Tarvitaanko valtiotiedettä?
Päivitetty 27.11.2012

"Maatamme johtaa valtiotieteiden maisteri Mari Kiviniemi ja Nokian nosti valtiotieteiden maisteri Jorma Ollila. Antiikin tragediat kehottavat poliittisen järjen opiskeluun ja varoittavat puhtaasti nihilistisen teknisen ja mekaanisen järjen vaaroista. Platon perusti yli tuhat vuotta sitten valtiotieteellistä koulutusta antaneen akatemian ja Aristoteleen mukaan juuri valtiotiede oli kaikkein hyödyllisintä inhimillisen onnen tavoittelussa. Mihin enää tarvitaan ihmisiä, joita on koulutettu analysoimaan yhteiskunnallisia prosesseja, näkemään muutakin kuin ruuveja ja muttereita?" (Markku Koivusalo hs 15.9.2010)

"Valtiotiedettä tarvitaan selvitettäessä yhteiskunnallisia lainalaisuuksia." (Ilmari Jauhiainen)

Aristoteleen mukaan valtiotiede on kaikkein hyödyllisintä inhimillisen onnen tavoittelussa.

Valtiotiedettä tarvitaan selvitettäessä yhteiskunnallisia lainalaisuuksia. Jos ei tiedetä mikä vaikuttaa mihinkin, ajetaan valtiota sokkona eteenpäin. Tarvitaan ihmisiä, joita on koulutettu näkemään yhteiskunnallisia prosesseja, näkemään myös muuta kuin ruuveja ja muttereita.

Valtio-oppi on ollut miesten yksinoikeus. Opetuksessa kyse on ollut johtajuudesta, valtataisteluista, hierarkioista, säännöistä, rajoista ja ennen kaikkea sopimuksista. Arkipäivä ei ole kuulunut valtio-oppiin, onhan valtiollinen elämäntapa tehnyt yhteiskunnasta ja siten ihmisten elämästä patriarkaalisen. Kansalaisten on pitänyt olla kuuliaisia ja nöyriä.

Koska tieteellinen menetelmä on perinteisesti tarkoittanut objektiivisuutta, tutkijat ovat alkaneet itsekin vierastaa omaa henkilökohtaista kokemustaan. Valtiotieteen teoriat eivät käsittele ihmiselämän, miehen ja naisen eksistentiaalisia perusteita, alkukokemusta. Sellaiset biologiset välttämättömyydet kuin ravinnon tarve, seksuaalinen tarve ja kuolemisen välttämättömyys eivät kuulu politologiaan. Miten nämä tarpeet vaikuttavat ihmisen ajatteluun ja hänen suhteeseensa maailmaan? Ja yhteiskuntaan?

”Kun professionaalisia politiikan tutkijoita ja alan akateemisia opettajia (valtio-opin, kansainvälisen politiikan ja lähialueiden) on Suomessa varsin vähän, eri laskutapojen mukaan alle tai päälle sata, yhteistyö eri laitosten ja tutkimusyksikköjen kesken olisi erittäin tärkeää. Se vaatii kuitenkin henkilön, joka toimii aloitteen tekijänä ja koordinaattorina. Kun tohtorinkoulut perustettiin 90-luvun alussa, huomasin miten heiveröisellä pohjalla alan yhteistyö oli. Oli aivan vähällä ettei ala hävinnyt kokonaan ilman omaa tohtorikoulua. Kenties oppiaineemme olisi päässyt vähäiseksi osaksi jotakin yliopistojen sisäisiä tai välisiä muiden aineiden ohjelmia. Tampereellakin kansainvälinen politiikka oli yhteistyössä sosiaalitieteen kanssa tällaisessa ohjelmassa. Vanhana kantatieteenä valtio-opin ja politiikan tutkijat tarvitsivat mielestäni ehdottomasti oman valtakunnallisen tutkijakoulun. Onneksi Vilho Harle, silloin Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan ja Voitto Relander, Turun yliopiston valtio-opin professori, olivat kanssani samaa mieltä. Pidimme kolmestaan yhden iltapäivän saunapalaverin Helanderin kesämökillä Hattulassa ja päätimme hoitaa homman kotiin.” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010)


Marx kehitti ravinnon tarpeesta teoreettisen järjestelmän, jonka mukaan ihmisen ajatuksia muokkaa hänen tekemänsä työn laatu. Eksistentialistit ovat osoittaneet, miten tietoisuus kuolemisesta vaikuttaa ihmisen ajatuksiin ja psykoanalyytikot kuten Freud, miten libido vaikuttaa tajuntaan, siihen mitä maailmasta yleensä edes yritämme tajuta.

Feministitutkija Pettman 1996: Kansainvälinen politiikka on kaikkein maskuliinisin tiedekunta. Se tulee esille henkilökunnassa ja feministeille jaettujen apurahojen määrässä. Ennen kaikkea siinä, miten se ymmärtää valtion, sodan ja markkinat. (Theories of Inernational Relations, Contending approaches to World Politic, Stephanie Lawson, Polity Press 2015)

Filosofit ovat käsitelleet hyvin vähän syntymää, luomakunnan filosofiaa, sillä se on nainen joka kantaa sisässään uutta ihmistä. Mies on raskaana keinokehosta, porvarillisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Ihmisen turvallisuudentarve vaihdetaan tottelevaisuuteen tai jopa alistamiseen.
Tämä kulttuuri esittää jotain jota ihminen siittää itsestään erilleen ja joka symbolisesti toimii siittimen jatkeena. Suurin osa ihmisistä myöntää yksityiselämän vaikuttavan myös politiikkaan. Suurten valtiomiesten ja sotapäällikköjen sukupuolielämästä on tehty tutkimuksia, mutta vasta uhrien lapset tai päiväkirjojen lukijat kertovat, mitä kotona todella tapahtui.  Mies (tai nainen) jättää jälkeensä maamerkkejä. Maamerkkinä toimiva rakennus, järjestelmä tai ajatus ei saa sulautua luontoon, koska silloin se pyyhkiytyisi pois, häviäisi ja siittäjän merkitys unohtuisi.

Seppo Kjellberg kirjoitti Yhteiskuntasuunnittelu 3/1995: ”Koska on ilmennyt uusi vallitsevaa moraalia kyseenalaistava seikka, ekologinen kriisi, moraalin olemukseen kuuluvan universaalisuuspyrkimyksen voi olettaa näkyvän siten, että eri ihmisten ja ryhmien ilmaisemat yhdyskunnan uudet ekologiset tavoitteet joko yhtenevät tai ainakin konvergoivat.


Tulossa kulttuurin muutos

 

Ilmo Massa toim.: Vihreä teoria Ympäristö yhteiskuntateoriassa (Gaudeamus 2009)

Ilmo Massa, Sanna Ahonen toim.: Arkielämän ympäristöpolitiikka (Gaudeamus 2006,)

 

Uusissa tutkimuksissa tarkastellaan vihdoinkin muutosta yhteiskuntatieteilijöiden avulla.

”Ympäristöpolitiikkaan liittyvässä keskustelussa on vaadittu sosiaalipolitiikan tieteiden välisen perinteen elvyttämistä sekä sellaisen sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen tarvetta, jossa ympäristökysymykset nähdään yhteiskunnallisina ongelmina.” (Tuuli Hirvilammi, Ilmo Massa)

Nykyhistoriantutkimus painottaa rakenteiden ja verkostojen merkitystä, ei niinkään toimijoita. Yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa ympäristökysymykset liitetäänkin yhteiskunnan rakenteisiin, elämäntapaan ja arvoihin ja niitä tarkastellaan julkisen vallan taloudellisen ja poliittisen päätöksenteon ja kansainvälisen riippuvuuden ongelmina. Tarvitaan järjestelmän muutosta, myös kulttuurin, asenteiden ja arvojen muutosta. Järvensivu Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta vaatii: ”Koko asennemaailmamme pitää muuttua”. (hs 6.6.2010)

”Arkielämän ympäristöpolitiikan tutkimuksessa on tarkoitus mennä syvemmälle eli ymmärtää kulttuurin pohjavirtoja ja kulttuurin muutoksen mahdollisuuksia. Se haastaa myös ympäristöpoliittisen tutkimuksen sisältämän välineellistymisen. Välineellistymisellä tarkoitamme sitä, että ympäristöpolitiikan tutkimuksen painopiste on 1990-luvun alusta lähtien siirtynyt erilaisten ohjauskeinojen, indikaattoreiden ja arviointien kehittämiseen. Välineiden kehittämisen tiimellyksessä unohtuu, että ilman yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta kestävä muutos tuskin on mahdollinen.

Keskustelu on saanut niin sanotun symbolisen politiikan piirteitä. Politisoitunut ympäristökeskustelu tuottaa ja levittää retoriikkaa, jonka tarkoituksena ei olekaan valaista yhteiskunnan tilaa vaan ehkä päinvastoin peittää sen todellista luonnetta. Hyvä esimerkki tästä on poliitikkojen puhe kestävästä kehityksestä, joka lupaa radikaaleja uudistuksia määrittelemättä niitä tarkemmin.”

 

Anthony Giddens toteaa sosiologian ehkä tärkeimmäksi tehtäväksi ihmisen itseymmärryksen self-enlightenments, self-understanding kehittämisen. Se ”tarjoaa ryhmille ja yksilöille lisääntyneen mahdollisuuden muuttaa elämisen ehtojaan.” (1997)

 

Tieteet tekevät oletuksia oikeasta ja varmasta tiedosta ja tietämisen tavasta. Akateemiselle historiantutkimukselle tyypilliset tarkan dokumentaation ja lähdekritiikin vaatimukset ohjaavat edelleen tutkijoita arkistohistorian kuten poliittisen historian ja aatehistorian tutkimukseen. Ympäristöhistorialta tällaiset systemaattiset aineistot puuttuvat. (Ilmo Massa 2009) Tieteenfilosofinen kysymys on aina yhteydessä ontologiaan, erilaisiin käsityksiin tutkimuskohteen luonteesta. Ympäristö ja ympäristöongelmat ovat osin sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneita asioita. (Katri Väyrynen) ”Kun tutkitaan uudenlaisia ilmiöitä kuten ympäristöongelmia, ei voida etukäteen tietää, millaisia ilmiöitä tulee nimenomaan tutkia ja millaisia analyysimenetelmiä tulee käyttää.” (Yrjö Haila)

 Ihmisen toiminta luonnon suhteen määräytyy arvovalinnoista käsin ainakin silloin, kun luonto antaa meidän valita. Esteettiset luonnonarvotkaan eivät saa jäädä pelkäksi harvojen ylellisyydeksi. ”On löydettävä projekti siinä, missä muut näkevät vain epäjärjestystä sekä keksiä ja puolustaa ihanteita, keskustella uudistuksista ja murtaa hiljaisuus. (Touraine 2012) Tarvitaan konkreettisempaa pureutumista instituutioiden ja sosiaalisten käytäntöjen sisäisiin arvoihin ja niiden ekologiseen kestävyyteen, sopusointuun ympäristöarvojen kanssa.


Siksi on puhuttava yhteiskuntatieteen ekologisen paradigman syntymisestä ja kehityksestä.


Yhteiskuntatieteen klassikoiden teoriat ovat lähinnä ajattelun esteitä. Westermack tosin ennakoi nykyisen ympäristöfilosofian peruskysymyksiä arvostellessaan kristinuskon ihmiskeskeisyyttä ja puolustaessaan eläinten oikeuksia.

Tulisi rakentaa aatteellinen teoria sivilisaatiokriittisistä lähtökohdista Karl Marxin tarjoaman mallin mukaisesti. Ympäristökriisi voitaisiin nähdä edellytyksenä kriisin ratkaisulle ja uudenlaisen kestävämmän yhteiskunnan rakentamiselle. Nykyinen ympäristösosiologia on etsinyt profiiliaan enemmän suhteessa biologiaan ja ekologiaan kuin humanistisiin tieteisiin.

 

Heinrich Rickert määritteli kulttuurin ja luonnon eroa arvosuhteena: luonto on jotain itsessään olevaa, jota voidaan tarkastella arvosuhteen ulkopuolella, kulttuuri taas on arvojen esineellistymää. Kulttuurin (yhteiskunnan, valtion) säilymisen ehto on sille soveliaan materiaalisen ympäristön ylläpitäminen. Kulttuurit eivät ole biosysteemin alajärjestelmiä eivätkä palaudu pelkiksi kulttuurisiksi systeemeiksi. Ne ovat redusoitumattomia hybridejä luonnollisen, materiaalisen maailman ja toistuvan kommunikaation kulttuurisen maailman välillä. (Fischer-Kowalski 1999)

”Ympäristöongelmien syynä on länsimainen teknologia- ja edistysuskoon nojautuva maailmankuva, joka ei ota huomioon yhteiskuntarakenteiden ja sosiaalisen elämän biofyysistä perustaa.” (Dunlap, Catton)

Arvojen avulla ymmärrettäviä ”kulttuuriesineitä” ovat muiden muassa uskonto, oikeus, valtio, tavat, tiede, kieli, kirjallisuus ja taide. Haila kirjoittaa, että ”arvot ovat itse asiassa kulttuurisiin käyttäytymismalleihin ja instituutioihin sisältyviä, historiallisesti kiteytyneitä normeja.” Humen giljotiinin periaatteen mukaan tosiasioista ei voi johtaa arvoja. ”Etiikan merkitystä ympäristökriisien aikakaudella voi verrata polkupyörän jarrujen käyttäytymiseen jumbojetissä. Eettinen keskustelu on poliittisesti voimatonta.” (Ulrich Beck)

”Ihmisen vaikutusta luontoon voidaan tarkastella ottojen (withdrawals) ja lisäysten (additions) kautta.” (Timo Järvinen) Tällä hetkellä ongelmana on lisääntyvä riippuvuus köyhien maiden voimavaroista, työvoimasta, markkinoista ja jätenieluista, samalla kun vauraus maailmassa jakautuu yhä epätasaisemmin

 Barry ehdottaa antroposentrismi-ekosentrismi jaottelun sijaan keskustelua symbioottisesta luontosuhteesta. Nykyinen yhteiskunta perustuu loismaiseen luontosuhteeseen. Symbioottisessa luontosuhteessa tunnistetaan luonto isäntänä. Luonnon pitäisikin olla ihmisen tavoin oikeussubjekti.

Ympäristökansalainen on valmis luopumaan osasta autonomiaansa luonnon hyvinvoinnin vuoksi

 

Anja Nygren

Miten luonnonvarojen käyttöön liittyvät viralliset ja epäviralliset, näkyvät ja näkymättömät oikeudet, vastuut ja velvollisuudet määritellään ja miten olemassa olevia ympäristöhallinnan muotoja institutionaalisia käytäntöjä kyseenalaistetaan ja uudelleen tulkitaan elävässä elämässä? Myös yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat siihen, missä määrin yksittäiset sosiaaliset toimijat voivat muotoilla vallitsevia ympäristöhallinnan mekanismeja ja poliittisen vaikuttamisen keinoja, kuinka linkittää ympäristökysymysten sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset aspektit selkeästi yhteen fyysisten ja elollisten prosessien kanssa. Onkin alettu pohtia eri yhteiskunnallisten tasojen toistaan erottamisen keinotekoisuutta.

 

Markku Oksanen

päämääränä on esittää sellainen yhtenäinen ympäristönhoidon ja hallinnan teoria, jonka yhtenä osana on ymmärtää ihmisen rooli luonnon tapahtumassa. (Norton 1991). David Ehrenfeldtin (2000) sanoin: Pidämme itseämme luonnon lääkäreinä. Todellinen tehtävämme on pelastaa elämä planeetalla. Mitä tarkoitetaan sairaalla Itämerellä? On ryhdyttävä silloittamaan torneja toisiinsa

 

Ympäristökysymyksen tutkija törmää hyvin pian tien tuottamiin mustiin laatikoihin. Tällaisia ovat esimerkiksi vesistöjen laatua koskevat mittausjärjestelmät ja metsien luonnonarvoja määrittävä arviointijärjestelmät. Ympäristöliike ja hallinto hakevat usein auktoriteettia ympäristötieteen tuottamista mustista laatikoista (Latous 2004). Toisaalta monet ympäristökonfliktit saattavat ilmentää kansalaisten pyrkimystä purkaa vakiintuneita mustia laatikoita.

Toimittajaverkkoteorian suurin anti on siinä, että se tarjoaa runsaan käsitteistön, jonka avulla voidaan ymmärtää, miten keskenään täysin yhteismitattomat toimijat ja eritasoiset prosessit pystryvät kohtaamaan ja liitymään yhteen tavalla, joka alkaa näyttäää itsestään selvältä.

 

 

Paikallisuus avainsana

Ekologisilla systeemeillä ei ole yhtä ainoaa optimaalista tilaa. Optimaalisuuden idea on osoittautunut harhaksi, koska populaatioiden koon vaihteluun ja puuston kasvuun vaikuttavat monet tekijät, jotka ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Ekologiset systeemit ovat epälineaarisia ja komplekseja, siis ei-integroituvia. Niille ei voi määritellä yksikäsitteisiä optimaalisuuden kriteerejä.

Ekosysteemeissä voi toteutua useita vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja jokaisen ekosysteemin ominaispiirteet voivat vaihdella suuresti sen mukaan, mikä mahdollisista vaihtoehdoista toteutuu.

”Ekologian teoreettisessa ajattelussa tapahtui olennainen murros 1900-luvun viimeisen kolmanneksen aikana. Näkemys ekologisista yhteisöistä tiiviisti integroituneina ja tasapainoisina kokonaisuuksina murtui ja tilalle vakiintui näkemys ekologisista systeemeistä komplekseina ja epälineaarisina kokonaisuuksina, jotka eivät ole tasapainotilassa.” (Yrjö Haila)

Ekosysteemien palautuvuutta korostava koulukunta painottaa, että inhimillisten toimien on sopeuduttava luonnon luontaisiin muutosprosesseihin ja vaalittava niitä ylläpitäviä tekijöitä

Neuvottelevaan demokratiaan deliberative democracy kohdistuvan tutkimuksen tavoite on siirtää keskustelu demokratiasta lähemmäksi empiriaa aiemman normatiivisen painotuksen sijasta. Yhteiskuntien ja muun luonnon merkitykselliset vuorovaikutukset toteutuvat paikallisesti ja alueellisesti täsmentyvissä yhteyksissä.

Pekka Pihlanto, Turun kauppakorkeakoulu, professori (hs 15.1.1998): Korostan erityisesti sitä, että kaiken tieteellisen ja teknisen tarkastelun lähtökohdaksi olisi otettava ihminen. Ilman toimivaa ihmiskäsitystä ja sen tarjoamien johtopäätösten toteuttamista nykyinen ahdinkomme vain syvenee. Professori Lauri Rauhalan kehittämä kokonaisvaltainen ihmiskäsitys täyttää tämän vaatimuksen. Sen mukaan ihminen on samanaikaisesti olemassa kolmessa ulottuvuudessa, ensinnäkin tajunnallisuudessa, joka tarkoittaa merkitysten muodostumisen eli ymmärtämisen tai arkipäiväisemmin ajattelun kokonaisuutta. Ihminen on olemassa myös situationaalisuudessa eli suhteissaan todellisuuteen sekä kehollisuudessa eli orgaanisena tapahtumana. On ehkä paradoksaalista, että vain jokainen yksilö itse tietää, mitä hänen tajuntansa prosessoi... Mielestäni ihminen on väistämättä luomakunnan herra siinä mielessä, että hän ainoana eläinlajina pystyy tuhoamaan luonnon jopa kokonaan.


Yrjö Haila:

Tutkimuksen näkökulmä ratkaisee tuloksen

Hyönteisillä on kolme jalkaparia ja hämähäkeillä neljä, mänty kasvaa Suomen Lapissa pohjoisempana kuin kuusi, ja merilohi nousee syntymäjokeensa kutemaan. Näin on eikä muuksi muutu.

Mutta Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa tilanne on päinvastainen. Tämän selityksesi yksi tarjoaa jääkauden jälkeistä historiaa, toinen maaperän laatua, kolmas ilmasto-olosuhteita, neljäs kulttuurivaikutusta. Voisi hyvin olla olemassa kaksi kilpailevaa teoriaa eliöiden esiintymisalueiden rajojen määräytymisestä, joista toinen korostaa fysikaalisia ja kemiallisia tekijöitä (ilmasto, maaperän laatu), toinen bioottisia vuorovaikutussuhteita (lajien välinen kilpailu rajallisista resursseista, peto-saalissuhteet).

Engels: Asennoitukoot luonnontieteilijät miten haluavat, heitä hallitsee filosofia. Kysymys on vain siitä, haluavatko he, että heitä hallitsee jokin huono muotifilosofia vai sellainen teoreettisen ajattelun muoto, joka perustuu ajattelun historian ja tulosten tuntemukseen.

Mutta mitä tekee luonnontiede silloin, kun eteen nouseva ongelma on uusi – esimerkiksi yhteiskunnallisen kehityksen esiin nostama, esimerkiksi paljon puhuttu ekologinen ongelma. Ehkäpä vakiintuneet tutkimusperinteet ovat kyvyttömiä tunnistamaan, saatikka formuloimaan koko ongelmaa.

Mutta havainnot ja tosiasiat ovat teoria- ja metodisidonnaisia. Tieteelliset läpimurrot useimmiten merkitsevät uutta tapaa tulkita ja ymmärtää vanhat asiat, vain harvoin niihin liittyy uusia löytöjä ja keksintöjä. Jokainen tutkija joutuu siis ottamaan mittaa alansa käsitteistöstä ja nimenomaisista tutkimuskohdettaan selittävistä teorioista.

Hallitsevat ajatukset eivät ole mitään muuta kuin materiaalisen kehityksen aatteellista ilmausta.


Theories of Inernational Relations, Contending approaches to World Politic

Stephanie Lawson
Polity Prress 2015

Sana teoria tulee kreikan sanasta theoria, joka tarkoittaa pohdiskelua tai spekulaatiota. Määritelmän mukaan teoria on organisoitu ajatusten järjestelmä määrätyn ilmiökokonaisuuden selittämiseksi. Politologian määritelmä teoriasta on alkanut hiukan muuttua, sillä esim. teoria ilmastonmuutoksesta ei vastaa samaa kuin teoria lajien evoluutiosta. Luonnontieteissä teoria muodostuu tarkkailusta, jonka perusteella muodostetaan hypoteesi, joka kuvaa ilmiötä alustavasti. Hypoteesit testataan useissa kokeissa, joissa olosuhteet pyritään pitämään samoina. Näin syntyy uskottava ja universaali ennustus. Näin luodaan todellisuutta, johon aika ja paikka eivät vaikuta. Tämä on kuitenkin idealisoitu kuva teoriasta. Hypoteesi ja teoria ei voi olla objektiivinen, koska on kyse ihmisestä, sosiaalisesta aktiviteetistä. Yhteiskunnassa voi harvoin tehdä kokeita, saatikka toistaa kokeita täsmälleen samoissa olosuhteissa. Ja vaikka teoria vaikuttaisi objektiiviselta sen suhteen mitä lasketaan ja miten lasketaan, on tulkinta kuitenkin henkilökohtainen.”

Kvantitatiivista menetelmää kutsutaan yleensä positivismiksi, sosiologian popularisoimiseksi. Myös empirismiksi, joka perustuu tarkkailuun ja kokeiluun. Vastakohtana teleologiselle ja metafyysiselle tavalle etsiä ”totuutta”.