Tapani Lausti, Toisinajattelun tiekartta Like 2004

Suomessa vaaditaan alistamista maailman ”realiteeteille” Realiteetit ovat kuitenkin aatteellisesti sävyttynyttä Yhdysvaltain johtaman maailman ihailua, jota ei uskallettu avoimesti tuoda julki ”suomettumisen” vuosina. Nyt vannotaan transatlanttisen ”arvoyhteisön” nimeen.

”Demokratiaksi” luonnehditaan järjestelmää, jossa todelliset vaikutusmahdollisuudet kilpistyvät ”talouden realiteetteihin”. Vauraat eliitit kykenevät johdattelemaan yhteiskunnallista keskustelua vaarattomille uomille. Vain ”markkinatalous” kykenee turvaamaan yksilönvapauden, meille vakuutetaan.

Aikamme yhteiskuntia luonnehditaan demokratioiksi, vaikka syvät epätasa-arvoisuudet ovat kaikkien nähtävissä.

Talouselämää pidetään poliittisesti neutraalina, vaikka sen saarnaama todellisuus ilmentää poliittisia valintoja. Näissä piilevissä aatteissa pidetään itsestään selvänä, että ”markkinatalousjärjestelmä” on ikuinen. Tulevaisuus on samanlainen kuin nykyisyys.

Tässä kirjassa esittelemieni ajattelijoiden usein osakseen saama ylenkatse kuvastaa aikamme vaihtoehdottomuuden ideologiaa, joka pyrkii tekemään olemassa olevista olosuhteista yhtä luonnollisia ja itsestään selviä kuin ilma jota hengitämme.

Suurin osa teollisuusmaiden ihmisistä elää palkkaorjuudessa, joka kyllä vapauttaa heidät puutteesta mutta alistaa heidät työnantajan käskyvaltaan.

Noam Chomsky pyrkii määrittelemään esseessään anarkistista ajattelua näin: ”jokaisen historian vaiheessa meidän tulisi pyrkiä purkamaan sellaisia auktoriteetin ja sorron muotoja, jotka ovat säilyneet ajalta, jolloin ne saattoivat olla perusteltuja turvallisuuden tarpeen, elonjäämisen tai taloudellisen kehityksen kannalta mutta jotka nyt syventyvät – sen sijaan että kaventaisivat – aineellista ja kulttuurista vajetta.

Saksalainen anarkisti Rudolf Rocker: ”Vanhan kaupunkikulttuurin ja Euroopan federalistisen kauden ajaudututta alamäkeen sosiaalisen elämän todellinen tarkoitus vähitellen unohdettiin. Yhteiskunta ei enää ole ihmisten keskinäisen suhteen luonnollinen ilmentymä, joka löytää ilmaisunsa älyllisten ja aineellisten intressien yhteisönä. Kansallisvaltion ilmaantumisen myötä kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu asteittain instrumentiksi, joka palvelee poliittisen vallankäytön organisaatioiden erityisetuja.

Yksi Noam Chomskyn ajattelun olennainen piirre onkin usko siihen, että ihmisen mieltä ei pystytä kontrolloimaan, vaikka hänen käyttäytymiseensä voidaankin aika ajoin vaikuttaa. Chomskyn silmissä valtion palvomisesta on tullut aikamme maallinen uskonto. Hän nimittää intellektuellien kyvyttömyyttä nähdä kaksinaamaisuutta vapaaehtoiseksi tietämättömyydeksi. Älykköjen on jossain aivojensa takaosissa otettava huomioon omat henkilökohtaiset etunsa. Toimittajienkin on vaikea edetä urallaan, ellei hän hyväksy kulloinkin vallitsevan konsensuksen perusolettamuksia. Chomskyn mukaan ihmiset ovat vastuussa toimintansa ennakoitavissa olleista seurauksista

Parjattiinpa kuusikymmenlukua miten paljon hyvänsä, se oli älyllisesti vallankumouksellista aikaa, joka mahdollisti aiempaa realistisemman historiankäsityksen. Vaihtoehtokulttuuri avasi ihmisten silmiä näkemään aikamme yhteiskunnallisten ongelmien syviä historiallisia juuria. Alettiin nähdä että teollinen kulttuurimme on rakennettu alistamalla kansalaiset passiivisiksi käskyläisiksi.

Historian kuluessa mahdollisuutemme hallita toimeentuloa, vaihdella päivittäisen työn rytmiä ja elää turvallisessa lähiyhteisöissä ovat heikentyneet.

Eristyneisyyden tunne heikentää kykyämme muodostaa mielekkäitä ja järkeviä mielipiteitä. Mitä vähemmän kykenemme osallistumaan yhteisten asioiden hoitoon, sitä auliimmin annamme valtaa ulkopuolisille asiantuntijoille ja ammattipoliitikoille.

Murray Bookchin väittää että katsomme menneisyyteen kansallisvaltioajattelun aivopeseminä. Kansallisvaltio oli hänen mielestään kielteinen askel, joka tuhosi ajatuksen itsehallinnollisten kaupunkien ja alueiden yhteenliittymistä. Hän kysyy, onko kulttuurimme 'vääjäämättömällä tavalla tuhoamassa elämää planeetallamme. 1960-luvun kehitysoptimismia seurasi syvän pessimismin aalto. 1970-luvulla alettiin luopua poliittisten ja taloudellisten rakenteiden sosiaalisesti tuhoisten seurausten erittelemisestä. Hän uskoo, että aikamme ekologisen kriisin juuret eivät ole vain teknologiassa, ylikansoittumisessa tai teollisessa kasvussa, vaan pikemminkin käytännön elämää hallitsevissa hierarkioissa. Valtio ei ainoastaan hoida taloutta vaan politisoi sen, se ei vain kolonisoi sosiaalista elämää vaan imaisee sen sisäänsä.

Ihminen ei näe että pikemminkin poliittis-taloudellinen järjestelmämme alistaa hänen koko elämänsä tuotannon välineeksi ja luonnon puolestaan yritysmaailman tarpeita palvelevaksi raaka-ainevarastoksi.

Tosiasiassa kapitalismi ja kommunistien luoma komentotalous olivat läheistä sukua toisilleen. Yhteistä niille oli ihmisten alistaminen tuotantojärjestelmän palkkaorjiksi, ja molempien yhteiskuntien ideologit julistivat tuotannollisen demokratian mahdottomuutta. Kapitalistisissa maissa ihmisille myännettiin paljon enemmän vapauksia, kunhan yhteiskunnallista todellisuutta paljossa hallitsevat suuryritykset saivat toimia yhtä epädemokraattisesti kuin kommunistiset puolueet. Muuan stalinismin terävä kriitikko kirjoitti taannoin käsitteellisestä petoksena. Neuvostoliittolainen systeemi ikään kuin kavalsi sosialistisen terminologian, jotta oppositio ja toisinajattelijat eivät voisi käyttää sitä. (Hannu Reime, Sosialismi, demokratia ja käsitteiden kavallus)

Giddens käsittelee kapitalistisen demokratian ytimessä olevan perustavanlaatuisen arvoituksen. Järjestelmän sydämessä toimii autoritaarisesti johdettuja suuria talousyksiköitä, yrityksiä, joiden päätöksentekorakenne muistuttaa totalitaarisia puolueita.

Suuri enemmistö väestöstä on voinut tyydyttää tarpeitaan kuluttajana vain asettumalla palkatuksi työntekijäksi. Automaation kiihtyessä tämä perusasetelma alkaa horjua.

Nykyisen yhteiskunnan ongelma ei Gorzin mukaan ole työn puute, vaan se ettei kyetä jakamaan vaurautta, joka on tuotettu yhä vähemmän työntekijöitä tarvitsevalla pääomalla. Olennaista on että työ myönnetään ehdoitta kaikille kansalaisille, jotta siitä ei muodostu tukiaisjärjestelmää huonosti maksaville työnantajille. Ajan mittaan uudenlaiset kollektiiviset ratkaisut asumisessa, vapaa-ajanvietossa ja opiskelussa voivat luoda kehyksiä elämälle, jossa ihmiset voivat käyttää kulttuurin potentiaalisesti tarjoamia valtavia mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen. Heitä kiinnostaa kysymys, minkälainen historiallinen prosessi on pakottanut ihmiset hyväksymään ikään kuin luonnollisena lopputuloksena yhteiskunnan, jonka irrationaalisuuden luulisi olevan helppoa havaita. Finanssivalta, jota kaunistellen kutsutaan ”markkinoiksi”, on tulossa riippumattomaksi yhteiskunnista ja todellisesta taloudesta.

Jatkokoulutuksesta elämänmuoto: Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa kaikilla on mahdollisuus pyrkiä itse asettamiinsa kulutustavoitteisiin iästä riippumatta.

Meszarosin analyysit saattavat auttaa ymmärtämään, miksi vauraat myöhäiskapitalistiset yhteiskunnat ovat alkaneet kompastella peruspalvelujen, kuten terveydenhoidon ja opetuksen, kustantamisesta. Joukkotyöttömyys on rakenteellista vain pääomalle, ei tuotannon edistämiselle sinänsä.

Maailmassa, jossa sorron uhrit leimataan syyllisiksi omaan tilaansa ja riisto on demokratiaa, kaikista tulkinnoista uhkaa tulla mielivaltaisia.

Totuutta vierastavat mielikuvat syntyvät rikkaiden maiden asukkaiden viattomasta kyvyttömyydestä nähdä ympäröivän vaurauden ja maantieteellisesti kaukaisten kärsimysten välistä yhteyttä.

Kansallisvaltion synty on yksi tekijä, joka vaikeuttaa kysymyksen tarkastelemista. Valtiot ottivat itselleen yksinoikeuden väkivaltaan, mikä loi yhteiskuntiin näennäisen rauhan, koska yksityisen väkivallan käytöstä rangaistiin.

Tässä orwellilaisessa maailmassa kansainvälisten suuryritysten etujen palveleminen on yhtä kuin demokratia.

Edesmennyt jugoslavialainen kirjailija Danilo Kis on todennut, että nationalismi antaa identiteetin tunteen yksilölle, jolta on viety yksilöllisyys, ihmiselle josta on tehty mitättömyys.

Nationalismi on jo kauan kilpaillut uskonnon kanssa lohdun tuojana. Kansallinen identiteetti on rahan lisäksi ainoa kulttuurissamme yleisesti tunnettu yhteiskunnallisen turvallisuuden tunteen luoja.

Rocker kirjoittaa: Se mitä Rousseau kutsuu vapaudeksi, on vapautta tehdä sitä mitä valtio, yhteisen tahdon vartija, kansalaiselle määrää. Se on kaiken inhimillisen tunteen virittämistä yhteen nuottiin, elämän rikkaan erilaisuuden torjumista, kaiken ponnistelun mekaanista sovittamista ennalta määrättyyn muottiin.

Tämän prosessin myötä syntyi moderni nationalismi, josta tuli demokraattisen valtion uskonto.

Osa uudenaikaistumisen prosessia oli kansallisvaltioiden ilmaantuminen. Usein ne nousivat vanhojen elämäntapojen romahtamisen myötä ja olivat näin kipeässä legitimoinnin tarpeessa. Tässä käytettiin perinteiden tahallista keksimistä, mikä antoi johtajille mahdollisuuden ryövätä menneisyyttä käyttökelpoisen kertomuksen luomiseksi.

Kysytään, miksi hallitukset suostuvat niin auliisti suuren rahan talutettavaksi.

Liittoutumattomuudelle olisikin nyt etsittävä ajan henkeen soveltuvaa konkreettisista sisältöä. Se löytynee tarpeesta sanoutua irti islamilaisen fundamentalismin ja kapitalistisen fundamentalismin vastakkainasettelusta.

Monissa asioissa on mahdollista kuvitella, että uudistusvaatimukset aletaan kokea ennen pitkää itsestään selviksi. Silloin työnnetään yhdessä auki ovia, jotka eivät enää olekaan lukossa.

Znet www.zmag.org