Päivitetty 10.4.2012

Madonlakki 1986

  

Sanakirjan mukaan ulkopolitiikalla tarkoitetaan "ulkoasioita koskevaa yhteyden hoitoa". Marxilainen sanakirja määrittelee ulkopolitiikan ”hallitsevien ryhmittymien suhteeksi muihin valtioihin". Valtioiden välisenä toimintana ulkopolitiikka tarkoittaa kunkin valtion yleisiä tehtäviä ja päämääriä. Yleinen taas tarkoittaa julkista valtaa, "säädöksiin perustuvaa". Entä jos sanalla yleinen tarkoitettaisiin: yksittäisten ihmisten edustamaa, terveeseen järkeen perustuvaa, tottumuksista irtautumista?

 

Peruskoulussa on suomalaisille opetettu sanasto: Suomi "pysyttelee suurvaltojen ulkopuolella", ”noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa", "ylläpitää ystävällisiä suhteita". Periaatteita ovat myös kunnioitus ja sisäisiin asioihin puuttumattomuus.


Yliopistollisissa oppikirjoissa puhutaan Suomen virallisen ulkopolitiikan perspektiiveistä ja ulkoisista tekijöistä. Niitä määräävät ulkopoliittiset eliitit ja strategiat. Ulkoisista tekijöistä tärkeimpiä ovat valtiot, Suomelle Neuvostoliitto ja USA. Virallisen ulkopolitiikan määrittelemät toimintamuodot ovat maailmansodan jälkeen olleet taloussuhteet.


Sekä sosiaalidemokraattien että kokoomuksen periaateohjelmissa pidetään ulkopolitiikan tarkoituksena "maamme kansallisen itsenäisyyden" varmistamista. sen mukaisesti puolueiden tulisi lisätä kansainvälistä keskinäistä riippuvuutta, taloudellista yhteistyötä ja puolustuskykyä. Liittoutumat takaisivat tasapuolisen asevarustelun ja pelottelumekanismin. "Puolustusvalmiuden" ylläpitämiseen kuuluu sotilaallinen turvallisuus, taloudellinen kilpailukyky, kulttuurivaihto, keskinäiset pöytäkirjat ja valtiosopimukset.


Nämä arvot ovat perua niille ajoille, kun kansalaisten elämää uhkaavat vaaratekijät tunnustivat valtiolliset rajat, ei ollut atomiaseita, ei happosateita eikä kansainvälistä terrorismia.


Turvallisuuspolitiikka ymmärrettiin VALTIOLLISENA turvallisuutena. Maan turvallisuus oletettiin olevan taattavissa aseellisin keinoin. Tämän ajatuskehyksen mukaan turvallisuus olisi taattavissa, jos valtioiden välillä on toimivat ylikansalliset neuvottelukoneistot.


Turvallisuuspolitiikan alalla uusia kysymyksiä ovat: mitä tulee suojella, mitä vastaan suojelu on suunnattava, kuka suojelee ja millä välineillä suojelu suoritetaan.


Suojelemisen päämääränä on ihmisen ja kulttuurin suojeleminen, EI VALTION JA RAJOJEN suojeleminen ja perustana on ihmisen, ei koneen kyky selvitä kriisitilanteessa. Kansalaisoikeuksiin lasketaan myös turvallinen olemassaolo, mikä muodostuu puhtaasta ympäristöstä ja ravinnosta, asunnosta ja koulutuksesta.

Vaihtoehtoisessa ajattelussa lähdetään siitä, että sodan syynä ei ole ihmisen halu tappaa omaa rotuaan tai perityn aggressiivisuuden purkautuminen.


Sotaista ja väkivaltaista kehitystä edeltää  nälkä, epäoikeudenmukaisuus, rasismi, taloudellinen, kulttuurinen ja seksuaalinen painostus. Siksi sota ei poistu aseistuksen rajoituksilla vaan oikeudenmukaisten elinolosuhteiden luomisella ja toisen ihmisen vakaumusta kunnioittamalla, tai galtungilaisittain sanottuna: kun ihmisten aktuaalinen fyysinen ja psyykkinen toimintamahdollisuus ole pienempi kuin heidän potentiaalinen mahdollisuutensa.

 

Vaihtoehtoinen ulkopoliittinen ajattelu ottaa lähtökohdakseen nykyisen kehityksen vaiheen, jossa nähdään yhä voimakkaampana yhteys kansainvälisen ulko- ja sisäpolitiikan, turvallisuuden, taloudellisen kasvun luonteen ja kansallisvaltion tarkoituksen ja sen aiheuttamien vaarojen välillä.


1.     Siviilivastarinta: väkivallaton vastarinta, kansalaistottelemattomuus

2.     Yksipuolinen aseistariisunta: Suomikin voi aloittaa

3.     Omavaraisuus: se lisää turvallisuutta kriisin sattuessa ja siten myös liikkumavapautta ennen kriisiä,

4.     Keittiöpöytädiplomatia: tavallisten ihmisten tutustuminen eikä vain virkapukuisten ja pöytäkirjaa pitävien työmatkaneuvotteluja

5.     Oikeudenmukaisuus: se ei koske vain poliittisia oikeuksia vaan sillä on taloudellinen, ekologinen, kulttuurillinen ja sosiaalinen ulottuvuus

6.     Valtion sijasta ekologisesti ja kansallisesti yhtenäinen alue, ettei metsään piirretty viiva erottelisi ihmisiä ja heidän toimintamahdollisuuksiaan.


 

Kansallisvaltion aika on ohi


Valtioita syntyi määrätyssä historiallisessa vaiheessa, noin vuoden 1648 tienoilla Westfalenin rauhan aikoihin. Valtiot kehittyivät sodankäynnin rahoittamiseksi ja organisoimiseksi ja niiden määräysvalta kansalaisia kohtaan laajeni ja hallintokunnat suurenivat asekehityksen myötä: mitä laajempikantoiset aseet sitä suuremmat hallintokunnat.


Nyt on tultu tilanteeseen, jossa ihmiset ovat yhä vähemmän riippuvaisia toisistaan, mutta yhä enemmän riippuvaisia kokonaisuudesta.


Eurooppaan tuleekin palauttaa jossain muodossa valtioton olotila. Se tarkoittaa vahvaa paikallista autonomiaa, feodaalista kylää, missä olisi poikkipaikallisia (translocal) järjestelmiä. Ihmiset toimivat keskenään valtiosysteemin ylä- ja alapuolella, ulko- ja sisäpuolella. Heitä liittää yhteen esim. kulttuuri, harrastus, uskonto ja mitä erilaisimmat verkostot. Väkivallaton toimintaperiaate tarkoittaa, että ihmisellä ei ole päämääränä tuhota vastustajaansa fyysisesti, ei edes hänen loukkaamisensa. Se on sosiaalista puolustautumista. Kansalaiset ovat valmiita lakko- ja boikottitoimiin, uhmaamaan viranomaisten käskyjäkin tukeakseen niitä, jotka kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta. Väkivallaton toiminta suo kaikille samat mahdollisuudet osallistua yhteisten asioiden hoitoon.




 

Kansainvälisestä kilpailukyvystä omavaraisuuteen


Perinteisesti maan taloudellisen kilpailukyvyn säilyttäminen on ollut rajojen loukkaamattomuuden jälkeen valtion tärkein toiminnan kohde. Mihin kilpailu on johtanut? Maailman asukkaista kolmannes näkee nälkää samalla kun kolmannekselle maataloustuottajista maksetaan tukiaisia ylituotannon vähentämiseksi.


Vaihtoehtoinen ajattelu suosii autarkisia, itsestään toimeen tulevia alueita. Niillä harrastetaan suoramarkkinointia, jolloin tuote siirtyy ilman välikäsiä sitä tarvitsevalle. Pienet, hajautetut tuottajat vastaavat suurimmasta osasta kulutuksesta. Ihmiset nauttivat sitä ravintoa, mitä heidän ympäristönsä tarjoaa. Tämän mukaan tuetaan säästävää teknologiaa, uusiutuvia luonnonvaroja ja omaehtoisuutta. Ihminen on oman itsensä ja ympäristönsä herra. Herruus ei rajoitu tähän vuoteen tai viisivuotis-suunnitelmaan, vaan luonnon suhteen tasapainoiseen toimintaan.




 

Onko pohjoinen vai etelä kehitysmaa?


Se, mitä länsimaissa ymmärretään "kehityksellä", on muodostumassa ihannekuvaksi kehityksestä kolmannelle maailmalle. Läntisessä kehityksessä on kuitenkin ihmistä ja luontoa tuhoavia puolia, ja näitä vaihtoehtoinen ulkopolitiikka ei halua kehittää "kehitysmaissa". Sen sijaan tulee poistaa näiden maiden riippuvuus viennistä, tukea niiden omaehtoisia kulutustottumuksia ja perustarpeita tyydyttävää kansantaloutta. Tämän toteuttamiseksi olisi elintarvikkeiden tuonti kehitysmaista lopetettava ja kemianteollisuuden tuotteiden vienti kehitysmaihin lopetettava.





Rauha ei saavu huopatöppösillä!


Suomalaisille on meidän sodan jälkeisten presidenttiemme äänillä toistamistaan toistettu, että meidän on pysyminen hiljaa ja syrjässä, olemalla mieluummin lääkäreitä kuin tuomareita. Maantieteelliseen kohtaloon on alistuminen.


Mutta niin Paasikiven kuin Kekkosenkin puheista voi löytää myös muita toistamisen arvoisia periaatteellisia kannanottoja. Paasikivi konservatiivisena pankinjohtajana muistutteli usein taloudellisen riippumattomuuden tarpeellisuudesta. Hänen mukaansa kauppa ei saisi nousta yli 17 prosenttiin minkään yksittäisen maan kanssa. Nyt kokonaiskauppavaihtomme lähentelee jo 30 prosenttia ja useiden alojen tuotanto perustuu SUURIMMAKSI OSAKSI neuvostoviennin varaan. Mutta mikä vielä kohtalokkaampaa: runsas kolmannes Suomen kansasta olisi työttömänä, jos Neuvostoliitto päättäisi lopettaa ostot Suomesta. Taloudellinen riippuvuus ei houkuttele suomalaisia poliitikkoja eikä edes kansalaisjärjestöjä ryhmittymään "vaihtoehtoisuuteen" Neuvostoliiton suhteen.


Kekkonen osoitti juristina ja railakkaana seuramiehenä omalla käyttäytymisellään, miten "luottamusta" voi muutenkin rakentaa kuin virallisilla pöytäkirjoilla. Kekkosen testamentti voisi olla vaihtoehtoväenkin pyrkimys: enemmän yhteyksiä ihmisten välillä, keittiöpöydän ääressä. Kun keskustelu siirtyy motiiveihin ja päämääriin, on samansuuntaisia ratkaisujakin helpompi löytää. Periaatteellinen päämäärä voisi Suomessakin olla ekologisemman, yhteisvastuullisemman, oma-aloitteisemman ja väkivallattoman yhteisön kehittäminen.

 

 

Kirjallisuutta

Raymond Aron: Peace and War, 1981

Marianne Gronemyer: Frieden vor Ort, 1982

Die Gruenen: Wahlprogrammentwurf '87: Frieden, lntematinalismus

Johan Galtung: Gewalt, Frieden, Friedenforschung,1969

Björn Hettne: Trancending the

European Model of Peace and

Development, Altemattves 4/1985

***

Jo vuoden 2000 alussa tuli ilmiselväksi paradigman muutos ympäristöpolitiikassa: symptomien estäminen korjauksellisilla toimenpiteillä muuttui ennalta ehkäisemisen strategiaksi. Keskeiseksi teoreettiseksi ongelmaksi nousi: miten politiikkaa voidaan käyttää pitkäjännitteisesti niin, että ympäristöpoliittinen työkalupakki kasvaisi.

 

***

Naiset ovat tarjonneet vaihtoehtoa ulkopolitiikkaan


Globalizing Care, Fiona Robinson (Alternatives 22 1997)


Kansainväliseen politiikkaan ei perinteisesti kuulu moraalifilosofia. Suhteet ulkovaltoihin ovat "poliittista realismia", mikä tarkoittaa lisävallan tavoittelua. Positivistinen epistemologia ja menetelmä pitävät erossa teorian ja käytännön, subjektin ja objektin. Henkilökohtaisuus puuttuu kansainväliseestä politiikasta oppialana, tutkitaan valtiota ja instituutioita.


Kansainvälisen politiikan tutkijat on jaoteltu sääntöhakuisiksi ja seuraushakuisiksi, lähestymistapa voi olla universalistinen, kosmopoliittinen, partikularistinen tai communitaarinen. Dikotomia pohjautuu Kantin rationalismiin ja toisaalta Hegelin historialliseen romantiikkaan. Jäkimmäinen on perua Aristoteleen ajatukseen, paikallisiin yhteisöihin, orgaaniseen käsitykseen yhteisöstä, ei niinkään individualistiseen.


Nämä perinteet perustuvat vastakkaisiin käsityksiin ihmisestä ja vapaudesta. Muodostuuko maailma yksilöistä vai suhteista? Toimiiko maailma ihmisten yhteistoiminnasta vai säännöistä ja määräyksistä?