Tarvitaanko valtiotiedettä?
Päivitetty 5.1.2025
"Maatamme johtaa valtiotieteiden maisteri Mari Kiviniemi ja Nokian nosti valtiotieteiden maisteri Jorma Ollila. Antiikin tragediat kehottavat poliittisen järjen opiskeluun ja varoittavat puhtaasti nihilistisen teknisen ja mekaanisen järjen vaaroista. Platon perusti yli tuhat vuotta sitten valtiotieteellistä koulutusta antaneen akatemian ja Aristoteleen mukaan juuri valtiotiede oli kaikkein hyödyllisintä inhimillisen onnen tavoittelussa. Jos ei tiedetä mikä vaikuttaa mihinkin, ajetaan valtiota sokkona eteenpäin. Tarvitaan ihmisiä, joita on koulutettu näkemään yhteiskunnallisia prosesseja, näkemään myös muuta kuin ruuveja ja muttereita."
(Markku Koivusalo hs 15.9.2010)
"Valtiotiedettä tarvitaan selvitettäessä yhteiskunnallisia lainalaisuuksia." (Ilmari Jauhiainen)

"Insinöörien ongelmakeskeisessä opiskelussa pitää miettiä, miten sillan saa pysymään pystyssä tai miten saa koneen toimimaan. Eivätkö valtiotieteilijät osaa enää niitä asioita, joita tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi? Valtiotieteilijöiden koulutukseen ei enää kuulu yhteiskuntaa kokonaisuutena ymmärtävää näkemystä. Tarvitaanko valtiotieteilijöitä ylipäätään? Eivätkö ekonomit ja insinöörit hoida yhteiskunnan ongelmat?" (Osmo Soininvaara Valtiotieteilijöiden liiton 20-vuotis-seminaarissa 30.9.1994)


Valtio-oppi on ollut miesten yksinoikeus. Opetuksessa kyse on ollut johtajuudesta, valtataisteluista, hierarkioista, säännöistä, rajoista ja ennen kaikkea sopimuksista. Arkipäivä ei ole kuulunut valtio-oppiin, onhan valtiollinen elämäntapa tehnyt yhteiskunnasta ja siten ihmisten elämästä patriarkaalisen. Kansalaisten on pitänyt olla kuuliaisia ja nöyriä. Georg Orwellin newspeak kuulostaa lilliputilta verrattuna siihen, mitä naisen on kestettävä valtio-oppia ja ideologisia järjestelmiä opiskellessaan. Kieli on miehen lisäpylväs. Ranskalaisen filosofin Julia Kristevan mukaan julkinen kieli on aina fallista. Kielen avulla voidaan luoda todellisuus, joka ei huomioi niitä osia todellisuudesta, joita ei pidä tärkeinä.

Koska tieteellinen menetelmä on perinteisesti tarkoittanut objektiivisuutta, tutkijat ovat alkaneet itsekin vierastaa omaa henkilökohtaista kokemustaan. Valtiotieteen teoriat eivät käsittele ihmiselämän, miehen ja naisen eksistentiaalisia perusteita, alkukokemusta. Sellaiset biologiset välttämättömyydet kuin ravinnon tarve, seksuaalinen tarve ja kuolemisen välttämättömyys eivät kuulu politologiaan. Miten nämä tarpeet vaikuttavat ihmisen ajatteluun ja hänen suhteeseensa maailmaan? Ja valtioon?

Karl Marx kehitti ravinnon tarpeesta teoreettisen järjestelmän, jonka mukaan ihmisen ajatuksia muokkaa hänen tekemänsä työn laatu. Eksistentialistit ovat osoittaneet, miten tietoisuus kuolemisesta vaikuttaa ihmisen ajatuksiin ja psykoanalyytikot kuten Freud, miten libido vaikuttaa tajuntaan, siihen mitä maailmasta yleensä edes yritämme tajuta.

Feministitutkija Jan Jindy Pettman moittii kansainvälisen politiikan tutkimuksen asetelmaa, joka perustuu maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä vallinneeseen mielikuvaan, jyrkästä jaottelusta:

"Kansainvälinen politiikka on kaikkein maskuliinisin tiedekunta. Se tulee esille henkilökunnassa ja feministeille jaettujen apurahojen määrässä. Ennen kaikkea siinä, miten se ymmärtää valtion, sodan ja markkinat, vapautus- ja rauhanliikkeet." (Worlding Women, A Feminist International Politics, 1996, Theories of Inernational Relations, Contending approaches to World Politic, Stephanie Lawson, Polity Press 2015)

Suurin osa ihmisistä myöntää yksityiselämän vaikuttavan myös politiikkaan. Suurten valtiomiesten ja sotapäällikköjen sukupuolielämästä on tehty tutkimuksia, mutta vasta uhrien lapset tai päiväkirjojen lukijat kertovat, mitä kotona todella tapahtui. Filosofit ovat käsitelleet harvoin syntymää, luomakunnan filosofiaa, sillä se on nainen joka kantaa sisässään uutta ihmistä. Mies on raskaana keinokehosta, porvarillisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Tämä kulttuuri esittää jotain jota ihminen siittää itsestään erilleen ja joka symbolisesti toimii siittimen jatkeena. Mies jättää jälkeensä maamerkkejä. Maamerkkinä toimiva rakennus, järjestelmä tai ajatus ei saa sulautua luontoon, koska silloin se pyyhkiytyisi pois, häviäisi ja siittäjän merkitys unohtuisi. Ihmisen turvallisuudentarve vaihdetaan tottelevaisuuteen tai jopa alistamiseen.

Tulossa kulttuurin muutos

”Koska on ilmennyt uusi vallitsevaa moraalia kyseenalaistava seikka, ekologinen kriisi, moraalin olemukseen kuuluvan universaalisuuspyrkimyksen voi olettaa näkyvän siten, että eri ihmisten ja ryhmien ilmaisemat yhdyskunnan uudet ekologiset tavoitteet joko yhtenevät tai ainakin konvergoivat."
(Seppo Kjellberg kirjoitti Yhteiskuntasuunnittelu 3/1995)

Ilmo Massa toim.: Vihreä teoria Ympäristö yhteiskuntateoriassa (Gaudeamus 2009)

Ilmo Massa, Sanna Ahonen toim.: Arkielämän ympäristöpolitiikka (Gaudeamus 2006)

 
”Ympäristöpolitiikkaan liittyvässä keskustelussa on vaadittu sosiaalipolitiikan ja tieteiden välisen perinteen elvyttämistä sekä sellaisen sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen tarvetta, jossa ympäristökysymykset nähdään yhteiskunnallisina ongelmina.” (Tuuli Hirvilammi, Ilmo Massa)

Tieteet tekevät oletuksia oikeasta ja varmasta tiedosta ja tietämisen tavasta. Akateemiselle historiantutkimukselle tyypilliset tarkan dokumentaation ja lähdekritiikin vaatimukset ohjaavat edelleen tutkijoita arkistohistorian kuten poliittisen historian ja aatehistorian tutkimukseen. Ympäristöhistorialta tällaiset systemaattiset aineistot puuttuvat. (Ilmo Massa 2009) Tieteenfilosofinen kysymys on aina yhteydessä ontologiaan, erilaisiin käsityksiin tutkimuskohteen luonteesta. Ympäristö ja ympäristöongelmat ovat osin sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneita asioita. (Katri Väyrynen) ”Kun tutkitaan uudenlaisia ilmiöitä kuten ympäristöongelmia, ei voida etukäteen tietää, millaisia ilmiöitä tulee nimenomaan tutkia ja millaisia analyysimenetelmiä tulee käyttää.” (Yrjö Haila)

Yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa ympäristökysymykset liitetäänkin yhteiskunnan rakenteisiin, elämäntapaan ja arvoihin ja niitä tarkastellaan julkisen vallan taloudellisen ja poliittisen päätöksenteon ja kansainvälisen riippuvuuden ongelmina. Uusissa tutkimuksissa tarkastellaan vihdoinkin muutosta yhteiskuntatieteilijöiden avulla eikä käsitellä ekologista tilaa vain biologien tutkimusten perusteella..

”Arkielämän ympäristöpolitiikan tutkimuksessa on tarkoitus mennä syvemmälle eli ymmärtää kulttuurin pohjavirtoja ja kulttuurin muutoksen mahdollisuuksia. Se haastaa myös ympäristöpoliittisen tutkimuksen sisältämän välineellistymisen. Välineellistymisellä tarkoitamme sitä, että ympäristöpolitiikan tutkimuksen painopiste on 1990-luvun alusta lähtien siirtynyt erilaisten ohjauskeinojen, indikaattoreiden ja arviointien kehittämiseen. Välineiden kehittämisen tiimellyksessä unohtuu, että ilman yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta kestävä muutos tuskin on mahdollinen. Keskustelu on saanut niin sanotun symbolisen politiikan piirteitä. Politisoitunut ympäristökeskustelu tuottaa ja levittää retoriikkaa, jonka tarkoituksena ei olekaan valaista yhteiskunnan tilaa vaan ehkä päinvastoin peittää sen todellista luonnetta. Hyvä esimerkki tästä on poliitikkojen puhe kestävästä kehityksestä, joka lupaa radikaaleja uudistuksia määrittelemättä niitä tarkemmin.” (Massa 2006)

Anthony Giddens (1997) toteaa sosiologian ehkä tärkeimmäksi tehtäväksi ihmisen itseymmärryksen self-enlightenments, self-understanding kehittämisen. Se ”tarjoaa ryhmille ja yksilöille lisääntyneen mahdollisuuden muuttaa elämisen ehtojaan.”

 Ihmisen toiminta luonnon suhteen määräytyy arvovalinnoista käsin ainakin silloin, kun luonto antaa meidän valita. Esteettiset luonnonarvotkaan eivät saa jäädä pelkäksi harvojen ylellisyydeksi. ”On löydettävä projekti siinä, missä muut näkevät vain epäjärjestystä sekä keksiä ja puolustaa ihanteita, keskustella uudistuksista ja murtaa hiljaisuus. (Touraine 2012) Tarvitaan konkreettisempaa pureutumista instituutioiden ja sosiaalisten käytäntöjen sisäisiin arvoihin ja niiden ekologiseen kestävyyteen, sopusointuun ympäristöarvojen kanssa.


Siksi on puhuttava valtiotieteen ekologisen paradigman syntymisestä ja kehityksestä


Yhteiskuntatieteen klassikoiden teoriat ovat lähinnä ajattelun esteitä. Edward Westermack (k.1939) tosin ennakoi nykyisen ympäristöfilosofian peruskysymyksiä arvostellessaan kristinuskon ihmiskeskeisyyttä ja puolustaessaan eläinten oikeuksia.

Nykyinen ympäristösosiologiakin on etsinyt profiiliaan enemmän suhteessa biologiaan ja ekologiaan kuin humanistisiin tieteisiin. Kuitenkin tulisi rakentaa aatteellinen teoria sivilisaatiokriittisistä lähtökohdista Karl Marxin tarjoaman mallin mukaisesti. Ympäristökriisi tulisi nähdä edellytyksenä kriisin ratkaisulle ja uudenlaisen kestävämmän yhteiskunnan rakentamiselle.  

Heinrich Rickert määritteli kulttuurin ja luonnon eroa arvosuhteena: luonto on jotain itsessään olevaa, jota voidaan tarkastella arvosuhteen ulkopuolella, kulttuuri taas on arvojen esineellistymää. Kulttuurin (yhteiskunnan, valtion) säilymisen ehto on sille soveliaan materiaalisen ympäristön ylläpitäminen. Kulttuurit eivät ole biosysteemin alajärjestelmiä eivätkä palaudu pelkiksi kulttuurisiksi systeemeiksi. Ne ovat "redusoitumattomia hybridejä luonnollisen, materiaalisen maailman ja toistuvan kommunikaation kulttuurisen maailman välillä". (Fischer-Kowalski 1999)

”Ympäristöongelmien syynä on länsimainen teknologia- ja edistysuskoon nojautuva maailmankuva, joka ei ota huomioon yhteiskuntarakenteiden ja sosiaalisen elämän biofyysistä perustaa.” (Dunlap, Catton)

Kiinnostava on miettiä, kuinka pitkälle on erkaannuttu David Humen kuuluisasta "giljotiinista". Humen periaatteen mukaan tosiasioista ei voi johtaa arvoja. Tämä tarkoittaisi, että siitä minkälainen maailma on ei voida tehdä moraalisia päätelmiä. ”Etiikan merkitystä ympäristökriisien aikakaudella voi verrata polkupyörän jarrujen käyttäytymiseen jumbojetissä. Eettinen keskustelu on poliittisesti voimatonta.” (Ulrich Beck)

Tällä hetkellä ongelmana on lisääntyvä riippuvuus köyhien maiden voimavaroista, työvoimasta, markkinoista ja jätenieluista, samalla kun vauraus maailmassa jakautuu yhä epätasaisemmin. Tämän moraalisen vääryyden seuraukset eivät yhtenäisellä avaruusaluksella nimeltä maa  ole ekologisesti kestäviä.
Ympäristökansalainen on valmis luopumaan osasta autonomiaansa luonnon hyvinvoinnin vuoksi.

 Barry ehdottaa antroposentrismi-ekosentrismi jaottelun sijaan keskustelua symbioottisesta luontosuhteesta. Nykyinen yhteiskunta perustuu loismaiseen luontosuhteeseen. Symbioottisessa luontosuhteessa tunnistetaan luonto isäntänä. Luonnon pitäisikin olla ihmisen tavoin oikeussubjekti.

Ympäristökysymyksen tutkija törmää hyvin pian tien tuottamiin mustiin laatikoihin. Tällaisia ovat esimerkiksi vesistöjen laatua koskevat mittausjärjestelmät ja metsien luonnonarvoja määrittävä arviointijärjestelmät. Ympäristöliike ja hallinto hakevat usein auktoriteettia ympäristötieteen tuottamista mustista laatikoista (Latous 2004). Toisaalta ympäristökonfliktit tuovat esille kansalaisten pyrkimystä purkaa vakiintuneita mustia laatikoita.

Valtiotieteilijän tai toimittajaverkkoteorian suurin anti on siinä, että se tarjoaa runsaan käsitteistön, jonka avulla voidaan ymmärtää, miten keskenään täysin yhteismitattomat toimijat ja eritasoiset prosessit pystyvät kohtaamaan ja liittymään yhteen tavalla, joka alkaa näyttää itsestään selvältä.

 

 Valtiotiede kehittymässä kunnallistieteeksi: Paikallisuus avainsana

Ekosysteemeissä voi toteutua useita vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja jokaisen ekosysteemin ominaispiirteet voivat vaihdella suuresti sen mukaan, mikä mahdollisista vaihtoehdoista toteutuu.

Ekologisilla systeemeillä ei ole yhtä ainoaa optimaalista tilaa. Optimaalisuuden idea on osoittautunut harhaksi, koska populaatioiden koon vaihteluun ja puuston kasvuun vaikuttavat monet keskenään vuorovaikutuksessa olevat tekijät. Ekologiset systeemit ovat epälineaarisia ja komplekseja, siis ei-integroituvia. Niille ei voi määritellä yksikäsitteisiä optimaalisuuden kriteerejä.

Ekologian teoreettisessa ajattelussa tapahtui olennainen murros uudella vuosituhannella. Digitaalisuus antoi ennen näkemättömät mahdollisuudet kehittää näkemystä "aine on paikallista, henki globaalia". On alettu ymmärtää ekologisesti kestävä yhteisö tiiviisti integroituneena ja tasapainoisena kokonaisuutena.  Ekosysteemien palautuvuutta korostava koulukunta painottaa, että inhimillisten toimien on sopeuduttava luonnon luontaisiin muutosprosesseihin ja vaalittava niitä ylläpitäviä tekijöitä. Yhteiskuntien ja muun luonnon merkitykselliset vuorovaikutukset toteutuvat paikallisesti ja alueellisesti täsmentyvissä yhteyksissä "neuvottelevan demokratian" (deliberative democracy) keinoin. Tavoite on siirtää keskustelu demokratiasta lähemmäksi empiriaa aiemman normatiivisen painotuksen sijasta.

"Korostan erityisesti sitä, että kaiken tieteellisen ja teknisen tarkastelun lähtökohdaksi olisi otettava ihminen. Ilman toimivaa ihmiskäsitystä ja sen tarjoamien johtopäätösten toteuttamista nykyinen ahdinkomme vain syvenee. Professori Lauri Rauhalan kehittämä kokonaisvaltainen ihmiskäsitys täyttää tämän vaatimuksen. Sen mukaan ihminen on samanaikaisesti olemassa kolmessa ulottuvuudessa, ensinnäkin tajunnallisuudessa, joka tarkoittaa merkitysten muodostumisen eli ymmärtämisen tai arkipäiväisemmin ajattelun kokonaisuutta. Ihminen on olemassa myös situationaalisuudessa eli suhteissaan todellisuuteen sekä kehollisuudessa eli orgaanisena tapahtumana. On ehkä paradoksaalista, että vain jokainen yksilö itse tietää, mitä hänen tajuntansa prosessoi... Mielestäni ihminen on väistämättä luomakunnan herra siinä mielessä, että hän ainoana eläinlajina pystyy tuhoamaan luonnon jopa kokonaan." (Pekka Pihlanto, Turun kauppakorkeakoulu, hs 15.1.1998)



Yrjö Haila:

Tutkimuksen näkökulma ratkaisee tuloksen

Mutta mitä tekee luonnontiede silloin, kun eteen nouseva ongelma on uusi – esimerkiksi yhteiskunnallisen kehityksen esiin nostama, esimerkiksi paljon puhuttu ekologinen ongelma. Ehkäpä vakiintuneet tutkimusperinteet ovat kyvyttömiä tunnistamaan, saatikka formuloimaan koko ongelmaa.

Mutta havainnot ja tosiasiat ovat teoria- ja metodisidonnaisia. Tieteelliset läpimurrot useimmiten merkitsevät uutta tapaa tulkita ja ymmärtää vanhat asiat, vain harvoin niihin liittyy uusia löytöjä ja keksintöjä. Jokainen tutkija joutuu siis ottamaan mittaa alansa käsitteistöstä ja nimenomaisista tutkimuskohdettaan selittävistä teorioista.

Hyönteisillä on kolme jalkaparia ja hämähäkeillä neljä, mänty kasvaa Suomen Lapissa pohjoisempana kuin kuusi, ja merilohi nousee syntymäjokeensa kutemaan. Näin on eikä muuksi muutu.

Mutta Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa tilanne on päinvastainen. Tämän selityksesi yksi tarjoaa jääkauden jälkeistä historiaa, toinen maaperän laatua, kolmas ilmasto-olosuhteita, neljäs kulttuurivaikutusta. Voisi hyvin olla olemassa kaksi kilpailevaa teoriaa eliöiden esiintymisalueiden rajojen määräytymisestä, joista toinen korostaa fysikaalisia ja kemiallisia tekijöitä (ilmasto, maaperän laatu), toinen bioottisia vuorovaikutussuhteita (lajien välinen kilpailu rajallisista resursseista, peto-saalissuhteet).

Friedrich Engels on kirjoittanut: Asennoitukoot luonnontieteilijät miten haluavat, heitä hallitsee filosofia. Kysymys on vain siitä, haluavatko he, että heitä hallitsee jokin huono muotifilosofia vai sellainen teoreettisen ajattelun muoto, joka perustuu ajattelun historian ja tulosten tuntemukseen.

Hallitsevat ajatukset eivät ole mitään muuta kuin materiaalisen kehityksen aatteellista ilmausta.


Valtiotieteellinen teoria ei voi olla objektiivinen

Theories of Inernational Relations, Contending approaches to World Politic

Stephanie Lawson
Polity Prress 2015

”Sana teoria tulee kreikan sanasta theoria, joka tarkoittaa pohdiskelua tai spekulaatiota. Määritelmän mukaan teoria on organisoitu ajatusten järjestelmä määrätyn ilmiökokonaisuuden selittämiseksi. Politologian määritelmä teoriasta on alkanut hiukan muuttua, sillä esim. teoria ilmastonmuutoksesta ei vastaa samaa kuin teoria lajien evoluutiosta. Luonnontieteissä teoria muodostuu tarkkailusta, jonka perusteella muodostetaan hypoteesi, joka kuvaa ilmiötä alustavasti. Hypoteesit testataan useissa kokeissa, joissa olosuhteet pyritään pitämään samoina. Näin syntyy uskottava ja universaali ennustus. Näin luodaan todellisuutta, johon aika ja paikka eivät vaikuta. Tämä on kuitenkin idealisoitu kuva teoriasta. Hypoteesi ja teoria ei voi olla objektiivinen, koska on kyse ihmisestä, sosiaalisesta aktiviteetistä. Yhteiskunnassa voi harvoin tehdä kokeita, saatikka toistaa kokeita täsmälleen samoissa olosuhteissa. Ja vaikka teoria vaikuttaisi objektiiviselta sen suhteen mitä lasketaan ja miten lasketaan, on tulkinta kuitenkin henkilökohtainen. Kvantitatiivista menetelmää kutsutaan yleensä positivismiksi, sosiologian popularisoimiseksi. Myös empirismiksi, joka perustuu tarkkailuun ja kokeiluun. Vastakohtana teleologiselle ja metafyysiselle tavalle etsiä totuutta.”


Valtiotieteen tutkijat ovat häviämässä

”Kun professionaalisia politiikan tutkijoita ja alan akateemisia opettajia (valtio-opin, kansainvälisen politiikan ja lähialueiden) on Suomessa varsin vähän, eri laskutapojen mukaan sata, yhteistyö eri laitosten ja tutkimusyksikköjen kesken on tärkeää. Se vaatii kuitenkin henkilön, joka toimii aloitteen tekijänä ja koordinaattorina. Kun tohtorinkoulut perustettiin 90-luvun alussa, huomasin miten heiveröisellä pohjalla alan yhteistyö oli. Oli aivan vähällä ettei ala hävinnyt kokonaan ilman omaa tohtorikoulua. Kenties oppiaineemme olisi päässyt vähäiseksi osaksi jotakin yliopistojen sisäisiä tai välisiä muiden aineiden ohjelmia. Tampereellakin kansainvälinen politiikka oli yhteistyössä sosiaalitieteen kanssa tällaisessa ohjelmassa. Vanhana kantatieteenä valtio-opin ja politiikan tutkijat tarvitsivat mielestäni ehdottomasti oman valtakunnallisen tutkijakoulun. Onneksi Vilho Harle, silloin Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan ja Voitto Relander, Turun yliopiston valtio-opin professori, olivat kanssani samaa mieltä. Pidimme kolmestaan yhden iltapäivän saunapalaverin Helanderin kesämökillä Hattulassa ja päätimme hoitaa homman kotiin.” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010)

Saksan valtiotiede on kriisissä, kysytään alan ammattilehdessä 2017. kyllä mutta niin on muissakin maissa. Sisältö on tyhjentynyt, nimittäin politiikan analyysi. Tiede on ammattimaistunut ja kansainvälistynyt. Siitä on nurjia puolia. Tutkimusalana sillä on yhä vähemmän merkitystä kehitykseen ja koulutuksen ohjaamisessa. Suuria poliittisia kysymyksiä ei enää pyritä ratkaisemaan. Suurin ongelma oli EU:n suklaadirektiivi. Tämä ei ole vitsi. Suuria poliittisia kysymyksiä ei uskalleta ottaa esille ennen kuin ne on teoreettisesti moneen kertaan perusteltu ja metodologisesti käyty läpi monissa kansainvälisissä konferensseissa. Suuret avaukset saattavat vaarantaa oman akateemisen uran. Uraa ei myöskään edistä se, jos käy käsiksi polttavin kysymyksiin. Yhteiskunnalliset ulottuvuudet on hylättävä.  Social Science Citation Index tai google Scholar vahvistaa että varmaksi havaittuun poliittiseen menetelmään on tuotu jälleen kymmenes uusi näkökulma, ei uusia avauksia. Varmoilla askelilla liikutaan.

Tutkijat eivät yleisesti ottaen ole Suomessa kiinteä suhde valtarakennetta. Tutkitusta tiedosta päätyy käyttöön arviosta riippuen vain muutamia prosentteja eikä useimmilla tutkijoilla valitettavasti ole suoraa kanavaa päätöksentekijöihin. (Prof. Pami Aalto hs 11.11.2023)

Kansakunnan tapahtumien ennakointi

Kukaan perinteisistä valtataistelua ja sopimuksia tutkineista yhteiskuntatieteilijöistä ei pystynyt ennakoimaan Itä-Saksan tapahtumia tai vuoden 1989 vallankumousta Moskovassa. Vallankumous tuli tutkijoille täydellisenä yllätyksenä. Iranin ja Irakin välisen sodan jälkeen Yhdysvaltojen puolustusministeriö ei palkannut lisää strategian tutkijoita eikä sotilasasiantuntijoita, vaan islamilaisen uskonnon ja koraanin tutkijoita.
Jos halutaan ennakoida entisen Neuvostoliiton tapahtumia, mikä olisi se kulttuuriperinne, jonka pohjalta tutkimus voitaisiin tehdä? Ensimmäisenä tulee mieleen kommunistinen ideologia. Olihan Neuvostoliitossa usean sukupolven ajan päämääränä luoda uusi ihminen, jolla on 'kommunistiset periaatteet'. Sosialistinen ihmiskuva tarkoitti ahkeraa, yhteisen hyvän puolesta uhrautuvaa tinkimätöntä taistelijaa. Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mkaan. Mutta myös maailman herruutta tavoittelevaa taloudellista järjestelmää ja sosiaalista mallia hyvinvoinnista.

Neuvostoliiton olemassaolon aikana jatkettiin paternalismia eli valtio oli kaikkivaltias. 1900-luvulla opittiin kuitenkin sen lisäksi, että valtio huolehtii kansalaisista kehdosta hautaan. Paternalismin kielteisiä puolia, kuten ideologista opetusta ja poliittista painostusta, ei hyväksytty, mutta ohitettiin pienempänä pahana. On helpompi säätää uusia lakeja ja määräyksiä kuin muuttaa vuosisatojen ja vuosikymmenien aikana muodostuneita totuttuja ajatusmalleja ja käyttäytymiskaavoja. Valtion pitäisi yhä vastata halvoista asunnoista, peruselintarvikkeista, maksuttomasta terveydenhoidosta, koulutuksesta, joukkoliikenteestä ja kulttuurista.

Uuden maailmankuvan muotoutumisessa on vaarallista, että vallassa ovat nyt teknokraatit. Vuoden 1989 vallankumouksessa ei vedottu utopioihin eikä oppi-isiin. Visionäärisiä aatteellisia johtajia ei ole päästetty julkisuuteen. Valtaapitävät muodostuvat niin kutsutusta harmaasta porukasta eli yliostolta tulleesta epäpoliittisesta teknokratiasta. Uramiehet ovat epäideologisia, liberaaleja, entisiä kommunisteja ja akateemisesti koulutettuja. Emotionaalisella ja intellektuaalisella tasolla useimmat eivät pysty edes käsittämään muutoksia ja niiden merkitystä.

Koska ongelmat ovat suuria ja erittäin syvällä, on pelättävissä, että valtaan nousevat ne, jotka käyttävät tunteeseen vetoavaa symboliikkaa ja retoriikkaa. Venäjällä voi saavuttaa luottamusta ja kuuluisuutta vetoamalla kansallistunteeseen, perinteeseen, kansakunnan suuruuteen ja merkittävyyteen. Rationaalinen ongelmanratkaisu ei ole mahdollinen. Jo vuonna 1975 Havel kyseli: ”Kuinka suuri onkaan kastroidun kansan moraalinen impotenssi?” Kun ihmisten kiinnostus politiikkaa kohtaan on nollissa, mistä muodostuu antipoliitikkojen politiikka? Ne jotka jo ennen vallankumousta tukivat pieniä uudistuksia ja osoittivat ymmärtämystä toisinajattelijoita kohtaan, istuvat nyt pienissä kellarikopeissaan.

Alistettu ja aloitekyvytön kaupunkilainen

Ympäristön romahtamisen lisäksi Venäjällä on ongelmia kansalaisten maailmankuvan muotoutumisessa. ”Äärimmäinen pragmatismi on läpäissyt kaikki ideologiat”, murehtii Zolotuski Venäjän kirjailijaliitosta (hs 14.4.1992). Vahvin organisaatio armeijan jälkeen on mafia. Panslavismi on nousemassa, kun "vanha ylväs kansakunta joutuu päivästä toiseen elämään kerjäämällä". Almut synnyttävät uusia aggressioita. Nuorilta puuttuu oma-aloitteisuus ja on vaarana, että raamattu-uskonto voittaa alaa uuden vapauden kulttuurin sijasta. Raamattu oli vuonna 1989 Viron bestseller-kirja. Sensurointia ei hoida enää sosialismin yksinoikeus vaan aineiston myyvyys. Tai ainakin näin kuvitellaan. Tosiasiassa esimerkiksi vuoden 1992 budjetissa lehdistötukea lisättiin moninkertaisesti verrattuna sairaalakulujen tukeen. Lehdistötuessakin on selvä Brzezinski/Jakobson linja: paikalliselle lehdistölle 15 % ja valtakunnalliselle 85 % tuesta.

Taloudellinen hätä on lisännyt ihmisten kasvottomuutta ja suunnatonta vihaa. Jouko Kajanoja kertoo tavanneensa Pietarissa Homo Sovjeticuksen, alistetun ja aloitekyvyttömän ihmisen. Samoja attribuutteja käyttävät ekofilosofit esitellessään saastealueilla asuvia länsieurooppalaisia. Ilman ja ravinnon sekä tiedotusvälineiden välityksellä tulevat saasteet eivät tee ihmistä aggressiiviseksi ja innokkaaksi ajamaan muutosta, vaan hän lamaantuu ja vaipuu vähä vähältä apatiaan. Puhutaan tertiäärisestä nationalismista. Se ei ole verrattavissa vuosisadan alun kansallisiin vapautusliikkeisiin. Uusi nationalismi syntyy taloudellisesta ahdingosta ja tulee esille nk. etnisenä barbariana. Koska tulevaisuudessa kamppailu olemassaolosta käy yhä kovemmaksi, on oletettavissa, että myös tertiäärisen nationalismin menetelmät kärjistyvät.

Kollektiivinen tietoisuus

Koska poliittinen toiminta alkaa ihmisestä, täytyy myös poliittisen toiminnan muuttaminen ja analysointi alkaa ihmisestä. Kielen semantiikka heijastaa ihmisen tarpeita. Minkälaisia tarpeita venäjän kieli heijastaa?

Antropologinen poliittinen teoria lähtee siitä, että ihmisten perustarpeet ymmärretään. Naiset ymmärtävät ihmisen biologiset perustarpeet kuten äitiyden ja isyyden merkityksen tulevalle sukupolvelle, turvallisuuden, terveyden, puhtaan ilman ja veden, kehon lämpötilan, unen. Ymmärtämiseen vaikuttaa kuulijan sosiaalinen ja poliittinen tausta. Onko ihminen syntynyt tähän maailmaan palvellakseen jotain keinotekoista valtiota? Kuinka moni tutkija vielä kirjoittaa yleisölle, jonka olettaa itsensä kaltaiseksi?

Vaihtoehtoja on turha esittää, ellei kyseenalaista sitä logiikkaa ja sitä maailmankuvaa, joka ohjaa vallitsevaa ajattelua. On asetettava kyseenalaisiksi ne rajoitukset, jotka on opittu itsestäänselvyyksinä, ja jotka ovat lukkoon lyötyjä oletuksia.
Liennytys perustui sopimuksiin ja sopimuksethan eivät poista epäilyjä. Eskalaatioteorioita tutkittaessa on havaittu, että epäluulolla ei ole loppua. Tietämättömyys ja väärinkäsitys ovat rauhan suurimpia esteitä, samoin kuin kateus ja epätasa-arvo.

Kun maailman toinen supervalta on poliittisesti hajonnut, mutta sotilaallisesti sillä on vielä entiset tuhoaseet tallella, on tarpeellisempaa kuin koskaan tutkia sitä mitä on ollut poliittisen järjestelmän takana. Norjalainen rauhantutkija Johan Galtung on kirjoittanut: ”Kansoilla on elefantin kokoinen muisti, ihmisellä vain ihmisen kokoinen muisti.” Neuvostoliittoon kuului satoja pieniä kansoja, joilla on oma elefantin muistinsa.

Olemme Venäjälle helppo tapaus

Venäjä on vanha imperiumi, jolle Suomi on ollut periferiaa. Se voi suhtautua meihin ylimielisesti tai vielä pahempaa. Kivinen kertoo tutkimuksista, joissa venäläisiltä on kysytty, mikä maa suhtautuu heihin myönteisimmin. Avovastauksessa ykköseksi nousee Saksa tai Ranska. Mutta jos vaihtoehdot on listattu ja mukana on Suomi, Suomi on aina ykkönen. He eivät itse edes muista pientä Suomea! Venäjän brändeistä tunnetuin on yhä Kalasnikov-ase. Sota on ylpeydenaiheista ykkönen. ”Sota on kaikkein pyhin. Se on hirveän tärkeä edelleen”, sanoo Kivinen - suuresta isänmaallisesta sodasta, siis toisesta maailmansodasta, puhutaan paljon. Voiton päivä 9. toukokuuta on iso juhla nuorillekin. Voiton päivän oranssimustia nauhoja, samanlaisia kuin neuvostoarmeijan urhoollisuusmitaleissa, roikkuu autoissa siinä missä meillä karvanoppia ja wunderbaumeja. Venäjällä sota on läsnä. Lisää sotaveteraaneja on tullut Afganistanista ja Tstseniasta. Katukuvassa näkyy ”samovaareja”, raajattomia invalideja, jotka liikkuvat pyörillä varustettujen lautojen päällä. Kun heidät valjastetaan joukolla vaalityöhön laulamaan isänmaallisia lauluja, näky on aika rujo, Kivinen sanoo. Sankaritarinat ovat kuuluneet Venäjän kulttuuriin aina, oli kyse siten pyhimysten elämäkerroista tai bolshevikeista. Siellä puhutaan yhä venäläisestä messianismista. Venäjällä panostetaan patriotismiin. Isänmaallisuus on koulussa oma oppiaineensa. Kansallistunnetta kohottavat myös urheilu, kirkko ja media. Se on soft poweria. Kodeissa vaalitaan historiaa ja kulttuuria: juhlissa lauletaan ikivanhoja lauluja ja syödään perinneruokia. Venäjällä luetaan klassikoita – ne kaikki pönkittävät ajatusta ainutlaatuisesta venäläisyydestä, myyttisestä Venäjästä. Nyt kouluissa pakollisiin kuuluu Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien saaristo. Puheissa pitää siteerata Puskinia ja käyttää oikeita puheenparsia. Ja on osattava puhua kaunista kieltä.  Kieli on venäjän ylpeys. Suuri ylpeys on myös venäläiset naiset, maailman kauneimpia, he uskovat. Siihenkin satsataan: Naisvankiloissa on avioliittokoulutusta: siinä on tapakasvatusta, meikkausta, vaatetusta ja kävelytyyliä, Kivine kertoo. Menestyneet emigrantitkin ovat venäjän ylpeys. Minne ikinä venäläiset menevät, he luovat nopeasti omat verkostonsa. Kohta on kaupan venäläisiä elintarvikkeita ja oma radioasema soittaa venäläistä musiikkia,. Yhteisöllisyys on perua maaseutuelämästä. (Anna-Stina Nykänen hs 19.2.2012)