Toistammeko noottikriisin?

Kovasti hymyilytti lukiessani HS 28.4.2008 selostusta Ilkka Kanervan hyvistä ihmissuhdetaidoista ja Yhdysvaltojen ensimmäisen naisulkoministerin kutsusta. Elämmekö jo aikaa, jolloin miehet hurmaavat lähes psykopaattisilla kyvyillään naispäättäjiä? Kuiskasiko Kanerva luottamuksellisesti: ”Hello, Suomessa ollaan pääsemässä eroon sodan jälkeisestä sosiaalidemokraattisesta hallinnosta. Yhdysvaltojen tuki menisi nyt kuin häkä päähän.”

Mutta hymyni hyytyi kun siivosin samana iltapäivänä arkistojani kustokseni kirjoituksista. Raimo Väyrynen kirjoittaa 1970-luvulla toimittamassaan Suomen ulkopolitiikka –kirjassa, mm Sakari Tuomiojan haastatteluun viitaten: ”Yhdysvaltojen ja sen valvonnassa olevien kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämillä lainoilla näyttää olleen vaikutusta myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Ensinnäkään ei lie pelkkä sattuma, että ennen jokaista merkittävää konfliktia näiden maiden välisissä suhteissa – v. 1948-49, 1958-59 ja 1961-62 – on Suomelle myönnetty lännestä huomattavia dollarilainoja … Tarkasteltaessa lainojen ajoitusta vaikuttaa ilmeiseltä, että Neuvostoliitto koki niiden myöntämisen pyrkimyksenä kiristää Suomelta poliittisia myönnytyksiä sekä sisä- että ulkopoliittisissa kysymyksissä ja siten muuttaa Suomen valitsemaa ulkopoliittista linjaa.”

Raimo Väyrynen lopettaa artikkelinsa: ”… edellä esitetty evidenssi näyttää viittaavan siihen suuntaan, että tietty hallitus- tai puoluekoalitio joutuu tavallista voimakkaammin ”epäilyksenalaiseksi” silloin, jos sen katsotaan suosivan politiikkaa, joka kytkeytyneenä huolestusta herättäviin kansainvälispoliittisiin näkymiin tai integraatiosuunnitelmiin, saattaa muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa toiseksi kuin mitä se on ollut nyt.”


Samassa lauantain HS-lehdessä otsikoitiin: ”Putin viilentää harkitusti Venäjän ja länsimaiden suhdetta.”

Noottikriisi vuonna 1961 johtui lainojen lisäksi Naton lisääntyneestä aktiviteetistä Itämerellä. Niinpä vielä konventionaalisen sodankäynnin aikaan 1980-luvulla Venäjällä kerrottiin meille rauhanomaisen rinnakkainolon tutkijoille: ”Armeijaltamme ei kestä kuin kaksi tuntia päästä Suomen läpi, ketään ei Suomen tuhoaminen kiinnosta. Mutta heti jos Suomi on osa läntistä sotilasjärjestelmää, käydään taistelut teidän maassanne.”

Kun nyt Venäjällä etsitään perinteistä ulkoista vihollista sisäpolitiikan tasaannuttamiseksi, lännen suhteissa kuohuu ja historian muistot humisevat, kaipaisin Suomeen reilua puolueettomuuspolitiikkaa. Geopolitiikalle emme mahda mitään. Keskittäkäämme naapurimaiden parhaat voimat tulevien sukupolvien parhaaksi, älkäämme palatko mielistelyyn tai lehmänkauppoihin, saatikka henkilökohtaisuuksiin…

Mutta Suomesta tulee taistelutanner, jos sitä lähdetään liittämään NATO:n.

------------------

Prof. Markku Henriksson, HY, HS Mielipide 8.1.2008

Ydinvoimainsinöörit ovat epäilemättä ydinvoiman asiantuntijoita, mutta aika harva ydinvoimaa vastustava opiskelee ydinvoimainsinööriksi. Natoa tai siihen liittymistä vastustavat henkilöt eivät välttämättä hakeudu juuri Nato-tutkijoiksi.

Natoon liittymistä kannattavat kuvittelevat Naton pelotteen ikään kuin takaavan sen, että Suomi säilyy rauhassa tai turvassa.

Jos sellaiseen tilanteeseen joudutaan, että Suomi joutuu pyytämään Nato-joukkoja turvakseen, maailmantilanne on jo niin paljon sekaisin, että se vain varmistaa Suomen joutumisen taistelutantereeksi.

Ulkopoliittisen instituutin selvityksen mukaan Venäjä aluksi paheksuisi Suomen mahdollista liittymistä, mutta tämä vaihe menisi pian ohi. Mistä sen tietää? Valtioiden ja ihmisten käyttäytymistä lienee vielä paljon vaikeampi ennustaa kuin ydinvoimaa.

"Puhemies Heinäluoma kiteytti Nato-sanomansa:
– Jos olemme sotilasliitossa, meidän asemamme muuttuu täysin siitä, mitä se on ollut toisen maailmansodan jälkeen. Jos aseet alkavat paukkua ja tulee rähinä Naton ja Venäjän välillä, täytyy nähdä, että olemme eturintamassa. Emme ole mikään Belgia, Hollanti eikä Tanska. Meillä on 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Sitäkin sietää hetki miettiä, että haluammeko konfliktiin eturiviin, Heinäluoma sanoi." (Iltasanomat 31.3.2015)

Paasikivi-seura

“Tämä minun kantani ei tiedä mitään vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Päinvastoin minun kantani on periaatteellisesti ja perusteellisesti ystävällinen Neuvostoliitolle ja hyville suhteille meidän ja Neuvostoliiton välillä. Jos venäläiset noudattavat sopimuksia ja antavat meidän rauhassa hoitaa asioitamme sopimusten pohjalla niin asiat menevät hyvin.” (Paasikiven päiväkirjat)


”Irvileuat pitävät Paasikivi-seuraa ulkopolitiikan nasse-setien ikiomana hiekkalaatikkona, jossa hoettavia ulkopoliittisia loruja kukaan asiaan vihkiytymätön ei ymmärrä. Ja kun lorut on oppinut ulkoa vain tumma puku ja vahakabinettimainen ilme ovat sisäänpääsyvaatimuksina hiekkalaatikolle. Puheenjohtajana Jaakko Iloniemi sanoi: Seura on tiettyyn pisteeseen asti tunnustuksellinen, ja se tunnustus on Paasikiven poliittinen perinne. Kirjansa lukeneet poliitikot ja poliitikon alut tietävät, että on hienoa olla Paasikivi-seuran jäsen. Jäsenyys on käypä tae ulkopoliittisesta luottokelpoisuudesta, joka saattaa avata monta ovea. Iloniemen mielestä Paasikivi-seuran perinteinen tehtävä onkin opettaa Suomen ulkopolitiikan kymmentä käskyä. Mutta yhtä tärkeää kuin käskyjen ulkoluku on katekismuksen selitysosa eli tieto siitä, mitä kukin käsky on. Mitä se sitten on? Se on ulkopoliittisen realismin ja kylmäjärkisyyden puolesta puhumista... Iloniemi etsii syytä nuorten ulkopoliittiseen kalkkeutumiseen siitä, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia sota-ajasta, yöpakkasista ja noottikriisistä. Kriisit kokeneille ratkaisut uusiin ongelmiin löytyvät monesti tutuista ja turvallisista hokemista. Vakiintuneita sanakuvioita käytetään muun muassa siksi, ettei osata sanoa asioita omin sanoin. Asioita ei tunneta niin hyvin, että ne esitettäisiin oman ajattelun tuloksena. Siksi toistetaan valmiita muualta saatuja malleja, puhutaan varman päälle.” (Kyösti Karvonen hs 1.12.1985)

Putinin strategia ja taktiikka 

”Vuonna 2001 hs haastattelun jälkeen Janne Virkkunen kuvaili Putinia näin: ”Hän on samalla kertaa määrätietoisen ja ujon oloinen mies. Hän hakee katsekontaktin kysyjään, keskittyy sitten vastaamaan jäsennellysti, hiljaisella äänellä ilman mahtipontisuutta.” Vuonna 2014 kuvailtiin näin: Kyyninen, häikäilemätön, macho. Vielä vuonna 2001 Putinin näkemys Venäjän paikasta maailmassa oli selkeä. ”Venäjä on eurooppalainen valtio, ja siksi Eurooppa-suuntaus on ulkopolitiikkamme pääsuuntaus. Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan aikana, kun perustettiin sotilasliitot ja Eurooppaan syntyi jakolinjoja, Venäjä ennen kaikkea joutui kärsimään jakolinjasta ja eristämisestä. Me olemme hyvin oppineet ne läksyt. Kaikki meidän ponnistelumme tähtäävä nyt siihen, ettei Euroopassa olisi minkäänlaisia jakolinjoja.”. Haastattelussa 2001 Putin vastusti kiivaasti Baltian maiden pyrkimyksiä liittyä sotilasliitto Naton jäseniksi. ”Nato syntyi vastavetona Neuvostoliiton uhkaan. Neuvostoliitto ei ole enää olemassa, kukaan ei ole uhkaamassa. Meistä ei ole olemassa mitään objektiivista tekijää Naton laajentamisen perusteeksi.” Maat liittyivät Natoon 2004. Samana vuonna niistä tuli myös osa EU:ta. Vuonna 2001 Putin kertoi HS:ssa tavoitteekseen luoda venäläisille hyvä elintaso ja maa, joka olisi nykyaikainen ja sivistynyt. ”Meillä on yksi päämäärä: tehdä Venäjästä hyvin toimiva, sanan täydessä merkityksessä nykyaikainen valtio, luotettava yhteistyökumppani, joka omalla olemassaolollaan ja kehityksellään antaisi panoksensa eurooppalaisen sivistyksen hyväksi ja kunnon elämän omille kansalaisilleen.” (Suvi Turtiainen hs 9.11.2014)

Markku Kuisma: 1940-1960 luvuilla NKP tuki kommunisteja, lännestä tuettiin sosiaalidemokraatteja ja porvareita. Sosiaalidemokraattiset ammattiliitot tukivat omaa puoluettaan, kommunistivetoiset omaansa, MTK ja pellervolaiset osuustoimintayritykset olivat lähellä maalaisliitto-keskustaa ja yksityinen suuri raha – liikepankit ja suurteollisuus – löysivät omat tuettavansa ja tukijansa kokoomuksen ja RKP:n suunnalta.