Tanska määrittelivät vuosina 1960-61 suhteensa atomiaseisiin
  • Syksyn 1961 neuvottelut sotatoimista Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Pohjolan tasapainoon johtava tilanne syntyi 1940-luvun lopulla neljän Pohjoismaan tehdessä kukin tahollaan sotilaallisia ratkaisuja.

 

Pohjoismaat sodan jälkeen

Sodan jälkeisinä vuosina Pohjoismailla näytti olevan kolme vaihtoehtoa järjestäessään asemaansa maailman tilanteessa. Aluksi erityisesti ruotsalaiset olivat innokkaita yhteisestä sotilasliitosta. Vielä vuoden 1948 alussa he toivoivat voivansa harjoittaa yhdessä naapureidensa kanssa riippumattomuuden politiikkaa.

Toinen reaalinen mahdollisuus 0li myös se, että Neuvostoliitto valloittaa Suomen, amerikkalaiset tulevat atomiaseiden kanssa Norjaan ja Tanskaan, ja Ruotsi liittyy NATO:oon.

Kolmas vaihtoehto oli se, jota 20 vuotta myöhemmin alettiin kutsua Pohjolan tasapainoksi.

 

Päätökset 15 kuukauden aikana vuoden 1948 tammikuusta huhtikuuhun 1949 vaikuttivat tasapainon syntymiseen.

  • Norja päätti sallia läntisen sotilasliiton tukikohtia omalla maallaan, mutta norjalaiset ja tanskalaiset neuvottelivat erityisen NATO-jäsenyyden.
  • Suomi solmi YY A-sopimuksen.
  • Ruotsi toimi oman perinteisen sitoutumattomuus-politiikkansa vahvistamiseksi.

Pohjolan tasapainoteorian mukaan yhden maan sopimusten muuttuminen saisi aikaan muutoksia kaikissa muissa maissa. Syntynyttä tilannetta vahvisti se, että kaikki Pohjoismaat halusivat periaatteessa pysytellä erossa suurvaltakiistoista. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kiinnostus Pohjolaa kohtaan on sotilaallista, ei niinkään poliittista eikä ideologista, onhan alueella toteutettu sekä valtion omistukseen että yksityiseen omistukseen perustuvaa taloutta. Pohjola on erityinen malli hyvinvointivaltiosta ja samalla itä-länsisuhteista. Molemmat suurvallat ovat valmiita harjoittamaan varovaista politiikkaa Pohjolassa. Tämä johtuu osaksi myös siitä, että kummallakin on vastasiirron mahdollisuus, jos toinen asettaa nykyisen tilanteen kyseenalaiseksi.

 

Tasapainoon johtavat sopimukset 1940-luvulta

Toisen maailmansodan jälkeen länsivallat olivat odottavalla kannalla Skandinavian suhteen. Ne tunsivat maiden läntisen kulttuuri- ja talousperinteen, mutta sen sotilaallisesti ratkaisevan aseman vuoksi eivät halunneet provosoida Neuvostoliittoa. Neuvostoliittokaan ei kertaakaan hyökännyt suoraan Skandinavian maita vastaan vaan sen lehdissä syytettiin Yhdysvaltoja ja Englantia yrityksistä sitoa taloudellisesti ja sotilaallisesti Pohjoismaat länteen.

Skandinavian maat osallistuivat aktiivisesti markkinataloudelliseen jälleenrakentamiseen toisen maailman sodan jälkeen:

  • kaikki maat hyväksyivät Yhdysvaltojen Marshall-avun
  • Ruotsi liittyi OEEC:hen ja Euroopan Neuvostoon
  • Norja ja Tanska liittyivät NATO:n.  Osa maista hyväksyi Yhdysvaltojen Marshall-avun, Ruotsi liittyi OEEC:hen ja Euroopan Neuvostoon, Norja ja Tanska liittyivät NATO:n. Suomi solmi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Suomi ei liittynyt mihinkään läntiseen ylikansalliseen organisaatioon.

Englannin ulkoministeri Bevin epäili puheessaan tammikuussa 1948 ympärysvaltioiden yhteistyötä keskinäisen epäluottamuksen vuoksi. Tämän puheen katsotaan herättäneen Pohjoismaat passiivisesta kantaa ottamattomasta linjastaan. Norjassa pelättiin jopa kansalaissotaa, ellei Norja selvästi tukeudu poliittisesti Englantiin ja taloudellisesti perinteiseen merenkäyntiin.

Kun Stalinin kirje presidentti Paasikivelle maiden välisen sotilaallisen yhteistyön lujittamisesta helmikuussa 1948 tuli tunnetuksi, korotti Ruotsi puolustusvalmiuttaan. Samoin Norja korotti puolustusmäärärahojaan ja sotilaallista valmiuttaan, ja se alkoi vahvistaa suhteitaan länteen. Jopa maan kommunistiset puolueet julistivat kannattavansa perinteistä pohjoismaista puolueettomuutta. Kaksi viikkoa Stalinin kirjeen jälkeen tapasi Norjan ulkoministeri Lange ranskalaisen ja englantilaisen kollegansa Bidaultin ja Bevinin Pariisissa. Pohjoismaille annettiin vakuudet avusta, jos Neuvostoliitto tekisi niille vastaavanlaisia tarjouksia kuin Suomelle. Ruotsin ei uskottu ehdotusta saavan, koska Neuvostoliitto voisi Norjan valloitettuaan kylliksi painostaa Ruotsia. Kuitenkaan kukaan ei pitänyt viisaana Norjan ja Ruotsin liittämistä läntiseen sotilasliittoon. Norja ei myöskään halunnut vaikuttaa Suomeen, koska sillä ei ollut "painostuskeinoja".

Norjahan valloitettiin vuoden 1938 Munchenin sopimuksen jälkeen heti Tshekkoslovakian ja Puolan jälkeen. Norja oli ainut Neuvostoliittoa rajoittava maa, jolla ei vielä ollut avunantosopimusta tai neuvotteluja sopimuksesta. Silloisen käsityksen mukaan Suomi otettiin" panttivangiksi". Ruotsi ja Norja olivat osoittaneet, että mikäli Neuvostoliitto pyrkii Suomen suhteen samanlaiseen järjestelyyn kuin Tshekkoslovakian ja Unkarin kanssa, molemmat maat liittyvät NA TO:oon.

Muuttuneessa tilanteessa Neuvostoliitolla ei ollut enää reaalisia mahdollisuuksia keskittyä Pohjoismaihin, saatikka sitten suunnitella aseellista hyökkäystä. Niinpä YY A-sopimusta allekirjoitettaessa Suomen delegaation sanotaan joutuneen vastakkain "miehen (Molotovin) kanssa, jolla oli kiire ja suuria paineita" ja joka jo lyhyiden neuvottelujen jälkeen pyysi suomalaisia itse valmistelemaan sopimustekstin."

YYA-neuvottelujen kuluessa idän ja lännen välinen muuri nousi huippuunsa maaliskuussa, kun

  • perustettiin länsieurooppalainen Unioni,
  • Neuvostoliitto jätti ympärysvaltojen komission ja
  • vajaa kaksi viikkoa sen jälkeen alkoi pysäytellä Berliiniin tulevia junia.

 

Mitä Skandinavian maissa tapahtui YYA-sopimuksen solmimisen jälkeen?

YYA-sopimuksen allekirjoituksen jälkeen Ruotsin ulkoministeri Unden vakuutti, että ”Ruotsi tulee harjoittamaan sellaista ulkopolitiikkaa, että Suomen on mahdollisimman helppo pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella". Ruotsi teki kompromissin perinteisen neutraliteetti-politiikan ja aikaisemmin ehdottamansa Pohjoismaisen puolustusliiton välillä. Se ehdotti maaliskuussa 1948 Pohjoismaidenyhteistä liittoa. Näkihän Ruotsi, että neutraliteetin säilyttäminen olisi vielä vaikeampaa, jos naapurimaat liittyvät vastakkaisiin puolustusjärjestelmiin.

Pohjoismaisen liiton piti perustua aseelliselle neutraliteetille ja hyökkäys yhteen Pohjoismaahan tarkoittaisi hyökkäystä jokaiseen muuhun Pohjoismaahan. Toukokuussa Ruotsin ulkoministeri Unden vielä tarkensi, että "Ruotsi ei sallisi suoria eikä epäsuoria yhteyksiä läntiseen puolustusliittoon. Mutta Norja aloitti syksyllä 1948 neuvottelut läntiseen sotilasliittoon menosta. Norjalaiset tunsivat katkeruutta Ruotsia kohtaan, joka oli selvinnyt sodasta etuoikeutettuna rauhan saarekkeena. Norjan ulkoministeri Lange piti ennen kaikkea Tshekkoslovakian ja Berliinin tapahtumia syynä siihen, että sen tuli näyttää, kuuluuko "itään vai länteen".

Norjan ulkoministeri ilmoitti halusta solmia kauppasuhteet Neuvostoliittoon ja toivoi rauhallista naapuruutta. Tanskan ulkoministeri Rasmussen esitti puolustusliittoa, joka "ei toimisi yhteistyössä NATO:n kanssa, mutta jolla olisi vakuudet ulkopuolisesta avusta" (2.9.1948).

Pohjoismaiden pääministerit yhdessä tuomitsivat kommunismin, joka oli ”asettanut itsensä demokraattisen järjestelmän tuolle puolen". Kommunistien hyökkäystä ei pelätty, sen sijaan Neuvostoliiton taloudellista hyökkäystä pidettiin kommunistien taktisena vastatoimenpiteenä.

Neuvostoliitto toivoi varovaisella YY A-sopimuksella osoittavansa, että Suomi voi elää naapurinsa kanssa "rauhassa ja harmoniassa" ja samalla estävänsä Skandinavian maiden liittymisen NATO:oon ja Pohjolan "blokkien” syntymisen. Neuvostoliitto piti pohjoismaista puolustusliittoa" imperialistien instrumenttina" ja yritti vastapainona esittää "Itämeri rauhan mereksi" -ajatusta.

Vuodesta 1957 alkaen Neuvostoliitto esitti aktiivisesti atomiaseettoman vyöhykkeen perustamista Pohjolaan.

Ruotsin ulkoministeri hylkäsi ehdotuksen, koska hänen mukaansa Neuvostoliitto oli ainut, jolla sillä alueella on atomiaseita. Toisin kuin Suomi, Ruotsi ei pyrkinyt ”lisäämään luottamusta” suurvaltojen edessä, vaan säilyttämään oman toimintavapautensa ja määritteli neutraliteetin kansainvälisen oikeuden perinteen mukaan. Heikkoutena ruotsalaiset itse ovat pitäneet sitä, että neutraliteetti ei ole moraalinen vaan juridinen konsepti. Ideologisesti Ruotsi ei ole neutraali, vaan nojaa selvästi läntiseen demokraattiseen perinteeseen.

 

Norjan erikoinen NATO-jäsenyys

Neuvostoliitto esitti myös Norjalle YY A-sopimuksen solmimista kaikkien epäilyjen katkaisemiseksi Norjan aikeista. Tämä tapahtui vuosi sen jälkeen, kun se oli neuvotellut Suomen kanssa, 5.2.1949. Neuvostoliitto perusteli kehotuksensa sillä, että "koska NATO on luotu YK:n ulkopuolelle ja yläpuolelle”, voi sillä olla vain aggressiivisia päämääriä". Muutama päivä sitä ennen Norja oli vastannut Neuvostoliiton kyselyyn antamalla ratkaisevan julistuksen: niin kauan kun Norjaa ei uhata, se ei tule sallimaan millekään vieraalle vallalle oikeutta tukikohtiin. Neuvostoliiton mukaan Norjan julistukseen ei olisi luottamista, koska ”jokainen huhu" mahdollisesta hyökkäyksestä riittäisi Norjalle ja se antaisi sijaa ulkomaisille tukikohdille.

Maaliskuussa 1949 salaisessa kokouksessa Norjan eduskunta päätti vastata Neuvostoliitolle pitävänsä sopimusta "turhana",  koska mikään "maiden välisissä hyvissä suhteissa ei viittaa sen tarpeellisuuteen". Samassa kokouksessa Norjan parlamentti melko yksimielisesti päätti liittyä NATO:oon. Samalla Norja kielsi ulkomaisten joukkojen läsnäolon. Tällä Norja tavoitteli "mahdollisimman paljon turvaa, mahdollisimman vähän provokaatiota".

Norjalle oli otollista, että sotilaallisia tukikohtia ei koskaan määritelty. Julistus on puhtaasti poliittinen. Sillä ei siis ole mitään kansainvälisoikeudellisia velvoitteita eikä myöskään tarkkailua. Norja on voinut itse määritellä, mitä toimintoja se sallii. Vuonna 1951 Norjan parlamentissa määriteltiin, että NATO:n joukkojen lyhyet oleskelut Norjassa sallitaan ja yhteisiä harjoituksia pidetään. Puolustus rakennettaisiin niin, että hätätilassa tukikohtia voisivat käyttää myös NATO:n joukot.

Vuosina 1958-59 Norja antoi amerikkalaisten ja englantilaisten hävittäjien käyttää lentotukikohtiaan. 1970-luvulle saakka julistus tarkoitti, että

  • NATOn harjoituksia ei pidetty Finnmarkin maakunnassa
  • eikä 200 km lähempänä Neuvostoliiton rajaa.
  • NATOn lentokoneet eivät ylittäneet 24. leveysastetta,
  • ei käytetty uudenaikaisia aseita,
  • harjoituksista ilmoitettiin ajoissa,
  • mutta NATOn kalusto sallittiin ja
  • Kolsåssa oli NATOn pohjoinen päämaja.

Tanskalta Neuvostoliitto ei vaatinut hyökkäämättömyyssopimusta. Mutta myös Tanska antoi Neuvostoliitolle vakuutuksen NATO:oon liittyessään 4.5.1949, että Tanska ei rauhan aikana sallisi ulkomaisia tukikohtia.

 

Noottikriisi ja pohjolan tasapaino

Pohjoismaiden puolustusratkaisujen kytkeytyminen toisiinsa tuli parhaiten esille Neuvostoliiton esitettyä sotilaallisia konsultaatioita Suomelle vuonna 1961.

Tuohon aikaan kaikissa Pohjoismaissa oli käynnissä sotilaallisia ja taloudellisia neuvotteluja lännen kanssa. EFTA-sopimusten solmimisen jälkeen (Suomi 27.3.1961) Skandinavian maat osoittivat kiinnostusta EEC:hen. Ruotsin suhteen Neuvostoliitto vaati itselleen kaupassa itselleen suosituimmuusasemaa.

Samaan aikaan Tanska ja Norja aloittivat keskustelut atomiaseistuksesta. Joulukuussa 1957 NATO-maiden kokouksessa oli toivottu, että kaikki jäsenmaat ottaisivat taktisia atomiaseita. Keskustelu jatkui vuonna 1961. Myös konventionaalista aseistusta alettiin parantaa. Todettiin, että "alueella Pohjois-Eurooppa" huolto- ja varastoalueita oli vähän.

Norjan parlamenttivaaleissa syksyllä 1961 Sosialidemokraattinen puolue menetti ensimmäisen kerran toisen maailman sodan jälkeen ehdottoman enemmistön ja kommunistit jopa viimeisen paikkansa. Samaan aikaan Norja eristi muutamia sotilaallisesti tärkeitä alueita ulkomaisilta aluksilta syyttäen venäläisiä vakoilusta.

Saksalaisille sota-aluksille annettiin lupa käyttää Norjan ja Tanskan varasto- ja täydennyspaikkoja. NATO:n pohjoisen alueen esikunnassa Kolsåsissa Oslon lähistöllä palvelivat länsisaksalaiset upseerit. Yhteinen sotatarvikkeiden tuotanto päätettiin aloittaa. Norja toimittaisi Bundeswehrille ampumatarvikkeita, torpedoveneitä ja sukellusveneiden torjunta-aseita. Sotaharjoituksia pidettäisiin Pohjolan alueella.

Länsi-Saksan puolustusministeri Strauss yritti houkutella Tanskaa lähempiin sotilas- ja taloussuhteisiin. Keväällä 1961 NATO ehdotti yhteistä tukikohtaa. Tästä syystä Neuvostoliitto lähetti syksyllä Tanskalle protestinootin.

Neuvostoliitto harjoitti tuohon aikaan Hrutshevin vaikutuksesta uhkumispolitiikkaa. Se nosti sotilasbudjettia 30 prosenttia ”aggressiivisen” Atlantin liiton" vuoksi vuonna 1961. Tässä pohjoisessa tilanteessa Neuvostoliitto lähetti Suomelle pyynnön yhteistä sotilaallisista suunnitelmista. Nootissa Suomelle marraskuun lopulla todettiin, että Saksan militaristit ovat nopeasti muuttumassa sodanuhkan pesäkkeeksi Euroopassa myös sen pohjoisissa osissa" ja "tämä sotaan valmistautuminen tapahtuu Norjan ja Tanskan tietäen". Nootissa syytettiin Norjaa siitä, että se on antanut tukikohtia ja varastoja saksalaisille, valmistanut heille ammuksia, sukellusveneitä ja muita aseita. Myös Ruotsia syytettiin aseiden tuottamisesta.

Neuvostoliitto lähetti 30.10.1961 kopion nootista myös Ruotsille. Ruotsissa se tulkittiin niin, että Neuvostoliitto tunnusti Ruotsin kiinnostuksen ja osallisuuden Suomen tapahtumiin. Ruotsi ilmoitti kohottavansa puolustusmenoja, mikäli maan vapaus ja turvallisuus sitä vaatii ja maan suurimmissa lehdissä pidettiin keskusteluja NA TO:oon liittymisestä ilmiselvinä, mikäli Neuvostoliitto tuo joukkonsa Suomeen.

Norjassa nootti tulkittiin Norjan NATO-politiikan muuttamiseksi. Norja päätti kuitenkin pysyä linjassaan eikä edes yrittänyt torjua Neuvostoliiton tulkintaa tilanteesta. Norja osoitti nootin tärkeyden tiedottamalla, että ulkoministeri Langen vierailu Moskovassa on nyt entistäkin ajankohtaisempi. Moskovassa Lange painotti, että Pohjolaan muodostunutta tasapainoa ei asetettaisi kyseenalaiseksi. Norjan puolustusministeri Gudmund Harlem kertoi samaan aikaan Kööpenhaminassa vielä voimakkaammin, että painostus johtaisi Norjaa yhä läheisimpiin suhteisiin NATO:n kanssa.

 

Suomen vastaus noottiin 1961

Suomen taholta aloitettiin heti yhteydenotot, ei Pohjoismaihin vaan Neuvostoliittoon. Hallituksen tiedonannoissa - ei puhuttu kansainvälisen tilanteen vakavuudesta vaan oman "luottamuksen" säilyttämisestä. Moskovaan lähetetty ulkoministeri Karjalainen kertoi, että Neuvostoliitolla oli epäluottamusta Suomen politiikan jatkuvuuteen, ennen kaikkea Honka-liittoon. Kekkonen hajotti eduskunnan.

Mutta jo 16.11. Neuvostoliitto osoitti, että "tilanne Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella ei ole parantunut ja konsultaatiot ovat välttämättömät". Ministeri Kuznetsov viittasi

  • Straussin vierailuun Norjassa,
  • Naton meriharjoituksiin Itämeren länsiosissa ja
  • Tanskan ja Saksan Liittotasavallan yhteisiin neuvotteluihin Itämeren laivueen pystyttämiseksi.

Kekkonen järjesti henkilökohtaisen tapaamiseen Hrutsevin kanssa. Ennen Siperian perukoille Novosibirskiin lähtöään Kekkonen piti vaalipuheen Jyväskylässä, jossa hän esitteli Suomen vaihtoehdot:

  • Suomi voi aloittaa sotilaalliset neuvottelut.
  • Toiseksi Suomi voi kiistää vaaran olemassaolon ja kieltäytyä neuvotteluista.
  • Kolmanneksi Suomi voi pitää vaalit ja osoittaa Neuvostoliitolle, että ainakin Suomen kansa haluaa jatkaa ystävällisiä suhteitaan Neuvostoliittoon.

Vastoin Kuznetsovin ohjeita Kekkonen uskoi, että vain uudet vaalit vähentäisivät konsultaation tarvetta. Kekkonen syytti nootista Suomen hallitusta, joka ei ollut voinut vakuuttaa Neuvostoliittoa Paasikivi-linjan jatkuvuudesta.

Kekkonen lähti vuoden 1958 reseptin kanssa Novosibirskiin. Silloin hän oli nimittänyt uuden vähemmistöhallituksen ja Moskovassa esitellyt itsensä Suomen ystävällisten suhteiden takaajana. Novosibirskin neuvottelut alkoivat 24.11. Samana päivänä Olavi Honka ilmoitti luopuvansa presidenttiehdokkuudestaan.

Neuvottelut Novosibirskissä eivät kuitenkaan menneet kuten Kekkonen oli toivonut: Hrutshev ei vaikuttanut kiinnostuneelta Suomen presidentin vaaleista vaan alkuperäisestä vaarasta eli NATO:n läsnäolosta Pohjolassa. Siksi Kekkonen joutui esittämään, että sodan pelko Pohjolassa lisääntyisi huomattavasti konsultaatioiden johdosta ja ehdotti konsultaatioiden lykkäämistä tästä syystä. Hrutshhev näytti hyväksyvän ajatuksen Pohjolan tasapainosta kuullessaan, että konsultaatiot herättäisivät vastatoimia muissa Pohjoismaissa.

Kekkonen sai nähtävästi kannatusta Norjan pääministeri Langelta, joka oli 23. marraskuuta 1961, samana päivänä kuin Kekkonen, Moskovassa tapaamassa Gromykoa. Lange teki selväksi Norjan vastavedon, jos Neuvostoliitto toteuttaisi aikeet sotilaiden läsnäolon välttämättömyydestä Suomessa.

 

Suomelle velvoite tarkkailusta

Suomesta tuli norjalaisen ulkopolitiikan tutkijan Nils Örvikin mukaan Pohjolan ”vahtikoira": Novosibirskin neuvotteluissa Hrshtshev esitti toiveen, että Suomi tarkkailisi tilannetta Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella ja informoisi Neuvostoliittoa, jos jotain epäilyttävää ilmenee. Neuvostoliittolainen tutkija ilmaisee asian näin:

"Suomi lisäyksenä vuoden 1948 sopimuksen velvoitteisiin sitoutui, tällä kertaa suullisen sopimuksen peusteella oma-aloitteisesti arvioimaan tilannetta Pohjois-Euroopassa ja näin vahvistamaan Neuvostoliiton turvallisuutta (Pohlebkin 1969, s. 381). Ja Pohlebkin jatkaa: "Puolueettomuuskysymys oli todellakin vuoteen 1962 saakka muotoiltu harvemmin ja epämääräisemmin... ja se voitiin muotoilla erityisen täsmällisesti vasta vuoden 1961 lopulla, jolloin Suomen puolueettomuuden osa ja merkitys rauhaa säi1yttävänä tekijänä Pohjois-Euroopassa selkeästi ilmeni (Pohlebkin 1969, s. 383). 'C )

Juri Komissarov on myöhemmin vielä selvemmin tuonut esiin Suomen aseman ”aktiivisena subjektina” YYA-sop1muksen velv01tte1ssa:

"Vuoden 1948 sopimuksen artiklat itse. velvoittivat Suomen huolehtimaan rauhan ja turvallisuuden säilymisestä Pohjois-Euroopassa ja Baltiassa. Suomesta tuli kansainvälisten suhteiden aktiivinen subjekti vastaavine tehtävineen ja vastuineen rauhan kohtalossa Pohjois-Euroopassa jo itse vuoden 1948 sopimuksen nojalla. (Juri Komissarov, Suomi löytää linjansa 1973, s. 150).

Ja Kekkonen teki työtä käskettyä. Toukokuussa 1963 presidentti Kekkonen ehdotti Pohjolaa ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Helmikuussa 1965 presidentti Kekkonen kiinnitti huomiota siihen vaaraan, jonka NATO:n monenlaiset ydinvoimat ja Länsi-Saksan suunnitelmat Skandinaviaan aiheuttivat. 29.11.1965 Kekkonen toisti pelkonsa Norjan rajan käyttämisestä selkkauksessa.

Max Jakobson on asettanut noottikriisin sille kuuluvaan kansainväliseen yhteyteen:

"Novosibirskin keskustelujen painopiste oli kuitenkin kansainvälisen politiikan puolella... Yritys painostaa Suomea sellaiseen sotilaalliseen yhteistyöhön, joka olisi kompromenttoinut sen puolueettomuuspolitiikan, olisi voinut antaa norjalaisille aiheen tiivistää yhteistyötään NATO:n kanssa ja mahdollisesti luopua päätöksestään olla ottamatta vieraita joukkoja alueelleen rauhan aikana. Se olisi epäilemättä myös voimistanut Ruotsissa niitä virtauksia, jotka suhtautuivat epäilevästi puo1ueettomuuspo1itiikkaan maan turvallisuuden takeena. (Max Jakobson, Veteen piirretty viiva, s. 279, 1981)

Vuosikymmenten aikana Pohjolan alueen merkitys on lisääntynyt niiden muutosten seurauksena, joita on tapahtunut atomiasestrategiassa, merioikeudessa ja öljyteknologiassa. Samoin on muuttunut YYA:n merkitys.

Hyökkäys rajataan usein Saksaan ja sen kanssa liitossa oleviin valtioihin. Historiallisista syistähän sopimus teksteissä näin lukee. Suomen vierailulla syksyllä1989 marsalkka Sergei Ahroejevilta kysyttiin, eikö olisi jo aika poistaa YY A-sopimuksesta sana Saksa. "Suhteemme Länsi-Saksaan ovat muuttuneet parempaan suuntaan huomattavastikin, mutta NATO on edelleen voimassa. Länsi-Saksan NATO-jäsenyys on tosiasia", hän kertoi.

Suomen ja Neuvostoliiton yhteisissä tiedotteissa on lähtökohtana ollut yleensä Suomeen ja Suomen alueen kautta Neuvostoliittoon tuleva aseellinen hyökkäys tai sen uhka, ei Saksan tilanne. Myös lehtien otsikoissa YY A-sopimuksen katsottiin takaavan ennen kaikkea vakaan pohjolan.

YY A-sopimusta on markkinoitu Suomen puolueettomuuden takaajana ja saksalaisen vaaran estäjänä. 1960-luvulla sille vakiintui kuitenkin määritelmä Pohjolan tasapainon ylläpitäjänä. Alkoi keskustelu ydinaseettomasta pohjolasta. Minne nyt ristopenttilöiden aikana ovat kaikonneet 1960-luvun teoreetikot? Osmo Apunen , Max Jakobson, Raimo Väyrynen ja erityisesti J.J.Holsti ja Arne Brondland? Onko YY A:n olemassaolon peruste

Saksan pelko, Pohjolan tasapaino vai peräti jotain muuta?

 

  

 ***********

Dag Anckar esitti vuosikymmenen alussa YY A-sopimuksen purkamista.

"Jos Neuvostoliitto YYA-sopimukseen tukeutuen lähettää joukkojaan Suomeen suojellakseen sekä itseään että Suomea ... hyökkääjä tuskin edes harkitsee kiertotien käyttämistä, mikäli Suomi on sen maan miehittämä, jonka kimppuun se aikoo käydä".

Pohlebkin:

"Molempien maiden lehdistö on yhtä mieltä todetessaan, että vuoden 1948 sopimuksella on arvokas merkitys kahdessa mielessä, Neuvostoliiton ja Suomen välisen rauhan ja ystävyyden kulmakivenä sekä tärkeänä rauhan takeena ja suojamuurina Pohjois-Euroopassa" (Suomi vihollisena ja ystävänä, 1969, s.359)

Juri Komissarov:

"Olisi kuitenkin väärin tulkita liian ahtaasti käsitystä hyökkäyksestä tai hyökkäysuhasta Suomea tai Suomen alueen kautta Neuvostoliittoa vastaan. Kysymys on Suomen turvallisuudesta ja Neuvostoliiton luoteisrajojen turvallisuudesta laajemmassa merkityksessä, turvallisuudesta joka on sidoksissa ja paljolti riippuvainen siitä, millainen sotilaspoliittinen tilanne syntyy Pohjois-Euroopassa ja Itämerellä. On selvä, että jos tällä alueella syntyy vaara sen muuttamisesta sotilaalliseksi sillanpääasemaksi Neuvostoliittoa vastaan, niin myös Suomen ja sen alueen turvallisuus vaarantuu, toisin sanoen syntyy tilanne, jota vuoden 1949 sopimuksen sotilaspoliittiset artiklat dyllyttävät. (Juri Komissarov: Suomi löytää linjansa 1973, s.148)

Tutkimuksen taustaa:

Vuonna 1973 kirjoitin diplomityöni Berliinin Freie Universitätin Otto Suhr Insituutissa aiheesta: Die sowjetisch-finnischen Beziehungen in ihrer Wechselwirkung mit den sowjetisch-skandinavischen Beziehungen 1946-1969

Tarkastajana ja aiheen antajana Prof. Dr. Richard Löwenthal.

Tutkimus perustuu suurimmaksi osaksi norjalaiseen materiaaliin ja saksalaiseen lehdistöpalveluun tuolta ajalta (Keesing's Archiv der Gegenwart).

 

****************

Geopolitiikka kunniaan!

Hämmentynein mielin lueskelin Vesa Oittisen uuden geopoliittisen ajattelun esittelyä Ulkopolitiikka 4/97 lehdestä. Ollaanko nyt virittelemässä geopolitiikan nimissä patrioottista nationalismia ja rodullista elintila-ajattelua? Vai voiko geopolitiikalla ymmärtää sitä mitä ekopolitologit kutsuvat fysiosentriseksi maailmankuvaksi? Ulkopolitiikan kehityksen kannalta on vaarallista se, mitä Oittinen tekee jutussaan eli vertaa patriarkaalista Lebensraum-taistelua ja maanpuolustusta maan puolustajien, äiti maan, toimintaan.

Toisaalta Oittinen kuvailee, miten geopoliitikoille "henki jää luonnon vangiksi, vapautumatta koskaan maantieteen kahleista". Eihän fyysisessä ruumiissa elävä ihminen voi vapautua luonnosta niin kauan kuin hän on lihaa ja verta ja asuu planeetalla, jolla ei ole paikkaa missä tankata kun varastot ehtyvät.

 Ihmisen hengellä ei ole ilmenemismuotoa, jos siltä loppuu ruoka ja juoma.

Toisaalta hän kuvaa tutkijoita saman nimikkeen alla, joiden mukaan "turve ja syntymäpaikka ovat vastakohtana vapaaseen kansalaiseen, joilla on universaalisesti pätevät ihmisoikeudet". Ihan kuin ihanteena olisi luoda maan päälle valtio, jonka ei tarvitse ottaa huomioon maantieteellistä asemaansa!

Kun ekopoliitikot puhuvat fysiosentrisestä maailmankuvasta, tarkoittavat he jotakin samaa kuin Karl Marx, mutta jotain mitä Marxin internetittömällä aikakaudella ei vielä ollut saavutettavissa: aine on paikallista, henki globaalia.

Paasikiviläistä oli aikanaan sanonta ”Maantiedolle emme mahda mitään. Tehkäämme niistä lähtökohdista voitamme.”

Nyt "Venäjän kommunistien voidaan sanoa vaihtaneen Zjuganovin johdolla ideologiansa marxismista geopolitiikkaan". Lebensraum, Natsi-Saksan idänekspansion Oittinen kertoo Hegelin maailmanhistorian maantieteellisestä perustasta. Milloin ovat jokikulttuurit milloin rannikkovaltiot pitäneet yllä maailman historiaa

Ihmiskunnan tulevaisuuden ratkaisee viime kädessä kysymys ravinnon hankintapiiristä. Geopolitiikka on oppia poliittisten tapahtumakulkujen sidonnaisuudesta maahan. Maantieteellinen determinismi. Nyky-yhteiskunnassa aikaa suositaan avaruuden eli paikan kustannuksella.

Ruotsinkieli

Erkki Pennanen hs 1.10.1996. “Matti Klinge kutsuu pohjoismaista yhteistyötä kylmän sodan jäänteeksi, keinotekoinen pohja ruotsin kielen oppimiselle liian korkea hinta maksettavaksi. Suomi tarvitsi pohjoisyhteistyötä ja identiteettiä vastapainoksi. EU:ssa olemme tasa-arvoisia.

Matti Kassila hs 15.6.1998: Ryssäviha oli Suomessa Ruotsille edullista. 1809 ei haikailtu takaisin Ruotsin yhteyteen. Itsenäisyysmiehille on edullista että kansalla oli yhteinen vihollinen.