Valtion kehitys, Ydin-lehteen

Ydin-lehti
Marketta Horn
7. kesäkuuta 1993

 

Valtio ja kestävä kehitys

Saska Saarikoski innosti keväisessä Ydin-lehdessä (2/1993) kokoamaan laajaa yhteiskuntasopimusta tulevien sukupolvien hyväksi. Saarikosken mukaan EMU-vetoinen talouspolitiikka ei riitä, vaan kestävän kehityksen turvaamiseksi tarvitaan sosiaalivaltiota ja oikeudenmukaisempaa tulojakoa. Tuleville sukupolville on taattava "riittävät sosiaaliset, terveydelliset, koulutukselliset ja ammatilliset lähtökohdat". Eläkeindeksin leikkaus ja varallisuusvero ovat hänen mukaansa ratkaisuja, jotka vievät oikeaan suuntaan.

Mietin, että kovinpa on sekä vaatimaton että perinteinen lähtökohta yhteiskuntamme uudistusvoimaisen lehden päätoimittajalta. Kestääkö ihminen, kestääkö luonto näin pieniä askeleita? Eikö meidän sukupolvemme voi hyväksyä kauaskantoisempaa visiota yhteiskuntasopimuksesta?

Jos minua pyydettäisiin kirjoittamaan tulevien sukupolvien hyväksi tehtävästä yhteiskuntasopimuksesta, liittäisin juttuun ainakin sanat partisipaatio, desentralisaatio, autarkia ja fysiosentrisyys. Näillä käsitteillä tarkoittaisin, että
mikään tänä päivänä tehty päätös ei saa enää estää jokaisen kansalaisen ja jopa kansalaisettomat osallistumista ja osallisuutta, hallinnon ja talouden hajauttamista eikä omavaraisuuden ja luonnon itseisarvon kunnioittamista. Välillä mennään pienemmillä askelilla, välillä tosi harppauksilla, mutta suunta on kohti huippumoderneja, itsenäisiä ja omavaraisia ekokyliä (uskaltaisiko jo tässä yhteydessä puhua ekoeroottisista kylistä?).

Sekä perinteinen valtiomuoto että massatuotanto ovat saavuttaneet eläkeiän. Ökyajan riskeistä ei enää pystytä selviämään parlamentaarisen demokratian keinoin. Poliittiset puolueetkaan eivät enää mitenkään edusta kansaa, sillä puolueiden sisään on muodostunut pieniä klikkejä, joissa valitaan toinen toisiaan. Siksi "demokratian" nimeen vannominen kuvastaa menneiden sukupolvien ideaaleja eli rahan ja auktoriteettien valtaan uskomista, ei kestävän kehityksen edellytysten ensi sijaisuutta.

 

Miksi valtiollinen järjestelmä ei pysty ottamaan vastuuta ympäristön tilasta?

Viime syksynä Yhdysvaltojen presidentin vaalien aikaan kolme neljästä amerikkalaisesta oli sitä mieltä, että poliittinen järjestelmä on tehoton ja sitä hallitsee sisäpiiri, jota ei kiinnosta tavallisen väestön kohtalo. Tämä sisäpiiri ei edes pysty ratkaisemaan nykyisen sosiaalivaltion synnyttämiä ongelmia.

Valtiollisen järjestelmän vaikeuksista on ollut viitteitä jo pitkään. Selvin osoitus valtion kunnioituksen vähentymisestä on äänestäjien kaikkoaminen. Varsinkaan nuoremmat eivät enää viitsi käyttää sitä kansalaisoikeutta, joka välkkyi suurena oikeutena vielä isiemme jyskyttäessä Karjalan kannasta. Useimmista äänestäminen ei ole sen paremmin oikeus kuin velvollisuuskaan.

 

Valtion modernisaatio?

Jo 1960-luvulta lähtien ovat yhteiskuntatieteilijät tutkineet valtion mahdollisuuksia selvitä teollisuusyhteiskunnan modernisaatiossa. Valtio pystyy säätämään lait, jotka takaavat jotakuinkin oikeudenmukaisen sosiaalisen ja koulutuksellisen tason, uudistamisen, työn ja jopa työmatkat. Mutta valtion päätöksentekomekanismi on heikoimmillaan silloin kun pitäisi ratkaista nykyajan akuuttia ongelmaa eli ympäristön saastumista. Valtiolla ei ole riittäviä oikeuksia estää ongelmia tai ratkaista jo syntyneitä ongelmia. Lakipykälät, erilaiset säännöt ja ohjelmat hidastavat virkamiesten toimintaa. Valtio ei pääse monimutkaisten syy- ja seurausketjujen alkujuurille, vaan joutuu parantamaan seurauksia. Tämä johtaa ongelmien siirtymiseen. Toisaalta virkamiesten kykenemättömyys johtaa myös siihen, että kansalaiset menettävät kiinnostuksensa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Kun ei millään ole kuitenkaan väliä.

Riskitutkijana tunnettu Ulrich Beck puhuu organisoidusta vastuuttomuudesta, koska varsinaisia päätöksiä tekevät muut kuin kansanedustajat, vaikka he joutuvatkin vastuuseen ongelmien sattuessa.

Berliiniläinen ekopolitologi, professori ja entinen vihreä kaupunginvaltuutettu Martin Jänicke syyttää nykyisistä vaikeuksista "kansallisvaltion eroosiota".

Useimmat ympäristöongelmat ovat olleet jo pitkään tiedossa, kuitenkaan viranomaiset eivät ole estäneet niiden laajentumista. Koska valtiovallan on edustettava tasapuolisesti erilaisia intressiryhmiä, hidastavat kansalaisten ja teollisuuden ristiriitaiset motiivit entisestään valtion mahdollisuuksia vähentää ympäristöongelmia. Edustuksellinen demokratia ja sen instituutiot on luotu ottamaan kantaa jo tapahtuneeseen.

 

Sosiaalidemokraattinen vuosisata on ohi

Nykyiset ongelmat eroavat edeltäjistään siinä, että niiden ratkaiseminen vaikuttaa koko maanpäälliseen olemassaoloon. Jos ihmisten sosiaalinen eriarvoisuus luo ongelmia, voidaan ongelmien vaikutuksia lieventää. Jos sen sijaan nykyinen atomi- tai biotekniikka aiheuttaa vaurioita ekologisessa järjestelmässä, ovat seuraukset korvaamattomia. Vaikeuksien ennakointia vähentää se, että ekologiset ongelmat ovat monitahoisia ja pitkävaikutteisia. Valtio voi korjailla vain yksittäisiä virheitä. Sosiaalivaltio on tuskin muuta kuin korjausvaltio.

Ekofilosofien kirjoituksista tulee esille, että käsitys maailmasta muuytuu, jos ihmiskunta haluaa lisääntyä vielä 30 vuoden kuluttua. Valtiollinen korjausverstas sosiaalietuuksineen ja koulutuksineen ei voi muuta kuin pitkittää nykyistä matkaa tiellä, jonka päässä ei ole edes kääntöpaikkaa.

Ensi alkuun eläkekatto on hyvä idea, mutta entä sitten? Minne sijoitetaan näin säästyneet rahat? Kansainväliselle pankkijärjestelmälle korkojen maksuun, työpaikkojen subventointiin vai toimivaan liikennejärjestelmään?

Sosiaalidemokratia syntyi aikana, jolloin opeteltiin luonnon raaka-aineiden ja energioiden massamaista hyväksikäyttöä. Sosiaalidemokraateille oli tärkeää, että massatuotannon edut eivät koidu vain tuottajille, vaan myös työntekijöille ja kuluttajille ja valtiollinen yhteiskuntajärjestelmä sai yhä enemmän tehtäviä.

Tällä vuosikymmenellä valtion tehtävät ovat kasvaneet yli äyräidensä. Nykyinen sosiaalinen hyvinvointivaltio ei ole vastuussa vain alueen rajoista ja edellytysten turvaamisesta kansainväliselle kaupalle, koulutuksesta ja terveydenhoidosta, vaan sen on turvattava myös ihmisille mielekästä tekemistä ja jopa seksuaalista tyydytystä.

 

Tekniikasta pelastus?

Niin teollisuus- kuin sosiaalivaltio on ollut myös sivistysvaltio. Tämä tarkoittaa, että yksi valtion tarkoituksista on ollut myös koulutuksen turvaaminen. Ongelmiakin yritetään ratkaista tekniikan avulla. Ympäristötekniikan avulla ongelmia ei tulisi ratkaista vaan estää! Yksityiskohtien laastarointi siirtää haavan taas toiseen kohtaan. Uusinta tekniikkaa käyttävä hiilivoimala on hyvä esimerkki ympäristövaurioiden siirtämisestä. Vaikka laitoksessa on hyvät suodattimet, kuluttaa se paljon vettä ja tuottaa vastaavasti jätevettä. Suodatettava raaka-aine on tuotava paikalle ja kalkki vielä kuljetettava pois. Suodattimien toiminta vaatii myös paljon sähköä.

Ympäristötekniikan ottaminen käyttöön jälkeenpäin tarkoittaa lähes aina yhä kovemman teknologian kehittämistä. Sen lisäksi ympäristötekniikka ei pysty kilpailemaan jatkuvan kasvun kanssa. Parannusten hyöty on lyhyt, jos samalla tuotanto lisääntyy. Jo kahden prosentin nousu tarkoittaa tuotannon kaksinkertaistumista 23 vuodessa.

Vanhaan piipputeollisuuteen verrattuna vaikuttaa nykyinen teollisuustuotanto puhtaalta: kaupungin yllä näkyy sininen taivas ja vedet virtaavat puhtaina. Kuitenkin uuteen tuotantoon liittyy uudenlaisia haittavaikutuksia. Näitä ovat jäteongelma, erityisesti lisääntyvät ongelmajätteet ja suodatinlaitosten jätteet, liikenteen kasvu, maankäyttö, mikä tuhoaa erityisesti pohjavesiä sekä sähkönkulutus ja sen aiheuttamat myrkylliset päästöt.

 

Suuntana kestävä kehitys

Valtiollisilla menetelmillä ei selvitä ympäristöongelmista sen paremmin kuin ihmisen tyhjyyden tunteestakaan. Päättäjät eivät voi järjestää kenellekään rakastettua, ystäviä, sukulaisia, eivätkä edes satunnaista juttuseuraa. Tietysti kaupunki voi omilla toimillaan vaikuttaa siihen, millaiset mahdollisuudet ihmisillä on tutustua toisiinsa sekä solmia ja pitää yllä ihmissuhteita, kuten eräässä tamperelaisessa vaaliohjelmassa sanotaan.

Useat ympäristötoimenpiteet ovat tehokkaampia jo nyt ilman valtiota. Ympäristönsuojelijat eivät marssi eduskuntaan vaan suoraan vahinkoa aiheuttavan laitoksen luo. Tiedotusvälineet paljastavat saastuttajan tai suurkauppiaat hylkäävät määrättyjä tuotteita. Muut menetelmät ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin perinteiset poliittiset mekanismit. Tuottajat pelkäävät enemmän yksityistä boikottia kuin kankeaa ja hidasta valtiollista väliintuloa. Valtion päätöksiin teollisuus voi itse vaikuttaa, yksittäisten ihmisten päätöksiin ei ihan aina.

Olen ekofilosofien ja new-age-politologien kanssa samaa mieltä siitä, että perinteinen ongelmien ratkaisutapa ei enää toimi, ei myöskään poliittinen käytäntö. Vapaisiin vaaleihin ja vallan kolmijakoon perustuvasta parlamenttarismista on tullut vain itsensä irvikuva.

Lehdistö ei raportoi sitä mitä poliitikot tekevät, poliitikot eivät tee sitä mitä pitävät oikeana, oikeuslaitos ei turvaa kansalaisten vaan valtion oikeuksia. Tuskin kukaan muu enää uskoo poliitikon valtaan vaikuttaa kuin poliitikko itse.

Jänicken mukaan uudistusten aikaansaamiseksi on tiedostettava kaksi paradigman muutosta, toinen koskee sitä mitä käsitämme ympäristönä, toinen sitä mitä käsitämme valtiolla. Valtiollisena päämääränä on yhteiskunnallinen itseohjautuvaisuus.

Ihmisten oman potentiaalin on annettava vahvistua. Perinteisen oikeusvaltion ja sosiaali- ja teollisuusvaltion on muututtava ehkäisyvaltioksi. On varauduttava uusimaan koko orkesteri. Puhutaan ekologisesta sosiaalitekniikasta, jolloin säästetään luonnonvaroja, vähennetään päästöjä ja jätteitä sekä suositaan sellaista tuotantotapaa, johon ei liity suuria riskejä.

Ekofilosofit ovat päämäärästä yksimielisiä. Myös menetelmistä ollaan samaa mieltä. Kun valtio ennen yritti rajoittaa haitallista kehitystä lain ja rahan voimalla, ovat tulevaisuuden vaikutuskeinoja informaatio, osallistuminen ja yhteistoiminta. Avoimempi poliittinen keskustelu ja debatti on lisännyt jo energiapolitiikassa ekologisia innovaatioita. Avainkäsitteitä ovat tieteen ja tiedotusvälineiden sekä puoluetoiminnan avoimuus, kansanäänestykset ja uusi oikeuskäsitys.

Virkamiesmäisten yksityiskohtaisten määräysten sijaan päätetään korkeintaan laajavaikutteisista toimintaperiaatteista. Asioista neuvotellaan ja jo suunnitteluvaiheessa otetaan huomioon seurannaisvaikutukset. Keskitetyn ongelmanratkaisun tilalle tulee paikallinen omatoimisuus. Pääasiallisina tulonlähteinä ovat maksut ja tariffit, ei verotus.

Jänicke puhuu myös järjestelmän uusimisesta niin, että additiivisesta politiikasta siirrytään integroituun politiikkaan, mikä tarkoittaa eri alojen välistä yhteistyötä (interpolicy cooperation). Työmarkkina- ja teollisuuspolitiikan yhteistyö on tästä tämän ajan esimerkkinä. Tulevaisuudessa onnistunut paikallispolitiikka yhdistää myös määrätyn alueen tarpeet ihmisten tarpeisiin. Dialogista tulee yhteinen oppimisprosessi. Nykyinen homogeeninen poliittinen verkosto, jolla on yhteydet suurteollisuuteen, väistyy ja tilalle tulee laajempi verkosto. Se johtaa myös horisontaaliseen yhteistyöhön alemmilla tasoilla.

 

Valtion taloudesta ekotalouteen

Perinteisen puoluejakauman ulkopuolella on jo nyt syntynyt vaihtoehtoisia elämän malleja. Jos perinteiset puolueet eivät anna tilaa uusille ratkaisumalleille, on vaarana, että oikeistolainen radikaalipuolue alkaa vetää kannattajia oikeistoliberaaleista ja oikeistoautoritaarisista ryhmistä.

Vaihtoehtoliikkeiden menestystä poliittisena liikkeenä vähentää se, että ne ovat kirjavia kuin sateenkaari. Niissä on ekologisen vihreitä, anarkistisen mustia, sosialistisen punaisia, feministien lilaa ja spiritualistien punasävyä. Valo ottaa säteeseensä monta väriä, sanoo Goethe, mutta käytännön politiikkaa ei voi harjoittaa nykyisessä massakulttuurissa ja massatiedotuksen aikana muuta kuin kurin alainen ja keskittynyt puolue.

Vaihtoehtoinen tarkoittaa nykyisellään erilaisten pienprojektien kokeilua. Osa ihmisistä haluaa tehdä työtä ja asua pienryhmissä. He luopuvat 'vaihtoehdottomasta' elämisestä ja aloittavat vapaaehtoisesti taloudellisesti vaatimattoman elämänmuodon. Suurten ja koko järjestelmää koskevien muutosten sijaan he keskittyvät arkipäivään tässä ja nyt ja sen ongelmien ratkaisuihin, politiikkaan yksikön ensimmäisessä persoonassa. Useat vaihtoehtoliikkeiden edustajat haluavat irtaantua mammuttiverkostoista ja pistorasioista. Hajauttaminen ja säästävä teknologia ovat heidän päämääriään. Itsemääräämistä edistetään eri tavoilla: siirrytään tietoisesti maakaasusta biokaasuun, tehtaasta omatekoisiin tuotteisiin ja laitoksista pienten verkostojen antamaan omaan apuun. He arvostelevat erityisesti valtiota ja markkinoita. Vain maalaisyhteisöissä voi elää kokonaisvaltaisesti. Niissä voi yhdistää elämän eri sektoreita: biologinen puutarhanhoito, terveellinen ravinto ja pehmeä lääketiede.

Muutoksessa ovat mukana antroposofit, vegetaarit ja luonnonsuojelijat. Tämän väkivallattoman vallankumouksen oppi-isät eivät ole vain taloustieteilijöitä.

Robert Jungk vastustaa atomienergiaa, Paul Feyerabend tieteen rationaliteettin ja tekniikan ylivaltaa. Elämän mielekkyydestä ovat kirjoittaneet Frederic Vester (Maailma -sähköistetty järjestelmä), Erich Fromm (Olla vai omistaa) ja Rudolf Bahro (Vaihtoehto). Schumacherista tuli kirjansa Small is Beautiful ansiosta maailmanlaajuisten ekologia- ja vaihtoehtoliikkeiden profeetta. Schumacher todisti, miten riippuvaisia taloustieteilijät ovat perinteisestä kasvun arvomaailmasta. Hän vaati paluuta ihmisen kokoiseen mittakaavaan. Virstanpylväs vaihtoehtoisen kehityslinjan voimistumiselle oli USA:n presidentille tehty tutkimus Global 2000. Se vahvisti Rooman Klubin 10 vuotta aikaisemmin esittämät väitteet: Näin ei voi enää jatkua. Suunnistamme kohti maailmanlaajuista katastrofia!

Vaihtoehtoisten asumis- ja teknologiaryhmien lisäksi alkoi nousta omanavun ja omantyön ryhmiä. 1970-luvun loppuun mennessä pienistä vaihtoehtoryhmistä oli tullut olennainen osa kulttuurielämää ja kehitystä. Uudenlaista säästö-, laina- ja korkopolitiikkaa varten on perustettu useissa maissa jopa ekopankkeja.

Saksassa vaihtoehtoryhmillä oli aluksi vähän varoja käytössään eikä heidän toimintansa tullut laajemmin tunnetuksi. Sitten ilmestyi kristillisdemokraattisen poliitikon Herbert Gruhlin kirja Planeettaamme ryöstetään. Ensimmäistä kertaa konservatiivinen aktiivipoliitikko arvosteli teollisuusvaltion kasvu- ja talouspolitiikkaa. Samoihin aikoihin ilmestyi myös Carl Ameryn "Politiikkana ympäristö". Tarvitaan uudenlaista ajattelua. 1980-luvun alussa syntyi kokonaisia hakuteoksia vaihtoehtoisesta energiasta, pehmeästä teknologiasta ja maanviljelystä. Näissä kirjoissa ei pyritty ainoastaan antamaan tietoa ja esittelemään vaihtoehtoisia malleja, vaan ne antoivat kuvan vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta.

1990-luvun protestiliikkeitä ei voi lahjoa enää samoilla eväillä eli antamalla heille yhä enemmän yhteiskunnan ilmaispalveluja. Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät enää halua kasvua. Protestiliikkeiden jäsenet eivät ole kokeneet materiaalista puutetta. Heidän elämässään on muita arvoja kuin ne, jotka ovat pitäneet yllä teollisuusyhteiskuntaa. Yhteistä kaikille on, että tulevaisuutta on yhä enemmän alettu tarkastella ekologisesta näkökulmasta. Tällöin ei tarkoiteta pelkästään ympäristösuojelua, vaan kyse on laajemmasta näkökulmasta. Ero ympäristönsuojelijan ja vaihtoehtoista elämänprojektia edustavan välillä tulee esille Petra Kellyn kirjeessä Willy Brandtille vuonna 1986:

 "Kirjoitin hänelle, että meidän julistamiamme päämääriä ei tule tulkita niin, että niihin päästäisiin pelkästään tekemällä ekologisia korjauksia. Loppujen lopuksi ei olekaan kyse ekologisesta kriisistä, valinnasta yhteiskunnan väkivallattomasta muuttamisesta. Meidän päämäärämme on rauha toistemme, ympäristön ja luonnon kanssa ei ole pelkkä diplomaattinen allekirjoitustilaisuus. Sitä ei myöskään voi saavuttaa pelkkien neuvottelumenestysten tuloksena. Se on alhaalta päin tapahtuvan yhteiskunnan väkivallattoman muutoksen tulos."

Siksipä uusi muutoksen sukupolvi ei taistele vain metsäkuolemia vastaan, vaan myös militarisointia ja sosiaalista kurjuutta vastaan sekä eettisten arvojen puolesta. Ei ole kyse elämästä ja kuolemasta vaan koko ihmisrodun säilymisestä ja kehityksestä. Pyrkimys ei ole ainoastaan sopeuttaa ekologiaa ekonomiaan vaan muutokseen sisältyy myös kulttuurin sekä tarpeiden ja kulutustottumuksien täydellinen uudistaminen.

 

-------

Beck Ulrich: Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Moderne, edition Suhrka.mp,Frankfurt am Main 1986

Hans-Georg Betz: Krise oder Wandel? Zur Zukunft der Politik in der postindustriellen Moderne, Aus Politik und Zeitgeschichte 11/93

Hans Herbert von Amim: 1st die Kritik an den politischen Parteien berechtigt? Aus Politik und Zeitgeschichte 11/93

Martin Jänicke: Ökologische und politische Modemisierung. Umweltpolitik im Zeichen der Entzauberung des Staates

Binswanger/Geissberger: Wege aus der Wohlstandsfalle. Der NAWU-Report: Strategien gegen Arbeitslosigkeit und Umweltzerstörung, fischer alternativ, Frankfurt am Main 1983 Capra Fritjof: Das neue Denken. Die Entstehung eines ganzheitlichen Weltbildes im -Spannungsfelzwsichen Naturwissenschaft und Mystik. Begegnungen und Gespräche mit fiihrenden

Geistes-und Naturwissenschaftlern der Wendezeit, Scherz Verlag Miinchen 1987

Gruhl Herbert: Das irdische Gleichgewicht, Ökologie unseres Daseins, dtv Sachbuch, Diisseldorf 1985

Kelly Petra: Um Hoffnung kämpfen. Gewaltfrei in eine griine Zukunft. Lamuv Taschenbuch 29, ; Göttingen 1983

Meyer-Abich/Schefold: Wie möchten wir in Zukunft leben. Der "harte" und "sanfte" Weg, C.H.Beck, Miinchen 1981

Meyer Abich Klaus Michael: Wissenschaft fiir die Zukunft. Holistisches Denken in ökologischer und geselschaftlicher Verantwortung, Beck'sche Reihe, Miinchen 1988

Michelson Gerd: Öko-Politik aber wie? fischer alternativ, Frankfurt am Main 1983

 

.

Mikä on puolueiden varsinainen tehtävä?

Rousseaus kirjoitti: Ihmiset ovat syntyneet vapaiksi, mutta ovat yhä kahlittuna ketjuihin. Nykyaikana kettingit ovat huomattavasti hienosyisemmät. Niitä ei ole asettanut kuningas tai kylänvanhin vaan organisaatio, järjestelmä. Koska aikanaan juuri tämä järjestelmä vapautti ihmiset, on sitä vaikea alkaa moittia.

Valtiossa kuuluu olla kolmijako: lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja juridinen valta. Kun hallituksessa ja eduskunnassa istuu saman puolueen ihmisiä, syntyykin vastakkainasettelu vain hallitus- ja oppositiopuolueiden välille.

Puolueiden jäsenet eivät jää vain puolueeseensa, vaan ne valitsevat omia edustajiaan hallintoon, radioon, oikeusistuimeen ja tieteen edustajiksi, jotka kuitenkin kaikki ovat perustuslain mukaan riippumattomia. Puoluevalta on perustuslain vastaista ja on jo sinänsä haudannut demokraattisen oikeusvaltion. Mitä tapahtuukaan, kun viranhaltijoiden on oltava uskollisia puolueelle, ei yhteisölle? Puolueet ovat ottaneet valtiovallan itselleen.

Yhdysvalloissa ja Englannissa valitaan useat virkamiehetkin suoralla vaalilla. Jokainen joutuu ottamaan henkilökohtaisesti vastuun ja on näin myös tilivelvollinen vain kansalle. Sveitsissä on käytössä kansanäänestys.

Ihmisillekin tulisi antaa mahdollisuus ottaa vastuu koko elämänkaarestaan, ei vain palkkatyön ajalta.

Puolueiden ja parlamentarismin rapautuminen on johtanut kolmeen muutokseen. Teollinen massatuotanto eli niin kutsuttu fordismi on muuttunut informaatiotekniikan soveltamiseksi. Yksi operaattori tekee kymmenen rutiinityöntekijän työt. Toiseksi niin kutsuttu kolmas sektori eli humaaninen osa-alue on paisunut suuremmaksi kuin mitkään ennusteet osasivat arvioida.Terveydenhoito, koulutus, vapaa-aika ja kulttuuri vievät valtion perinteisiltä sektoreilta kuten sotamenoista ja teollisuuden vientituesta suuren osan. Uudet ammattikunnat kuten konsultointi ja markkinointi nousivat viime vuosian kärkisijoille.

Englannin talouden nopeimmin kasvanut ala on ollut finanssipalvelut. Kun pienteollisuudessa työpaikat ovat laskeneet 30 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana, ovat ne talous- ja finanssi palvelujen alalla nousseet 50 prosenttia. On helpompi tienata luomalla paperilla rahaa paperista kuin investoimalla todellisiin tavaroihin ja palveluihin. Kolmas valtava muutos koskee valtion toimintojen laajentumista ja virkamiesten määrän kasvua.

Nämä rakenteelliset muutokset ovat vaikuttaneet myös työelämään ja kulutukseen. Työmarkkinoilla ovat olleet vastakkain varma nousu- ja laskusuhdanteista riippumaton työpaikka, hyvä koulutus ja jatkokoulutusmahdollisuus työpaikalta, suuri sosiaalinen turvallisuus ja massatuotannon liukuhihnatyö. Rutiinitöitä tekevät toivovat valtion kehittävän työpaikkoja, palkkatasoa ja koulutusta.

Energian ja veden tuotanto on paikallista. Tulevaisuuden energia toteuttaa paikallista innovaatiota ja tukee työllisyyttä. Tarve saada puhdasta juomavettä pakottaa ekologiseen maankäyttöön. Ympäristön etu ei ole kuljettaa vettä pitkiä matkoja ja käyttää hyväksi yhä uusia pohjavesivarantoja. Valtiollisten laitosten tilalle on nousemassa paikallisia laitoksia.

Yleensä ihmiset ovat äänestäneet sen mukaan, miten yhteiskunnallinen kehitys koskettaa juuri heitä. Nykyiset puolueet ovat perua kahdelle kehitysjaksolle. Viime vuosisadan lopulla ihmiset valitsivat johtajansa sen mukaan, kannattivatko he keskushallintoa vai paikallishallintoa. Tämän vuosisadan päättäjiä ja johtajia on valittu sen mukaan, ajavatko he teollisuuden vai maatalouden etuja.

Vasta viime vuosikymmeninä vanha puolueuskollisuus on alkanut hälvetä.

Tutkijat eivät ole löytäneet kattavia teorioita siihen, miten ihmiset ratkaisevat äänestyskäyttäytymisensä. Välinpitämättömyys ja häilyvyys ovat tunnusomaista. Ihmiset äänestävät yhä harvemmin aatetta ja puoluetta, yhä enemmän aatteetonta henkilöä, jonka ei uskota asettavan kyseenalaiseksi äänestäjän omia vakaumuksia.

Mitä sitten on ennustettu puolueiden tulevaisuudesta? Betzin mukaan kapitalistinen ja sosialistinen eli markkina- ja valtio-ohjeinen, puolueita erottava peruskaksijakoisuus laajenee jälkiteollisessa yhteiskunnassa niin, että molemmat ryhmittymät jakaantuvat liberaaliseen ja autoritääriseen siipeen. Yhteiskunta jakaantuu (ennen ekokylien muodostumista) neljään perusryhmittymään:

vasemmistoliberaaleihin, vasemmistoautoritaarisiin, oikeistoliberaaleihin ja oikeistoautoritaarisiin.

Vasemmistoliberaalisessa ajattelussa ei hyväksytä markkinamekanismiin perustuvaa tulonjakoa eikä byrokraattisia ja hierarkkisia päätösmekanismeja. Päätöksentekoon vaaditaan osallistumista ja desentralisaatiota.

Vasemmistoliberaalit kunnioittavat yksilön määräysvaltaa myös yhteisiä päätöksiä tehtäessä. Useimmat ovat nuoria, koulutettuja ja tekevät työtä julkishallinnon palveluksessa, erityisesti sosiaalisektorilla. Heidän mielestään kaikilla täytyy olla mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen tulonjakoon, monikulttuurisen yhteiskunnan puolesta.

Vasemmistoautoritaarisen ajattelun edustajat kannattavat keskitettyä ja valtio- ja. virkamiesjohteista yhteiskuntaa. Valtion virkamiehet ja toimihenkilöt ovat vastuussa julkisista palveluista. He haluavat pitää pystyssä juuri niitä teollisuuden aloja, jotka nyt ovat eniten uhattuina.

Oikeistoliberaalit hylkäävät keskitetyn, byrokraattisen ja hierarkkisen päätöksenteon. He kannustavat markkinavoimia ja uusia palveluelinkeinoja. Oikeistoautoritääriset vieroksuvat valtion sekaantumista, mutta kannattavat keskitettyä päätösmekanismia. Heidän joukkoonsa kuuluvat kilpailukykyiset yksityisyrittäjät ja pienporvarit.