Päivitetty 30.6.2012

 

1.1. Tutkimuskohde ja tutkimuksen tavoitteet

Tutkimuksen päämäärä on selvittää rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen normatiivinen, systeemi-immanentti merkitys. Työssä etsitään vastausta myös laajempaan kysymykseen - miten käsitteelle ylipäätään muodostuu merkitys.

Lingvistiset tutkimukset osoittavat, että kieli toimii eri tavoin eri kulttuureissa ja yhdenkin kulttuurin piirissä sanoilla on erilainen merkitys eri aikoina ja eri ihmisille ja ryhmille (Kramarae 1984, s.13).

Neuvostoyhteiskuntaa pyrittiin kehittämään vuosina 1917-1992 yhden yhtenäisen marxilais-leniniläisen opin mukaisesti. Neuvostovaltion ulkopoliittinen päämäärä oli maailmanvaltio, jota johdettaisiin suunnitelmallisesti. Miten toimi tätä päämäärää varten luotu neuvostomarxilainen kieli? Onnistuttiinko muodostamaan peruskäsitteille ja erityisesti rauhanomaisen rinnakkainolon teorialle yhtenäinen merkitys valtion instituutioissa?

Merkityksen selvittämiseksi on kartoitettu semanttisia menetelmiä hyväksi käyttäen, missä merkityksessä käsitettä mirnoe sosushestvovanie (rauhanomainen rinnakkainolo) käytettiin neuvostolaisessa filosofisessa, politologisessa, historiallisessa, juridisessa ja sosiologisessa diskurssissa 1900-luvulla. Tutkitaan myös, miten käsitettä on käytetty Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asiakirjoissa vuosina 1925-1979. Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteelle rakennetaan hierarkkinen sanankenttä, jossa käsitteen määrittelemiseksi käytetään myös sen alakäsitteitä. Tutkimus on systeemi-immanentti, sillä käsite rauhanomainen rinnakkainolo on määritelty neuvostomarxilaisesta yhteiskuntafilosofiasta käsin.

 

Etymologiaa

Tutkimuskohteena rauhanomainen rinnakkainolo on sekä käsitteellisesti että ideologisesti kiinnostava. Sanoina rauhanomainen ja rinnakkainolo tarkoittavat eri asioita kuin käsitteeksi muodostunut sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo. Käsitteen syntaktiset seemit eli sen kielelliset ja kieliopilliset osat kuuluvat perussanastoon eri kulttuuripiireissä ja kielipeleissä. Sana rauhanomainen tarkoittaa rauhaa myös merkityksessä levollinen. Rinnakkainolo tarkoittaa rinnakkaista elämää, ei sekaantumista toisen elämään. Sanaliiton aktuaalinen ymmärtäminen viittaa erilaisten järjestelmien rauhalliseen olemassaoloon.

Saksan-, englannin- ja ruotsinkieliset sanat Koexistenz, Coexistence ja samexistens ovat sananmukaisesti käännettyinä keskenään identtisiä. Jos kuitenkin tutkitaan niiden käyttöä omilla kielialueillaan vertaamalla niiden kanssa esiintyviä attribuutin ja pääsanan yhdistelmiä, yhdistelmäsanoja, verbejä ja tautologisia yhteyksiä, tulee esille eroavuuksia niiden merkityksessä.

Saksan kielessä die Koexistenz tarkoittaa politologisessa kontekstissa yhteiskuntien pluraliteettia eli erilaisten yhteisöjen, rotujen, sukujen ja valtioiden rinnakkaista olemassaoloa, mutta jonkinlaista samaa päämäärää. Englannin kielessä sanaan coexistence ei liity yhteistä päämäärää, mutta ei vastakkaisuuttakaan. Sana tarkoittaa yksinkertaisesti olla olemassa yhtaikaa samassa paikassa. Samoin attribuutti friedlich, peaceful ja fredlig herättävät erilaisia assosiaatioita eri kielissä.

Suomen kielessä venäjänkielinen sanaliitto mirnoe sosushestvovanie on saanut erikoisen käännöksen. Suomessa ei käytetä attribuuttia rauhallinen vaan rauhanomainen, ei myöskään puhuta rinnakkainolosta vaan Suomen poliittisessa keskustelussa käytetään muotoa rinnakkaiselo. Käsitteenä neuvostolainen sana sosushestvovanie ja sen käännös die Koexistenz viittaavat passiiviseen olemassaoloon, kun taas suomalainen versio -elo on elämistä ja siten aktiivista.

Oikeaa käännöstä rauhanomainen rinnakkainolo voitaneen kuitenkin pitää virallisena suomenkin kielessä siitä syystä, että se esiintyy kommunistisen puolueen asiakirjoissa ja käännöksissä. Suomen tuon kauden presidentit Urho Kekkonen ja erityisesti Mauno Koivisto käyttivät puheissaan väärää käännöstä rauhanomainen rinnakkaiselo. Tämä muoto esiintyy myös Suomen ulkopoliittisissa asiakirjoissa, paitsi silloin kun siteerataan määrättyä neuvostolaista alkulähdettä (esimerkiksi Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja UPLA 1973, s.77).

Sanaa rinnakkainolo ei esiinny Nykysuomen sanakirjassa (1985), pelkästään sana rinnakkaiselo, jonka käytöstä annetaan esimerkki: “Rauhanomainen rinnakkaiselo on nyt itä- ja länsivaltain ohjelmassa” (1985, s. 728). Suomen kielessä rauhallinen ja rauhanomainen ovat sanoina synonyymejä. Kuitenkin käyttöyhteys poikkeaa niin, että puhutaan “rauhallista tietä aikaansaaduista sopimuksista“, mutta attribuutin rauhanomainen käytön yhteyteen liitetään ristiriidan olemassaolo: “Entisaikojen sodissa armeija taisteli rajoilla ja kansa jatkoi rauhanomaista elämäänsä” (Nykysuomen sanakirja 1985, s.662). Tästä syntyy mielikuva, että suomalaisessa käännöksessä ei ole pyritty sananmukaisuuteen, vaan on otettu huomioon rauhanomaisen rinnakkainolon ideologinen merkitys. Suomeksi ei puhuta rauhasta vaan rauhanomaisuudesta ja toisaalta on pyritty luomaan positiivista merkitystä muuttamalla passiivinen olemassaolo aktiiviseksi rinnakkaiseloksi.

Etymologisesti on kiinnostavaa, että venäjän kielessä sanoille maailma ja rauha on yksi sana mir. Mir tarkoittaa sekä maailmaa/kyläyhteisöä että sovintoa/rauhaa/sodan poissaoloa. Sana mir viittaa nimenomaan rauhanomaiseen yhteisöön, ei valtioon. Karl Marxin mukaan rauha (vapaus) voi vallita vasta silloin, kun koko maailma on muuttunut yhteiseksi kommunistiseksi yhteisöksi. Niin kauan kuin kapitalistinen järjestelmä on olemassa, ei rauhan tilaa voida saavuttaa. Assosiaatio venäjän kielessä ja marxilaisessa ideologiassa on läheinen, rauha = kaikkien yhteisesti omistama maailma.

Sen sijaan sana rinnakkainolo (sosushestvovanie) ei esiintynyt venäjän sanakirjoissa. Se oli siis uusiosana, joka ilmestyi vasta vuonna 1956. Lenin käytti sanaa yhteiselämä (coshitelstva), joka määriteltiin sanoilla perhe-elämä, sukupuoliyhteys, vuodeyhteys ja esimerkkeinä käyttötavoista avioelämä, laiton yhdyselämä (Kuusinen 1978, s. 805). Venäjän kielessä on myös sana shitelstva, asua yhdessä jossakin paikassa, ja se vastaa länsimaista käännöstä paremmin kuin soshitelstva.

Sana rinnakkain käännetään venäjäksi sanoilla rjadom ja parallelno. Kuitenkin rauhanomaisen rinnakkainolon yhteydessä käytetään co-prefiksiä, mikä tarkoittaa yhdessä oloa ja yhteen liittämistä. Ilman prefiksiä sana olemassaolo cuchestovovanie tarkoittaa sekä materian olemassaoloa (lehti lakkasi ilmestymästä) että olemassaoloa toimeentulona (taistelu olemassaolosta, kurja toimeentulo). Se ei tarkoita aktiivista elämistä – eloa – vaan vain eksistenssiä.

Ulkopoliittiseen keskusteluun vakiintui vuoteen 1956 mennessä sanaliitto mirnoe sosushestvovanie. Sanaliittona se merkitsee siis yhteen liitettyä olemassaoloa, ei nykyisenkaltaisen olotilan jatkumista, jatkuvaa eksistenssiä. Näin syntaktisesti muotoiltu sananmukainen suomennos sanaliitolle mirnoe sosushestvovanie kuuluu: ei sotaisesti yhteen liitetty ja kaikkien yhteisesti omistama maailma.

 

Historiallinen merkitys

Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan keskitytä etymologiaan. Semanttisessa tutkimuksessa etymologiasta on varsin vähän hyötyä, koska etymologiassa “tutkimusintressi siirretään kielen käyttäjästä kielellisen tuotteen omaan elämänkertaan” (Schumann 1979, s. 59). Yhteiskuntaa analysoitaessa etymologia auttaa varsin vähän, kun kyseessä on neuvostomarxilainen kieli, sillä vierasperäisten sanojen käyttöönottoa tuki yhteiskunnallinen indoktrinaatio. Kuitenkin tämän nimenomaisen sanaparin kohdalla ideologinen ja syntaktinen merkitys tukevat toisiaan.

Neuvostolaisissa tutkimuksissa teoriaa rauhanomaisesta rinnakkainolosta perustellaan sekä historiallisesti että ideologisesti. Teoriaa on toteutettu siitä lähtien, kun “maailman ensimmäinen sosialistinen työtätekevien valtakunta” perustettiin vuonna 1917. Uuden valtion oli ratkaistava, miten se järjestää suhteensa “vanhaan ja kuolemaa tekevään kapitalistiseen järjestelmään”. Totaalinen eristäytyminen ei voinut tulla kysymykseen, koska ideologian mukaan työväenluokka on kansainvälinen. Neuvosto-Venäjän valtiollinen ja siten myös ulkopoliittinen päämäärä oli maailman muuttaminen kommunistiseksi. Normaalit diplomaattiset suhteet länsimaihin olisivat kuitenkin vieneet uskottavuuden työväen ja vallankumouksellisten silmissä.

Toinen ongelma oli koko kansaa yhdistävä kauhukuva: nälkä ja sota. Uuden valtion oli pystyttävä vakuuttamaan kapitalistiset valtiot rauhansopimusten ja kauppasopimusten pitävyydestä. Omat kansalaiset oli motivoitava työskentelemään uudenlaisen valtion puolesta tähtäimenä koko maailman muuttaminen.

Rauhanomaisen rinnakkainolon käsite palveli sekä kansallismielisiä poliitikkoja että marxilaisia teoreetikkoja. Vuoden 1924 jälkeen löydettiin kommunismin klassikkojen ja Leninin kirjoituksista riittävästi ajatuksia, joilla voitiin todistaa vallankumouksen jatkuminen omille kansalaisille ja rauhanomaiset menetelmät länsimaisille kauppakumppaneille.

Rauhanomaisen rinnakkainolon teorian alkuperästä oltiin yksimielisiä. Vuoden 1956 jälkeen ilmestyneissä neuvostolaisissa väitöskirjoissa todistettiin teorian perustuvan Lenin teoriaan sosialistisesta vallankumoukesta, imperialismista, imperialististen valtioiden taloudellisen ja poliittisen kehityksen erilaisuudesta, heikosta renkaasta järjestelmässä ja sosialismin rakentamisesta. Tutkijoiden mukaan Lenin kehitti talouselämän elvyttämiseksi teorian neuvostojen ulkomaankaupasta puolustaen toimilupien myöntämistä läntisille yrittäjille (Kletski diss. 1959, s.13). Leninin todistettiin puhuneen rauhanomaisesta rinnakkainolosta ensimmäisen kerran vuonna 1918 kirjoituksessaan Outoa ja hirvittävää. Leninin mukaan sosialistinen tasavalta ei voi olla olemassa “siirtymättä kuuhun” ellei se voi solmia rauhaa imperialistien kanssa tehdäkseen taloudellisia sopimuksia. 14. puoluekokouksessa vuonna 1925 puhuttiin hengähdystauosta ja perusteltiin sekä mahdollisuus että tarve yhteisiin sopimuksiin länsimaiden kanssa:

“Ulkopolitiikassa on edessä hengähdystauon varmentaminen ja laajentaminen. Siksi ajaksi Neuvostoliiton suhde kapitalistisiin valtioihin muuttuu niin kutsutuksi rauhalliseksi yhteiselämäksi. Kuitenkaan vastakkaisuus näiden kahden leirin välillä ei heikkene vaan voimistuu. Suhteet turvaavat sisäisen rakentamisen mahdollisuuden ja siten – erityisesti taloudellisten suhteiden kasvaessa – tiettyjä etuja tämän rakentamisen nopeuttamiseksi Neuvostoliitossa. Toisaalta taloudelliset suhteet kapitalististen maiden kanssa lisäävät riippuvuuttamme niistä. Siitä aiheutuu vaaroja, jotka puolueen on otettava huomioon sosialismia rakentaessaan.” (18.12.1925, NKP:n asiakirjat 3/244)

Puolueasiakirjojen mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä harjoitetusta politiikasta puhuttiin ennen ratkaisevaa 20. puoluekokousta kolme kertaa, nimittäin 14., 15., ja 19. puoluekokouksessa vuosina 1925, 1927 ja 1952 sekä keskuskomitean kokouksessa talvella 1950. Näissä kokouksissa painotettiin tarvetta luoda taloudellisia suhteita länsimaihin. Leninin kootuissa teoksissa on 58 viitettä rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Näistä suurimmassa osassa käsitellään joko Genovan konferenssia tai Leninin antamia haastatteluja länsimaisille toimittajille taloudellisista suhteista ja rauhan mahdollisuuksista.

Varsinainen sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo esiintyi ensimmäisen kerran NKP:n 20. puoluekokouksessa vuonna 1956. Sitä aikaisemmin se esiintyi ajatuksena, mikä tarkoittaa, että viittauksia teoriaan on asiakirjojen indeksissä vuodesta 1918 lähtien, mutta käsiteparia ei.

20. puoluekokouksen jälkeen sanaliitto mainittiin Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruslinjana kaikissa puoluekokouksissa vuoteen 1986 saakka. Se liitettiin kommunistisen puolueen ohjelmaan vuonna 1961 ja Neuvostoliiton perustuslakiin vuonna 1977.

Neuvostoliitto on pyrkinyt siihen, että se saisi länsivallat käyttämään käsitettä yhteisissä julkilausumissa sekä poliittisena ohjelmana että juridisena periaatteena. Vuonna 1963 YK:n yleiskokous asetti Neuvostoliiton ehdotuksesta erityisen komitean pohtimaan valtioiden välistä rauhanomaisen rinnakkainolon ongelmaa. Kun komitea seitsemän vuotta myöhemmin sai työnsä valmiiksi, puhuttiin mietinnössä “ystävällisistä suhteista ja yhteistyön periaatteista“. Käsitettä ei Neuvostoliiton pettymykseksi mainittu julistuksessa.

Vuonna 1972 Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä julkilausumassa käsite mainittiin.

Neuvostolaisessa filosofian tietosanakirjassa (1983) rauhanomainen rinnakkainolo määritellään erääksi luokkataistelun muodoksi, jonka päämäärä on

–  NL:n poliittisen voiman kohottaminen

–  kansalaisten materiaalisen ja kulttuurisen elintason kohottaminen

–  materiaalisen ja teknisen perustan luominen kommunismille ja

–  vallankumouksen ei-sotaisten edellytysten parantaminen.
(1983, s.372)

Itäsaksalaisessa filosofian tietosanakirjassa (1972) se tarkoitti vielä selkeämmin strategiaa kapitalistisen järjestelmän aktiivisesta muuttamisesta kommunistiseksi:

“Leniniläinen rauhanomaisen rinnakkainolon periaate vaikuttaa niin, että sosialismi voi voittaa kapitalismin ilman sotaa. Tästä syystä sosialistisilla valtioilla on kaksi historialista tehtävää: 1) puolustaa rauhaa imperialistien vastustuksista huolimatta, 2) tukea kansainvälisen proletariaatin kamppailua yksittäisissä maissa imperialismin murtamiseksi ja sosialismin voittamiseksi. Se tarkoittaa sellaisen erityisen strategian ja taktiikan kehittämistä imperialismin vastustamiseksi, joka kansainvälisten suhteiden avulla turvaa valtioiden sisällä käytävän taistelun.” (Marxistisch-Leninistisches Wörterbuch der Philsophie, 1972)

Filosofisessa kontekstissa rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa kolmatta tietä siirryttäessä kommunistiseen yhteiskuntaan (Mileikovski 1976, s. 20). Se ei tarkoita vallankumouksellista tietä siinä mielessä, että sen avulla kapitalistiset valtiot muutettaisiin hyppäyksenomaisesti kommunistisiksi, mutta ei myöskään parlamentaarista tietä, missä työläiset ottaisivat vallan kapitalististen valtioiden parlamenteissa. Leninin mukaan rauhanomainen rinnakkainolo kytkettynä luokkataisteluun saa Neuvostoliitossa aikaan niin voimakkaan taloudellisen edistyksen, että kapitalistisissakin maissa aletaan tehdä vallankumouksia.

Taloudellinen edistys on ratkaisevassa asemassa, koska “tuotantovoimien kehittymistä seuraa muu kehitys“ (1976, s. 45). Neuvostoliiton valtiollinen päämäärä oli maailman muuttaminen kommunistiseksi ja eräänä menetelmänä tähän toimi teoria rauhanomaisesta rinnakkainolosta. Tällöin käsite saa merkityksen strategia sosialismin voitoksi. Rauhanomainen rinnakkainolo on teoria yhteiskuntajärjestelmän muuttumisesta tiettyä päämäärää kohti ilman väkivaltaa. Se on siis päämäärähakuinen prosessi. Se on liikettä kohti luokatonta yhteiskuntaa ja edellytysten luomista kommunistiselle yhteisöelämälle. Muutoksen menetelmät ovat vaihdelleet vuosikymmenten varrella ja siksi myös käsitteen rauhanomainen rinnakkainolo merkitys on vaihdellut.

 

 

2. Tutkimusmenetelmä

Merkityksen tutkimukseen on kehitetty kielitieteissä ja filosofiassa semanttisia menetelmiä, joista filosofian ja sosiolingvistiikan välimaastoon kuuluva sanakenttäanalyysi osoittautui antoisimmaksi tässä tutkimuksessa.

Semantiikassa etsitään sanan merkityksen merkitystä (Lyons: meaning of meaning) tai merkityksen mielekkyyttä (Dieckmann: Bedeutung des Sinns). Merkitystä etsittäessä kysytään, mikä on se asia, johon sanalla viitataan. Samaan asiaan voidaan viitata myös muilla sanoilla ja määrätyllä sanalla voidaan viitata myös muihin asioihin. Siksi kulloisenkin merkityksen mielekkyys saadaan selville tutkimalla sanan tai käsitteen käyttöä, sanan syntaktisia ja kontekstuaalisia käyttöyhteyksiä.

Syntaktiaan perustuvassa semanttisessa tutkimuksessa lasketaan ne subjektit, objektit, predikaatit ja predikatiivit, joita esiintyy esimerkiksi sanaparin rauhanomainen rinnakkainolo yhteydessä. Se tarkoittaa kielen sisäisten symbolien tutkimista. Tulokset ovat eksakteja, mutta saattavat jäädä vaatimattomiksi ja aksiomaattisiksi. Tunnetuin tämän kielitieteellisen tutkimusotteen edustaja on Harold Lasswell (1968). Hän pystyy tutkimustensa avulla osoittamaan pitävästi, onko sanan arvo huonontunut vai parantunut, laajentunut vai supistunut. Merkityksen mielekkyys ei hänen tutkimuksissaan tule esille. Onhan sanojen ymmärtäminen filosofinen, ei niinkään matemaattinen ongelma (Klaus 1969, s. 12). Mikrokontekstissa (luku 6) on käsitteen lauseyhteyksiä tutkittu myös kvantitatiivisesti. Neuvostomarxilaisia käsitteitä on tutkittu niin vähän, että ennen matemaattista kielianalyysiä olisi saatava tuloksia laajemmista kontekstianalyysistä.

Kontekstuaalinen tutkimus lähtee siitä, että sanan merkityksen ymmärtämiseksi täytyy tietää sen käyttöyhteys. Sanan merkitystä ei voi määritellä absoluuttisesti eikä normatiivisesti. Sanat eivät esiinny yksittäin, vaan funktionaalisissa yhteyksissä. Sanan merkitys tulee esille sen käytössä.

Käsitettä rauhanomainen rinnakkainolo tutkitaan sanakentissä. Sanakenttäteoria perustuu ajatukseen, että abstraktinen ja korkeaa teoreettista tietoa vaativa käsite voidaan tehdä ymmärrettäväksi hajottamalla se sellaisiin yksinkertaisiin komponentteihin, seemeihin, jotka myös asiaan perehtymätön voi ymmärtää. Käsite jaetaan merkitysyksikköihin (hyponyymitasoihin). Monimutkaiseksi sanakenttien rakentamisen tekee sanojen taipumus liittyä yhteen eri lailla erilaisissa tilanteissa. Semanttisen sanakenttämenetelmän avulla voidaan osoittaa, miten “sopiminen” sanan merkityksestä on tapahtunut ja kehittynyt ja mitä eri diskursseissa on “sovittu”.

Sanakenttämenetelmän valinta johti siihen, että koko lähdeaineisto on käyty läpi etsimällä avainsanan (rauhanomainen rinnakkainolo) konteksti- ja lauseyhteydet. Ensimmäisessä vaiheessa – makrokontekstissa – tutkitaan sanaliiton esiintymistä filosofisessa, politologisessa, historiallisessa, juridisessa ja pedagogisessa kontekstissa eli diskurssissa. Toisessa vaiheessa – mikrokontekstissa -  lasketaan, minkälaisissa syntaktisissa lauseyhteyksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asiakirjoissa käytettiin merkkiä.

Semanttisten indikaattorien avulla on pyritty vastaamaan kysymyksiin:

1. Mikä on se päämäärä, jonka saavuttamiseksi kyseistä merkkiä (rauhanomainen rinnakkainolo) käytettiin.

2. Mitä päämääriä sen sanakenttään kuuluvilla hyponyymeillä on ollut eri vuosikymmeninä

3. Minkälaisilla menetelmillä päämäärää on pyritty saavuttamaan.

Tässä tutkimuksessa näkökulma on monitieteinen. Rauhanomaista rinnakkainoloa ei tarkastella vain kahden erilaisen valtion välisenä poliittisena teoriana, vaan myös filosofisena kysymyksenä rauhasta yleensä, vuosikymmenten varrella muuntuvana oppina, juridisena käsitteenä sekä sosiologisesti kansakunnan motivaatiota lisäävänä pedagogisena sloganina.

Johan Galtungin mukaan monitieteinen tutkimus parantaa rauhan edellytyksiä, koska ihminenkään ei voi olla vain homo psychologicus, homo sosiologicus, homo economicus tai homo politicus. Juuri rauhantutkimuksen katsotaan olevan supertiede, jossa eri tieteenalat toteuttavat yhteistä päämäärää (Krippendorf 1970, s. 21, Ferdowsi 1979, s. 43). Monitieteisen tutkimuksen etuna on eri tieteiden piirissä kerätyn yksittäistiedon yhdistäminen, ei niinkään “objektiivinen” analyysi määrätystä tapahtumasta. Erityisesti politologeja on jo pitkään syytetty siitä, että he tutkivat eri aiheita käsitteleviä yksikköjä ja instituutioita, kun heidän tulisi tutkia erilaisia aihepiirejä, joilla on vaikutusta eri yksikköihin ja instituutioihin (Rosenau 1966, s. 157, Skinner 1985, s. 1).

Usein väitetään, että tieteiden päämäärät eroavat toisistaan. Luonnontieteet ovat kautta aikojen etsineet selityksiä, humanistiset tieteet ymmärtämistä. Filosofia pystyy määrittelemään ongelmat ja kielitiede antaa menetelmän ongelmien ratkaisemiseksi. Mutta nykyään “uskalletaan myöntää yhä rehellisemmin eivätkä poliittisetkaan filosofit enää vähääkään ujostele” (Skinner 1985, s. 171) myöntää, että kaikilla tieteillä on sama päämäärä. Skinnerin mukaan behavioristisen ja kvantitatiivisen eksaktin tutkimuksen jälkeen on palautettu kunniaan filosofinen ja eettinen tutkimus:

“Ensinnäkin halukkuus porautua suoraan ajan pakottavimpiin arvo-ongelmiin on elpynyt uudestaan. Sellaiset aiheet kuin oikeudenmukaisen sodan mahdollisuus, aliravitsemuksen yhteiskunnalliset syyt, ihmisen velvollisuudet luontoa kohtaan, eläinsuojelu, poliittisten kansalaisvelvollisuuksien rajat, syntymättömien sukupolvien oikeudet sekä ennen kaikkea ylenpalttisen asevarustelun riskit ovat nousseet uudestaan filosofisen keskustelun pääaiheiksi.” (1985, s. 171)

Luonnontieteiden, filosofian ja politiikan tarkoitus on “auttaa meitä ymmärtämään, miten parhaiten elää elämämme”. Idän ja lännen välisissä suhteissa on tutkittu enimmäkseen “kovia asioita” kuten aseneuvotteluja ja kauppasuhteita. “Pehmeät aseet” kuten arvot ja päämäärät ovat olleet useimmille tutkijoille “epäongelmia” (Palonen 1982, s. 133).

3. Relevanssi: Miksi juuri nyt on tutkittava käsitteitä?

Käsitteiden ymmärtäminen on avainasemassa siinä työssä, jossa pyritään yhdistämään eri tieteenalojen tutkimuksia. Yhteisessä pyrkimyksessä parantaa ymmärtämistä on kielitiede sijoittunut parhaiten: “Kehittyneimpänä ja formalisoiduimpana se on kyennyt tarjoamaan muille kokemuksensa ja metodinsa.“ (Greimas 1979, s. 13, Klaus 1969, s. 20) Lingvistisillä menetelmillä voidaan tulkita eri alojen ja eri kulttuuripiirien tutkimustuloksia. Whorf (1966) antaa kielitieteellisille menetelmille jopa tuomarin aseman:

“Tiedämme, että fysiikan, kemian ja biologian opiskelussa tutustutaan vahvoihin ja tärkeisiin voimiin. Yleisesti ei tiedetä, että lingvistiikan opinnoissa on myös kyse tärkeistä voimista. Kielitieteen periaatteet kontrolloivat monenlaisia sopimuksia ja ymmärtämistä ihmisten kesken. Kielitieteilijä on ennen pitkää tuomarina kun muiden tieteiden edustajat tuovat tuloksiaan oikeuteen saadakseen tietää, mitä ne tarkoittavat.” (Whorf 1966, s. 232)

Koska valtioiden on teknisen kehityksen vuoksi yhä vaarallisempaa ratkaista erimielisyyksiään väkivaltaisesti, on propagandalla ja valistuksella pyritty saavuttamaan niitä päämääriä, joita menneiden vuosituhansien aikana on tavoiteltu sotimalla:

“Mitä mahtavampia ja täydellisempiä aseita ihminen itselleen kehittää sitä suuremman merkityksen saavuttaa taistelu ihmisen tietoisuudesta, mielipiteistä ja vakaumuksesta.” (Filosofinen ensyklopedia (venäl.) 1983, s. 200)

Neuvotteluissa ja sopimuksissa nousevat käytetyt sanat tärkeään asemaan. Niin totalitaarisessa kuin teknisesti huippuunsa kehittyneessä valtiossa on myös kielellä oltava “totaalinen merkitys”. Propaganda ja mainonta lisääntyvät niin kulutusvaltiossa kuin totalitaarisessa valtiossa (Dieckmann 1975, s. 29). Kansalaisia ei saada toimimaan yhtenäisesti pelkästään pakottamalla. Mitä enemmän pakkoa käytetään sitä enemmän tarvitaan sen puolustamista.

Nopea tekninen kehitys vaikuttaa siihen, että myös sanojen merkitys muuttuu yhä nopeammin ja että sanoilla ja asioilla on erilaisia merkityksiä kuin aikaisemmin (Klaus 1969, s. 32). Ammattikielissä näkyvät selvimmin kieleen kohdistuvat muutokset. Kun työskentelytavan muutos johtaa uudenlaisen työvälineen käyttöön, kuten esimerkiksi koneen korvatessa työkalun, saatetaan valmistusprosessin kuvaamiseksi käyttää entistä sanaa. Sekaannuttavaa on, että uusi sukupolvi ei tunne alkuperäistä merkitystä ja tässä prosessissa assosiaatiot heikkenevät. Tällöin vain kyseisen erikoisalan tai kulttuurin tutkijat ovat tietoisia käsitteen merkityksen muuttumisesta. Kielellisen väärinymmärryksen onkin havaittu olevan sitä suurempi mitä korkeampi oppineisuus keskustelijoilla on. Erikoistumien johtaa erikoistermien käyttöön ja yhä käsitteellisempään keskusteluun. On alettu puhua jopa “ekologisesta lingvistiikasta” (Erfurt 1986, s. 371).

Syy esimerkiksi neuvottelujen katkeamiseen ei useinkaan ole päämäärien vastakkaisuudessa, vaan yksinkertaisesti siinä, että neuvottelijat eivät tiedosta käsitteiden monimerkityksellisyyttä (Dieckmann 1975, s. 163). Rauhallinen kehitys edellyttää toisen erilaisuuden hyväksymistä, vaikka se ei tarkoittaisikaan yksimielisyyttä (Habermas 1983, s. 385). Naton piirissä aseistuksen kasvua perusteltiin vielä 1970-luvulla sillä, että Neuvostoliiton politiikan päämääriä ei tiedetä:

“Minä en tiedä, mihin Neuvostoliitto tähtää politiikassaan ja varustautumisessaan. Niin kauan kuin Neuvostoliitto ei anna selvää selitystä aseistautumiselleen tai aseiden määrää ei vastavuoroisesti supisteta, olisi minusta mieletöntä ryhtyä lännessä ja etenkään Natossa yksipuoliseen aseriisuntaan.” (Lordi Carrington, Helsingin Sanomat 29.1.1984)

Tässä haastattelussa Naton silloinen pääsihteeri ei syytä Neuvostoliittoa hyökkäyshaluiseksi, vaan sanoo, ettei hän yksinkertaisesti tiedä Neuvostoliiton aikomuksia.

Politologiassa on osoitettu, että ulkopoliittiset päättäjät eivät ota kantaa kansainväliseen tapahtumaan, vaan siihen mielikuvaan, mikä heillä on tästä tapahtumasta: “Se mitä ajattelemme tästä maailmasta määrää käyttäytymisemme, ei se, mikä maailman on.” (Gupta 1976, s. 339)

Nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa, missä kansalaissodat ja ekologinen katastrofi vaarantavat yhteistä turvallisuutta, kielitiede on saavuttamassa uudella tavalla tärkeän aseman. 

Neuvostoyhteiskunnan kaltaisen suljetun järjestelmän tarkastelumuotona kielitieteellinen tutkimus on avainasemassa. Tämä johtuu siitä, että länsimaisilla tutkijoilla ei ole ollut mahdollisuutta “kasvaa sisään" siellä vakiintuneeseen fraseologiseen ja iskusanatyyliseen kielipeliin. Kielitieteellisillä välineillä saatetaan kuitenkin kerätä sellaista tietoa, jota ei ollut muutoin saatavilla. Semanttinen teoria tarjoaa sillan teorian ja käytännön välille.

Neuvostoyhteiskunnan tarkastelumuotona kieli on siinäkin mielessä antoisa väline, että Neuvostoliitossa annettiin sanoille suuri merkitys. Sanojen merkityksen tärkeyttä osoittivat lukuisat ensyklopediset sanakirjat, joissa selvitettiin sanojen oikeaa merkitystä. Neuvostolaisille tuotettu sosialisaatiomateriaali oli tarjolla aiheittain ja avainsanojen mukaan luetteloituna ikään kuin odottamassa semanttista analyysiä. Puolueen, historian, pedagogian, joukkotiedotuksen ja kielitieteen tutkimukset oli varustettu hakusanaluetteloilla. Tämä johtui siitä, että marxilaisen yhteiskuntaopin mukaan “sanat eivät saa kuulua vallitsevan luokan erikoissuojeluun”. Kaikkien on ymmärrettävä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa käytettävien sanojen merkitys. Syy selitysten runsauteen lie myös siinä, että Neuvostoliitossa pyrittiin toteuttamaan kommunistista utopiaa, josta ei ollut esimerkkejä maailman historiassa. Toisaalta myös erityisesti kirjailijoihin kohdistetut vainot ja maasta karkotukset osoittavat uskon sanan mahtiin.

Juuri venäläisen kielenkäytön tutkiminen on tärkeää, koska uusia iskusanoja on noussut Neuvostoliiton poliittisen raunion retoriikkaan. 1980-luvulla uusia käsitteitä olivat perestroika, glasnost ja uusi poliittinen ajattelu. 1990-luvun alussa iskusanan luonteen saivat länsimaille tyypilliset käsitteet kuten demokratia ja markkinatalous. Näiden uusien käsitteiden ymmärtämistä edesauttaa semanttisen teorian ja rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen käyttötapojen tuntemus. Ymmärtämisen kannalta on tärkeä tietää, minkä logiikan mukaan iskusanoille muodostuu merkitys.

Filosofisessa merkityksessä niin kutsuttu uusi ajattelu syrjäytti vanhan ajattelun. Mitä tuo “vanha ajattelu” oli, joka yli 70 vuotta piti järjestelmää yllä? Semanttisilla menetelmillä voidaan ulkopoliittisesta “vanhasta ajattelusta” saada selvyyttä ja helpottaa siten ymmärtämään “uutta ajattelua”.

 

 

1.4. Työn kulku


Tutkimuksen alussa selvitetään, miten poliittisen kielen tutkijat yleensä ja marxilaiset kielitieteilijät erityisesti perustelevat sanan ja merkityksen muodostumisen - mitä eri tasoja ymmärtämiseen kuuluu ja miten semanttisia menetelmiä voidaan soveltaa poliittisiin käsitteisiin. Semanttista teoriaa ovat kehitelleet etupäässä saksalaiset politiikan kielen tutkijat.

Koska rauhanomainen rinnakkainolo on luonteeltaan käsitteellinen iskusana (fraasi, slogan), selvitetään toisessa luvussa myös iskusanojen muodostumista. Erityisesti Dieckmann, Freitag ja Klaus ovat tutkineet ideologiakielen ja politiikan suhdetta.

Kolmannessa luvussa selvitetään, miten marxilaisen kieliteorian mukaan ihmisen sosiaalinen perusta vaikuttaa hänen käyttämiinsä sanoihin ja siihen, mitä merkityksiä hän antaa sanoille. Marxin tutkimuksia selvitettäessä on ollut suuri apu itäsaksalaisten toimittamasta kokoomateoksesta Ueber Sprache, Stil und Uebersetzung, johon on kerätty Marxin ja Engelsin kielitieteellisiä kirjoituksia.

Neljännessä luvussa selvitetään, mitä merkityksiä länsimaiset, suomalaiset ja neuvostolaiset tutkijat ja poliitikot ovat antaneet tälle sanaliitolle. Neuvostolaisia tulkintoja tuodaan esille myös käymällä läpi ne 39 väitöskirjaa, jotka Neuvostoliitossa on aiheesta valmistunut vuosina 1953–1985. Valeri Jegorovin väitöskirjaa Rauhanomainen rinnakkainolo ja vallankumouksellinen prosessi (1972) on käytetty perusteoksena. Jegorov määrittelee rauhanomaisen rivakkainolon “politiikan liikkeellepanevaksi voimaksi maailman laajuisessa vallankumouksellisessa muutoksessa“ (Jegerov 1972, s. 1).

Viidennessä luvassa esitellään, miten rauhanomaisen rinnakkainolon politiikan päämäärä ja menetelmät on nähty filosofisessa, politologisessa, historiallisessa, juridisessa ja pedagogisessa diskurssissa. Vaikka taloustieteilijät ovat käsitteen soveltajia ja tiedottajat sen käyttäjiä, on heidän kirjoitustensa yksityiskohtainen tarkastelu rajattu pois, sillä näiden kummankin tieteenalan edustajat käyttävät käsitettä sekundäärilähteiden pohjalta.

Tarkastelu aloitetaan filosofisesta tulkinnasta. Koska semantiikka edellyttää käyttäytymisen ymmärtämistä jonkin tavoitteen ilmauksena, selvitetään se filosofinen perusta, joka antaa käsitteelle oikeutuksen. Filosofisessa kontekstissa rauhanomaista rinnakkainoloa tarkastellaan osana ideologista käsitejärjestelmää. Neuvostoyhteiskunnan päämäärä oli luokattoman yhteisön luominen tälle planeetalle. Minkälainen strategia rauhanomainen rivakkainolo oli tämän päämäärän saavuttamiseksi?

Politologisessa osassa selvitetään, mikä on ollut rauhanomaisen rinnakkainolon virallinen tulkinta. Tässä synkronisessa analyysissä tutkitaan perustuslakia vuodelta 1977, puolueohjelmaa vuodelta 1986, kommunististen puolueiden maailmankonferenssin julkilausumaa vuodelta 1976, viimeisten puoluekokousten sanomaa rauhanomaisen rinnakkainolon kannalta sekä käsitteen määritelmää tietosanakirjoissa.

Historiallisessa tulkinnassa, jota myös diakroniseksi semantiikaksi kutsutaan, selvitetään rauhanomaisen rinnakkainolon alkuperä ja elämänkerta eli merkityksen muuntuminen – milloin käsitettä on ensin käytetty ja miten sen käyttö on muuttunut. Historiallisessa osassa käydään läpi, mitä Marx, Lenin, Stalin Hrushev, Brezhnev, Andropov (Tshernenkolla ei ollut erityistä kantaa) ja Gorbatshov ovat eri yhteyksissä ilmaisseet idän ja lännen välisistä suhteista ja mahdollisuuksista elää “rauhanomaisesti” länsimaiden kanssa tai mitä mieltä he ovat olleet teoriasta.

Samassa luvussa tutkitaan tarkemmin Leninin ja Brezhnevin tapaa käyttää käsitettä ja sen seemejä Leninin kokoomateosten ja Brezhnevin puhekokoelman indeksiä hyväksi käyttäen. Leninin 55-osaisen Kootut teokset indeksiin on luetteloitu 58 viitettä rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Lenin ei kuitenkaan käyttänyt sanaparia ainuttakaan kertaa, hän puhui rauhanomaisesta yhteiselämästä. Brezhnevin 9-osaisessa puhekokoelmassa on sitä vastoin jopa 104 viitettä käsitteeseen.

Juridista kontekstia selvitetään vertaamalla sosialistista ja kansainvälistä oikeutta. Lainopillista määritelmää  verrataan myös poliittisen oppin ja historiallisen käsitteen kanssa. Juristit pitävät vuoden 1955 Bandung-konferenssia periaatteen kannalta ratkaisevana, samoin Kiinan ja Intian välistä sopimusta. Tarkastellaan myös YK:n ja ETYK:in asiakirjoja niiltä osin kuin ne ovat olleet esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkainolosta Neuvostoliiton mukaan, vaikka Neuvostoliiton pyrkimyksistä huolimatta käsitettä ei niissä koskaan mainittu.

Pedagogisessa kontekstissa tarkastellaan, kuinka hyvin edelliset rauhanomaisen rinnakkainolon tulkinnat vastaavat sosialisaatioprosessia neuvostoyhteiskunnan sisällä. Neuvostoliiton poliittisen kasvatuksen päämäärä erosi huomattavasti länsimaisen kasvatuksen päämääristä. Siksi semanttisen analyysin kannalta ei ole yhdentekevää, miten neuvostolaisille opetettiin rauhanomaisen rinnakkainolon käsite ja hyponyymikenttä (seemit) ja mikä merkitys sille koulutuksessa annettiin.

Sosiologisen näkökannan tulisi paljastaa ne rauhanomaisen rinnakkainolon puolet, jotka ovat niin ilmiselviä, että niistä ei edes puhuta ja joihin neuvostolaisen yhteiskunnallistamisprosessin läpikäynyt kasvaa. Kyse on yhteiskunnallisista presuppositioista (teema, idea). Sosiologista merkitystä esitellään Neuvostoliitossa käytössä olleiden historian oppikirjojen perusteella.

Toisessa osassa selvitetään rauhanomaisen rinnakkainolon mikrokontekstia. Nkp:n asiakirjat on valittu case studyn pohjaksi siksi, että ne ovat neuvostokäsityksen mukaan ulkopoliittisen teoriakehittelyn perusteoksia. Siinä osoitetaan, miten käsitettä ja sen hyponyymejä luokkataistelu, ideologinen taistelu, taloudellinen kilpailu ja maailman vallankumouksellinen prosessi on käytetty NKP:n puolueasiakirjoissa.

Toisena laajana primääri lähteenä on käytetty Neuvostoliitossa aiheesta valmistuneita väitöskirjoja. Neuvostoliiton eri yliopistojen filosofisessa, juridisessa ja historiallisessa tiedekunnassa valmistui ennen vuotta 1985 aiheesta 39 väitöskirjaa. Tässä tutkimuksessa on tukeuduttu Leninin kirjastossa Moskovassa saataviin noin 30-80 sivua pitkiin autoreferaatteihin eli lyhennelmiin näistä väitöskirjoista, koska vuonna 1985 yksi tutkija sai vuoden aikana luettavakseen vain kolme väitöskirjaa. Väitöskirjat ovat mielenkiintoisia, koska niissä pyritään kehittämään käsitteen merkitystä marxilais-leniniläisen ajattelun sisällä. Vaikka väitöskirjojen lähdemateriaali on suppea (Marxin ja Leninin julkaisut sekä puolueasiakirjat), tulee niissä esille yllättäviäkin tulkintoja, silläjokaisella väitöskirjalla on oltava "novisma", uutuusarvo.