Pekka Heikinpoika Saastamoinen

sittemmin Salo, s. 18.5.1898


90-vuotias Pekka Salo kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan 1980-luvun lopulla nauhoitetuilla C-kaseteilla: Kansakoulussa meillä oli hyvä opettaja Kaarlo Heloniemi - sellaisia ei tahdo enää nykypäivinä olla. Kun hyvin lumisena talvena en jaksanut omatekoisilla suksilla hiihtää kouluun (5 km) jäin luokalleen. Silloin opettaja tuli ehtimään kotoa, houkutteli kouluun ja sanoi, että ruppee tekemään kotona puuastioita. Opettajan kanssa me sitten jatkokurssien aikana metästeltiin jopa Aitolammin syänmailla ja se johti siihen, että minä muutin nimeni. Meitä oli kylällä Pekka Saastamoisia ehkä viisi kappaletta ja kirjeet tahto sotkeutua, vaikka opettajan rouva hoiti postia. Mutta kun me itekukkiin hommattiin mitä hommattiin. Minäkin kesäisin möin tuolla Mäkiahon aitan vintillä postikortteja ja limonaatipulveria, jota tilasin postissa Teodor Vuoriolta Vaasasta. Juurikasveja viljeltiin Hyvölän isännän kanssa ja minä tilasin siemeniä. Opettaja sano, että sinä kun olet tuollainen salojen mies niin muuta nimesi Saloksi.” (Pekka kertoi käyvänsä koulua kotona lukien ja laskien yhdessä Mäkiahossa asuvan serkkunsa Tyyne Salon kanssa. Seuraavana talvena Pekka sai välillä asua koululla ja teki silloin opettajan kanssa virsikanteleen. Opettaja hankki hänelle myös nuottikirjan, jota sanottiin virsikirjaksi.)

(ps. Sukunimilaki tuli voimaan 1921. Sitä ennen ei Suomessa jokaisella ollut sukunimeä. 19.4. 1906 ilmestyneessä Otava-lehdessä on pitkä selostus Sulkavanjärven kansakoulussa pidetystä iltamatilaisuudesta, jolla kerättiin varoja lainakirjastolle. Jutussa opettajan sukunimi on vielä Helander. Noihin aikoihin oli hyvin aktiivinen sukunimien suomalaistamisbuumi.)

Lapset muistelevat Pekka Saloa (Ilkka, Ilta)

Isä oli vanhin poika. Hän on kertonut, että hänen serkkupoikansakin asui heillä. Tuli kiistaa, kun isällä oli jakkara ja tämä Matti olisi halunnut myös istua jakkaralla. Isä kävi koulussa, joka oli kuuden kilometrin päässä. Voi arvata, että siihen aikaan oli paljon kinoksia matkalla. Hänellä oli setä, joka oli ollut Turkin sodassa ja kertoi pikku pojalle hurjia juttuja Turkin taisteluista ja opetti isän metsästämään. Setä oli hyvin taitava ansojen laittaja. Jopa opettajakin innostui isän kertomuksiin metsästysjutuista.

Kerran isä oli ollut juuri riihen puintiaikaan liian myöhään tansseissa. Isoisä piti huolen, että poika sai rangaistuksen isän päältä ja hänen piti tehdä tolkuttomasti töitä, vaikka oli kova väsymys.

Sotaväessä isä toimi palvelunsa kirjurina, koska hänellä oli erittäin kaunis käsiala ja oli muutenkin jo aikanaan kauppaharjoittelussa oppinut virallisen kielen. Hän lähti karkumatkalle Mikkelin varuskunnasta, koska esimiehet olivat kohdelleet naisia sillä tavalla, jota hän ei voinut hyväksyä ja sai paikan heinämiehenä Kiuruvedellä. Naiset tulivat tarjoilemaan ruokaa. Kun Tyyne siellä kaateli piimää mukeihin oli Pekka sen verran heilahtanut, että piimää kaatui hänen housuilleen. Isä kertoi ajatelleensa siinä, että vielä sinä nuoletkin tämän piimän housuistani ja siitä se ystävyys kehkeytyi. He näyttelivät nuorisoseurassa savolaisnäytelmää Savon sydämessä nuorina rakastavaisina. Isä palasi sotaväkeen Parolaan ja vasta sen jälkeen äiti hyväksyi hänet. Syksyllä 1920 he menivät naimisiin. Isä oli metsäharjoittelijana ennen meidän syntymistä Väätäisen metsätoimistossa Kuopiossa ja Väätäinen järjesti isälle koulupaikan Tuomarniemeen. Isä lähti metsäkouluun Ähtäriin Inhaan ja äiti hänen kotiinsa Keiteleen Sulkavanjärvelle pieneen torppaan Mäkiahoon. Siellä kamarissa hän asui ja ompeli.

Mäkiahoon isä oli hiihtänyt koko matkan Tuomarniemeltä vaimoaan ja lapsiaan katsomaan, mutta kun äiti alkoi pitää ompeluliikettä Kuopiossa, hän pääsi jo junakyydillä heitä tapaamaan. Äidin rahoilla koulua käytiin, mutta isäkin piti Tuomarniemellä pientä kioskia. Valmistuttuaan isä sai heti paikan Soinin Kukon kylässä sekä asuttavakseen pitkän kauniin virkatalon, lähes kartanon, navettoineen ja aittoineen. Äiti rupesi tarmokkaaksi maanviljelijäksi. Isällä ei ollut aikaa, sillä hän oli paljon matkoilla. Hän osti Serlachiukselle Mäntän tehtaille puuta.

Siihen aikaan metsänhoitajien ja muiden luokkaerot olivat suuria. Meidät on kasvatettu siihen, että luokkaeroja ei ole. Isä oli piiriesimies. Meillä oli hyvä elintaso, koska äiti osasi huushollata. Kirkonmenojen jälkeen pappi vei meidät kirkkokahville pappilaan: “Salot eikä ketään muita.” Isä ja äiti toimivat Ähtärissä ja Soinissa joka paikassa, kermaa kerta kaikkiaan.

Siihen aikaan Moksussa kuljettiin hevosella. Sitten isä osti moottoripyörän. Kyydissä piti pukea lämpöiset vaatteet ylle. Hän käytti meitäkin hammaslääkärissä ja äitiä asioilla Ähtärissä, minne oli yhdeksän kilometrin matka. Kerran oli äitienpäivä tulossa ja minulla hammaslääkäri. Isä osti matkalla Emännän tietosanakirjan äidille. Auton isä osti vasta Jyväskylässä. Se oli Ford. Teimme joka kesä Fordilla sukulaismatkoja. Kun vaihto-oppilas Lotte Saksasta tuli heinäkuuksi 1938 Suomeen, teimme pitkän matkan Ouluun ja muualle, Limingalle Mimmi-tädin luo, missä hänen miehensä oli rehtorina.

Isä kävi aina metsäpäivillä Helsingissä ja sieltä hän toi äidin tilaamia kenkiä meille lapsille ja muuta herkkua. Ilmeisesti hän otti osaa kirkonkylän rientoihin, koska hän oli kirkkovaltuustonkin jäsen. Isä haravoi käytävät joka lauantai palattuaan kotiin. Emme saaneet juosta pihaan, etteivät haravan jäljet rikkoudu.


Soinin aikaan isä alkoi huolehtia myös sisaruksistaan. Vanhin sisar lida järjestettiin kotitalouskouluun. Koulun jälkeen hän toimi Maaningalla keittäjänä, luultavasti juuri siinä koulussa ja sen jälkeen Jyväskylän maalaiskunnan vanhainkodissa ja Korpilahden kunnalliskodissa. Kun hänen äitinsä Matilda Saara Lotta Jääskeläinen kuoli 1946, hän siirtyi entiseen kotiinsa hoitamaan isänsä kanssa taloa. Hän oli myös suuri kukkien ja lintujen ystävä.

Toinen sisar Vilhelmiina Saastamoinen, joka oli meille lapsille läheisempi, pääsi Wetterhofin käsityöopistoon Hämeenlinnaan. Hän suoritti siellä myös suomen kielen tutkinnon ja kaikkea mitä tarvittiin käsityöopettajan koulutukseen kansakoulun lisäksi. Hän kutoi meille siellä ja kalustoon sopivat huonekalukankaat sekä verhoja. Äiti osti häneltä nämä käsityöt. Sillä tavoin tädille ei kertynyt kovinkaan suurta velkaa niistä opintorahoista, jotka isä oli hänelle välittänyt.

Nuorin sisar Anna Saastamoinen pääsi karjahoidon kouluun ja toimi karjakkona Harjun tilan isännän apuna. Tilan isännän Matti Saastamoisen hän sitten naikin. Matti-isännällä oli myös taksioikeudet joten hän oli kotitalonsa toinen asukas.

Nuoremman veljensä Heikki Saastamoisen isä pisti metsäharjoitteluun. En tiedä miten lähtö kesti niin pitkään, että hän ei lopulta ehtinyt metsäkouluun. Olihan siinä melkein kymmenen vuotta aikaa. Mutta hän joutui rintamalle ja kaatui jatkosodan alussa elokuussa 1941. Niin ei Mäkiaholle tullut uutta isäntää. Oli ollut tarkoitus, että hän olisi jäänyt sinne isännäksi. 

Kun sodan aikana olimme Mäkiahon mummolassa, isän piti tulla hakemaan meitä ja odotimme häntä kuin kuuta nousevaa. Kamarin ikkuna oli tielle päin emmekä malttaneet nukkua. Odotin että isän auton valot näkyvät. Ajattelin: ”Isä on pettänyt.” Rupesin itkemään. Mutta ennen puoltayötä näkyivät valot.” (Ilma)

Olen ollut airomies isälle. Kerran keväällä hauenkutuaikaan teimme pajusta haarukan. Isä opetti kalastamaan harjuslaudoilla - välissä oli pari puuta ja harjussyötit, minun piti soutaa. Ähtärissä isä antoi minulle syksyllä linnun ampumisaikaan haulikon. Nostimme kuvia puuhun, että tulisi lintuja. Isä lähti itse kiertämään, hän oli ajomiehenä ja hätyytti lintuja. Minulle tehtiin kota, missä jouduin värjöttelemään, kylmässä routaisessa maassa, ja odottamaan tunti kaupalla. Jos sunnuntaisin ei ollut mitään urheilukilpailuja, piti mennä kirkkoon. Kirkon jälkeen lähdimme isän kanssa hiihtämään.

Isälle muutto Jyväskylään tarkoitti arvon nousua ja hän sai paremman palkan. Muutimme ensin säästöpankin talon neljänteen kerrokseen, missä oli oikein vessa.

Olin usein isän kanssa Hietamankoskella onkimassa lohia ja asuimme Serlachiuksen majan vierashuoneessa. Mukana olivat työnjohtaja ja piirimies Enckel. En ollut kovin vanha eikä ajokortista tietoakaan. Kerran sattuivat ottamaan alkoholia ja jouduin ajamaan majalta koskelle. Eivät he ollenkaan epäilleet ajotaitoani. Aina on kotona minuun luotettu. Isä vain sanoi, että kyllä Ilkka ajaa.

Koska isä oli Serlachiuksen piirimies, sai hän Leppälahdesta muutaman hehtaarin Serlachiuksen tilan, ja teki vuokrasopimuksen. Leppälahteen isä ja äiti rakensivat talon, navetan ja aitan.

Isä ei päästänyt minua toisten firmaan töihin. Toimin hänelle metsäharjoittelijana kaksi vuotta ennen metsäkoulua. Hän teetti minulla niin paljon hommia, että oikein hirvitti. Kuukausitilitys piti tehdä aina yöllä, ei koskaan päivällä. Meillä Ilman kanssa oli hyvä käsiala ja meidän piti toimia kirjureina. Isä laittoi minut aamulla linja-autolla viemään Vaajakoskelle papereita. Kerran nukahdin. Kun linja-auto ajoi matkaa jo toista kertaa, herätti kuski: “Pitäisi välillä maksaakin.”

Kerran meitä oli mittaporukassa neljä miestä, mukana oikein totinen kaveri Pihtiputaalta. Autossa piti jokaisen laulaa, että matka kulkisi paremmin. Laulettiin hummani hei. Näin peilistä miten takapenkillä Pihtiputaan mies hikoili. Isä pakotti: “On laulettava oli ääntä tai ei.” Isä toimi orkesterin johtajana. Isästä olisi voinut tulla runoilija. Runot tulivat ihan hänen omasta päästään. Iskun herrat menivät kerran sanattomiksi hänen lausuessaan.

Kuusamossa metsäyhtiö maksoi aina hotellin parhaille ostajille. Usein pyysin isän mukaan, sillä Rukan omisti sukulainen, Saastamoisen veli. Meille tarjottiin Karhu-kabinetti. Isä pyysi saada tyynyä ja soitti sillä tapansa mukaan haitaria. Iso höyhentyyny hajosi ja höyhenet lensivät ympäri huonetta. Ei meidän kuitenkaan tarvinnut maksaa edes tyynyä. Kerran 1980-luvulla isä meni saunaan eikä hänellä ollut päällä muuta kuin kravatti hänen kävellessään laiturilla.

Kerran teurastettiin erään isännän sika. Isä sai ohjeeksi iskeä “siitä mistä harteet alkaa”. Mistä kaula alkaa? kysyi isä. “Ota niin paljon harteita, kun voit“, kuului vastaus.

Isällä ei ollut koskaan aikaa niin paljon, että olisi onkinut. Uusien äitien kohdalla hän teki niin, että ei ottanut vaimoa ennen kuin tiesi, että osaako huovata ja soutaa. Isän kalakeittoon pantiin 3-4 perunaa ja kaloja niin paljon kuin mahtui ja kilo voita. Hän opetti: “Ei saa neuvoa äidille, että ei tule huvaksi, jos vaikka joka päivä lisäisi niin paljon voita.”

Isällä oli Skoda. Olimme matkalla Irman luo Osloon Ilma ja Turre mukana. Nukuimme kaikki viisi soputeltassa. Äiti hoputti koko matkan: “Eikö tällä rakkineella pääse kovempaa kun on kiire mennessä.”

Isällä oli arvokkaita tuttavia, koska hän osti puita. Joka kartanossa hän oli kuin kotonaan. Näyttelijä, herrasmies, kohtelias. Isä oli tyytyväisempi kuin Pekkalan serkkunsa. Isä päätti aina isommista raha-asioista. Äiti taisi olla Joussaaren ostosta äkäinen.” (Ilkka)




Henrik Hermaninpoika Saastamoinen, s. 1.9.1874

Lapsenlasten muistelemana (Ilta, Ilkka ja Ilma)


Saastamoisten suku on alkuaan Vuonamosta, joten isoisä on Kantasaastamoisia. Isoisän kotitalo oli Sulkavanjärven kylällä. Koska tilalla oli poikia ja vanha isäntä ja emäntä olivat kuolleet, sinne piti ottaa taloudenhoitaja. Siinähän kävi niin, että nuorin poika, Heikki, rakastui emännöitsijään. Kun ei niin suuren talon poika saanut mennä piian kanssa naimisiin, isoisä otti repun, kirveen ja sahan konttiinsa, meni kotitalostaan kuuden kilometrin päähän torppariksi isompaan taloon ja ryhtyi rakentamaan itselleen asumusta. Isoisä ajettiin perinnöttömänä pois Saastamoisilta. Elettiin 1800-luvun lopun torppariaikaa.

Ensin keitettiin kodassa ja heillä oli vain yksi huone, jossa perhettä ruvettiin kartuttamaan. Mahtoi olla kova urakka alkaa viljellä sen torpan kivistä ympäristöä, jonka isoisä oli saanut. Matilda-emäntä oli erittäin taitava käsityöihminen ja hän tikkasi ennen kaikkea täkkejä, joita hänelle annettiin tehtäväksi. Siihen aikaan täkit tikattiin kotona kehyksissä, kangas ylä- ja alapuolelle ja pumpulia väliin. Ehkä tästä myös Mimmi-tädin taipumukset periytyvät, hän oli tarkka käsityöihminen. Isoäiti oli ihana, aina iloinen ja hyvän tuulinen. Hänellä oli möhömaha, joka hellui hänen nauraessaan ja palikkaat, joissa ei ollut pohjia.

Kun mökki oli pystytetty Mäkiahoon, ottivat he sinne vielä orpolapsen hoitaakseen. ”80 vuotta myöhemmin Tyyne, tämä orpolapsi, otti yhteyttä Hartolan vanhainkodista. Meidän piti kävellä läpi koko käytävän, että kaikki näkisivät, että hänelle oli tullut vieraita. Hänellähän ei ollut omaisia.” (Ilkka)

Kaikki Saastamoiset ovat työhulluja. Isoisästä ei ole koskaan paljoa kerrottu. Hän söi aamuvellin jo viiden aikaan, hoiti lypsyn, maito piti viedä tienvarteen kolmen kilometrin päähän. Peltoa oli paljon eikä ollenkaan koneita. Hän niitti kaikki heinät viikatteella. Isoisä oli hyvä tarinan kertoja jo metsäkymppinä Keiteleellä.

Talon takana oli kolmiosainen puuliiteri. Jokainen osa oli aina tupaten täynnä. Kerta kaikkiaan hyvässä pinossa. Puita ei saanut ottaa kuin yhdestä osastosta ja vain kolmatta vuotta kuivuneita puita sai polttaa. Navetta ja talli olivat niin siistit. Aitan yläkerrassa oli nukkumatila.

Olin saanut koulupoikana Crescent-merkkisen polkupyörän. Ajelin sillä Keiteleelle. Kerran isoisä pyysi että tule minun mukaani. Hänellä oli niin paljon karjaa, että oma maa ei riittänyt. Koska tarvittiin myös viljaa ja perunaa, hän huusi jonkun saran kylältä. Kun hän oli sen vuokrannut, ajoimme sinne pyörällä.” (Ilkka)

Isoisä oli käynyt aina samalla paikalla pissalla. Siihen oli muodostunut musta kohta. Iida sanoi, että eihän vanhaa vaaria saa muutettua. Ainut lääke, jota hän käytti, oli villalanka. Käsissä oli villalanka monin kerroin, veiköhän se reumatismia?

Mäkiahon mummilan aitassa oli kivoja aarteita. Olimme Irman kanssa siellä evakossa talvisodan aikana. Vessa oli kaukana. Usein syötiin mykyjäiskeittoa eikä Irman maha kestänyt sitä. Irmalla oli silloin sappipolttoja. Mummilassa istuimme ruokapöydässä. Vaari istui pöydän päässä: ”Ruokapöydässä ei saa puhua eikä nauraa.” Ja sittenhän meitä olisi naurattanut vielä enemmän.” (Ilma)

Kerran isoisä oli isolla tiellä hevosen kanssa. Kärryssä ei kai ollut ollenkaan laitoja. Hänen toinen jalkansa jäi lavan ja pyörän väliin ja murtui. Se kipsattiin kirkolla. Jalka jäi väärään asentoon, ihan suoraksi. “Kun meni ihan vinoon”, sanoi isoisä. “Katkastaanko uudestaan?“, kysyi lääkäri, mutta ei hän antanut.