Venäjän tulevaisuus kyläyhteisön varassa
Neuvostoliiton oppi-isä Karl Marx pohti Venäjän kohtaloa vuonna 1881 historiallisista lähtökohdista: ”Puhtaasti taloudelliseltakin kannalta Venäjä voi löytää ulospääsyn maanviljelyn umpikujasta ainoastaan kyläyhteisöään kehittämällä. Yritykset selvitä umpikujasta englantilaisittain kapitalistisen vuokran avulla olisivat turhia, sillä järjestelmä on Venäjän maatalousolojen vastainen.”
Marxilla oli myös ehdotus venäläiseen kulttuuriin sopivasta mallista: ”...kyläyhteisöstä tulee kohta aines, joka uudelleen synnyttää venäläisen yhteiskunnan ja osoittaa sen paremmuuden niihin maihin verrattuna, jotka vielä ovat kapitalistisen järjestelmän ikeessä.”
Kropotkin
kirjoittaa 1920 (Kirje läntisen Euroopan työläisille): Imperialistinen
Venäjä on kuollut, eikä sitä herätetä henkiin. Noiden eri provinssien
tulevaisuus on liittovaltiossa. Tämän liittovaltion osat ovat
luonteeltaan toisistaan suuresti eroavia, kuten ne meistä, jotka
tuntevat Venäjän historiaa ja sen kansoja, hyvin tietävät. Kaikki
pyrkimykset yhdistää Venäjän Imperiumin luontaisesti irralliset osat
uudelleen yhden keskusvallan alaisuuteen on jo ennalta tuomitut
epäonnistumaan. Siksi olisi soveliasta, että länsimaat tunnustaisivat
kaikkien entisen Venäjän imperiumin osien oikeuden itsenäisyyteen.
Alueellista itsenäisyyttä kehityksen edistäjänä on korostanut myös demokratian oppi-isä Montesquieu yleisellä tasolla: ”Demokratialle on tunnusomaista, että sen piiriin kuuluu vain pieni alue. Suuressa tasavallassa yleinen etu on uhrattava tuhansille yksittäisille eduille. Etuihin myönnetään poikkeuksia ja joillekin koituu etuja sattumalta. Pienessä tasavallassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä. Siksi väärinkäytöksiltä vältytään paremmin ja rikkomuksien salaaminen on vaikeampaa.”
Nykyajan ekopoliitikot yhtyvät Marxin ja Montesquieun oppeihin: mitä keskittyneempi järjestelmä, sitä enemmän tuhoa yksilölle, mitä enemmän työnjakoa, sitä vaarallisempi kokonaisuudelle. Ekologisesti kestävässä elämänmallissa tulevaisuuden avainsanoja ovat desentralisaatio, autarkia, fysiosentrisyys, partisipaatio.
”Yhtäältä
Venäjää leimaa vahva suurvaltahenkisyys. Samaan aikaan maan eri
puolilla on vahvaa regionaalista ajattelua ja alueellisten etujen
verkostot toimivat loistavasti.” (Arto Luukkanen, Suomi Venäjän
taskussa 2010)
Prof.
Osmo Jussila kysyi 1800-luvun Venäjää tutkiessaan, mikä merkitys
luonnolla ja ilmastolla on valtakunnan kehitykseen.
Venäjän historiallinen duaalitalous
Venäläiset ovat aina eläneet pelottavan keskusvallan ja kylämäisen paikallishallinnon duaalitaloudessa. Venäjä on feodaalinen klaaniyhteiskunta, Petri Makinowia lainaten.
Vuoden 860 tienoilla kutsuivat Venäjän alueella asuvat heimot viikinkejä hallitsemaan aluettaan. Aina sen jälkeen keskuksille annettiin mieluisasti valta suojella aluetta ulkoisilta ja sisäisiltä hyökkäyksiltä. Kansalaiset elivät melkoisesti omaa elämäänsä. Jopa suoraan kansanvaltaan verrattava vetshe-kokous kukoisti erityisesti Novgorodin ja Pihkovan alueilla vapaiden miesten kansalaiskokouksena. Kasakoilla oli iät ja ajat itsehallinto .Valtiaina olivat milloin tataarit, milloin tsaarit, milloin keskuskomitea.
Vielä vuonna 1927 kuului yhdeksän kymmenestä taloudesta mir-järjestelmään, jossa asioista päätettiin kyläyhteisössä. Toisin kuin individualistisessa lännessä, missä päätökset tehtiin äänestämällä, mirin piirissä yksimielisyys saavutettiin sobornostin, keskinäisen harmonian hengessä, jonka pohjana oli luonnollinen yhteisöllisyys, verkostot ja yhteisvastuu. Vuoteen 1927 saakka kyläkokouksen vaikutusvalta oli suurempi kuin neuvostovaltion konsanaan. Osa maatöistä tehtiin yhdessä ja verot maksettiin luontaistuotteina. Slavofiilien piireissä pidettiin valtiota jopa vieraana elementtinä venäläisyydelle, olihan valtiokin perustettu vapaaehtoisuuden pohjalta, kun varjagit (viikingit) kutsuttiin Venäjälle hallitsemaan. Varjagit eivät tulleet valloittajina. Valtio käsitettiin lähinnä ”ulkopuolisena vartiointiliikkeenä” (Timo Vihavainen 2007).
Niinpä ei ole ihme, että venäläiset valtiofilosofit pitivät Venäjää esimerkkinä vapaudesta ja osoittivat, kuinka sen sijaan 1800-luvun Euroopassa riistettiin kansalaisten vapautta kaksinkertaisesti. Valtiolla oli väkivaltakoneisto ja sen lisäksi kansalaisia velvoitti yhdenmukaisuuden paine, pikkuporvarillisuuden henki, jonka tukahduttava keskinkertaisuus tappoi spontaanin luovuuden ja poikkeavuuden. Samaan aikaan Venäjällä vallitsi arkielämän ja elämäntyylin vapaus. Vapautta tarkasteltiin yhteiskunnallisena, ei pelkästään valtiollisena vapautena. Venäläiset elivät heidän mielestään vapaampina kuin eurooppalaiset valtiota palvovat orjat. (Aleksandr Herzen, Nikolai Berdjajev, Maksim Gorki, Mihail Bakunin)
Vuonna 1917 bolsevikit voittivat iskulauseella ”Kaikki valta neuvostoille”. Leniniä tukeneet alueelliset johtajat uskoivat maakuntien saavan vihdoinkin autonomian. Menshevikien iskulauseessa vaadittiin valtaa lakia säätävälle kokoukselle.
Rauhantutkija Johan Galtungin mukaan kansoilla on elefantin kokoinen muisti, ihmisellä vain ihmisen kokoinen muisti. Venäläisillä on vahvat juuret ja infrastruktuuri paikallisissa lähes omavaraisissa kyläyhteisöissä. Tänäkin päivänä vain kaksi kolmesta työikäisestä on mukana rahataloudessa.
Demokratia-tutkimukset osoittavat, että venäläiset näkevät eduskunnan kansan ja hallitsijan välisenä neuvoa antavana keskustelupaikkana. Vahva hallitsija tekee itsenäisesti päätökset, virkamiehiin ja poliitikkoihin ei voi luottaa. He eivät arvosta äänestyspäätöksiä, koska niissä ajetaan aina jonkun ryhmän etuja ja jätetään toiset, yleensä vähävaraiset, vähemmälle.
Menneinä vuosikymmeninä perinteisiä yhteisöllisiä muotoja on palautettu, ei poistettu. Keski-Aasiassa kolhoosit ja sovhoosit oli perustettu niiden yhteisöllisten ja heimoperäisten järjestelmien päälle. Adaptiosta esimerkki on Mahalla, Uzbekistanin ja Tadzhikistanissa naapuristo ja kortteliyhteisö. Venäläiset virkamiehet tekivät niihin uudelleen järjestelyjä, mutta eivät tuhonneet niiden perinteistä sisältöä.
Venäjän tutkimus on yksipuolistunut
Kauan
on kulunut siitä, kun tieteellistä tutkimusrahaa myönnettiin
Venäjän sielun maiseman tutkimukseen.
Venäjän tutkijat tietävät, että Venäjä on paikallistalouksien valtio, kuitenkin EU- ja Maailmanpankkirahoitteiset tutkijat yrittävät keksiä keinoja Venäjän nitomiseksi maailmankauppaan. Kyse on kahdesta maailmankuvasta. Toisen mukaan kehitys kulkee eteenpäin integraation ja kansainvälistymisen myötä. Toisen mukaan paikallisten olosuhteiden vahvistaminen varmistaa selviytymisen tulevaisuudesta.
Suomen pankin ja elinkeinoasiamiesten lausuntoja Venäjän tilanteesta on ollut surullista lukea. Talous ja kilpailukyky kasvaa, globalisaatio edistyy, huimia tuloja - kun samaan aikaan asukkaiden keskipalkka on 300 euroa, eläkeläiset saavat yhä 90 euroa kuussa. Osa kansasta ja muutama neliökilometri Moskovan ja muiden suurkaupunkien keskustoista rikastuu huimasti. Joka kolmas venäläinen eli vuosituhannen vaihteessa eksistenssiminimin alapuolella.
Vielä surullisemmaksi tulee kansainvälisten markkinoiden innokkuudesta kytkeä Venäjä samaan globalisaation Titaniciin, missä länsimaat jo istuvat. Miksi Venäjän pitäisi seurata taloudellisen kilpailukyvyn ja globalisaation logiikkaa, vaikka vain länsimaat uskovat tulevaisuuden vapahtajan astelevan siitä suunnasta?
Vielä 1980-luvulla kirjoitettiin Venäjän mittavista ympäristövaurioista ja niistä tehtiin tutkimuksia. Venäjää kohtaavaa peruuttamatonta ympäristökatastrofia ei lie kukaan kiistä. Kuvastavaa tekniikan kannalta on, että lähes 90 prosenttia puunjalostustehtaista toimii 1930-luvun tekniikalla. Ihmiselle tilanne on käymässä uhkaavaksi: yhdeksän kymmenestä suurkaupunkilapsesta syntyy kroonisesti sairaana.
Lueskellessani länsimaisten poliitikkojen arviointeja Venäjän tulevaisuudesta, kummastelen arviointien markkinahakuisuuta. Maailma ympärillämme muuttuu. Eikö uusilla näkökulmilla ole osaa eikä arpaa Venäjän tulevaisuutta tutkivien keskuudessa? Yksi tapa ajatella lähestyy loppuaan. Olemassa olevat tulkintakehykset eivät ole enää sovitettavissa yhteen yhteiskunnallisten ongelmien kanssa. Tarvitaan uudenlaista rationaalisuutta, kestävän kehityksen ajattelua. Ongelmista ei voi selvitä keskittämällä, teknistämällä, tuottamalla ja mekanisoimalla yhä enemmän.
Moskau News -lehdessä (8/1992) niin amerikkalainen sovjetologi Zbigniev Brzezinski kuin Venäjän entinen ulkoministeri Andrei Kosirev pitivät Venäjän pelastuksena modernia markkinataloutta. Brzezinski näki uhkana muussa tapauksessa, että miljoonat työttömät nostattavat esiin imperiaalisen, nationalistisen ja sovinistisen Venäjän. Kosirevin mukaan voivat vain patriootit ja yltiöisänmaalliset estää Venäjän nousun johtavien valtioiden joukkoon.
Yhtä vaihtoehdottomia ratkaisuja esitti Max Jakobson: "Tämän päivän maailmassa Venäjällä on vain yksi tie hyvinvointiin: osallistuminen kansainväliseen työnjakoon markkinatalouden pohjalta. Toinen mahdollisuus on Venäjän sulkeutuminen kuoreensa ja vajoaminen entistä syvemmälle takapajuisuuteen." (hs 26.1.1992 Uusi ja vanha vastakkain).
Markkinoiden ja sekasorron välissä on olemassa kolmas vaihtoehto?
Venäläisillä
tutkijoilla on toisenkin laisia mielipiteitä. German Diligenski
kiisti artikkelissaan Radikalismi vai
kompromissi, että olisi olemassa vain kaksi vaihtoehtoa - demokratia tai
anarkia. Koska venäläiset valtarakennelmat ja
toimintaperiaatteet ovat autoritäärisiä, todellinen ongelma on hänen
mukaansa toisaalla: "Kehittyvätkö uudistukset niin, että ne
sallivat todellisen taloudellisen moninaisuuden, joka edistää
uusien sosiaalisten ryhmien syntymistä ja tuo mukanaan uuden
demokratisoitumisen aallon, vai kannustaako se uuden
markkinataloudellisen ja valtioon sitoutuneen monopolin syntymistä?"
Diligenskin mukaan kansalaisten ja virkamiesten välille on
löydettävä kompromissi. (Moskau News 8/1992)
Myös Venäjän parlamentin kansanedustaja Galina Starovoitovan mielestä kansalaisten ja virkamiesten yhteistyö esim. yhtenäisten talousalueitten muodostamiseksi paikallistasolla on välttämätöntä. Koska maan infrastruktuuri eli tiet, telepalvelut ja polttoaineen saatavuus on kehno, ei Venäjää voi hallita keskitetysti, vaan paikallisille alueille on annettava enemmän valtaa ja vastuuta. Hänen mukaansa kaaoksen estämiseksi on muodostettava yhtenäisiä talousalueita.
Entä jos Venäjä joskus sallisi Dligenskin ja Starovoitovan ajatusten mukaisesti kolmannen vaihtoehdon tapahtua? Venäjästä ei tulisikaani globaali markkinatalous, mutta ei myöskään sulkeutunut harvainvalta? Tällaisessa yhteisössä kehitystä eivät enää määrää "keskuspankkijohtoinen rahan arvon säilyttämiseen pyrkivä talouspolitiikka" eikä julkisia menoja karsiva valtio, kuten Jakobsonin visiossa (hs 16.4.1992).
Jakobson itsekin kysyy, onko Euroopassa viime vuosina tapahtunut muutos "suhdanneluontoinen heilahdus" vai "tieteellis-teknisen kehityksen aikaansaama peruuttamaton rakennemuutos". Hän oli ilmeisesti edellisen vaihtoehdon kannalla, koska peräsi Venäjälle "hyvää sotalaitosta" ja apua muualta, ennen kaikkea EU:ltä.
Valitettavasti sovjetologit, kremlologit tai russologit pohtivat kautta rinnan yhä vain suhdanneluontoisia heilahduksia - onko nousussa kapitalistinen markkinatalous vai barbaarinen anarkia. Peruuttamaton rakennemuutos saatikka kolmannen vaihtoehdon pohtiminen itänaapurin pelastamiseksi ei kuulu heidän visioihinsa.
Kaukasian valtiot eivät suinkaan ole kehitysmaita vaan ”siirtymävaiheen talouksia”. Mutta siirtymävaiheita mihin? Onko Eurooppa menossa ylivaltiolliseen federaatioon? Globaaliin kansainyhteisöön? Vai olisiko vielä toivoa taloudellisesti omavaraisista yhteisöistä, jotka harjoittavat transsendentaalisia yhteyksiä tunnuksella henkinen on globaalia, aineellinen on paikallista?
Matkailun elämystuotannon osaamiskeskuksen kehitysjohtaja Miikka Raulo kertoo, että sosiaalinen media on poikkeuksellisen tärkeä venäläisille. ”Venäläiset ovat Euroopan aktiivisin somekansa. Neuvostoaikoina luotettavaa tietoa sai vain lähipiiriltä. Some jatkaa sitä perinnettä. Venäläisille ei voi tuputtaa perinteisiä mainoksia. Sosiaalinen media soveltuu paremmin asiakkaiden palveluun. Kielitaito ei yksin riitä: Venäläisten kanssa keskustelevan pitää tuntea paikallinen kulttuuri." (hs 6.7.2012)
Minkälainen olisi kolmannen vaihtoehdon Ekovenäjä?
Kolmannessa vaihtoehdossa Venäjä jakautuisi kansallisesti, kulttuurisesti ja ideologisesti yhtenäisiin talousalueisiin, joita voi nimittää esim. ihmisen ja yhteiskunnan välisiksi 'älykkäiksi' suhteiksi, fraktaalimalleiksi tai - länsimaisessa sanastossa - ekokyliksi. Ne olisivat itsenäisiin tuotantolaitoksiin ja ihmisyhteisöihin perustuvia sekä itse muotoutuvia ja tavoittelisivat jonkinasteista omavaraisuutta noudatellen kestävän kehityksen periaatteita.
Keskitetty, ylhäältä päin hallittu ja ulkopuolelta lakeihin ja sopimuksiin sidottu järjestelmä on osoittanut mahdollisuuksiensa rajat niin itäisessä hajoamisprosessissa kuin läntisissä kriiseissä. Koska pienessä yhteiskunnassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä, ollaan valmiita tinkimään yksityisestä mielihyvästä. Energian ja aineen kierrätys voidaan yhdistää järkevästi vain pienissä verkostoissa. Pienyhteisö huolehtii jäsenistään parhaiten sekä sosiaalisesti että taloudellisesti.
Mitä enemmän ihmiset voivat tehdä kotona ja järjestää palveluita toinen toisilleen, hoitaa lapsia ja sairaita, työskennellä ja laiskotella yhdessä, sitä vähemmän he tarvitsevat yhteiskunnan kalliita palveluja näihin tarkoituksiin. Ihmisten omatoimisuus ja omaehtoisuus luo uusia mahdollisuuksia. Valtion kovankaan sektorin ei tarvitse kilpailla vimmatusti maailmanmarkkinoilla. Energiaa ja luonnonvaroja voidaan säästää ja näin vähentää riippuvuutta maailmantaloudesta.
Venäjän keskeinen remonttikohde on infrastruktuuri - liikenteen, tietoliikenteen, energiahuollon sekä vesi- ja jätehuollon järjestäminen. Onko järkevää sijoittaa esimerkiksi vesiklosetin kemialliseen ja mekaaniseen puhdistamiseen, kun maailman edistyksellisimmillä alueilla siirrytään jo kuivakäymälään? Parantaa kaupunkien toimivuutta, kun mammuttimaisia lähiöitä aletaan muualla purkaa? Tai saneerata jättitehtaiden päästöjä, kun massatuotanto ja uusiutumattomien kivilajien työstäminen on yhä kyseenalaisempaa?
Atomienergiajärjestö IAEA:n raportti on mainio osoitus siitä mitä seuraa, jos ihmiset voivat itse tehdä päätöksiä. Raportissa todetaan: "Entisen Neuvostoliiton läpi pyyhkäissyt demokratia-aalto on murentanut virallista tukea ja johtanut kymmenien ydinvoimaloiden rakentamisen peruuttamiseen."
(ylllä oleva juttu on kirjoitettu vuonna 1993, mutta ei löytänyt julkaisijaa Suomessa)
Puutarhakaupunki kuuluu venäläiseen kulttuuriin
Koska
Venäjällä on erilainen perinne suhtautumisessa kollektiiviseen
omaisuuteen ja kollektiiviseen työntekoon, ovat länsimaissa
hapuilevia askeleita ottavat ekokylät ja permakulttuurikylät
saaneet Venäjällä uuden muodon sukutila-nimellä, rodina (henkinen
sukulaisuus), ja jopa niin suuren suosion, että malleja sovelletaan
lännessäkin. Kaksi on ylitse muiden: liikemies Vladimir Megren
kehittämä Anastasia sukutilaliike ja siperialaisen opettajan,
Vissarionin, luoma maailman suurin ekokylä Ekopolis. Venäjän kolmas vaihtoehto, ekologinen
vallankumous, toimii paremmin malliyhteisöjä rakentamalla kuin
sopimuksia allekirjoittamalla.
Anastasia-liike pyrkii perustamaan puutarhakaupunkeja, joissa elanto hankitaan ”sukutilalta”. Suku tarkoittaa omaa sukua siinä mielessä, että tonttia ei saa ostaa eikä myydä, mutta ennen kaikkea henkistä sukulaisuutta: samanmieliset ihmiset hankkivat maapalstan, joka sitten jaetaan perheille. Jokaiselle hehtaari maata.
Moskovalainen liikemies Vladimir Megre matkusti 1990-luvulla laivoineen Siperiaan ja tutustui siellä vanhaan omavaraiskulttuuriin. Hän kirjoitti kokemuksistaan kahdeksan kirjaa, joissa kertoi romaanin muodossa metsässä elävästä Anastasiasta, joka tuntee luonnonmukaisen elämän lait. Megren kirjoa on myyty Venäjällä miljoona kappaletta, Saksassa ja Itävallassa on perustettu Anastasia-kyliä, Kanadassa on valmistumassa elokuva ja keskustelupalstoja ideoiden levittämiseksi on kaikilla Itä-Euroopan kielillä. Ihmisiä kiinnostaa luonnonmukainen terveydenhoito, lasten kasvatus, puutarhan hoito ja jopa politiikka. Luettuaan Anastasiasta, ihmiset haluavat istuttaa puita, vaalia henkistä yhteyttä maahan ja muuttaa elämäntyyliään.
Nykyään tiloja rekisteröidään vielä Maatalous- ja kuluttajaosuuskuntien nimisinä, vaikka useiden alueiden uudisasukkaat haluaisivat rekisteröidä ne sukutiloiksi erotuksena maatilalle ja maanviljelykseen käytettävälle omaisuudelle. Duman päätöstä odotettaessa Anastasia liikkeen innoittamat tilat on rekisteröity myös keittiöpuutarhoina ja maaseutuasumuksina. Ne eivät ole kaupunkilaisten 10 - 20 aarin lomapaikkoja, datshoja tai tuotteiden myyntiin erikoistuneita maatiloja, vaan ekokyliä, joissa asukkaat suunnittelevat kestävästi yhteisen elämänsä. Noin 120 perhettä perustaa kylän yhdessä, koska jokainen tietää, miten vaikea on perustaa maatila yksin. Sukutiloilla rikkaimman 10 prosentin ja köyhimmän 10 prosentin välinen tuloero ei saa ylittää 1:6. Kaupungissa tuloero saattaa nousta 1:25. (Liikkeen The Earth -nettilehti perustettiin 16.2.2006, se ilmestyy kerran kuukaudessa ja sitä tehdään USA:ssa, Kanadassa ja Saksassa, julkaisija Elämän Energia yhtiö N.Y)
Liikkeen kuningasajatus ”hehtaari maata viljelykseen jokaiselle venäläiselle” on toteutunut Venäjällä osittain jo virallisestikin. Yhä suunnitellaan nukkumalähiöitä, vaikka niistä puuttuu sosiaalinen infrastruktuuri samoin kuin työpaikat.
Kun Valko-Venäjällä pidettiin syksyllä 2006 viides sukutila-kongressi, paikalla oli vieraita Venäjältä, Ukrainasta, Latviasta ja Liettuasta. Lähes jokaisessa venäläisessä kaupungissa on ryhmä, joka haluaa luoda sukutilan elääkseen paremmin ja terveellisemmin. Paikallishallintojen suhtautuminen liikkeeseen vaihtelee alueesta riippuen. Luganskin alueen viranomaiset olivat itsekin lukeneet Megren kirjat ja suhtautuvat positiivisesti vapaan maan luovuttamiseen.
Rodnajan ekokylän kokouksessa Vladimirissa 2006 oli läsnä valtionkin edustaja. Siellä laadittiin vetoomus presidentti Putinille, että jokaiselle venäläiselle annettaisiin hehtaari maata ja siihen perimysoikeus, mutta ei myyntioikeutta ja että sukutilojen tuotteita ei verotettaisi. Liike vetosi presidentti Putinin allekirjoittamaan neljään viralliseen sopimukseen, joiden mukaan maassa kohotetaan erityisesti opetuksen, terveydenhoidon, maanviljelyn ja asuntotuotannon tasoa. Kesäkuussa 2007 järesettiin kymmenes Sukutila akatemia.
Saksasta 60 venäjänsaksalaista kirjoitti syksyllä 2007 presidentti Putinille pyytäen maata sukutilaan. He kiirehtivät Venäjällä suunnitellun Kin's Domains Actin hyväksymistä ja olivat kaikki valmiita muuttamaan takaisin Venäjälle. Muissakin maissa on kiinnstuneita muuttajia. Sukutilojen rekisteröinti pyritään saamaan laillistettua.
Valtiovalta alkoi tukea uusia liikkeitä. Uuden lain turvin suurten maa-alojen ostaminen sukutilan nimiin on mahdollista. Elokuussa 2006 Ukrainassa hyväksyttiin laki, jonka mukaan jokainen voi myydä maataloustuotteita, jos maatilan koko on alle kaksi hehtaaria. Liikkeen edustajat pitävät tätä ensi askeleena sukutilojen toteutumiselle. Venäjän presidentti Dmitri Medvedev lausui varapääministerinä syksyllä 2007: "Idea sukutiloista (rodonoi pomestii) on erittäin positiivinen. Se sopii täydellisesti yhteen pyrkimyksessämme rakentaa Venäjälle pientaloja, yksikerroksisia taloja osana asuntorakentamispolitiikkaamme.” Hän edesauttoi syksyllä Uralin Slabodan ”sukutilan” perustamista kokeilualueeksi. Medvedev on kotisivuillaan vastaillut myös Vladimir Megreä koskeviin kysymyksiin.
Vladimir Megre on kehoittanut lukijoitaan kannustamaan Venäjän hallituksen yrityksiä kohottaa maan elintasoa ja tukemaan Yhtenäinen Venäjä - puoluetta Edinaja Rossiaja, jolla on samoja päämääriä kuin maatila-liikkeellä. Megre jatkoi: "Olemme tottuneet kritisoimaan viranomaisia ja menettäneet kyvyn arvostaa heidän positiivisia aloitteitaan.” Kun ylin virkavalta kehottaa työskentelemään maan tulevaisuuden yhteisestä imagosta, heitä ei tulisi vastustaa.
Vissarionin ekokylä Ecopolis on toinen mittava hanke. Kymmenessä vuodessa taigalle on muuttanut yli 4000 ihmistä Moskovasta ja muista Venäjän ja Ukrainan kaupungeista, Saksasta ja Hollannista. Muuttajat ovat rakentaneet koristeellisia hirsiasuntoja ja perustaneet puutarhoja, lastentarhoja, luonnonmukaisia terveyspalveluja, kouluja, työpajoja. He eivät käytä tupakkaa, alkoholia, lihaa tai maitoa. Heillä on oma valuutta.
Saksalainen filosofi Oswald Spengler kirjoitti viime vuosisadan alussa länsimaisen sivilisaation perikadosta. Hänen mukaansa uusi uljas sivilisaatio nousee Siperian hedelmällisille maille. Joko olisimme niin pitkällä?
14. huhtikuu 1993
Kansakunnan tapahtumien ennakointi
Kukaan
perinteisistä valtataistelua ja sopimuksia tutkineista
yhteiskuntatieteilijöistä ei pystynyt ennakoimaan Itä-Saksan
tapahtumia tai vuoden 1989 vallankumousta Moskovassa. Vallankumous
tuli tutkijoille täydellisenä yllätyksenä.
Iranin ja Irakin välisen sodan jälkeen Yhdysvaltojen puolustusministeriö ei palkannut lisää strategian tutkijoita eikä sotilasasiantuntijoita, vaan islamilaisen uskonnon ja koraanin tutkijoita.
Kun muutos perustuu utopiaan, mieltävät ihmiset muutoksessa käytettyjen sanojen ja symbolien merkityksen omaan henkilöhistoriaansa nojautuen. Kuka ei tunne tätä kansan historiaa, ei pysty ennakoimaan sen käyttäytymistä. Syvimpiä tuntoja ei ole kirjattu valtiollisiin sopimuksiin eikä vaalituloksiin.
Semanttisten ja semioottisten menetelmien avulla voidaan tehdä johtopäätöksiä merkityksen merkityksestä, ideasta asian takana.
Venäjän tulevaisuus?
Jos
halutaan ennakoida entisen Neuvostoliiton tapahtumia, mikä olisi se
kulttuuriperinne, jonka pohjalta tutkimus voitaisiin tehdä?
Ensimmäisenä tulee mieleen kommunistinen ideologia. Olihan Neuvostoliitossa usean sukupolven ajan päämääränä luoda uusi ihminen, jolla on 'kommunistiset periaatteet'. Sosialistinen ihmiskuva tarkoitti ahkeraa, yhteisen hyvän puolesta uhrautuvaa tinkimätöntä taistelijaa. Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mkaan. Mutta myös maailman herruutta tavoittelevaa taloudellista järjestelmää ja sosiaalista mallia hyvinvoinnista.
Semanttisilla menetelmillä voidaan osoittaa, että eniten käytetyt käsitteet kuten ideologinen taistelu, luokkataistelu, taloudellinen kilpailu ja sosialistinen vallankumous saivat venäjäksi käännettyinä erilaisen merkityksen kuin mitä esimerkiksi kommunistisen opin kehittäjä Karl Marx oli niille antanut. Neuvostoliitossa olivat käytössä marxilaiset termit, mutta niille annettiin paikallisia merkityksiä. Alitajuntaan varastoituneet esi-isien opit ilmaistiin uusilla sanoilla. Tämän mukaan venäläisillä ei olisikaan tarve maailmankuvan muuttamiseen kommunismin sorruttua, vaan vain sitä kuvaavien sanojen vaihtamiseen.
Neuvostoliiton olemassaolon aikana jatkettiin paternalismia eli valtio oli kaikkivaltias. 1900-luvulla opittiin kuitenkin sen lisäksi, että valtio huolehtii kansalaisista kehdosta hautaan. Paternalismin kielteisiä puolia, kuten ideologista opetusta ja poliittista painostusta, ei hyväksytty, mutta ohitettiin pienempänä pahana.
On helpompi säätää uusia lakeja ja määräyksiä kuin muuttaa vuosisatojen ja vuosikymmenien aikana muodostuneita totuttuja ajatusmalleja ja käyttäytymiskaavoja. Valtion pitäisi yhä vastata halvoista asunnoista, peruselintarvikkeista, maksuttomasta terveydenhoidosta, koulutuksesta, joukkoliikenteestä ja kulttuurista.
Uuden maailmankuvan muotoutumisessa on vaarallista, että vallassa ovat nyt teknokraatit. Vuoden 1989 vallankumouksessa ei vedottu utopioihin eikä oppi-isiin. Visionäärisiä aatteellisia johtajia ei ole päästetty julkisuuteen. Valtaapitävät muodostuvat niin kutsutusta harmaasta porukasta eli yliostolta tulleesta epäpoliittisesta teknokratiasta. Uramiehet ovat epäideologisia, liberaaleja, entisiä kommunisteja ja akateemisesti koulutettuja. Emotionaalisella ja intellektuaalisella tasolla useimmat eivät pysty edes käsittämään muutoksia ja niiden merkitystä.
Koska ongelmat ovat suuria ja erittäin syvällä, on pelättävissä, että valtaan nousevat ne, jotka käyttävät tunteeseen vetoavaa symboliikkaa ja retoriikkaa. Venäjällä voi saavuttaa luottamusta ja kuuluisuutta vetoamalla kansallistunteeseen, perinteeseen, kansakunnan suuruuteen ja merkittävyyteen. Rationaalinen ongelmanratkaisu ei ole mahdollinen. Jo vuonna 1975 Havel kyseli: ”Kuinka suuri onkaan kastroidun kansan moraalinen impotenssi?” Kun ihmisten kiinnostus politiikkaa kohtaan on nollissa, mistä muodostuu antipoliitikkojen politiikka? Ne jotka jo ennen vallankumousta tukivat pieniä uudistuksia ja osoittivat ymmärtämystä toisinajattelijoita kohtaan, istuvat nyt pienissä kellarikopeissaan.
Sanan assosiaatio
Dostojevskin
romaanissa Kuolemantalo venäläiset opettelevat sanan pääoma,
kapitaali sanasta kopital. Verbi kopitj tarkoittaa koota, säästää.
Yksi hyvin tavallinen iskulause oli Lenin on kuollut, mutta leninismi elää. Venäjän kielessä sana leninisma tarkoittaa myös Leninin vaimoa. Tavallinen venäläinen ymmärsi lauseella, että vaikka Lenin on kuollut, hänen vaimonsa kuitenkin elää ja jatkaa taistelua köyhien puolesta.
Neuvostoliiton alueella käytettiin 130 kieltä. Esimerkiksi burjatsien kielessä sana vallankumous käännettiin ksubiksal. Se tarkoittaa uskoa ja kohtaloa ja sen johdannaiset jälleensyntymistä tai muuttumista, hävittämistä, yksi johdannainen evoluutiota.
Sosialismi käännettiin sanoilla neyigem tsirum. Neugem tarkoittaa yhteisöä, kaikkia, tsirum lakikokoelmaa, järjestystä. Näin ollen kansalaiset marssivat yleisen järjestyksen puolesta silloin kun heidän lipuissaan luki sosialismin puolesta.
Sellaisten vierasperäisten sanojen kuten kommunismi, demokratia ja markkinatalous merkitystä ei tunneta. Markkinatalous ei tarkoita muuta kuin länsimaisen mallin mukaisiai täysiä kaupanhyllyjä. Demokratialla ymmärretään läntistä vaurautta ja muotia. Useimmat ajattelevat, että lännessä on saavutettu vauraus siksi, että siellä on toteutettu demokratiaa.
Vuodesta 1992 lähtien on Moskovan sosiologisessa tutkimuskeskuksessa Ostankinossa suoritettu seurantahaastatteluja yhteiskunnallisen tilanteen kehityksestä. Maailmankuvan pysyvyyttä osoittaa selvinten, että yli puolet moskovalaisista haluaa kutsuttavan itseään yhä toveriksi, ei herraksi tai rouvaksi.
Auktoriteettiusko ja alistuminen tulevat oikeaan valoon verrattaessa, miten moskovalaiset vastasivat kysymykseen: ”Mistä haet apua ja tukea, jos joudut hätätilanteeseen.” Ystävät, sukulaiset ja naapurit tulivat ensimmäisinä mieleen. Vasta työyhteisön, poliisin ja oikeusistuimen jälkeen tulevat kaupunginosavaltuutetut, kunnanjohtajat ja viimeisellä tilalla kansanedustajat. Syypäitä kurjaan tilanteeseen ovat yhtä paljon kommunistit kuin uudistuksia pitkittäneet virkamiehet. Lähes puolet toivoo kapitalistisen järjestelmän toteuttamista, mutta lähes yhtä moni uskoo, että uudistukset eivät ole mahdollisia mafian vuoksi (40 prosenttia) ja valtaan nousseiden virkamiesten ja poliitikkojen (35 prosenttia). Kolmas osa venäläisistä sanoo suoraan, että ei aio edes osallistua vaaleihin.
Miten voidaan kehittää uutta maailmankuvaa, kun ruokatilanne on se, että esimerkiksi maailmankuulussa Moskovan sirkuksessa katsojat ostavat ensin lipun ja menevät lippuluukulta suoraan makkarajonoon odottamaan väliaikaa?
Sanat muutoksen välineinä
Omassa väitöskirjassani olen laskenut niitä mahdollisuuksia, jotka aukenevat kouluttamalla ihmisille määrättyä oppirakennelmaa. Tulin siihen tulokseen, että opettamalla, ohjaamalla ja määräämällä voi intelligenttiin ihmiseen vaikuttaa. Koska kouluttaminen on kuitenkin sidottu sanoihin ja käsitteisiin, voi lopputulos olla vain yksilöllinen ja paikallinen. Koulutettu yhteiskunta hajoaa ”kielellisiksi pilviksi”, kuten ranskalainen semiootikko Lyotard on osoittanut. Yhtenäisyyttä on sitä vaikeampi muodostaa, mitä vieraampi teoria on inhimilliselle todellisuudelle.
Neuvostoliitossa suurta keskitettyä järjestelmää sanottiin ohjattavan tieteellisesti, tieteellisen kommunismin mukaisesti. Yhtenäisen kansan piti olla julkisessa elämässään kielellisesti yhtenäinen. Kieli oli ratkaisevassa asemassa, koska konkreettisia malleja tavoiteltavasta yhteiskunnasta ei ollut, oli vain kommunistisen yhteiskunnan visio, joka piti välittää kielen avulla. Luonteenomaista oli vankkumaton usko totaaliseen koneen ja tieteen pelastussanomaan. NKP:n puolueasiakirjoja lukiessani selkeni, että neuvostokommunistista suunnitelmataloutta ja sitä miten järjestelmä saattoi pysyä pystyssä 70 vuotta, lähes kolme sukupolvea, ei selittänyt marxilaisuuden ja leninismin, slaavilaisen perinteen ja bysanttilaisen kulttuurin tutkiminen. Ne kaikki jäivät varjoon tämän mekaanisen superkulttuurin rinnalla. Neuvostoliitto oli osoitus siitä, että kun on kyse orgaanisista prosesseista ja toimijana on ihminen eikä kone, mahtavakaan yritys hallita universaalin ideologian avulla ei onnistu. Historian suurin eksperimentti saada ihminen toimimaan koneen tavoin epäonnistui. Ideologisten käsitteiden seuraaminen eri aikoina ja eri yhteyksissä osoittaa, että Neuvostoliiton ulkopoliittisen teorian taustalla hallitsi kaksi kysymystä ylitse muiden: miten selvitä nälästä ja miten estää sota.
Kieli ei ole vähäpätöinen työkalu kun päämääränä on motivoida ja organisoida suuri massa toimimaan suunnitelmien mukaan. Ja mikäpä muu sen paremmin kuin seremoniat, kieli mukaan lukien, yhdenmukaistavat kaikki näyttelijät. Armeijassa, kirkossa ja byrokratiassa vaalitaan yhdenmukaista, jämerää ja täsmällistä kieltä. Kielen nostaminen jos ei vielä arvoon niin kuitenkin tutkimuskohteeksi syntyy aikana, jolloin aletaan puhua hajauttamisesta, desentralisaatiosta myös valtiossa.
Max Jakobsonin mukaan "aktiivinen" Venäjän tukeminen tarkoittaa, että ruoka-apu on kytketty "demokratian" ja "markkinatalouden" edistämistahtiin. Mihail Gorbatsovin lehdistöpäällikkö Andrei Gratshov on kirjoittanut, että venäläiset osoittavat samanlaista fanatismia uskoessaan nyt rajattomaan markkinatalouteen kuin aikanaan uskoessaan suunnitelmatalouteen. Andrei Kosyrev, Venäjän entinen ulkoministeri, puhuu Venäjän politiikan yhteydessä etikettien muutoksesta. Vanhoille asioille on annettu uusia nimiä.
Alistettu ja aloitekyvytön kaupunkilainen
Ympäristön romahtamisen lisäksi Venäjällä on ongelmia kansalaisten maailmankuvan muotoutumisessa. ”Äärimmäinen pragmatismi on läpäissyt kaikki ideologiat”, murehtii Zolotuski Venäjän kirjailijaliitosta (hs 14.4.1992). Vahvin organisaatio armeijan jälkeen on mafia. Panslavismi on nousemassa, kun "vanha ylväs kansakunta joutuu päivästä toiseen elämään kerjäämällä". Almut synnyttävät uusia aggressioita. Nuorilta puuttuu oma-aloitteisuus ja on vaarana, että raamattu-uskonto voittaa alaa uuden vapauden kulttuurin sijasta. Raamattu oli vuonna 1989 Viron bestseller-kirja. Sensurointia ei hoida enää sosialismin yksinoikeus vaan aineiston myyvyys. Tai ainakin näin kuvitellaan. Tosiasiassa esimerkiksi vuoden 1992 budjetissa lehdistötukea lisättiin moninkertaisesti verrattuna sairaalakulujen tukeen. Lehdistötuessakin on selvä Brzezinski/Jakobson linja: paikalliselle lehdistölle 15 % ja valtakunnalliselle 85 % tuesta.
Taloudellinen hätä on lisännyt ihmisten kasvottomuutta ja suunnatonta vihaa. Jouko Kajanoja kertoo tavanneensa Pietarissa Homo Sovjeticuksen, alistetun ja aloitekyvyttömän ihmisen. Samoja attribuutteja käyttävät ekofilosofit esitellessään saastealueilla asuvia länsieurooppalaisia. Ilman ja ravinnon sekä tiedotusvälineiden välityksellä tulevat saasteet eivät tee ihmistä aggressiiviseksi ja innokkaaksi ajamaan muutosta, vaan hän lamaantuu ja vaipuu vähä vähältä apatiaan. Puhutaan tertiäärisestä nationalismista. Se ei ole verrattavissa vuosisadan alun kansallisiin vapautusliikkeisiin. Uusi nationalismi syntyy taloudellisesta ahdingosta ja tulee esille nk. etnisenä barbariana. Koska tulevaisuudessa kamppailu olemassaolosta käy yhä kovemmaksi, on oletettavissa, että myös tertiäärisen nationalismin menetelmät kärjistyvät.
Kollektiivinen tietoisuus
Koska poliittinen toiminta alkaa ihmisestä, täytyy myös poliittisen toiminnan muuttaminen ja analysointi alkaa ihmisestä. Kielen semantiikka heijastaa ihmisen tarpeita. Minkälaisia tarpeita venäjän kieli heijastaa?
Antropologinen poliittinen teoria lähtee siitä, että ihmisten perustarpeet ymmärretään. Naiset ymmärtävät ihmisen biologiset perustarpeet kuten äitiyden ja isyyden merkityksen tulevalle sukupolvelle, turvallisuuden, terveyden, puhtaan ilman ja veden, kehon lämpötilan, unen. Ymmärtämiseen vaikuttaa kuulijan sosiaalinen ja poliittinen tausta. Onko ihminen syntynyt tähän maailmaan palvellakseen jotain keinotekoista valtiota? Kuinka moni tutkija vielä kirjoittaa yleisölle, jonka olettaa itsensä kaltaiseksi?
Vaihtoehtoja on turha esittää, ellei kyseenalaista sitä logiikkaa ja sitä maailmankuvaa, joka ohjaa vallitsevaa ajattelua. On asetettava kyseenalaisiksi ne rajoitukset, jotka on opittu itsestäänselvyyksinä, ja jotka ovat lukkoon lyötyjä oletuksia.
Liennytys perustui sopimuksiin ja sopimuksethan eivät poista epäilyjä. Eskalaatioteorioita tutkittaessa on havaittu, että epäluulolla ei ole loppua. Tietämättömyys ja väärinkäsitys ovat rauhan suurimpia esteitä, samoin kuin kateus ja epätasa-arvo.
Kun maailman toinen supervalta on poliittisesti hajonnut, mutta sotilaallisesti sillä on vielä entiset tuhoaseet tallella, on tarpeellisempaa kuin koskaan tutkia sitä mitä on ollut poliittisen järjestelmän takana. Norjalainen rauhantutkija Johan Galtung on kirjoittanut: ”Kansoilla on elefantin kokoinen muisti, ihmisellä vain ihmisen kokoinen muisti.” Neuvostoliittoon kuului satoja pieniä kansoja, joilla on oma elefantin muistinsa.
Tasavallan presidentti Mauno Koivisto on todennut, että on vaikea olla onnellinen aineellisessa puutteessa, mutta toisaalta ei pelkkä hyvinvointikaan riitä. Onnellisuus edellyttää uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Länsimainen suomettumiskeskustelu on tuonut esille pelon siitä, että länsimaita uhkaa bysanttilaisen kulttuurin invaasio. Siis mitä pelätään?
Olemme Venäjälle helppo tapaus
Venäjä on vanha imperiumi, jolle Suomi on ollut periferiaa. Se voi suhtautua meihin ylimielisesti tai vielä pahempaa. Kivinen kertoo tutkimuksista, joissa venäläisiltä on kysytty, mikä maa suhtautuu heihin myönteisimmin. Avovastauksessa ykköseksi nousee Saksa tai Ranska. Mutta jos vaihtoehdot on listattu ja mukana on Suomi, Suomi on aina ykkönen. He eivät itse edes muista pientä Suomea! Venäjän brändeistä tunnetuin on yhä Kalasnikov-ase. Sota on ylpeydenaiheista ykkönen. ”Sota on kaikkein pyhin. Se on hirveän tärkeä edelleen”, sanoo Kivinen - suuresta isänmaallisesta sodasta, siis toisesta maailmansodasta, puhutaan paljon. Voiton päivä 9. toukokuuta on iso juhla nuorillekin. Voiton päivän oranssimustia nauhoja, samanlaisia kuin neuvostoarmeijan urhoollisuusmitaleissa, roikkuu autoissa siinä missä meillä karvanoppia ja wunderbaumeja. Venäjällä sota on läsnä. Lisää sotaveteraaneja on tullut Afganistanista ja Tstseniasta. Katukuvassa näkyy ”samovaareja”, raajattomia invalideja, jotka liikkuvat pyörillä varustettujen lautojen päällä. Kun heidät valjastetaan joukolla vaalityöhön laulamaan isänmaallisia lauluja, näky on aika rujo, Kivinen sanoo. Sankaritarinat ovat kuuluneet Venäjän kulttuuriin aina, oli kyse siten pyhimysten elämäkerroista tai bolshevikeista. Siellä puhutaan yhä venäläisestä messianismista. Venäjällä panostetaan patriotismiin. Isänmaallisuus on koulussa oma oppiaineensa. Kansallistunnetta kohottavat myös urheilu, kirkko ja media. Se on soft poweria. Kodeissa vaalitaan historiaa ja kulttuuria: juhlissa lauletaan ikivanhoja lauluja ja syödään perinneruokia. Venäjällä luetaan klassikoita – ne kaikki pönkittävät ajatusta ainutlaatuisesta venäläisyydestä, myyttisestä Venäjästä. Nyt kouluissa pakollisiin kuuluu Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien saaristo. Puheissa pitää siteerata Puskinia ja käyttää oikeita puheenparsia. Ja on osattava puhua kaunista kieltä. Kieli on venäjän ylpeys. Suuri ylpeys on myös venäläiset naiset, maailman kauneimpia, he uskovat. Siihenkin satsataan: Naisvankiloissa on avioliittokoulutusta: siinä on tapakasvatusta, meikkausta, vaatetusta ja kävelytyyliä, Kivine kertoo. Menestyneet emigrantitkin ovat venäjän ylpeys. Minne ikinä venäläiset menevät, he luovat nopeasti omat verkostonsa. Kohta on kaupan venäläisiä elintarvikkeita ja oma radioasema soittaa venäläistä musiikkia,. Yhteisöllisyys on perua maaseutuelämästä. (Anna-Stina Nykänen hs 19.2.2012)
Venäläinen juomakulttuurikin perustuu yhteisöllisyyteen
Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008
Venäjällä elettiin kyläyhteisöissä. "Se kontrolloi jäseniensä sosiaalista käyttäytymistä ja yhteisesti hyväksyttyjen moraalinormien noudattamista. Vasta 1800-luvun lopussa talonpoikainen elämänmuoto alkoi muuttua tavarasuhteiden kehittyessä, kylän ulkopuolella tehtävän ansiotyön laajetessa ja yhteyksien lisääntyessä kaupunkeihin... Venäjän kansan luonteenpiirteistä puhuttaessa, usein miten korostettiin yhteisöllisyyttä, henkistä yhteyttä ja kommunitaarisuutta.
"Ortodoksien uskonto taas ei periaatteessa kiellä alkoholia, vaan jopa tarjoaa ihmisille leipää ja viiniä ehtoollisena. Kuulumista lahkoihin, jotka tarjosivat ehtoollisella viinin sijaan vettä, pidettiin kaikkein suurimpana syntinä. Nähtävästi tästä kumpuaa Venäjällä syvä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät juo ja joita siksi pidetään pakanoina ja houkkina. Tämä on jäänne uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta.
Kaksoisjako, jossa ortodoksinen usko yhtyy pakanalliseen mytologiaan ja kansarunouteen, selittää monia Venäjän kansan ristiriitaisuuksia. Juuri tästä syystä venäläisyyden ytimessä säilyi aina dionyysinen, ekstaattinen elementti ja tietty taipumus riehuntaan ja anarkiaan.
Juomatraditioiden lähteet löytyvät pakanallisten juhlien maagisista rituaaleista... yksilöllistä juopottelua ei tuolloin esiintynyt lainkaan... päihtyminen oli tavallisesti uskonnollinen tai historialliseen juhlaan liittyvä tapahtuma. Perinteiset juomingit olivat ritualisoituja ja kontrolloituja... Se jonka hyväksi asia oli ratkaistu, tarjosi viiniä... Vielä 1920-luvun puolivälissä neljännes juomingeista maalla liittyi ryyppäämiseen kaupankäynnin ja kyläkokousten yhteydessä.
Kirkollinen vihkiminen antoi avioliitolle lainvoiman, mutta kansan käsityksen mukaan vihkiminen yksin ei riittänyt. .. Siinä missä' hautajaisia edeltävät juomingit oli tarkoitettu helpottamaan vainajan siirtymistä uuteen elämään, mitä menot myös symboloivat, niin hautajaisten jälkeiset pakanalliset muistajaiset oli tarkoitettu varjelemaan eläviä vainajien pahoilta voimilta.
Juo kun kaadetaan, kieltäytyä ei sovi. Isännät pitivät jopa velvollisuutenaan juottaa vieraansa humalaan, koska niin kuin kansan keskuudessa sanottiin ”se joka ei ole kylläinen ja juovuksissa, ei ole juhlan väärti”. Nykyään se on muuntunut muotoon ”Kunnioitatko minua?”... Muinais-Venäjällä juotiin terveydeksi myös Pohjanmaan kautta. Tällöin henkilölle toivottiin terveyden lisäksi myös onnea ja voittoja ja että hänen vihollisensa veri vuotaisi yhtä tyhjiin kuin tämä malja... Piripintaan täytetty malja symbolisoi rikkautta, yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia. Juoman jäänteitä lasissa pidettiin huonona enteenä, merkkinä siitä, että pahat voimat olivat liikkeellä tai että joku toivoi pahaa.
Talonpoikaiskulttuurissa alkoholia juotiin vain tapojen määräämissä tilanteissa, juoppoja pilkattiin. .. Maltillisuutta pidettiin normina, tärkeää oli iloita niin, etteivät juhlat menneet pilalle sen enempää itseltä kuin muiltakaan. Juomataidosta tulikin venäläisessä kulttuuriperinteessä jo kauan aikaa sitten eräänlaista uljuutta.
Venäläisissä juomatavoissa alkoi tapahtua muutoksia samoin kuin muuallakin maailmassa 1500-luvun taitteessa, kun uudet juomalaitokset, valtionkapakat, levisivät... Seuraavat muutokset, erityisesti kapakoiden lakkauttaminen ja viinimonopolin syntyminen 1800-luvun lopulla, vain syvensi ongelmaa... Vanhojen alkoholinkäyttötapojen rinnalle tuli uusia, jotka tosin nekin pohjautuivat kollektiivisia ja äärimmäisiä juominkeja tavallaan ennakoineisiin, arkaaisiin tapoihin.
Virallisuus, epäaitous, valheellisuus, määräykset osallistua mielenosoituksiin, suoranainen pakottaminen juhliin eivät voineet olla jättämättä jälkiään ihmisten suhtautumiseen juhlimiseen. Jokaisesta juhlasta tuli siten ennen kaikkea tekosyy juoda itsensä humalan -juhla ilman vodkaa on kuin passi ilman valokuvaa... Kollektiivinen juomakulttuuri, joka oli täynnä merkityksiä ja symboliikkaa ja jota yhteisö kontrolloi, on jo kauan sitten vaipunut unholaan. Nyt juodaan yksin, perhepiirissä tai satunnaisessa seurassa, nyt juodaan aiheesta tai aiheetta, juodaan koska se on monelle jo elämäntapa.
Itäinen maailma on yhteisöjen maailma, länsi on
yksilöiden maailma
”Amnestyn
toiminnanjohtajan Frank Johanssonin mukaan Venäjä ei edes yritä
kunnioittaa ihmisoikeuksia. Amerikkalaiseen hyvä-paha -eetokseen,
yksilönvapauteen ja liberaaliin maailmaan uskovat selittävät tätä
kierojen johtajien pahuudella. Pietarilaisälyköiden, länteen
muuttaneiden venäläisten ja venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen
mielipiteet heijastavat muka venäläisten oikeaa halua.
Korruption, mielivallan ja nepotismin läpi kannattaa yrittää ymmärtää venäläisen järjestelmän periaatteita muunakin kuin takapajuisuutena. YK:n universaalien, absoluuttisten, yhdenmukaisten, jakamattomien ja yksilölähtöisten ihmisoikeuksien taustalla on 1100-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut kirjoitettuun lakiin nojautuva suvereenivaltion muodostuminen, valistusfilosofia ja nykyinen globalisaatio. Idässä ihmisoikeudet tarkoittavat oikeutta viettää hyvää elämää. Ne ovat kontekstualisoituja ja yhteisölle alistettuja.
Kun yhteiskunta ei ole kehittynyt yksilöiden ja roomalaisen oikeuden vaan yhteisöllisyyden ja uskonnollis-moraalisen totuuden varaan, vallan legitimiteettikin perustellaan toisin. Eroa ei kannata banalisoida ortodoksisuuteen, koska sekin on vain tämän kulttuurin tulos. Itäinen maailma on yhteisöjen maailma siinä missä länsi on yksilöiden maailma. Yhteisöllinen käsitys ihmisoikeuksista johtaa yksilöllisten ihmisoikeuksien loukkauksiin mutta voi johtaa muilla aloilla hyvinvointiin. Koetaan vakavasti pluralismin vaarantavan kulttuurin perusrakennetta eli sobornost-ajattelua, jonka kehittymistä voi seurata 1000-luvulta alkaen.” (Jukka Korpela, historian professori, Itä-Suomen yliopisto, hs 12.2.2014)
Eräs länsimaiden ja itämaiden ero on, että länteen syntyi keskiajalla roomalaiseen oikeuteen perustuva oikeusjärjestelmä, joka johti absoluuttisen ruhtinasvallan ja valtion syntyyn. Järjestelmä sitoi ruhtinaan lakeihin ja loi omistukselle suojan eli mahdollisti investoinnit. Tämä oli ratkaisevaa teolliselle vallankumoukselle ja länsimaiden irtiotoille 1700-luvun jälkeen eli sille, miksi länsi dominoi nykypäivänä. Idässä omaisuudet ovat perinteisesti olleet sen, joka ne on ottanut. Suhtautuminen talouteen on ”joustavaa”, ja investointeja tekee vain valta, jos sekään. Venäjä ei ole länsimaa huolimatta länsimaisista piirteistään. Venäjän talous on ”basaaritaloutta”, jossa kaupan ja ryöstän raja on epäselvä. Hallitusvalta ei mahdollista talouden toimintaa vaan käyttää valtaa oman ja lähipiirin eduksi. Investointien sijaan rahaa pitää piilottaa ulkomaille ja bulvaaneille tai kaivaa maahan, jotta sitä voi käyttää kun järjestelmä muuttuu. Systeemien ja valtaryhmien jatkuvat muutokset ovat tyypillisiä, eivätkä ihmiset siksi odota ennustettavuutta taloudessa. Heillä on keinonsa hyötyä markkinoiden kulloisistakin asennoista sekä kiertää sisäiset ja ulkoiset pakotteet. (Jukka Korpela prof. Itä-Suomen yliopisto hs 29.7.2014)
Espoo 5.9.1995
Urpo Kivikari
Turun kauppakorkeakoulu
Tiedoksi: Professori Uolevi Lehtinen Tampereen yliopisto
Koska kirjallinen esitykseni ei tullut ajoissa, Elina Kivi pyysi minua postittamaan oheisen materiaalin suoraan sinulle.
Kiitän Teitä mahdollisuudesta osallistua suomalaiseen tutkijatapaamiseen idänkaupasta myös ekologian, feminismin ja taloudellisen omavaraisuuden perspektiivistä. Ohessa on lyhennelmä siitä aineistosta, jonka toimitin Suomen Akatemialle sen päättäessä kohentaa 21 miljoonalla markalla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Oheinen tutkimussuunnitelmani sai Suomen Akatemian asiantuntijalausunnoissa puoltavat äänet, mutta kun päätettiin rahoittaa vain järjestäytyneitä tutkimushankkeita, jäin yksin.
Olen iloinen jos voin esitellä näkemyksiäni joko tutkimushankkeen kannalta tai seuraavanlaisesti:
1. Paikallinen omavaraisuus versus kansainvälinen työnjako kestävän kehityksen kannalta
2. Venäjän perinne ja omaleimaisuus yksityisyyttä ja ekologista kestävyyttä suosivan "puuhastelun" malliesimerkkinä.
Kuten ensimmäisessä kirjeessäni kerroin, haluaisin tutustua muihin suomalaisiin tutkijoihin ja saada kontaktiverkoston niihin, jotka ovat kiinnostuneita paikallisen omavaraisuuden kehittelystä Venäjän talousreformin yhteydessä vastapainona kansainväliselle kilpailulle ja työnjaolle.
Tilaisuutenne tarkoitus on
a) tarkastella kriittisesti muuttuneen idänkaupan tutkimustoiminnalle asettamia vaatimuksia,
b) kehittää kontaktiverkostoa idänkaupan tutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden ja muiden tutkijoiden välillä.
Kuulen mielelläni kommentteja oheisista artikkeleista ja osallistun yleiseen keskusteluun. En pelkää kritiikkiä, hiljaisuus ympärilläni kammoksuttaa.
(ei vastausta)