Kyläyhteisö tulevaisuutta

Prof. Osmo Jussila kysyi 1800-luvun Venäjää tutkiessaan, mikä merkitys luonnolla ja ilmastolla on valtakunnan kehitykseen. Samaan tapaan neuvostokommunismin oppi-isä Karl Marx pohti Venäjän kohtaloa vuonna 1881 historiallisista lähtökohdista: ”Puhtaasti taloudelliseltakin kannalta Venäjä voi löytää ulospääsyn maanviljelyn umpikujasta ainoastaan kyläyhteisöään kehittämällä. Yritykset selvitä umpikujasta englantilaisittain kapitalistisen vuokran avulla olisivat turhia, sillä järjestelmä on Venäjän maatalousolojen vastainen.” Marxilla oli myös ehdotus venäläiseen kulttuuriin sopivasta mallista:

"Jos vallankumous tapahtuu oikeaan aikaan, jos se keskittää kaikki voimansa turvatakseen kyläyhteisön vapaan kehityksen, kyläyhteisöstä tulee kohta aines, joka uudelleen synnyttää venäläisen yhteiskunnan ja osoittaa sen paremmuuden niihin maihin verrattuna, jotka vielä ovat kapitalistisen järjestelmän ikeessä.”

Alueellisen päätösvallan paremmuutta on korostanut myös demokratian oppi-isä Montesquieu:

”Demokratialle on tunnusomaista, että sen piiriin kuuluu vain pieni alue. Suuressa tasavallassa yleinen etu on uhrattava tuhansille yksittäisille eduille. Etuihin myönnetään poikkeuksia ja joillekin koituu etuja sattumalta. Pienessä tasavallassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä. Siksi väärinkäytöksiltä vältytään paremmin ja rikkomuksien salaaminen on vaikeampaa.”

Rauhantutkija Johan Galtungin mukaan kansoilla on elefantin kokoinen muisti, ihmisellä vain ihmisen kokoinen muisti. Venäläisillä on vahvat juuret ja infrastruktuuri paikallisissa lähes omavaraisissa kyläyhteisöissä. Siellä vain kaksi kolmesta työikäisestä oli mukana rahataloudessa.

Nykyajan ekopoliitikot yhtyvät Marxin ja Montesquieun ajatuksiin. Heille tulevaisuuden avainsanoja ovat desentralisaatio, autarkia, fysiosentrisyys, partisipaatio - aine on paikalista, henki globaalia.

Eurooppa Instituutin johtaja Esa Stenberg, Liiketaloustieteellisen tutkimuslaitoksen johtaja Antti Helanterä jne. arvelevat Venäjän pääsyä ulos umpikujasta paikallistasoa kehittämällä.
Saksalainen Venäjän talouden tutkija kirjoitti jo vuonna 1995 transformaatiopolitiikkaa arvioidessaan, että yhä useammin heitetään kysymys, josko Venäjän tilanteeseen sittenkin sopisi paremmin taloudellisen toiminnan alueellistaminen. Selvä jako keskushallinnon ja alueiden tason välille arvostaisi paikallisia asukkita.

”Ajatellaan, että jos Venäjä vakiintuu liberaaliksi demokratiaksi ja markkinatalousmaaksi, ja jos se hyväksyy vapaakaupan ja läntiset järjestöt, niin se on hyvä. Mutta jos Venäjästä tulee tavalla tai toisella erilainen, se on ainakin uhkaava, ehkä jopa paha. Toisin sanoen uskotaan, että vain samanlaiset kuin me itse voivat olla hyviä ja luotettavia. Romanttisten nationalistien uusi sukupolvi, jota alettiin kutsua slavofiileiksi, ennakoi että Venäjästä  ei koskaan tule muun Euroopan kaltaista paikkaa. Aleksander Gertsen alkoi epäillä kapitalismin ja samalla teollistumisen ja kaupungistumisen siunauksellisuutta Venäjälle jo 1840-luvulla. Gertsenin panos oli  päätös erityisestä venäläisestä sosialismista. Aleksandr Solzhenitsyn edustaa romanttista nationalismia, jonka mukaan lännen taloudellisella tai sotilaallisella ”etumatkalla” ei ole merkitystä. Lännen matkimisen sijasta Venäjän olisi taas nostettava kunniaan ”Venäjän ylivertainen henki ja historiallinen tehtävä”. Matka on liian pitkä, jos kaikki toimivat sen liberalistisen oletuksen pohjalta, että Venäjä on ”jälkeenjäänyt” maa, jonka pitää vain sopeutua ja tulla samanalaiseksi. Venäjä on eurooppalainen Toinen.” (Heikki Patomäki 1995)

 
Venäjän historiallinen duaalitalous

Venäläiset ovat aina eläneet pelottavan keskusvallan ja kylämäisen paikallishallinnon duaalitaloudessa. Venäjä on feodaalinen klaaniyhteiskunta, sanoo Petri Makinowia. Vuoden 860 tienoilla kutsuivat Venäjän alueella asuvat heimot viikinkejä hallitsemaan aluettaan. Varjagit (viikingit) eivät tulleet valloittajina. Aina sen jälkeen keskuksille annettiin mieluisasti valta suojella aluetta ulkoisilta ja sisäisiltä hyökkäyksiltä. Kansalaiset elivät melkoisesti omaa elämäänsä. Jopa suoraan kansanvaltaan verrattava vetshe-kokous kukoisti erityisesti Novgorodin ja Pihkovan alueilla vapaiden miesten kansalaiskokouksena. Kasakoilla oli iät ja ajat ollut itsehallinto. Keskusvallalla oli omat menetelmänsä turvata varallisuutensa, en ihan usko että rjien myynti olisi ollut yksi niistä?

Vielä NEP-kauden lopulla vuonna 1927 kuului 9/10 talouksista kyläyhteisölliseen mir-järjestelmään. Mirin asioista päätti kyläkokous. Kyläkokouksen vaikutusvalta oli maaseudulla paljon suurempi kuin neuvostovaltion konsanaan. Slavofiilien piireissä pidettiin valtiota jopa vieraana elementtinä venäläisyydelle. Valtio käsitettiin lähinnä ”ulkopuolisena vartiointiliikkeenä”. Valtiaina olivat milloin tataarit, tsaarit, keskuskomitea. 

"Venäjän kansan luonteenpiirteistä puhuttaess useinmiten korostettiin yhteisöllisyyttä, henkistä yhteyttä ja kommunitaarisuutta. Vasta 1800-luvun lopussa talonpoikainen elämänmuoto alkoi muuttua tavarasuhteiden kehittyessä, kylän ulkopuolella tehtävän ansiotyön laajetessa ja yhteyksien lisääntyessä kaupunkeihin." (Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008)

Dostojevski (k. 1881) tähdentää Venäjän sielun ja hengen omaleimaisuutta: Se on moraalin, myötätunnon, eurooppalaista säätyerottelua korvaavan yleisinhimillisen vaiston sivistystä, kieleen ja erityisesti Puskinin kehittämän maahengen ideasta, johon saksalainen varhaisromantiikka loi vaikutustaan. Se on uusia tuulia vierastamatonta juurille paluuta, mikä merkitsee elimellistä, eri kulttuurien ominaislaadun vuorovaikutukseksi kehittyvää ihmisyyttä. (Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä)

Venäläiset valtiofilosofit pitivät Venäjää esimerkkinä vapaudesta ja osoittivat, kuinka sen sijaan 1800-luvun Euroopassa riistettiin kansalaisten vapautta kaksinkertaisesti. Valtiolla oli väkivaltakoneisto ja sen lisäksi kansalaisia velvoitti yhdenmukaisuuden paine, pikkuporvarillisuuden henki, jonka tukahduttava keskinkertaisuus tappoi spontaanin luovuuden ja poikkeuksellisen käyttäytymisen. Samaan aikaan Venäjällä vallitsi arkielämän ja elämäntyylin vapaus. Vapautta tarkasteltiin yhteiskunnallisena, ei pelkästään valtiollisena vapautena. Venäläiset elivät heidän mielestään vapaampina kuin eurooppalaiset valtiota palvovat orjat. (Aleksandr Herzen, Nikolai Berdjajev, Maksim Gorki, Mihail Bakunin)

Vuonna 1917 bolsevikit voittivat iskulauseella ”Kaikki valta neuvostoille”. Leniniä tukeneet alueelliset johtajat uskoivat maakuntien vihdoinkin saavan autonomian, sillä menshevikien iskulauseessa vaadittiin valtaa lakia säätävälle kokoukselle.

Kropotkin kirjoittaa 1920 (Kirje läntisen Euroopan työläisille):

"Imperialistinen Venäjä on kuollut, eikä sitä herätetä henkiin. Eri provinssien tulevaisuus on liittovaltiossa. Tämän liittovaltion osat eroavat luonteeltaan toisistaan suuresti, kuten ne meistä hyvin tietävät, jotka tuntevat Venäjän historiaa ja sen kansoja, Kaikki pyrkimykset yhdistää Venäjän Imperiumin luontaisesti irralliset osat uudelleen yhden keskusvallan alaisuuteen on jo ennalta tuomittu epäonnistumaan. Siksi olisi soveliasta, että länsimaat tunnustaisivat kaikkien entisen Venäjän imperiumin osien oikeuden itsenäisyyteen."

Vielä vuonna 1927 kuului yhdeksän kymmenestä taloudesta kyläyhteisölliseen mir-järjestelmään, jossa asioista päätettiin yhdessä. Kyläkokouksen vaikutusvalta oli suurempi kuin neuvostovaltion konsanaan. Osa maatöistä tehtiin vielä yhdessä ja verot maksettiin luontaistuotteina. Toisin kuin individualistisessa lännessä, missä päätökset tehtiin äänestämällä, mirin piirissä yksimielisyys saavutettiin sobornostin, keskinäisen harmonian hengessä, jonka pohjana oli luonnollinen yhteisöllisyys, verkostot ja yhteisvastuu. (Timo Vihavainen 2007)

Myös kielten moninaisuus piti yllä paikallista ajattelutapaa. Neuvostoliiton alueella käytettiin 130 kieltä. Esimerkiksi burjatsien kielessä sana vallankumous käännettiin ksubiksal. Se tarkoittaa uskoa ja kohtaloa ja sen johdannaiset jälleensyntymistä tai muuttumista, hävittämistä, yksi johdannainen evoluutiota. Sosialismi käännettiin sanoilla neyigem tsirum. Neugem tarkoittaa yhteisöä, kaikkia, tsirum lakikokoelmaa, järjestystä. Näin ollen kansalaiset marssivat yleisen järjestyksen puolesta silloin kun heidän lipuissaan luki sosialismin puolesta. Sellaisten vierasperäisten sanojen kuten kommunismi, demokratia ja markkinatalous merkitystä ei tunnettu. Neuvostomarxilainen poliittinen sanasto osoittautui koodikieleksi, jossa positiivisväritteisiä iskusanoja ei edes yritetty tulkita, käytännön esimerkeistä puhumattakaan.

Venäjän oma suunta

Tämän päivän Venäjällä voidaan kysyä, tuleeko Venäjä jälleen kerran valitsemaan oman, muista poikkeavan tiensä, jota se on kulkenut historiansa eri vaiheissa. Edelleen voidaan kysyä, onko kahden maanosan suurvalta Venäjä ylipäätään integroitavissa länteen. (Arto  Mansala, hs 22.9.2006)

Demokratia-tutkimukset osoittavat, että venäläiset näkevät eduskunnan kansan ja hallitsijan välisenä neuvoa antavana keskustelupaikkana. Vahva hallitsija tekee itsenäisesti päätökset, virkamiehiin ja poliitikkoihin ei voi luottaa. He eivät arvosta äänestyspäätöksiä, koska niissä ajetaan aina jonkun ryhmän etuja ja jätetään toiset, yleensä vähävaraiset, vähemmälle. ”Yhtäältä Venäjää leimaa vahva suurvaltahenkisyys. Samaan aikaan maan eri puolilla on vahvaa regionaalista ajattelua ja alueellisten etujen verkostot toimivat loistavasti.” (Arto Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa 2010)

Markkinatalous ei tarkoittanut edes 1989 muuta kuin länsimaisen mallin mukaisia täysiä kaupan hyllyjä. Demokratialla ymmärrettiin läntistä vaurautta ja muotia. Vuodesta 1992 lähtien on Moskovan sosiologisessa tutkimuskeskuksessa Ostankinossa suoritettu seurantahaastatteluja yhteiskunnallisen tilanteen kehityksestä. Maailmankuvan pysyvyyttä osoittaa muum muassa, että yli puolet moskovalaisista halusi kutsuttavan itseään yhä toveriksi, ei herraksi tai rouvaksi.

Vaaralliseksi muodostua yhteisen kielen puute läänen kanssa. Kyse ei ole tulkkien koulutuksesta, vaan maailmankuvasta.

Auktoriteettiusko ja alistuminen tulevat oikeaan valoon verrattaessa, miten moskovalaiset vastasivat kysymykseen: ”Mistä haet apua ja tukea, jos joudut hätätilanteeseen?” Ystävät, sukulaiset ja naapurit tulivat ensimmäisinä mieleen. Vasta työyhteisön, poliisin ja oikeusistuimen jälkeen tulevat kaupunginosavaltuutetut, kunnanjohtajat ja viimeisellä tilalla kansanedustajat. Syypäitä kurjaan tilanteeseen ovat yhtä paljon kommunistit kuin uudistuksia pitkittäneet virkamiehet. Lähes puolet toivoi kapitalistisen järjestelmän toteuttamista, mutta lähes yhtä moni uskoi, että uudistukset eivät ole mahdollisia mafian vuoksi (40 prosenttia) ja valtaan nousseiden virkamiesten ja poliitikkojen vuoksi (35 prosenttia). Kolmas osa venäläisistä sanoo suoraan, että ei aio edes osallistua vaaleihin.

Menneinä vuosikymmeninä perinteisiä yhteisöllisiä muotoja on palautettu, ei poistettu. Keski-Aasiassa kolhoosit ja sovhoosit oli perustettu niiden yhteisöllisten ja heimoperäisten järjestelmien päälle. Adaptiosta esimerkki on Mahallan, Uzbekistanin ja Tadzhikistanissa naapuristo- ja kortteliyhteisöt. Venäläiset virkamiehet tekivät niihin uudelleen järjestelyjä, mutta eivät tuhonneet niiden perinteistä sisältöä.

Professori Gennadi M. Elfimovin mielestä perivenäläistä on huolestuneisuus, masentuneisuus ja vahvojen johtajien kaipuu. Kansa kärsi luhistumisen jälkeen oblomovilaisittain oman olemassaolonsa päämäärättömyydestä samaan tapaan kuin vuosisadan alussa. Ihmisillä ei ollut sensuurin kanssa ongelmaa, vaan vapauden ja vastuun ongelma. Vapaushan mielletään Venäjällä anarkiaksi, jolla on siellä vuosisataiset juuret. Lainrikkomista ei pidetä yhtä pahana kuin lännessä, koska neuvostoaikaan saatettiin rangaista mistä tahansa, hyvästäkin teosta tai tekemättä jättämisestä, panna vankilaan tai karkottaa. Elfimovin mukaan venäläisiltä puuttuu myös tietynlainen puolustuskyky läntistä todellisuutta vastaan. Moni on omaksunut epäilyttäviä arvoja varsinkin television välityksellä, josta tulvii astrologista höpötystä, ufojuttuja ja surkeita läntisiä mainoksia. Vahvan johtajan puuttuessa Venäjää johti televisio.

Andrei Volos nostaa esille ajatuksen venäläisen filosofian erikoislaadusta. Venäläinen ajattelu on suppeaa, mutta erittäin perusteellisesti pohjustettua – sellaista, jolle voi pystyttää korkean rakennelman. Ei ole aikaa laajentua leveyssuunnassa, toisin kuin läntisessä ajattelussa, joka on kuin ”suunnaton navetta”. Venäläinen ajattelu on kuin ponnistus avaruuteen, kuin raketti, jonka ampumiseen on käytetty vain hyppysellinen täsmällistä tietoa ja tervettä järkeä. (hs 22.7.2012)

Kun Venäjän maataloustuotanto on laskenut puoleen, ja hyvin voi osoittaa, että romahduksen on aiheuttanut suurmaatalous, eikö tästä osata tehdä johtopäätöksiä! Venäläinen tuottaa itselleen ja suvulleen, on ahkera ja siisti, mutta ei yksinkertaisesti halua hyödyttää tuntemattomia tuulia.

Markkinoiden ja sekasorron välissä on olemassa kolmas vaihtoehto?

Lännessä veikattiin Neuvostoliiton sorruttua Venäjälle joko markkinatalouden voittoa tai pitkää sekasortoa. German Diligenski kiisti artikkelissaan Radikalismi vai kompromissi, että olisi olemassa vain kaksi vaihtoehtoa - demokratia tai anarkia. Koska venäläiset valtarakennelmat ja toimintaperiaatteet ovat autoritäärisiä, todellinen ongelma on hänen mukaansa toisaalla: "Kehittyvätkö uudistukset niin, että ne sallivat todellisen taloudellisen moninaisuuden, joka edistää uusien sosiaalisten ryhmien syntymistä ja tuo mukanaan uuden demokratisoitumisen aallon, vai kannustaako se uuden markkinataloudellisen ja valtioon sitoutuneen monopolin syntymistä?" Diligenskin mukaan kansalaisten ja virkamiesten välille on löydettävä kompromissi. (Moskau News 8/1992)

Myös Venäjän parlamentin kansanedustaja Galina Starovoitovan mielestä kansalaisten ja virkamiesten yhteistyö esim. yhtenäisten talousalueitten muodostamiseksi paikallistasolla on välttämätöntä. Koska maan infrastruktuuri eli tiet, telepalvelut ja polttoaineen saatavuus on kehno, ei Venäjää voi hallita keskitetysti, vaan paikallisille alueille on annettava enemmän valtaa ja vastuuta. Hänen mukaansa kaaoksen estämiseksi on muodostettava yhtenäisiä talousalueita.

Vaikka kehitys on kulkemassa kohti suurta yhteistä maailmanvaltiota, puhutaan myös paikallistaloudesta ja paikalliskulttuurista. Itsenäisyys ja omavaraisuus on ekologisen ajattelun kulmakivi siksi, että energiaa voidaan säästää parhaiten, kun tavaroita ei tarvitse kuljettaa. Paikallisia luonnonvaroja voidaan hyödyntää, vaikka ne olisivat pieniä. Tuotanto vastaa todennäköisimmin tarvetta, kun kuluttajat itse suunnittelevat ja valmistavat tuotteet. Hyötyjä ja haittoja voidaan punnita vastakkain, jos tuotannon hyöty koituu niille, jotka kantavat ympäristöhaitat. Valta ja vastuu on niillä ihmisillä, jotka jakavat tehtyjen päätösten ja niiden toteuttamisen vaikutukset.

Paljon on kirjoitettu Venäjän paikallistason ratkaisupakosta (2003?). Seppo Ruotsalainen (HS 14.9.): Eräs seikka näyttää ilmeiseltä: markkinatalouden istuttaminen puhtaassa muodossaan sosialistiseen talouteen ei onnistu. Venäjän maatalouden romahdus menee lähinnä suurmaatalouden tiliin (Antti Helanterä HS 23.9. Esa Stenberg 20.9.) Alueen ihmisillä on valtava tahto parantaa elämäänsä.

Entä jos Venäjällä kehittyisikin Dligenskin ja Starovoitovan ajatusten mukaisesti kolmas vaihtoehto? Venäjästä ei tulisikaani globaali markkinatalous, mutta ei myöskään sulkeutunut harvainvalta? Tällaisessa yhteisössä kehitystä eivät enää määräisi "keskuspankkijohtoinen rahan arvon säilyttämiseen pyrkivä talouspolitiikka" eikä julkisia menoja karsiva valtio, kuten Max Jakobsonin visiossa (hs 16.4.1992). Jakobson itsekin kysyi, onko Euroopassa tapahtunut muutos "suhdanneluontoinen heilahdus" vai "tieteellis-teknisen kehityksen aikaansaama peruuttamaton rakennemuutos". Hän oli ilmeisesti edellisen vaihtoehdon kannalla, koska peräsi Venäjälle "hyvää sotalaitosta" ja apua muualta, ennen kaikkea EU:ltä. Valitettavasti sovjetologit, kremlologit tai russologit pohtivat aikoinaan vain suhdanneluontoisia heilahduksia - onko nousussa kapitalistinen markkinatalous vai barbaarinen anarkia. Peruuttamaton rakennemuutos saatikka kolmannen vaihtoehdon pohtiminen itänaapurin pelastamiseksi ei kuulu heidän visioihinsa.

Kaukasian valtioita ei kutsuta kehitysmaiksi vaan ”siirtymävaiheen talouksiksi”. Mutta siirtymävaiheita mihin? Onko Eurooppa menossa ylivaltiolliseen federaatioon? Globaaliin kansainyhteisöön? Vai olisiko reaalinen positiivinen vaihtoehto joku muu, esim. omavaraiset paikallisyhteisöt, jotka harjoittavat transsendentaalisia yhteyksiä tunnuksella henkinen on globaalia, aineellinen on paikallista? Matkailun elämystuotannon osaamiskeskuksen kehitysjohtaja Miikka Raulo kertoo, että sosiaalinen media on poikkeuksellisen tärkeä venäläisille.

. ”Venäläiset ovat Euroopan aktiivisin somekansa. Neuvostoaikoina luotettavaa tietoa sai vain lähipiiriltä. Some jatkaa sitä perinnettä. Venäläisille ei voi tuputtaa perinteisiä mainoksia. Sosiaalinen media soveltuu paremmin asiakkaiden palveluun. Kielitaito ei yksin riitä: Venäläisten kanssa keskustelevan pitää tuntea paikallinen kulttuuri." (hs 6.7.2012)

 Entä uskon merkitys?

Ortodoksinen Venäjä omaksui omintakeisen roolin kristikunnassa, kun Venäjän valtiota alettiin rakentaa, Konstantinopoli sortui 1453 ja Venäjästä tehtiin Bysantin historiallinen seuraaja. Doktriini jonka mukaan Moskova on ”Kolmas Rooma” on määritellyt monia myöhempiä poliittisia väittelyitä Venäjällä. Romanttiset nationalistit olivat messiaanisia: Pyhällä Venäjällä on erityinen tehtävä maailmassa. Kolmannen Rooman doktriini ja uskontokeskeisyys muuntuivat näiden nationalistien käsissä ”Venäjän ylivertaiseksi hengeksi ja historialliseksi tehtäväksi”. Venäjän messiaaninen tehtävä liitettiin eurooppalaisen sivilisaation edistämiseen. Vallankumouksen jälkeen Leninkin ajoittain epäili, että usko vallankumoukseen oli sekoittunut ortodoksiseen uskontoon ja nationalismiin: ”En aina tiedä, uskovatko ihmiset Jumalaan vaiko vallankumoukseen.” ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” kommunistinen edistysusko ja venäläinen nationalismi olivat yhdistyneet. (Heikki Patomäki 1995)

Idässä, sekä Bysantissa että Venäjällä, keisari on aina ollut jollain tavoin myös kirkon johtaja. Valtio ei ollut koskaan puhtaasti maallinen instituutio, vaan sakraali, pyhä. Tuo keisarillinen paavillisuus käy ilmi suurten venäläisten kirjailijoiden kuten Tolstoin ja Dostojevskin käsityksistä. Venäjällä valtio on aina ollut pyhä, Pyhä Venäjä. (Jaan Kaplinski, Suomen Kuvalehti 26.5.1989)

Itäinen maailma on yhteisöjen maailma, länsi on yksilöiden maailma

Korruption, mielivallan ja nepotismin ohella venäläisen järjestelmän periaatteita voi yrittää ymmärtää muunakin kuin takapajuisuutena. YK:n universaalien, absoluuttisten, yhdenmukaisten, jakamattomien ja yksilölähtöisten ihmisoikeuksien taustalla on 1100-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut kirjoitettuun lakiin nojautuva suvereenivaltion muodostuminen, valistusfilosofia ja nykyinen globalisaatio. Idässä ihmisoikeudet tarkoittavat oikeutta viettää hyvää elämää. Ne ovat kontekstualisoituja ja yhteisölle alistettuja.

Eräs länsimaiden ja itämaiden ero johtuu siitä, että länteen syntyi keskiajalla roomalaiseen oikeuteen perustuva oikeusjärjestelmä, joka johti absoluuttisen ruhtinasvallan ja valtion syntyyn. Järjestelmä sitoi ruhtinaan lakeihin ja loi omistukselle suojan eli mahdollisti kapitalistisen omaisuuden kasaantumisen. Tämä oli ratkaisevaa teolliselle vallankumoukselle ja länsimaiden irtiotoille 1700-luvun jälkeen. Idässä omaisuudet ovat perinteisesti olleet yhteisiä tai sen, joka ne on ottanut. Venäjän talous on ”basaaritaloutta”, jossa kaupan ja ryöstän raja on epäselvä. Hallitusvalta käyttää valtaa oman ja lähipiirin eduksi. Systeemien ja valtaryhmien jatkuvat muutokset ovat tyypillisiä, eivätkä ihmiset siksi odota ennustettavuutta taloudessa. Heillä on keinonsa hyötyä markkinoiden kulloisistakin asennoista sekä kiertää sisäiset ja ulkoiset pakotteet. (Jukka Korpela, hs 29.7.2014)

Venäläinen juomakulttuurikin perustuu yhteisöllisyyteen

Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008

"Ortodoksien uskonto ei periaatteessa kiellä alkoholia, vaan jopa tarjoaa ihmisille leipää ja viiniä ehtoollisena. Kuulumista lahkoihin, jotka tarjoavat ehtoollisella viinin sijaan vettä, pidettiin kaikkein suurimpana syntinä. Nähtävästi tästä kumpuaa Venäjällä syvä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät juo ja joita siksi pidetään pakanoina ja houkkina. Tämä on jäänne uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta. Kaksoisjako, jossa ortodoksinen usko yhtyy pakanalliseen mytologiaan ja kansarunouteen, selittää monia Venäjän kansan ristiriitaisuuksia. Juuri tästä syystä venäläisyyden ytimessä säilyi aina dionyysinen, ekstaattinen elementti ja tietty taipumus riehuntaan ja anarkiaan. Juomatraditioiden lähteet löytyvät pakanallisten juhlien maagisista rituaaleista. Yksilöllistä juopottelua ei tuolloin esiintynyt lainkaan, päihtyminen oli tavallisesti uskonnollinen tai historialliseen juhlaan liittyvä tapahtuma. Perinteiset juomingit olivat ritualisoituja ja kontrolloituja. Se jonka hyväksi asia oli ratkaistu, tarjosi viiniä. Vielä 1920-luvun puolivälissä neljännes juomingeista maalla liittyi ryyppäämiseen kaupankäynnin ja kyläkokousten yhteydessä. Venäjällä elettiin kyläyhteisöissä, joka kontrolloi jäseniensä sosiaalista käyttäytymistä ja yhteisesti hyväksyttyjen moraalinormien noudattamista. Siinä missä hautajaisia edeltävät juomingit oli tarkoitettu helpottamaan vainajan siirtymistä uuteen elämään, mitä menot myös symboloivat, niin hautajaisten jälkeiset pakanalliset muistajaiset oli tarkoitettu varjelemaan eläviä vainajien pahoilta voimilta. Kirkollinen vihkiminen antoi avioliitolle lainvoiman, mutta kansan käsityksen mukaan vihkiminen yksin ei riittänyt. Juo kun kaadetaan, kieltäytyä ei sovi. Isännät pitivät jopa velvollisuutenaan juottaa vieraansa humalaan, koska niin kuin kansan keskuudessa sanottiin ”se joka ei ole kylläinen ja juovuksissa, ei ole juhlan väärti”. Nykyään se on muuntunut muotoon ”Kunnioitatko minua?”. Muinais-Venäjällä juotiin terveydeksi myös Pohjanmaan kautta. Tällöin henkilölle toivottiin terveyden lisäksi myös onnea ja voittoja ja että hänen vihollisensa veri vuotaisi yhtä tyhjiin kuin tämä malja. Piripintaan täytetty malja symbolisoi rikkautta, yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia. Juoman jäänteitä lasissa pidettiin huonona enteenä, merkkinä siitä, että pahat voimat olivat liikkeellä tai että joku toivoi pahaa. Talonpoikaiskulttuurissa alkoholia juotiin vain tapojen määräämissä tilanteissa, juoppoja pilkattiin. Maltillisuutta pidettiin normina, tärkeää oli iloita niin, etteivät juhlat menneet pilalle sen enempää itseltä kuin muiltakaan. Juomataidosta tulikin venäläisessä kulttuuriperinteessä jo kauan aikaa sitten eräänlaista uljuutta."

Venäläisissä juomatavoissa alkoi tapahtua muutoksia samoin kuin muuallakin maailmassa 1500-luvun taitteessa, kun uudet juomalaitokset, valtionkapakat, levisivät. Seuraavat muutokset, erityisesti kapakoiden lakkauttaminen ja viinimonopolin syntyminen 1800-luvun lopulla, vain syvensi ongelmaa. Vanhojen alkoholinkäyttötapojen rinnalle tuli uusia, jotka tosin nekin pohjautuivat kollektiivisia ja äärimmäisiä juominkeja tavallaan ennakoineisiin, arkaaisiin tapoihin. Virallisuus, epäaitous, valheellisuus, määräykset osallistua mielenosoituksiin, suoranainen pakottaminen juhliin eivät voineet olla jättämättä jälkiään ihmisten suhtautumiseen juhlimiseen. Jokaisesta juhlasta tuli siten ennen kaikkea tekosyy juoda itsensä humalan - juhla ilman vodkaa on kuin passi ilman valokuvaa.

"Kollektiivinen juomakulttuuri, joka oli täynnä merkityksiä ja symboliikkaa ja jota yhteisö kontrolloi, on jo kauan sitten vaipunut unholaan. Nyt juodaan yksin, perhepiirissä tai satunnaisessa seurassa, nyt juodaan aiheesta tai aiheetta, juodaan koska se on monelle jo elämäntapa." (Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008)

Minkälainen olisi kolmannen vaihtoehdon Ekovenäjä?

Kolmannessa vaihtoehdossa Venäjä jakautuisi kansallisesti, kulttuurisesti ja ideologisesti yhtenäisiin talousalueisiin, joita voi nimittää esim. ihmisen ja yhteiskunnan välisiksi 'älykkäiksi' suhteiksi, fraktaalimalleiksi tai - länsimaisessa sanastossa - ekokyliksi. Ne olisivat itsenäisiin tuotantolaitoksiin ja ihmisyhteisöihin perustuvia sekä itse muotoutuvia ja tavoittelisivat omavaraisuutta ravinon ja energia suhteen noudattaessaann kestävän kehityksen periaatteita.

Keskitetty, ylhäältä päin hallittu ja ulkopuolelta lakeihin ja sopimuksiin sidottu järjestelmä on osoittanut mahdollisuuksiensa rajat niin itäisessä hajoamisprosessissa kuin läntisissä kriiseissä. Koska pienessä yhteiskunnassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä, ollaan valmiita tinkimään yksityisestä mielihyvästä. Energian ja aineen kierrätys voidaan yhdistää järkevästi pienissä verkostoissa. Pienyhteisö huolehtii jäsenistään parhaiten sekä sosiaalisesti että taloudellisesti.

Mitä enemmän ihmiset voivat tehdä kotona ja järjestää palveluita toinen toisilleen, hoitaa lapsia ja sairaita, työskennellä ja laiskotella yhdessä, sitä vähemmän he tarvitsevat yhteiskunnan kalliita palveluja. Ihmisten omatoimisuus ja omaehtoisuus luo uusia mahdollisuuksia. Valtion kovankaan sektorin ei tarvitse kilpailla vimmatusti maailmanmarkkinoilla. Energiaa ja luonnonvaroja voidaan säästää ja vähentää riippuvuutta maailmantaloudesta.

Venäjän keskeinen remonttikohde on infrastruktuuri - liikenteen, tietoliikenteen, energiahuollon sekä vesi- ja jätehuollon järjestäminen. Onko järkevää sijoittaa esimerkiksi vesiklosetin kemialliseen ja mekaaniseen puhdistamiseen, kun maailman edistyksellisimmillä alueilla siirrytään jo kuivakäymälään? Parantaa kaupunkien toimivuutta, kun mammuttimaisia lähiöitä aletaan muualla purkaa? Tai saneerata jättitehtaiden päästöjä, kun massatuotanto ja uusiutumattomien kivilajien työstäminen on yhä kyseenalaisempaa?

Atomienergiajärjestö IAEA:n raportti on mainio osoitus siitä mitä seuraa, jos ihmiset voivat itse tehdä päätöksiä. Raportissa todetaan: "Entisen Neuvostoliiton läpi pyyhkäissyt demokratia-aalto on murentanut virallista tukea ja johtanut kymmenien ydinvoimaloiden rakentamisen peruuttamiseen."

Puutarhakaupunki, datshakulttuuri, kuuluu venäläisyyteen

Koska Venäjällä on erilainen perinne suhtautumisessa kollektiiviseen omaisuuteen ja kollektiiviseen työntekoon, ovat länsimaissa hapuilevia askeleita ottavat ekokylät ja permakulttuurikylät saaneet Venäjällä uuden muodon sukutila-nimellä, rodina (henkinen sukulaisuus), ja jopa niin suuren suosion, että malleja sovelletaan lännessäkin.Venäjän kolmas vaihtoehto, ekologinen omavaraisvallankumous, toimii paremmin malliyhteisöjä rakentamalla kuin sopimuksia allekirjoittamalla. Kaksi on ylitse muiden: liikemies Vladimir Megren kehittämä Anastasia sukutilaliike ja siperialaisen opettajan, Vissarionin, luoma maailman suurin ekokylä Ekopolis.

Anastasia-liike pyrkii perustamaan puutarhakaupunkeja, joissa elanto hankitaan ”sukutilalta”. Suku tarkoittaa omaa sukua siinä mielessä, että tonttia ei saa ostaa eikä myydä, mutta ennen kaikkea henkistä sukulaisuutta: samanmieliset ihmiset hankkivat maapalstan, joka sitten jaetaan perheille. Jokaiselle hehtaari maata. Moskovalainen liikemies Vladimir Megre matkusti 1990-luvulla laivoineen Siperiaan ja tutustui siellä vanhaan omavaraiskulttuuriin. Hän kirjoitti kokemuksistaan kahdeksan kirjaa, joissa kertoi romaanin muodossa metsässä elävästä Anastasiasta, joka tuntee luonnonmukaisen elämän lait. Megren kirjoja on myyty Venäjällä miljoona kappaletta, Saksassa ja Itävallassa on perustettu Anastasia-kyliä, Kanadassa on valmistumassa elokuva ja keskustelupalstoja ideoiden levittämiseksi on kaikilla Itä-Euroopan kielillä. Ihmisiä kiinnostaa luonnonmukainen terveydenhoito, lasten kasvatus, puutarhan hoito ja jopa politiikka. Luettuaan Anastasiasta, ihmiset haluavat istuttaa puita, vaalia henkistä yhteyttä maahan ja muuttaa elämäntyyliään.

Nykyään tiloja rekisteröidään vielä Maatalous- ja kuluttajaosuuskuntien nimisinä, vaikka useiden alueiden uudisasukkaat haluaisivat rekisteröidä ne sukutiloiksi erotuksena maatilalle ja maanviljelykseen käytettävälle omaisuudelle. Duuman päätöstä odotettaessa Anastasia liikkeen innoittamat tilat on rekisteröity myös keittiöpuutarhoina ja maaseutuasumuksina. Ne eivät ole kaupunkilaisten 10 - 20 aarin lomapaikkoja, datshoja tai tuotteiden myyntiin erikoistuneita maatiloja, vaan ekokyliä, joissa asukkaat suunnittelevat kestävästi yhteisen elämänsä. Noin 120 perhettä perustaa kylän yhdessä, koska jokainen tietää, miten raskaita maatyöt ovat yksin. Lähes jokaisessa venäläisessä kaupungissa on ryhmiä, jotka haluavat luoda sukutilan elääkseen paremmin ja terveellisemmin. Sukutiloilla rikkaimman 10 prosentin ja köyhimmän 10 prosentin välinen tuloero ei saa ylittää 1:6. Kaupungissa tuloero saattaa nousta 1:25. Liikkeen The Earth -nettilehti perustettiin.2006,  se ilmestyy kerran kuukaudessa USA:ssa, Kanadassa ja Saksassa, julkaisija Elämän Energia yhtiö N.Y https://www.anastasia.ru/ http://ringingcedarsofrussia.org/theearth/

Liikkeen kuningasajatus ”hehtaari maata viljelykseen jokaiselle venäläiselle” on toteutunut Venäjällä osittain jo virallisestikin. Paikallishallintojen suhtautuminen liikkeeseen vaihtelee alueesta riippuen. Rodnajan ekokylän kokouksessa Vladimirissa 2006 oli läsnä valtionkin edustaja. Siellä laadittiin vetoomus presidentti Putinille, että jokaiselle venäläiselle annettaisiin hehtaari maata ja siihen perimysoikeus, mutta ei myyntioikeutta ja että sukutilojen tuotteita ei verotettaisi. Liike vetosi presidentti Putinin allekirjoittamaan neljään viralliseen sopimukseen, joiden mukaan maassa kohotetaan erityisesti opetuksen, terveydenhoidon, maanviljelyn ja asuntotuotannon tasoa.

Saksasta 60 venäjänsaksalaista kirjoitti syksyllä 2007 presidentti Putinille pyytäen maata sukutilaan. He kiirehtivät Venäjällä suunnitellun Kin's Domains Actin hyväksymistä ja olivat kaikki valmiita muuttamaan takaisin Venäjälle. Muissakin maissa on kiinnstuneita muuttajia, kunhan sukutilojen rekisteröinti on saatu laillistettua. Vielä vuonna 2017 Saksasta tuleville paluumuuttajille maksettiin niin kutsuttua Putin passia, noin 200 e henkilöä kohti.

Uuden lain turvin suurten maa-alojen ostaminen sukutilan nimiin on mahdollista. Dmitri Medvedev lausui varapääministerinä syksyllä 2007: "Idea sukutiloista (rodonoi pomestii) on erittäin positiivinen. Se sopii täydellisesti yhteen pyrkimyksessämme rakentaa Venäjälle pientaloja, yksikerroksisia taloja osana asuntorakentamispolitiikkaamme.” Vladimir Megre on kehoittanut  lukijoitaan kannustamaan Venäjän hallituksen yrityksiä kohottaa maan elintasoa ja tukemaan Yhtenäinen Venäjä -puoluetta Edinaja Rossiaja, jolla on samoja päämääriä kuin maatila-liikkeellä.

Vissarionin ekokylä Ecopolis on toinen mittava hanke. Kymmenessä vuodessa taigalle on muuttanut yli 4000 ihmistä Moskovasta ja muista Venäjän ja Ukrainan kaupungeista, Saksasta ja Hollannista. Muuttajat ovat rakentaneet koristeellisia hirsiasuntoja ja perustaneet puutarhoja, lastentarhoja, luonnonmukaisia terveyspalveluja, kouluja, työpajoja. He eivät käytä tupakkaa, alkoholia, lihaa tai maitoa. Heillä on oma valuutta.

https://www.youtube.com/watch?v=N2hV6M4Frhs

Iltalehti 4.5.2016: Putinin lahja kansalle: hehtaari maata

Presidentti Vladimir Putin on allekirjoittamut lain, jonka mukaan kaikki halukkaat venäläiset saavat hehtaarin maata ilmaiseksi Venäjän Kaukoidässä. Maan saannin edellytyksenä on se, että uusi omistaja todella käyttää maata. Käyttörajoituksia maalle ei ole. Vuoden kuluttua uusien maanomistajien pitää raportoida viranomaisille, mitä he ovat suunnitelleet tekevänsä maaomistukselleen. Kolmen vuoden kuluttua heidän pitää todistaa työn aloittaminen. Ilmaista maata on jaossa Kamtshatkan niemimaalla, Jakutiassa, Amurissa, Sahalinissa, Tshukotkassa, Primorjessa ja Juutalaisten autonomisella alueella aivan Kiinan rajalla. Aluehallinnot saavat itse päättää jaettavat maa-alueet. Ne eivät kuitenkaan lain mukaan saa olla 20 kilometriä lähempänä 300 000 asukkaan kaupunkeja eivätkä kymmenen kilometriä lähempänä yli 50 000 asukkaan kaupunkeja. Omistusoikeus on kaikilla Kaukoitään rekisteröityneillä kansalaisilla ja vuoden 2017 alusta kaikilla Venäjän kansalaisilla.

Saksalainen filosofi Oswald Spengler kirjoitti viime vuosisadan alussa länsimaisen sivilisaation perikadosta. Hänen mukaansa uusi uljas sivilisaatio nousee Siperian hedelmällisille maille. Joko olisimme niin pitkällä?

Aurinko nousee idästä

Itä: Valoa, vapautusta, salaisuuksia ja barbariaa. Ex oriente lux, idästä tulee valo, itä on “alku” tai ”huomen”, se on ”edessä” siinä missä länsi on ”takana”. Idässä oli paratiisin puutarha, Raamatun mukaan ”Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin” (1. Moos. 2:8). Itä oli jo aina Euroopassa ihmeellisen elämän tyyssija.

Länsi: Tyhjyyttä, ”tuonpuoleisuutta” ja lupauksia. Laskeva aurinko merkitsi myös valon loppua ja yön saapumista. Egyptiläisille länsisuunta oli kuoleman suunta, länttä merkitsevä hieroglyfi tarkoitti ”kuoleman valtakuntaa”, ja kuolleita nimitettiin eufemistisesti ”läntisiksi”. Ihmisten ja eläinten hautapaikat olivat Niilin länsipuolella suuren aavikon reunalla.
(Prof. Dieter Richter: Der Süden, Geschichte einer Himmelsrichtung, Anna-Riitta Tunturi, Kanava 5/2010)

Venäjän tutkimus on yksipuolistunut

Kauan on kulunut siitä, kun tieteellistä tutkimusrahaa myönnettiin Venäjän sielun maiseman tutkimukseen.
Venäjän tutkijat tietävät, että Venäjä on paikallistalouksien valtio, kuitenkin EU- ja Maailmanpankkirahoitteiset tutkijat yrittivät keksiä keinoja Venäjän nitomiseksi maailmankauppaan. Kyse on kahdesta maailmankuvasta. Toisen mukaan kehitys kulkee eteenpäin integraation ja kansainvälistymisen myötä. Toisen mukaan paikallisten olosuhteiden vahvistaminen varmistaa selviytymisen tulevaisuudesta.

Suomen pankin ja elinkeinoasiamiesten lausuntoja Venäjän tilanteesta on ollut surullista lukea. Talous ja kilpailukyky kasvaa, globalisaatio edistyy, huimia tuloja - kun samaan aikaan asukkaiden keskipalkka on 300 euroa, eläkeläiset saavat 90 euroa kuussa. Osa kansasta ja muutama neliökilometri Moskovan ja muiden suurkaupunkien keskustoista rikastuu huimasti. Joka kolmas venäläinen eli vuosituhannen vaihteessa eksistenssiminimin alapuolella.

Vielä surullisemmaksi tulee kansainvälisten markkinoiden innokkuudesta kytkeä Venäjä samaan globalisaation Titaniciin, missä länsimaat jo istuvat. Miksi Venäjän pitäisi seurata taloudellisen kilpailukyvyn ja globalisaation logiikkaa, vaikka vain länsimaat uskovat tulevaisuuden vapahtajan astelevan siitä suunnasta?

Vielä 1980-luvulla kirjoitettiin Venäjän mittavista ympäristövaurioista ja niistä tehtiin tutkimuksia. Venäjää kohtaavaa peruuttamatonta ympäristökatastrofia ei lie kukaan kiistä. Kuvastavaa tekniikan kannalta on, että lähes 90 prosenttia puunjalostustehtaista toimii 1930-luvun tekniikalla. Ihmiselle tilanne on käymässä uhkaavaksi: yhdeksän kymmenestä suurkaupunkilapsesta syntyy kroonisesti sairaana.

Lueskellessani länsimaisten poliitikkojen arviointeja Venäjän tulevaisuudesta, kummastelen arviointien markkinahakuisuuta. Maailma ympärillämme muuttuu. Eikö uusilla näkökulmilla ole osaa eikä arpaa Venäjän tulevaisuutta tutkivien keskuudessa? Yksi tapa ajatella lähestyy loppuaan. Olemassa olevat tulkintakehykset eivät ole enää sovitettavissa yhteen yhteiskunnallisten ongelmien kanssa. Tarvitaan uudenlaista rationaalisuutta, kestävän kehityksen ajattelua. Ongelmista ei voi selvitä keskittämällä, teknistämällä, tuottamalla ja mekanisoimalla yhä enemmän.

Moskau News -lehdessä (8/1992) niin amerikkalainen sovjetologi Zbigniev Brzezinski kuin Venäjän entinen ulkoministeri Andrei Kosirev pitivät Venäjän pelastuksena modernia markkinataloutta. Brzezinski näki muussa tapauksessa uhkana, että miljoonat työttömät nostattavat esiin imperiaalisen, nationalistisen ja sovinistisen Venäjän. Kosirevin mukaan voivat vain patriootit ja yltiöisänmaalliset estää Venäjän nousun johtavien valtioiden joukkoon. Yhtä vaihtoehdottomia ratkaisuja esitti Max Jakobson: "Tämän päivän maailmassa Venäjällä on vain yksi tie hyvinvointiin: osallistuminen kansainväliseen työnjakoon markkinatalouden pohjalta. Toinen mahdollisuus on Venäjän sulkeutuminen kuoreensa ja vajoaminen entistä syvemmälle  takapajuisuuteen." (Uusi ja vanha vastakkain, hs 26.1.1992).

Kirpakkaa keskustelua Venäjän suunnasta syksyllä 2014

1. ”Ideologia sai mennä, mutta maailmankuva säilyi. Viisitoista vuotta myöhemmin voi vain hämmästellä kahta asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka hyvin suunnitelma toimi. Valo palasi Kremliin. Vastavoimat väistyivät. Toinen on se, kuinka kauan kesti, ennen kuin maan ulkopuolella havaittiin, ettei Venäjä pyrikään muuttumaan lännen kaltaiseksi." (Matti Kalliokoski, hs 3.8.2014)

2. ”Pääministeri Alexander Stubbin puhe Berliinissä on luettuna parempi kuin uutiset antoivat ymmärtää. Yksi asia jäi kuitenkin hiertämään. Pääministerin mukaan 1990-luvulla uskottiin, että Venäjästä olisi tulossa normaali eurooppalainen maa, "demokraattinen" ja kansainvälisiin instituutioihin yhdentynyt. Kuka mahtoi uskoa tällaista? Poliittisten juhlapuheiden tahdon ilmaukset ovat erikseen, mutta oliko Mauno Koiviston tai Martti Ahtisaaren ajattelussa tällaista uskoa? Omissa piireissäni käytettiin paljon energiaa sen miettimiseen, mitä Venäjän historia tai se, ettei maalla ollut selvää yhteiskunnallisen kehityksen tavoitetta, merkitsi. Tuskin mistään muusta keskusteltiin yhtä paljon tutkijayhteisöissä. Koko yhteiskunnallisen muutoksen analyysi perustui erotteluun. Silloisen Itä-Euroopan mailla oli selvä tahto ja mahdollisuus tulla normaaleiksi eurooppalaisiksi maiksi. Venäjällä tai esimerkiksi Ukrainalla ei tällaisia tavoitteita voinut olla. Tästä oltiin aivan yksimielisiä. Liisa Ihmemaassa kysyy, minkä tien valitsisi. Vastaus on viisas: jos et tiedä, minne haluat, mikä tahansa tie vie sinne. Venäjällä kukaan ei halunnut takaisin menneisyyteen, mutta eurooppalaista päämäärää ei koskaan ollut. Läntisestä Euroopasta poikkeavien polkujen houkutus suuri." (Pekka Sutela, hs 3.10.2014)

3. ”Pekka Sutela toisteli, miten kukaan ei uskonut 1990-luvulla Venäjän kehittyvän normaaliksi maaksi. Voisiko joku sitten selittää mitä tarkoittaa Aleksanteri-instituutin tutkimusohjelma ”Venäjän modernisaation valinnat”, ellei koukeroinen ilmaisu tarkoita juuri Venäjän kehitystä länsimaisittain normaaliksi maaksi? Asiallahan ei olisi muuten väliä, mutta kun Suomen Akatemia on valinnut kyseisen ohjelman Akatemian huippuyksiköksi. Onko Akatemiaa huijattu vai kuka on mennyt metsään?" (Anne Kuorsalo hs 4.10. 2014)

4. Anne Kuorsalo iski tiederahoitusjärjestelmäämme vyön alle äimistelemällä professori Pekka Sutelan kritiikkiä pääministerimme Venäjä-tietämyksestä. Varmasti Suomen Akatemia on rahoittanut hankkeita, jotka ovat uskoneet Venäjän länsimaistumiseen. Menestyksellinen rahoitushakemus on täsmälleen hakuohjeiden mukaan laadittu ja sujuvasti kirjoitettu mainoshenkinen essee, jonka tieteellinen oivaltavuus on pintajulkisuuden makuhermoja hivelevää. Se menee valitsijoille kuin ”häkä päähän”. Jos kertoo uusimpien tutkimustulosten mukaan jotakin arkijärjelle vierasta, tippuu jo alkumetreillä pois. (Jukka Korpela hs 5.10.2014)

Venäjä länsimaisen mainonnan uhrina?

Marketta Horn, Saarijärvi
Suomen  Kuvalehti, 31.10.2014

”Nytpä jäi kiinnostamaan mitä taitava kylmänsodan lietsoja Sofi Oksanen (SK 3.10) kirjoittaisi amerikkalaisesta propagandasodasta. Löisivätkö Kauniit ja rohkeat, McDonaldsit ja Rolls-Roycet laudalta itäisen naapurimme vaikutusyritykset? USA:n propagandakoneiston avulla on helppo aivopestä harmaata massaa missä päin maailmaa tahansa ja tehdä se salakavalasti. Ennen vanhaan sanottiin: Vahva ase kommunismia vastaan on juustohampurilainen. Minkälaisen kirjan Oksanen kirjoittaisi näiden kahden ideologian, maailmankuvan, elämänasenteen taisteluaseista?

Suomi on eittämättä joutunut Venäjän informaatiosotaan. ”Kun systemaattisesti ja koordinoidusti johdetut Pro-Venäjä-trollit rantautuvat häiritsemään kotiäitien vaippakeskusteluja, ollaan arjen ytimessä,” kirjoittaa Oksanen ja viittaa Kaks Plussan ja Vauva-lehden keskustelupalstoihin. Tarvitsee vain vilkaista 1970-luvun Kotiliesi-lehteä ja tietää, mistä meille jalkautuivat Pampersit ja Surfit, amerikkalaiset jättiyritykset. Eivät amerikkalaisia kiinnosta oopperat ja kasvitarhat, eivät Tsaikovski tai Tolstoi.

Kovasti Oksanen hehkuttaa demokratian puutetta, sensuuria ja diktatuuria Venäjäarvioissaan. Jo Neuvostoliiton sorruttua Suomen akatemia, Helsingin yliopisto, Ulkopoliittisesta instituutista puhumattakaan lopettivat kaikkinaisen tuen niille intohimoisille itänaapurin keskustelijoille, jotka ajattelivat, että elämää on markkinatalouden ulkopuolellakin. Neuvostoliiton jälkeen ei eletty ”siirtymätaloudessa kapitalismissa” vaan tietä oli pohjustettu yhteisöllisyyteen, kolmanteen tiehen sosialismin ja kapitalismin jälkeen.

Venäjällä suosioon noussut Putin käyttää yhä järeämpiä menetelmiä ettei arkielämän hollywoodilaistuminen ja finanssialisaatio valtaisi Venäjänkin kulttuuriperinnettä. Läntiset näennäiset vapaudet näyttäytyvät tolstoilaisittain pintaliidolta. Sananvapaus on kaupallistettu ja äänestysvalinta mainonnasta kiinni, rajoittuu yksilön vapaus lompakkoon. Olisiko mahdollista edes leikkiä ajatuksella, että Venäjällä modernisaatio merkitsisikin muuta kuin ”lännen etumatkan kiinni kuromista”? OlisikoVenäjällä sittenkin tarjota kolmas tie ihmiselle löytää onnellinen ja merkityksellinen elämä?

*****

 

5.8.1992/ 22.7.2011 (kirjoitettu Helsingin Sanomien yliöön. Ei koskaan julkaistu)

Venäjällä kolmaskin vaihtoehto:

Venäjän tulevaisuus kyläyhteisön varassa

 

Moskau News -lehdessä (8/1992) niin amerikkalainen sovjetologi Zbigniev Brzezinski kuin Venäjän ulkoministeri Andrei Kosirev pitävät Venäjän pelastuksena modernia markkinataloutta. Brzezinski näkee uhkana, että muuten miljoonat työttömät nostattavat esiin imperiaalisen, nationalistisen ja sovinistisen Venäjän. Kosirevin mukaan vain patriootit ja yltiöisänmaalliset voivat estää Venäjän nousun johtavien valtioiden joukkoon 10 - 15 vuodessa.

Yhtä vaihtoehdottomia ratkaisuja on esittänyt Max Jakobson: "Tämän päivän maailmassa Venäjällä on vain yksi tie hyvinvointiin: osallistuminen kansainväliseen työnjakoon markkinatalouden pohjalta. Toinen mahdollisuus on Venäjän sulkeutuminen kuoreensa ja vajoaminen entistä syvemmälle  takapajuisuuteen." (hs 26.1.1992 Uusi ja vanha vastakkain).

Venäläisillä tutkijoilla on toisenkin laisia mielipiteitä. German Diligenski kiistää (Moskau News 8/1992) artikkelissaan Radikalismi vai kompromissi väitteen, että olisi vain kaksi vaihtoehtoa - demokratia tai anarkia. Todellinen ongelma onkin hänen mukaansa toisaalla: "Kehittyvätkö uudistukset niin, että ne sallivat todellisen taloudellisen moninaisuuden, joka edistää uusien sosiaalisten ryhmien syntymistä ja tuo mukanaan uuden demokratisoitumisen aallon, vai kannustaako se uuden markkinataloudellisen ja valtioon sitoutuneen monopolismin syntymistä?" Diligenskin mukaan kansalaisten ja virkamiesten välille on löydettävä kompromissi. Kaikki venäläiset valtarakennelmat ja toimintaperiaatteet ovat perinteisesti autoritäärisiä.

Myös Venäjän parlamentin kansanedustaja Galina Starovoitovan mielestä kansalaisten ja virkamiesten yhteistyö esim. yhtenäisten talousalueitten muodostamiseksi paikallistasolla on välttämätöntä. Koska maan infrastruktuuri eli tiet, telepalvelut ja polttoaineen saatavuus on kehno, ei Venäjää voi hallita keskitetysti, vaan paikallisille alueille on annettava enemmän valtaa ja vastuuta. Hänen mukaansa kaaoksen estämiseksi on muodostettava yhtenäisiä talousalueita.

"Boris Kagarlitski sanoo, että Venäjällä ei ole tietä kapitalistiseen demokratiaan ja kulutusyhteiskuntaan. Venäjän on pyrittävä rakentamaan omaa talouttaan itsenäisesti erossa lännestä. Hän haluaisi kehittää pieniä organisaatioita, hajauttaa vallan ja antaa työntekijöille osallisuuden päätöksenteossa. Jos markkinatalous ympätään nykyiseen neuvostoyhteiskuntaan, siitä tulee vain kommunismin peilikuva: sekä talouden että hallinnon jättiläismäiset keskitetyt organisaatiot jäävä ennalleen. Hän käyttää termiä markkinastalinismi. Kaikki rakenteet pitäisi hajauttaa." (Pekka Tarkka hs 19.12.1990)

Solzhenitsyn syytti duuman istunnossa Venäjän valtaeliittiä kansan pettämisestä. ”Valtio ei täytä velvoitteitaan, vaan luo sekasortoa.” Ratkaisuksi Solzhenitsyn esitti vallan siirtämistä keskushallinnolta paikallistasolle. Venäjällä olisi hänen mielestään rakennettava uudelleen ennen kommunistivaltaa vallinnut paikallinen itsehallintojärjestelmä, semstvo. (hs 29.10.1994)

Entä jos Venäjä sittenkin sallisi Dligenskin ja Starovoitovan ajatusten pohjalla kolmannen vaihtoehdon tapahtua?

Kolmannessa vaihtoehdossa Venäjä jakautuisi kansallisesti, kulttuurisesti ja ideologisesti yhtenäisiin talousalueisiin, joita voi nimittää esim. ihmisen ja yhteiskunnan välisiksi 'älykkäiksi' suhteiksi, fraktaalimalleiksi tai - länsimaisessa sanastossa - ekokyliksi. Ne olisivat itsenäisiin tuotantolaitoksiin ja ihmisyhteisöihin perustuvia sekä itse muotoutuvia ja tavoittelisivat jonkinasteista omavaraisuutta noudatellen kestävän kehityksen periaatteita. Tällaisessa yhteisössä kehitystä eivät enää määrää "keskuspankkijohtoinen rahan arvon säilyttämiseen pyrkivä talouspolitiikka" eikä julkisia menoja karsiva valtio, kuten Jakobsonin visiossa (hs 16.4.1992).

Jakobson itsekin kysyy, onko Euroopassa viime vuosina tapahtunut muutos "suhdanneluontoinen heilahdus" vai "tieteellis-teknisen kehityksen aikaansaama peruuttamaton rakennemuutos". Hän on ilmeisesti yhä edellisen vaihtoehdon kannalla, koska perää Venäjälle "hyvää sotalaitosta" ja apua muualta, ennen kaikkea EY:ltä.

Kaukasian valtiot eivät suinkaan ole kehitysmaita vaan ”siirtymävaiheen talouksia”. Mutta siirtymävaiheita mihin? Onko Eurooppa menossa ylivaltiolliseen federaatioon? Globaaliin kansainyhteisöön? Vai olisiko vielä toivoa taloudellisesti omavaraisista yhteisöistä, jotka harjoittavat transsendentaalisia yhteyksiä tunnuksella henkinen on globaalia, aineellinen on paikallista?

Ekofilosofit ja tulevaisuuden tutkijat aukovat uria

Kolmannen tien teoreettista taustaa ovat kehitelleet mm. tulevaisuudentutkijat ja ekofilosofit. Venäjän tutkijoitten puheissa kolmas tie, kestävä kehitys ja pehmeä teknologia, loistavat vielä poissaolollaan. Valitettavasti sovjetologit, kremlologit tai russologit pohtivat yhä vain suhdanneluontoisia heilahduksia - onko nousussa kapitalistinen markkinatalous vai barbaarinen anarkia. Peruuttamaton rakennemuutos saatikka kolmannen vaihtoehdon pohtiminen itänaapurin pelastamiseksi ei kuulu heidän visioihinsa. Ulkoministeriön erikoistutkija Ilmari Susiluoto suositteli suomalaisille perinteistä 'ekokonsultointia' - nykyaikaisten (ja kalliitten) ilman- ja jätteenpuhdistuslaitosten rakentamisen tietotaidon vientiä. Kannattaisiko kuitenkin puuttua jo syihin eikä seurauksiin? Esimerkiksi Venäjän hajautettuun jätehuoltoon loistavasti sopivia, ilman vettä ja sähköä toimivia rumpukompostikäymälöitä. WC:n täysin korvaavia laitteita, on kehitetty jo riittävän pitkälle myös kaupunkiympäristöön.

Suomella on runsaasti mahdollisuuksia toimia infrastruktuurin ekoremontin hovihankkijana: Suomalainen auto- ja pyöräteiden rakennustekniikka sopii hyvin käytettäväksi myös Venäjän ankarissa olosuhteissa. Neuvostoliiton aikana suomalaisilta yrityksiltä puuttui rohkeutta ehdottaa “ihannevaltiolle” parempaa teknologiaa. Nyt on aika rakentaa rohkeasti malliyhteisöjä, ei vain allekirjoittaa sopimuksia.

Keskittämisellä voidaan mainiosti tehostaa koneistojen käyttöä ja hallintaa, mutta piipputeollisuuden aikakausi on vaihtumassa saarekkeiseksi informaatioyhteiskunnaksi. "Jos haluamme huolehtia luonnon resurssien säilymisestä ja tulevien sukupolvien tarpeista, siihen täytyy löytyä parempia keinoja kuin kansainvälisen kaupan lisääminen", kirjoittaa tulevaisuudentutkija Markku Malkamäki (hs 2.6.1992). Hänen mukaansa paikallisen väestön tulee vahvistaa paikallista taloutta, koska se pystyy huolehtimaan ympäristöstään paremmin kuin kansainväliset rahoituslaitokset tai monikansalliset yritykset.

Miksi ei keskustella kestävästä kehityksestä entisen Neuvostoliiton raunioille? Miksei kannusteta ekologisen ja eettisen mallimaan syntymistä alueelle, missä tuotanto on joka tapauksessa aloitettava nollasta? Kalleimmat tuotantotekijät eli runsaat luonnonvarat ja peruskoulutetut ihmiset ovat jo paikalla. Miksi markkinoida idän suuntaan jo lännessäkin sietämättömäksi osoittautunutta talousjärjestelmää? Parlamentaarinen järjestelmä on luotu aikoinaan toisenlaista yhteiskuntaa varten, samoin markkinatalous on aikansa elänyt. Kenen tulisi markkinataloudessa olla kiinnostunut pitkäaikaisista seurauksista? Teollisuuden rationaalisuuteen ei kuulu vastuun ottaminen kokonaisuudesta. Demokraattista poliittista päätösten tekoa ohjaa neljän vuoden vaalijakso.

Lännessä poliittisen järjestelmän reuna-alueilla on hitaasti muodostumassa kolmas ohjausinstanssi, nimittäin kriittiset kansalaiset, kuluttajat, asianajajat, toimittajat, mutta koska Venäjällä puuttuvat perinteisetkin ohjausmenetelmät, ei kansalaisaktivismista ole markkinoiden säätelijäksi.

Rion ympäristökonferenssin vetäjänä toiminut Maurice Strong totesi jo 1970-luvulla Suomessa käydessään, että Suomesta voisi tulla ekologinen mallivaltio. Tätä ei silloin otettu lainkaan todesta. Venäjällä tuotanto on joka tapauksessa aloitettava liki nollasta, joten miksei nyt olisi mahdollista kannustaa Venäjää ryhtymään ekologiseksi ja eettiseksi mallimaaksi? 

Tulevaisuuden luova kaaos

Vaikka tällaisen superyhteiskunnan jokainen osa-alue toimisi rehellisesti ja vastuullisesti, jää vastuun ottaminen kokonaisuudesta mahdottomaksi. Orgaanisessa aineessa tapahtuu selektiota. Yhteiskunta toimii kuin mosaiikkitaulu, yhden mosaiikkipalan häviäminen vaikuttaa kaikkien muiden paikkaan ja värisävyyn.

Saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Ralf Dahrendorfin mukaan vanhojen hallintojärjestelmien tilalle on tulossa 'luova kaaos', jolla politiikan tutkija tarkoittaa elämistä valtiollisen hallitusvallan ulkopuolella, sosiologi ihmisten ja ihmisen ja työn välisen vieraantumisen vähentämistä ja ekologille älykkään tuotannon aloittamista. Nykyajan ekologit ovat todistaneet, että orgaanisella kokonaisuudella on mukautumiskykyä ja luovuutta, joka noudattaa selvästi erilaista logiikkaa kuin kansainvälinen työnjako ja markkinatalous. Yhteiskuntaa ei voida hallita mekaanisesti kuin konetta.

Mitä keskittyneempi järjestelmä on sitä tuhoisampi se on yksilölle. Mitä enemmän työnjakoa järjestelmä soveltaa, sitä vaarallisempi se on kokonaisuudelle.

Alistettu ja aloitekyvytön kaupunkilainen

Ympäristön romahtamisen lisäksi Venäjällä on ongelmia kansalaisten maailmankuvan muotoutumisessa. ”Äärimmäinen pragmatismi on läpäissyt kaikki ideologiat”, sanoo Zolotuski Venäjän kirjailijaliitosta (hs 14.4.1992). Vahvin organisaatio armeijan jälkeen on mafia. Panslavismi on nousemassa, kun "vanha ylväs kansakunta joutuu päivästä toiseen elämään kerjäämällä". Almut synnyttävät uusia aggressioita. Nuorilta puuttuu oma-aloitteisuus ja on vaarana, että raamattu-uskonto voittaa alaa uuden vapauden kulttuurin sijasta. Raamattu oli vuonna 1989 Viron bestseller-kirja. Sensurointia ei toteuta enää sosialismin yksinoikeus vaan aineiston myyvyys. Tai ainakin näin kuvitellaan. Tosiasiassa esimerkiksi vuoden 1992 budjetissa lehdistötukea lisättiin moninkertaisesti verrattuna esimerkiksi sairaalakulujen tukeen. Lehdistötuessakin on selvä Brzezinski/Jakobson linja: paikalliselle lehdistölle 15 prosenttia ja valtakunnalliselle 85 prosenttia tuesta.

Taloudellinen hätä on lisännyt ihmisten kasvottomuutta ja suunnatonta vihaa. Jouko Kajanoja kertoo tavanneensa Pietarissa Homo Sovjeticuksen, alistetun ja aloitekyvyttömän ihmisen. Samoja attribuutteja käyttävät ekofilosofit esitellessään saastealueilla asuvia länsieurooppalaisia. Ilman ja ravinnon sekä tiedotusvälineiden välityksellä tulevat saasteet eivät tee ihmistä aggressiiviseksi ja innokkaaksi ajamaan muutosta, vaan hän lamaantuu ja vaipuu vähä vähältä apatiaan. Puhutaan tertiäärisestä nationalismista. Se ei ole verrattavissa vuosisadan alun kansallisiin vapautusliikkeisiin. Uusi nationalismi syntyy taloudellisesta ahdingosta ja tulee esille nk. etnisenä barbariana. Koska tulevaisuudessa kamppailu olemassaolosta käy yhä kovemmaksi, on oletettavissa, että myös tertiäärisen nationalismin menetelmät kärjistyvät.

Suomen pankin ja elinkeinoasiamiesten lausuntoja Venäjän tilanteesta on surullista lukea. Talous ja kilpailukyky kasvaa, globalisaatio edistyy, huimia tuloja - kun samaan aikaan asukkaiden keskipalkka on 300 euroa, eläkeläiset saavat yhä 90 euroa kuussa. Osa kansasta ja muutama neliökilometri Moskovan ja muiden suurkaupunkien keskustoista rikastuu huimasti. Tänä päivän joka kolmas venäläinen elää eksistenssiminimin alapuolella. Vielä surullisemmaksi tulee kansainvälisten markkinoiden innokkuudesta kytkeä Venäjä samaan globalisaation Titaniciin, missä länsimaat istuvat. Miksi Venäjän pitäisi seurata taloudellisen kilpailukyvyn ja globalisaation logiikkaa, vaikka vain länsimaat uskovat tulevaisuuden vapahtajan astelevan siitä suunnasta?

Yksi tapa ajatella lähestyy loppuaan. Olemassa olevat tulkintakehykset eivät ole enää sovitettavissa yhteen yhteiskunnallisten ongelmien kanssa. Tarvitaan uudenlaista rationaalisuutta, kestävän kehityksen ajattelua. Ongelmista ei voi selvitä keskittämällä, teknistämällä, tuottamalla ja mekanisoimalla yhä enemmän.

Koska sanoilla on se vaarallinen ominaisuus, että ne keräävät lisämerkityksiä ja sivutarkoituksia siitä ympäristöstä, missä niitä käytetään, Venäjän kolmas vaihtoehto, ekologinen vallankumous, toimii paremmin malliyhteisöjä rakentamalla kuin sopimuksia allekirjoittamalla.

****

Espoo 5.9.1995
Urpo Kivikari
Turun kauppakorkeakoulu

Tiedoksi: Professori Uolevi Lehtinen Tampereen yliopisto

Koska "kirjallinen esitys ei tullut ajoissa", Elina Kivi pyysi minua postittamaan oheisen materiaalin suoraan sinulle.
Kiitän Teitä mahdollisuudesta osallistua suomalaiseen tutkijatapaamiseen idänkaupasta myös ekologian, feminismin ja taloudellisen omavaraisuuden perspektiivistä. Ohessa on lyhennelmä siitä aineistosta, jonka toimitin Suomen Akatemialle sen päättäessä kohentaa 21 miljoonalla markalla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Oheinen tutkimussuunnitelmani sai Suomen Akatemian asiantuntijalausunnoissa puoltavat äänet, mutta kun päätettiin rahoittaa vain järjestäytyneitä tutkimushankkeita, jäin yksin.
Olen iloinen jos voin esitellä näkemyksiäni joko tutkimushankkeen kannalta tai seuraavanlaisesti:
1. Paikallinen omavaraisuus versus kansainvälinen työnjako kestävän kehityksen kannalta
2. Venäjän perinne ja omaleimaisuus yksityisyyttä ja ekologista kestävyyttä suosivan "puuhastelun" malliesimerkkinä.
Kuten ensimmäisessä kirjeessäni kerroin, haluaisin tutustua muihin suomalaisiin tutkijoihin ja saada kontaktiverkoston niihin, jotka ovat kiinnostuneita paikallisen omavaraisuuden kehittelystä Venäjän talousreformin yhteydessä vastapainona kansainväliselle kilpailulle ja työnjaolle.
Tilaisuutenne tarkoitus on
a) tarkastella kriittisesti muuttuneen idänkaupan tutkimustoiminnalle asettamia vaatimuksia,
b) kehittää kontaktiverkostoa idänkaupan tutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden ja muiden tutkijoiden välillä.
Kuulen mielelläni kommentteja oheisista artikkeleista ja osallistun yleiseen keskusteluun. En pelkää kritiikkiä, hiljaisuus ympärilläni kammoksuttaa.
(ei vastausta)