Valtiot.tri Marketta Horn
Katso myös:
- Luonnonsuojelun historiikki Venäjällä, Douglas Weiner 2002, http://dissidentti.org/luonnonsuojelunhistoriikki.html
- Inkerinmaan ympäristön tila 1996, Suomen Akatemian tutkijana, http://dissidentti.org/inkerinmaanymparistotila1996.html
- http://dissidentti.org/miksivenajanymparistokatastrofiaeitutkit.html

Aloitettu 1982,
päivitetty viimeksi  7.1.2022

Seuraavaan raporttiin olen kerännyt tietoja Neuvostoliiton ja Venäjän ympäristöajattelusta viime vuosisadan alusta sekä ympäristön tilasta 1970-luvun lopulta lähtien. Lisäilen ja korjailen tietoja.

1. Ympäristöajattelun poliittiset muutokset

- Pietari I:n aloitteet jäivät Stalinin viisivuotissuunnitelmien jalkoihin
- Ensimmäiset ympäristönsuojelijat: Agaltov, Komarov, Nurpeisov
- Venäjän Luonnonvara- ja ympäristöministeriö
- Ympäristönsuojelun rahoitus
- Venäjän ympäristön saastumisen syyt
- Gorbatshovin vihreä vallankumous
- Vladimir Putin

2. Ydinvoima

- Ydinvoimaloiden turvatarkastuslaitos Seogan
- Poljarnye Zorin neljä reaktoria Kuolassa
- Sosnovyi Bor
- Vakavat ydinturmat Semipalatinsk 1956, Tshernobyl 1986 ja Kuola 1998
- Kelluva ydinvoimala
- Ydinkäyttöiset sukellusveneet
- Ydinkäyttöiset jäänmurtajat
- Venäjällä neljä ydinasevarastoa Kuolan niemimaalla
- Maanalaiset ydinräjäytykset
- Ydinjätteet
- Oleg Bodrov: Ydinvoiman tilanne Venäjällä 

3. Sota-alueet ja armeija

4. Metsät

    - Siperian tundra

5. Maaperä

6. Kaivokset
    - Kuolan niemimaa
    - Nikelin kaupunki
    - Montsegorsk
    - Kostamus

7. Vesistöt

    - Siperian jokien kääntäminen
    - Baikal planeetan suurin makean veden järvi
    - Aral-järven kuivumien
    - Volga
    - Mustameri
    - Itämeri  
    - Laatokka
    - Pietaria tulvilta suojaava pato
    - Jätevedet Pietari, Viipuri, Kaliningrad
 

8. Ongelmajätteet  

    - Krasnyi Bor
    - Sikalat Pietarissa, Udarnikin kanatalous  
    - Kingseppin lannoitetehdas

9. Öljyntuotanto

    - Jukos, Lukoil
    - Komin tasavalta
    - Barentsinmeren öljynporausvahingot

10. Maakaasu

11. Rikollisuus ja mafia, tietoverkko

12. Väestön terveys

13. Asukkaiden huolestuneisuus

14. Suomen ympäristöyhteistyö Venäjän kanssa

15. Venäjän tuntemus Suomessa - sillanrakentajia?

16. Kansainvälisen ympäristörahoituksen ehdot

       - Maailmanpankki, EU:n Tacis rahasto, OECD

Kirjallisuutta ja asiantuntijoita

Aluksi

Kiinnostus saastuttamisen syistä ja mittasuhteista heräsi maailmanlaajuisesti 1970-luvulla. Venäjän ympäristön tilasta saatiin ensimmäisiä kattavia tilastotietoja 1980-luvun alussa.   Kuitenkin kolmannen vuosituhannen alussa monia ympäristötutkimuksia ruvettiin karsimaan ja jopa lopetettiin niin länsimaissa kuin Venäjällä. Vuonna 1988 perustettu ympäristönsuojelukomitea (Goskomprroda) muutettiin vuonna 1991 ympäristönsuojelu- ja luonnonvaraministeriöksi. Se lakkautettiin vuonna 1996 ja tilalle perustettiin valtiollinen ympäristönsuojelu- ja luonnonvarakomitea (Roskompriroda). Vuonna 2000 lakkautettiin Roskompriroda ja metsäkomitea. Tehtävät siirtyivät luonnonvaraministeriölle. Muutosten mukana viranomaisten määrää vähennettiin. Ympäristöministerinä on toiminut mm. Sergei Jefimowitsch Donskoi ja Viktor Danilow-Daniljan. 2019 Luonnonvara ja ympäristöministeriö.

Venäjän ympäristön tilasta ovat raportoineet OECD, YK ja Worldwatch-instituutti. Uusia tieteellisiä kokonaisteoksia ei ole ilmestynyt siitä yksinkertaisesta syystä, että tilastoja ja tutkimuksia ei ole tehty. Professori Aleksei Jablokovia huolestuttaa ympäristön tilaa koskevien tietojen salailu. (STT-IA 28.4.2000)

Kuvaavaa on, että vuonna 1984 Harrogatessa Yhdysvalloissa pidetyn Venäjän tutkijoiden maailmankongressin jälkeen  painettiin ympäristöongelmia käsitelleistä esitelmistä kokonainen kirja. Kun vastaava maailmankongressi pidettiin Suomessa elokuussa 2000, käsitteli 2500 esitelmästä ympäristöasioita enää 15. (http://dissidentti.org/miksivenajanymparistokatastrofiaeitutkit.html)

- “Kokemus osoittaa, että virallisten ympäristötilastojen ja todellisten päästömäärien ero voi olla 60 prosenttia. “ (OECD 1998, s. 50)
- "Venäjä kulutti Neuvostoliiton aikana yli kaksi kertaa niin paljon energiaa ja raaka-aineita saman lopputuotteen tuottamiseen kuin markkinatalousmaat." (OECD 1995, 72)

Suurimmat ympäristöpoliittiset selkkaukset ovat koskeneet Baikaljärveä, Siperian jokien kääntämistä ja Tshernobylin onnettomuutta. Yleensä ympäristöongelmat ovat liittyneet ilmansuojeluun, vesiensuojeluun, uusiutumattomien luonnonvarojen suojeluun ja alkuperäisluonnon suojelemiseen. 

Suomen Puolustusministeriö kertoo rapotissaan Haasteiden Venäjä 2008: "Monet Venäjän ympäristöongelmat ja -haasteet ovat Venäjälle ja Suomelle yhteisiä ympäristöuhkia: öljyonnettomuuden riskin kasvu Suomenlahdella, Suomenlahden rehevöityminen ravinnepäästöjen seurauksena ja ilmanlaadun heikkeneminen Luoteis-Venäjän metsäpalojen, liikenteen ja teollisuuden päästöjen seurauksena sekä Venäjän ydinturvallisuudessa edelleen ilmenevät puutteet." (Huom. vastaavasta raportista 2019 Voiman Venäjä puuttuvat ympäristön uhat kokonaan!

Suurimpina ympäristöongelmina Venäjällä pitää professori Aleksei Jablokov Kuolan ja Uralin ydinjätteitä, Komin öljykatastrofia ja Siperian nikkelisulattojen päästöjä. Mutta suuri ongelma on myös yksinkertaisesti yleisen kiinnostuksen puute (STT, hs 27.4.2000). Kansalaisten vaikuttaminen lähiympäristön epäkohtiin on käynyt yhä vaikeammaksi: ympäristöyhdistykset alistettiin uudelleen rekisteröintiin vuonna 2000 ja vapaaehtoisjärjestöjen perustamiin toimistoihin alettiin tehdä tarkastuksia. "Venäjän viime vuonna säädetyt kansalaisjärjestölait eivät enää ole vain pelote, vaan niitä aletaan panna myös täytäntöön. Ratsiat järjestöihin jatkuvat." (Jussi Nieminen hs 5.4.2013)

"Taloudellisen alamäen seurauksena Venäjän jätevesipäästöt putosivat 1990-luvulla kolmanneksen ja ilmansaastepäästöt neljänneksen vuoteen 1990 verrattuna, mutta korkeita saastepäästölukuja on lähestytty koko 2000
luvun alku." (Tynkkynen 2006)

Venäjällä leiman ”ulkomainen agentti” on saanut 105 järjestöä, joista ihmisoikeusjärjestöjä on 40, hyväntekeväisyysjärjestöjä 16, luonnonsuojelujärjestöjä 15, journalismin alalla toimivia 10, alueellisia Memorialin (tutkii sotien ja sorron uhreja) osastoja 9, väestönryhmien ja siirtolaisten suojelujärjestöjä 8, ei kaupallisia tutkimusorganisaatioita 8. (Levada-tsentrin johtaja Lev Gudkov, Le Monde Diplomatique 2/2017)

 "Venäjän viranomaiset kertoivat että Venäjällä on 290 drastisesti saastunutta ekosysteemiä, suurin osa tiheään asutulla Euroopan puoleisella alueella. Ne peittävät 16 prosenttia maa-alasta, saman suuruisen alan kuin koko Länsi-Eurooppa. Alexei Jablokovin mukaan 20 prosenttia venäläisestä asuu alueilla joilla vallitsee ekologinen katastrofi, lisäksi 40 prosenttia ekologisella stressialueella. Vain puolella saasteista aiheuttavista tehtaista on puhdistuskontrolli, Moskovassa alle 30 prosentilla. Zeljabinskissä puolet nuorista miehistä ei kelpaa sotapalvelukseen. Alle seitsemänvuotiaista vain 23 prosenttia voitiin luokitella terveiksi, heillä on hermostollisia vaikeuksia, allergioita, suolistosairauksia. Keskenmenojen suuri määrä liittyy saasteisiin. Ukrainan multamaasta kolmannes on kadonnut. Pohjoisessa 20 miljoonaa hehtaaria on tuhoutunut öljyjohtojen vuotamisen ja raskaan koneistuksen takia. Joet on niin padottu, että veden läpivirtaus ei vie kuukautta vaan vuoden. Volgassa myrkylliset jätteet ovat tuhonneet kalakannan, josta 70 prosenttia kaikista kaloista sisältää elohopeaa. Vuonna 1988 jo 103 kaupungissa ilmansaasteet ylittyivät kymmenkertaisesti, 16 kaupungissa 50 kertaisesti."
(The Sunday Times 7.7.1991)

Vuonna 1988 tilastoitiin luvut, joiden mukaan öljytuotanto tuottaa 16,5 tonnia, rauta- ja terästeollisuus 11,0 miljoona tonnia, rakennustarviketeollisuus 4 milj. tonnia ja muu metalliteollisuus 6,0 tonnia saasteita vuodessa. Puuteollisuus tuottaa 1,5 tonnia saastepäästöjä vuodessa, liikenne 40 milj. tonnia vuodessa.

Venäjän tehtaiden piipuista lähes kahdeksan kymmenestä laskee saasteet suodattamatta ilmaan. Yli puolet teollisuudesta ei puhdista jätevesiään ja kaupungeista lasketaan samassa suhteessa puhdistamattomat viemärituotteet vesistöön. Ongelmajätteet lojuvat tehtaiden pihoilla. 90 prosenttia Neuvostoliiton sellutehtaista toimi 80 vuotta vanhoilla koneilla.
 
Myös länsimaisen markkinatalouden jäljet näkyvät pahimmillaan Venäjällä. Ei vain venäläisissä suurkaupungeissa, vaan myös pienissä maaseutukioskeissa myydään muovi- ja peltipurkkeihin pakattuja juomia, vaikka tiedetään, että maassa ei ole lajittelua, ei edes kaatopaikkoja, ainoastaan metsiä, joihin jätökset kipataan. Lasin, metallin ja paperin kierrätys toimi vuoteen 1985, mutta sen jälkeen varat kierrätykseen lopahtivat. (http://dissidentti.org/inkerinmaanymparistotila1996.html)

Kun venäläinen turisti saapuu Suomeen, käyttää hän suurimmat rahamäärät autoihin ja autotarvikkeisiin, turkiksiin ja viihde-elektroniikkaan. Kuluttavan kulutuksen boomi oli Venäjällä vasta alkamassa Neuvostoliiton sorruttua.

Vuodesta 1997 lähtien Venäjältä on lähtenyt ympäristöpakolaisia. Tshernobylin katastrofialueelta, järvien kuivumisalueilta, Semipalatinskin ydinkoealueelta. Myös Kuolan, Kuznetskin ja Norilskin alueilta väestö alkoi pyrkiä muualle. Kaspianmeren veden pinnan nousu aiheuttanee 200.000 ihmisen poismuuton.

"Ympäristökatastrofi uhkaa Venäjää", kertoi Suomen entinen ympäristöministeri Kaj Bärlund (Vieraskynä hs 19.2.2000). Saastepäästöt, vesien suojelu ja jätehuolto ovat retuperällä. Bärlundin mukaan Venäjän ympäristönsuojelussa ohjelmat ja tavoitteet ovat kunnossa, mutta toteutus on yhä etäämpänä. Venäläiset kyllä ylpeilevät tiukoista ympäristönormeistaan, mutta normit eivät ole missään suhteessa käytäntöön. Rikki- ja typpipäästöt sekä kasvihuoneilmiötä kiihdyttävät hiilidioksidipäästöt ovat huippuluokkaa. Vesien saastuminen aiheuttaa terveysongelmia, joita ei voi enää lääkkeillä parantaa. Radioaktiivisen jätteen varastointi uhkaa koko Länsi-Eurooppaa.

Yhteiskuntafilosofi Manuel Castell kertoo: "Neuvostoliiton kaaduttua vanhat kommunistit ja uudet demokraatit tekivät mafiakaupan, jossa kommunistit saivat rahat ja demokraatit vallan. Nomenklatuura lupasi tukea demokraatteja sillä ehdolla, että byrokraatit saivat vastata valtion omaisuudesta ja ryhtyä monopolikapitalisteiksi." (Saska Snellman, hs 2.1.2000)

Venäjän parlamentin ympäristökantaa selventää Greenpeacen vuona 1995 tekemä kysely. Edustajat vastasivat 39 kysymykseen siitä, miten selvitä ympäristöongelmista. Naisten, liberaalien ja kommunistien puolue kieltäytyi vastaamasta kyselyyn. Muut puolueet pitivät valtion toimenpiteitä riittämättöminä. Kuitenkaan kukaan ei tiennyt, miten paljon valtion budjetista kuluu ympäristön huoltoon ja miten maksuja on suunniteltu. Greenpeacen yhteenvedossa todetaan, että Venäjän parlamentaarikoilla ei ole erityistä mielipidettä ympäristöasioihin. (State of the World 1998, s. 172)

Venäjällä vuosi 2017 julistettiin Ekologian vuodeksi. Ympäristön tilaa kuvaavat hirvittävät luvut eivät kuvaa vuoden teemaa. Venäjän Luonnonvara- ja ympäristöministeriön ilmoituksen mukaan vuosittain menetetään seitsemän prosenttia BKT:stä huonojen ympäristöolosuhteiden vuoksi. Joka seitsemäs venäläinen hengittää saastunutta ilmaa, 73 prosenttia on järjestetyn viemäröinnin piirissä. (2017 Germany Trade & Invest)

1. Ympäristöajattelun poliittiset muutokset

- Pietari I:n aloitteet jäivät Stalinin viisivuotissuunnitelmien jalkoihin
- Ensimmäiset ympäristönsuojelijat: Agaltov, Komarov, Nurpeisov
- Venäjän Luonnonvara- ja ympäristöministeriö
- Ympäristönsuojelun rahoitus
- Venäjän ympäristön saastumisen syyt
- Gorbatshovin vihreä vallankumous
- Vladimir Putin

Pietari I antoi alustavia ympäristönsuojelumääräyksiä. Vuonna 1917 tuli voimaan maa-asetus ja vuosina 1918 ja 1919 asetukset mineraalivaroista, valtiolle tärkeistä lääkekasvialueista sekä metsäasetus. Jäämeren kalastuksesta ja luonnonkauniiden alueiden, puutarhojen ja puistojen säilyttämisestä säädettiin laki vuonna 1921.

1800-luvun tsaristisen ajattelun mutta erityisesti 1900-luvun marxismi-leninismin innoittaman sosialistisen mekanismin seurauksena Venäjän ympäristö alkoi muuttua drastisesti. Ihmisen tuli hallita luontoa. Sosialistisen talousteorian mukaan vain ihmisen työ tuottaa lisäarvoa, luonnonvaroja voitiin käyttää surutta. Vettä ja maata pidettiin ilmaisina hyödyntämiskohteina.

Karl Marx oli opettanut, että tuotteen arvo muodostuu siihen sijoitetun työn määrästä. Tämän mukaisesti Neuvostoliitossa käytettiin 1970-luvulle saakka luonnonraaka-aineita huolettomasti. Vähemmälle huomiolle jäivät Marxin varhaisemmat ja filosofisemmat kirjoitukset, joissa luonto nostettiin palkkatyön perusedellytykseksi. Marx kirjoitti vuonna 1844: “Ihminen elää luonnosta. Tämä tarkoittaa: luonto on ihmisen ruumis, jonka kanssa hänen on pysyttävä jatkuvassa vuorovaikutuksessa, jotta hän ei kuolisi. Kun ihmisen fyysinen ja henkinen elämä on luonnon kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa, merkitsee se vain ja ainoastaan sitä, että luonto on itsensä kanssa vuorovaikutuksessa. Sillä ihminen on osa luontoa.” (http://dissidentti.org/vihreamarx.html)

Ensimmäinen luonnonsuojeluyhdistys VOOP perustettiin vuonna 1924. Kesti 24 vuotta ennen kuin vastaavia järjestöjä perustettiin länsimaissa. Kuitenkin vuoteen 1987 mennessä voitiin täydellä syyllä surra, että ympäristöliikkeessä oli vain johtajia. Luonnonsuojeluyhdistys oli enää muodollisuus.

Stalinin aikana luontoa pidettiin jopa vihollisena, joka oli voitettava. Insinöörit, joiden tehtävä oli muuttaa luontoa, olivat sankareita ja maanviljelijöitä pidettiin kulakkeina. Kulakki tarkoittaa venäjän kielessä sekä nyrkkiä että maanviljelijöiden hyväksikäyttäjiä, suurtilallisia. Vuoden 1928 ensimmäisen viisivuotissuunnitelman jälkeen elinkeinoelämä laajeni, mutta ei tehostunut.

1960-luvulla kasvoi suunnaton huoli kansalaisten terveydentilasta ja luonnollisesti sen kustannuksista. Niinpä säädettiin raja-arvot vahingollisten aineiden käytölle. Säädökset olivat huomattavasti tiukemmat kuin lännessä. Ongelmaksi jäi, että kukaan ei noudattanut raja-arvoja.

1970-luvulla typistyi keskustelu ja tutkimus luonnonsuojelualueista ja tehtaiden raja-arvoista käsittelemään pääasiassa Itämeren tilaa. Kun vuosikymmenen puolivälissä elintarviketuotanto alkoi taantua ja ympäristöongelmat olivat ilmiselviä, luovuttiin vanhasta sloganista saavuttaa ja ylittää Yhdysvallat (Gerner 1982, s. 30). Tilalle tuli venäläisen elämänmuodon korostaminen. Sosialismin aatteen mukaisesti kritisoitiin kansalaisten ‘konsumismia’. Ruotsalaisen Venäjän ympäristötutkija Kristian Gernerin mukaan kapitalistinen teknologia ja keskitetty suunnitelmatalous ovat ympäristön kannalta sietämätön yhdistelmä. Siinä on totaalisesti hylätty roussealainen ajatus eri vuodenaikojen merkityksestä ihmisen toiminnalle (seasonal behaviour).

Neuvostoliitto ylpeili vuonna 1972 YK:n ympäristökonferenssissa Tukholmassa sillä, miten aloitteellinen se on ollut ympäristöasioissa. Pian Unesco/UNEP konferenssissa Belgradissa alkoi kansainvälinen ympäristöyhteistyö ja International Environmental Education Programme IEEP. UNESCO:n konferenssi pidettiin vuonna 1977 Tiflisissä Neuvostoliitossa. Ensimmäisen kerran vuonna 1977 maan perustuslakiin lisättiin tavoitteeksi "luonnon suojeleminen ja luonnon rikkauksien säilyttäminen". Artiklat 18, 27, 42 ja 67 käsittelevät luonnonsuojelua. Vuonna 1982 UNESCO:n seminaarissa Budapestissa todettiin, että yliopistojen tehtävä on ympäristökasvatus. 1986 pidettiin UNESCO/UNEP-konferenssi Moskovassa. Sittenhän YK:n ensimmäinen merkittävä kongressi pidettiin Riossa vuonna 1992. Siellä julkaistiin Brundtlandin komitean mietintö ja aloitettiin Agenda 21 toiminta ympäri maailmaa. 

Ensimmäiset ympäristönsuojelijat: Agaltov, Komarov, Nurpeisov, Jablokov

Moskovan kirjailijaliittoon kuului 1970-luvulla 2000 jäsentä. Liiton jäseniä arvostettiin ja kirjailijaliiton oma lehti Literaturnaja Gazeta oli noihin aikoihin sovjetologien ja kremlologien ainut tietolähde. Liitossa oli myös oma luonnonsuojeluryhmä, johon kuului 40 aktiivista ja itsenäistä ympäristönsuojelijaa, joiden toimintaa ei rajoitta mikään virka. Puheenjohtajana toimi kirjailija, biologi ja insinööri Anatolij Agaltov. Ryhmän aktivistit tutustuivat suunnitelmiin, matkustivat ongelmallisille paikkakunnille, tutkivat ja keskustelivat asukkaiden kanssa ja toimivat yhteistyössä luonnonsuojeluseuran kanssa (Suomen Luonto 4/84). He juhlivat ensimmäistä voittoaan 1970-luvulla, kun Baikaljärven rannalla olevaan sellutehtaaseen rakennettiin Neuvostoliiton ensimmäinen puhdistamo. Muita huolen kohteita olivat Neuvostoliiton vilja-aitan, mustan mullan alueen, eroosio ja keinokastelu. 1985 YK:n ympäristöjärjestö UNEP antoi erikoispalkinnon erinomaisista suorituksista Baikaljärven suojelemiseksi. Seuraava suuri ympäristövoitto oli estää suunnitelmat Siperian jokien kääntämisestä virtaamaan pohjoisesta etelään vuonna 1986. Anatolij Agaltov oli yhteydessä Petroskoin oloja tuntevaan puoluejohtaja Juri Andropoviin. Kymmenen päivää ennen Andropovin kuolemaa evättiin suunnittelijoiden määrärahavaatimukset. (Suomen Luonto 4/84)

Vuonna 1980 salakuljetettiin länteen Boris Komarovin kirjoitus. Komarov on neuvostojuutalainen tiedemies, joka muutti sittemmin Israeliin. Hänen raporttinsa mukaan kymmenen prosenttia Neuvostoliiton asumiskelpoisesta maasta oli muuttunut ekologiseksi joutomaaksi tai menettänyt hedelmällisyytensä. Joka kuudennella aikuisella tulisi olemaan fyysisiä tai psyykkisiä vaikeuksia.

Kazahstanialainen kirjailija Abdizhhamil Nurpeisov käsitteli romaaneissaan ympäristökysymyksiä ja moitti käsityksiä, että taloudellinen kasvu ja tuotantosuunnitelmien täyttäminen olivat tärkeämpiä. Tuolloin 1984 ympäristön- ja vesiensuojelun valtionkomitea puheenjohtaja Juri Israelin mielestä ympäristönsuojelu on paras jättää tiedemiesten tehtäväksi.
Vuonna 1985 varattiin budjetissa 2,5 prosenttia ympäristönsuojeluun, 8,5 miljardia ruplaa.

Venäjän Greenpeacen perustaja ja Vihreän puolueen puheenjohtaja, professori ja Venäjän tiedeakatemian biologijäsen Aleksej Jablokov kertoi Itävallan radiossa 15.10.2006, että ympäristönsuojelu ei kuulu enää Kremlin repertuaariin.

Ympäristönsuojelun ja luonnonvarain ministeriö

Ympäristöpoliittinen vaikuttaminen liitettiin aluksi osaksi niin kutsuttua rauhantyötä. Rauhankomitean yhteyteen perustettiin vihreä järjestö "Ekologia" pitämään yhteyttä läntisiin Vihreisiin puolueisiin. Ensimmäisenä johtajana toimi glasnost-lehden Novyi Mirin päätoimittaja, kirjailija, Sergei Zalygin. Hän oli ollut torjumassa Obin vesivoimalaa ja pohjoisten jokien kääntämistä.

Ensimmäisenä luonnonsuojeluviranomaisena toimi vuosina 1978-1988 Valtion hydrometeorologian ja ympäristön komitea (Gidromet). Sen tehtävänä oli pääasiassa sääennustuksen laatiminen ja aineiston kerääminen valtakunnallisia taloussuunnitelmia varten. Sillä ei ollut laillisia eikä taloudellisia mahdollisuuksia puuttua ympäristörikoksiin, mutta se aloitti keskustelun rajoja ylittävistä happosateista.

Tammikuussa 1988 (joidenkin tietojen mukaan vuonna 1985) perustettiin valtakunnallinen luonnonsuojelukomitea, Goskompriroda. Se oli muodollisesti korkeampi kuin ministeriöt. Moskovan virastoon siirrettiin muista ministeriöistä 400 ihmistä. Johtajaksi nimettiin Ukrainan kommunistipuolueesta Feodor Morgun. Jokaisessa tasavallassa oli oma komitea, koska olosuhteet vaihtelivat suuresti. Komiteaa kutsuttiin superministeriöksi, joka ei ollut vastuussa korkeimmalle neuvostolle, vaan ministerineuvostolle (Seuratieto 5/1989). Sillä oli oikeus määrätä suljettaviksi saastuttavat laitokset. Sitä ennen teollisuus- ja maataloustuotannosta vastuussa oleva ministeriö oli huolehtinut ympäristönsuojelusta. Superministeriön tarkkailun piiriin kuuluivat kaikki muut paitsi sotilasalueet, jotka huolehtivat itse valvonnasta ja mittauksesta. Ne kuitenkin käsittivät jopa neljä prosenttia entisen Neuvostoliiton alueesta. (Charles E. Ziegler, Environmental Policy in the USSR, 1990)

1995 toukokuussa lakkautettiin Venäjän ministeriötä vastaava ympäristökomissio. Siitä tehtiin pelkkä luonnonvarainministeriön osasto, joka hallinnoi Venäjän öljy-, kaasu- ja mineraalivarojen käyttöä. Luonnonsuojelijat arvasivat, että ympäristökysymykset jäisivät siellä jalkoihin. (Heti valintansa jälkeen vuonna 2000 Putin sulautti ympäristökomitean luonnonvarojen ministeriöön?)

Vuonna 1991 hyväksyttiin Neuvostoliiton ensimmäinen ympäristölaki. Aikaisemmin oli annettu vain asetuksia. Perustuslakiin lisättiin vuonna 1993 kaikille oikeus puhtaaseen ympäristöön. Venäjän federaation, tasavaltojen, alueiden, aluepiirien ja paikallisten neuvostojen budjetit alistettiin ympäristönsuojelulle. Suureksi ongelmaksi muodostui 1990-luvun uudessa tilanteessa, että eri ministeriöt määräsivät erilaisia normeja ja ympäristöhallinnossa oli päällekkäisyyksiä.

Vuonna 1994 alettiin julkaista raporttia Venäjän ympäristön tilasta. Luonnonvarojen ministeriö julkaisi raportin Ympäristöntila Venäjällä internetissä.

Leena Ruokanen toteaa tutkimuksessaan Murmanskin alueen jätteet: “Ongelmana katsauksen teossa on ollut saatujen tietojen vähäisyys. Tietoja ei monilta jätehuollon osa-alueilta ole ilmeisesti olemassa. Saadut tiedot eivät myöskään ole kattavia, tietojen tilastointi- ja selittämistapa on poikkeuksellinen, mm ilmanpäästöjä ei ole eroteltu varsinaisista jätteistä. Lisäksi tulosten vertailtavuus on vaikeaa. Ympäristönsuojeluasioiden osalta viranomaisten tehtävien jako on ollut jossakin määrin epäselvä, mikä osaltaan selittää tietojen niukkuutta.” (1994, s. 4)

Ruokasen mukaan myös jätehuolto Venäjällä verrattuna Neuvostoliiton aikaan heikentyi: “Pullojen kierrätyksen merkityksestä kertovat kaudet, jolloin viinakaupoissa ostettaessa uutta pulloa asiakkaan täytyi vastineeksi luovuttaa tyhjä pullo (1994, s. 5). Lasinkeräys ei Venäjällä enää toiminut. Myös orgaanisen jätteen keräys loppui 1994. Joitakin elintarviketeollisuuden jätteitä kerättiin karjanrehuksi. Kunnallisista jätevesistä 2/3 oli epäpuhtaita puhdistuksen jälkeenkin (Ruokanen 1994, s. 12). Verrattuna vuoteen 1991 öljytuotteiden ja typpiyhdisteiden päästöt jätevesissä olivat lisääntyneet. Kuitenkin orgaanisen aineksen, kiintoaineksen, fosfaattien, rasvojen ja raskasmetallien päästöt olivat pienentyneet. Vähennykset eivät johtuneet puhdistamojen toiminnan tehostumisesta, vaan tuotannon supistumisesta. (Ruokanen 1994, s. 139).

Ympäristönsuojelun rahoitus

Venäjällä esiteltiin ensimmäiset ympäristömaksut vuonna 1981, kun vesien pilaantumisesta oli tullut akuutti ongelma. Jokaisella tehtaalla oli oltava ympäristölupapäätös, ja jokaiselle yritykselle nimettiin MPL, päästöjen korkein sallittu määrä. Ilma, vesi, maa, kiinteä jäte ja niiden sallitut määrät selvitettiin valtion laissa. Ohjelmat tehtiin kaikille osavaltioille niin, että minkään alueen päästöt eivät aiheuttaisi vahinkoa ihmisille. Tämä ympäristölupa oli sopimus paikallisen viranomaisen ja teollisuuslaitoksen välillä. Myös alueella toimiva valtion edustaja oli mukana sopimuksessa. Vuoden 1995 jälkeen ne yritykset, jotka olivat alentaneet päästöjään enemmän, saivat verohelpotuksia. Ongelmana oli kuitenkin, että luvat eivät perustuneet tieteellisiin tutkimuksiin. (State of the World 1998, s. 130)

Venäläisessä järjestelmässä yrityksellä on korvausvelvollisuus, jos se aiheuttaa vahinkoa ihmisen terveydelle ja luonnolle. Yrityksillä on niin kutsuttu tekninen saastepassi. Tuhoaja maksaa -menetelmä ei kuitenkaan toiminut, koska Venäjällä siirryttiin keskustaloudesta markkinatalouteen. Kun yritykset yksityistettiin, tärkeintä oli yrityksen verotettava tulo, ei voiton ja käyttökustannusten ero. Aikaisemmin valtio maksoi käyttökulut, joihin myös saastemaksut kuuluivat. Samaan aikaan oikeuskäytäntöä höllennettiin. Saastemäärää ei voitu enää sanella ylhäältä päin. Vaurioita oli vaikea todeta. Esim. terveys määriteltiin sen mukaan, kuinka monta työpäivää ihminen on sairaana. Oli myös vaikea erottaa menneisyydessä syntyneet vauriot.

Koska taloudelliset toimintaedellytykset oli turvattava, ei ympäristövero voinut ylittää määrättyä tasoa. Niinpä yritykset, jotka eivät tehneet voittoa, eivät myöskään maksaneet ympäristöveroa. Siksi vuonna 1995 valtio sai vain puolet lasketusta ympäristöverosta. Niillä yrityksillä, jotka olivat “sosiaalisesti tärkeitä", oli mahdollisuus saada vapautuksia. Sen lisäksi energiasektori, maanviljely, sotateollisuuden konversio, kuljetusala ja rakentaminen saivat vapautuksia. (State of the World 1998, s. 136)

Päästöveroja laadittaessa oletettiin, että laitos toimii teknisesti ilman virheitä. Kuitenkin kolmasosa ylimääräisistä päästöistä johtui toimintavirheistä. Pienissä kaupungeissa ei ollut varaa asettaa tehtaille ympäristöveroja ja pienimmät ja syrjäiset tehtaat eivät kuuluneet olenkaan ympäristöverojen piiriin. Moskovan komitean mukaan 40 prosenttia saastepäästöistä ei oltu rekisteröity. Valtion mittauslaitteita ei riittänyt edes puolelle ja yritykset pystyivät itse arvioimaan päästönsä. Myös piippujen pidennys oli yhä sallittua ja saasteet levisivät naapurikuntiin (State of the World 1998, s. 138). Yritysten ei tarvinnut maksaa ympäristöveroa, jos ne tekivät ympäristöinvestointeja. Kuitenkaan kukaan ei valvonut, miten paljon ne todellisuudessa tekivät investointeja. (State of the World 1998, s. 141)

Ympäristön ja luonnonvarojen ohjelmassa vuosille 2002-2010, kahdeksalle vuodelle, ilmoitettiin käytettävän ympäristön suojeluun 30 mrd. euroa, josta keskushallinnon piti maksaa 7 mrd., liittovaltioiden 10 mrd. ja yritysten 13 mrd. Keskushallinto antoi siis vain noin yhden miljardin vuodessa ympäristönsuojeluun, kun esimerkiksi Saksan ympäristöministeriö ja hallitus maksoivat vuosittain 9,6 mrd. euroa. (Michael During, Nur Bären und Wölfe, Osteuropa-Studien, Universität Kiel 2011, s. 7) Tuostakin summasta During olettaa valuneen 30 prosenttia korruptioon ja muille kanaville.

"Nykyisin paikalliset ja alueelliset valtaelimet (eivät federaation virastot) kantavat vastuun tehokkaan ympäristönsuojelujärjestelmän organisoinnista. Paikalliset elimet tekevät sopimukset luonnonvarojen käyttäjien kanssa, päättävät maksuista ja sakoista ja rahoittavat luonnonsuojelua.” (Lutschko 1993) Esimerkiksi veden todellisen hinnan löytäminen on haaste, koska lain mukaan työntekijän palkasta 20 prosenttia saa kulua kunnallisiin palveluihin, kertoo Pietarin vedenpuhdistamon varajohtaja Boris Vassiljev (STT 6.11.2001)

Vuonna 2002 perustettiin poliisilaitoksen yhteyteen ympäristörikososasto, ekologiamiliisi, koska ympäristötarkastajia ei päästetty sisään tehtaisiin. Ympäristömiliisi määräsi sakkoja puiden kaadosta, kalastamisesta, maaperän ja veden saastuttamisesta. Ministeriö määräsi heti seuraavat yhtiöt tyrehdyttämään öljyvuodot Moskovassa: Moskvitsch autotehtaan, Moskovan öljyjalostamon sekä kaksi sotilaslentokenttää. “Sotilaslentokentiltä vuotanut öljy lainehtii jo lähitalojen kellareissa. Ihmiset pulttaavat sitä omiin tarkoituksiinsa." (hs 17.12.2003)

Venäjän lainsäädäntö ja tarkastusmenetelmät eivät ole edistyneet niin pitkälle, että niiden avulla voitaisiin tutkia kunkin tehtaan ympäristöpäästöjen laillisuus ja luotettavuus. Yritykset maksavat ympäristöveronsa ja noudattavat lain vaatimuksia vaihtelevasti. Vuonna 1995 valtion budjettiin jäi sen vuoksi 30.000 biljoonaa ruplaa eli 1.5 prosenttia BKT saamatta. Samaan aikaan valtion sosiaalimenot olivat 1.5 prosenttia BKT:sta.

Koska rahaa oli vähän ja ympäristöveroja pyritiin välttämään, tehtiin paljon vaihtokauppaa. Vaihtokauppaa ei veroteta. Vaihtokauppa käsitti 70 prosenttia kaikista Venäjän energiasektorin transaktioista. Vuonna 1996 sähkönkäyttäjät maksoivat vain 65 prosenttia käyttämästään sähköstä. Maatalous maksoi yhdeksän prosenttia sähköstä ja lämmöstä. (State of the World 1998, s. 157)

Venäjän ympäristön saastumisen syitä:

• Suuren maan vesi-, öljy- ja metsäresurssit ovat Siperiassa, mutta 3/4 ihmisistä asuu eurooppalaisella puolella, missä on vähän vettä, energialähteitä ja metsää.

• Viisivuotissuunnitelmat 1928 - 1990 eivät olleet edullisia luonnon ympäristölle. Luontoa käytettiin hyväksi täyttämään tuotantopäämääriä lyhyellä eli viiden vuoden tähtäimellä ottamatta huomioon pitkän aikavälin seurauksia.

• Paikallisia mielipiteitä ja kokemusta ei missään vaiheessa käytetty hyväksi, koska yhteiskuntaa pidettiin kuin suurena koneena, jossa eri osaset toimivat ennakolta lasketun suunnitelman mukaan.

• Byrokraattien maailmakuvassa ekologiset kysymykset lakaistiin maton alle, niin tekivät myös uudet liikemiehet. (Ilmari Susiluoto, Pohjolan Sanomat 4.3.1999)

• Energian ja kuljetusten kustannuksia on pidetty keinotekoisesti alhaisina, jotta tasavaltojen tavaranvaihto olisi vilkasta ja maan eri osat kytkeytyisivät toisiinsa.

Vain viidellä prosentilla selluloosatehtaista on nykyaikaiset koneet. Suurimalla osalla on 80-100 vuotta vanhat laitteet, kertoi ministeri Mihail Busygin 30.3.1988. "Venäjän sellu- ja paperiteollisuus käyttää 10-40 prosenttia - tai jopa enemmän energiaa kuin vastaavat läntisissä laitoksissa ja tehokkuus on 10-15 prosenttia alhaisempi (Finnish Energy Conservation Group, Reports 87/1995, s. abstract.)

Gorbatshovin vihreä vallankumous

Presidentti Andropov olisi pannut alulle vihreän liikkeen, jos olisi saanut elää, kirjoitti Mikko Eronen vuonna 1984. NKP:n 27. puoluekokouksessa vuonna 1986 Mihail Gorbatshov lausui kuolemattomat sanansa: "Koskaan ennen ei maanpäällinen elintilamme ole altistunut näin ankarille poliittisille ja fyysisille rasitteille. Koskaan ennen ei ihminen ole kiskonut luonnolta näin ankaraa pakkoveroa. Milloinkaan aikaisemmin emme ole kärsineet näin paljon väkivallasta, jonka olemme itse aiheuttaneet." Kuitenkaan vuoden 1986 uusi puolueohjelma ei sisältänyt juurikaan mainintoja ympäristöstä. Gorbatsovin110 sivuisessa talousohjelmassa, joka ulottui vuoteen 2000, sisälsi vain kaksi sivua ympäristöasiaa.

Vielä 1.8.1986 hallituksen johtava ympäristöviranomainen vakuutti: "Neuvostoliitossa ei ole minkäänlaista ympäristöongelmaa." Erikoista oli, että kirjailija Anatoli Onegov kritisoi Sovietskaja Rossija -lehden yleisöartikkelissa lausumaa ja hänen artikkelinsa sai painoluvan.

Glasnostin hengessä ympäristöongelmista alettiinkin puhua julkisesti. Kansanäänestys tuli käyttöön asioissa, joissa kansalaisten ja ministeriön mielipiteet menivät ristiin. Ympäristöalan tutkimusta ei johdettu enää virastosta, vaan tiedemiesten yhteisöstä. Koulutus ja yritysjohtajien tietämyksen lisääminen aloitettiin (Seuratieto 5/89).

Gorbatshov alkoi puhua vihreästä kommunismista. Ensimmäisenä suljettiin saastuttamisen vuoksi  Käkisalmen sellutehdas (Pravda 12.11.1986). Komsomolskaja Pravdan mukaan tehtaasta oli päässyt veteen öljytuotteita ja muita kemikaaleja (AP 27.3.1987). Tarkempia tietoja ei asiasta annettu. Jo tuollaisenaankin uutinen heijasti uutta, neuvostojohtaja Mihail Gorbatshovin vaatimaa avointa tiedotuspolitiikkaa. Tammikuussa 1988 Gorbatshov esitti Murmanskissa Pohjolan "kokonaisvaltaisen ympäristönsuojelusuunnitelman" laatimista. Hän oli erityisen huolissaan pohjoisella mannerjalustalla aloitettavan öljy- ja kaasutuotannon vaikutuksista. Samana vuonna Greenpeace ja Robin Wood -järjestö alkoivat suunnitella toimistoa Moskovaan.

Gorbatshov vastasi Luonto ja rauha 88 -retkeläisille, että Neuvostoliiton uuden avoimuuspolitiikan tärkeimpiä päämääriä oli ydinsodan ja ekokatastrofin välttäminen. Luonnonsuojelujärjestöjen ryhmä ehdotti muistiossaan, että ilmaus ydinaseeton Pohjola laajennettaisiin ilmaukseksi ekologisesti riskitön Pohjola. Kansalaisryhmille vaadittiin oikeutta valvoa alueensa tuotantolaitoksia ja niiden päästöjä ja saada tietoonsa hengitysilman saastepitoisuudet päivittäin (hs19.8.1988). Kun vuonna 1990 kouluikäisistä enää alle viidennes oli terveitä, julisti Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston asettama tutkimusryhmä ympäristön saastumisen jopa "geneettisen koodin kysymykseksi". Vuonna 1992 annettiin Ekologinen hätätilaraportti Venäjän hallitukselle. Hätätila-alueet: Tshernobylin alue, eteläisen Uralin teollisuus- ja ydinkoealue, Kuolan niemimaa, Volga-joen Kuzbassin hiilialue, Amurin alue ja Krasnojarskin piiri.
 

Vladimir Putin

. Lämpenemisen ansiosta avautuu uusia liikenneväyliä ja raaka-aineiden nostaminen helpottuu.

2. Ydinvoima

- Ydinvoimaloiden turvatarkastuslaitos Seogan
- Poljarnye Zorin neljä reaktoria Kuolassa
- Sosnovyi Bor
- Vakavat ydinturmat Semipalatinsk 1956, Tshernobyl 1986 ja Kuola 1998
- Kelluva ydinvoimala
- Ydinkäyttöiset sukellusveneet
- Ydinkäyttöiset jäänmurtajat
- Venäjällä neljä ydinasevarastoa Kuolan niemimaalla
- Maanalaiset ydinräjäytykset
- Ydinjätteet
- Oleg Bodrov: Ydinvoiman tilanne Venäjällä

Vuonna 1954 Obninskissa avattiin maailman ensimmäinen ydinvoimala. Vasta vuonna 1971 kommunistien puolueen 24. puoluekokouksessa tehtiin päätös ydinvoiman suurkäytöstä. Vuonna 1980 toimivien ydinvoimaloiden kokonaiskapasiteetti oli vain noin puolet siitä, mitä päättyneessä viisivuotissuunnitelmassa oli edellytetty. Viisivuotissuunnitelmassa 1984 todettiin, että ydinsähkö on hiilellä tuotettua kalliimpaa.

Vuonna 1992 Venäjä tuotti 12 prosenttia energiastaan ydinvoimalla, Uralin länsipuolella 30 prosenttia. Tuolloin Viktor Mikhailov, Venäjän atomienergiaministeri kertoi maansa nostavan atomivoiman tuotantoa 150 prosenttia. Ukraina päätti olla sulkematta Tshernobylin voimalaa (The European 2.12.1993). Vuonna 2011 Venäjä tuotti maailmassa kahdeksanneksi eniten sähköstään ydinvoimalla noin 16 prosentin osuudella. Venäjä on kuuden prosentin osuudellaan maailman ydinenergian kokonaistuotannossa neljänneksi suurin.

Venäjällä oli vuonna 1993 28 atomivoimalaa ja 18 lisää rakenteilla, joista 15 oli Tshernobyl-tyyppisiä, vaikka vuonna 1988 Neuvostoliitto keskeytti tämän tyyppisten reaktoreiden valmistuksen. RMBK-reaktori on halpa, sitä pystyy valmistamaan tavallisissa koneenrakennustehtaissa ja RMBK-reaktorin plutonium saadaan talteen, sillä polttoainetta voi vaihtaa käytön aikana. Painevesireaktori vaatii kalliimpaa tekniikkaa. Painevesireaktori kestää useiden tuntien sähkökatkoksen ilman että reaktori alkaa sulaa (hs 7.7.1996).

Maailman uraanivaroista sijaitsee kolmannes Venäjällä, tuotannosta neljännes. Halpaa uraania Venäjä saa Kazakstanista, Tadzikistanista ja Ukrainasta. Keväällä 1999 tuli tieto, että uraania alettaisiin louhia myös Äänisen pohjoispäässä olevalta Kizhin saarelta. 

Kaikki Venäjän ydinvoimalat edustavat samaa Rosatom-korporaatiota. Yksinomaan ulkomailla toimivien 30 VVER-440-tyyppisten reaktorien purkamisesta on tulossa Rosatomille 29 miljardin bisnes vuoden 2030 jälkeen. (kslm 17.6.2017) 

Ydinvoimaloiden tarkastuslaitos Seogan

Luoteisvenäjän ydinlaitosten turvallisuudesta vastaavan tarkastuslaitoksen Seogan varajohtaja Boris Oreshkin mukaan Venäjän ydinlaitoksilla ei olisi hätäpäivää, jos ne saisivat tuottamastaan sähköstä normaalin maksun. Voimalan tilille ei kerry kopeekkaakaan. Oreshkin kuvaa Venäjän talousjärjestelmää noidankehäksi. Teollisuuslaitoksilla ei ole varaa maksaa veroja, joten julkisyhteisöt eivät voi maksaa ostamastaan energiasta. Työntekijät eivät saa palkkaa.

Seagonin vastuulla on kolme Tshernobylin tyyppistä ydinvoimalaa, yli kaksisataa ydinreaktorilla varustettua laivaa, yli 10000 ydinasetta, ja lukuisa määrä ydinvoimaa tai röntgentekniikkaa hyödyntäviä teollisuus- ja tutkimuslaitoksia. Sillä ei ole oikeutta tarkastaa sotilaskohteita. Virallinen syy on se, että murmanskilainen armeijan upseeri oli luovuttanut tietoja Bellonalle. Bellona-oikeudenkäynnin jälkeen Seagon ei saanut enää tarkistaa sotilaskohteita.

Venäjän ydinvoimaloissa tapahtui vuonna 1994 126 onnettomuutta, mikä on 26 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Mutta ydinvoiman tuotanto väheni 31 prosenttia, koska tilat käytetyn ydinpolttoaineen varastointiin eivät riittäneet. Vahinkoja tapahtui kilowattituntia kohti enemmän. Belojarskin (Venäjän ensimmäinen siviilikäyttöinen ydinvoimala) turbiinihallissa tapahtui tulipalo vuonna 1978, kun kovassa pakkasessa kaikki kiinteät sammutusjärjestelmät jäätyivät. 1982 Armenian laitoksella oli turbiinipalo, samoin Rovnon laitoksella. Ukrainassa Pivdenno-Ukrajinska-voimalan työläinen varasti 1999 kaapelin, joka vei virtaa ydinreaktorin turbiiniin myydäkseen kaapelin arvokkaat metallit. Reaktori suljettiin vuorokaudeksi. Aikaisemmin henkisesti häiriintynyt mies yritti ajaa autolla laitoksen porttien läpi samassa voimalassa. (hs 30.12.1999)

Norjalaisten lähteiden mukaan Izvestija-lehti oli saanut 14.5.2000 haltuunsa Venäjän ydinvoimaviranomaisten raportin. Turvallisuusmääräyksiä olisi rikottu 840 kertaa maan 29 ydinvoimalassa vuonna 1999. Vakavaksi luokiteltuja rikkomuksia tapahtui 90.

Suomen Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja Jukka Laaksonen kirjoittaa: “On hämmästyttävää, että Venäjä tuli muitta mutkitta mukaan 1994 allekirjoitettuun kansainväliseen ydinturvallisuussopimukseen, mutta ei ole pannut vireille uudistuksia, jota sopimuksen noudattaminen edellyttää.” (hs 26.11.1997) Tarkastusviranomaisia on riittävästi, mutta Laaksosen mukaan ei asiantuntemusta. Hän epäilee, että laitoksia käytetään niin kauan kuin sähköä tarvitaan, vaikka “laitteiden laatu on paikoitellen kyseenalaista”. Suurimpia riskejä aiheuttavat putkivuodot ja tulipalot. Ulkomaiset laitetoimittajat eivät ole innokkaita parantamaan Venäjän ydinvoimaloita, koska Venäjän lain mukaan toimittajalla on vastuu onnettomuuden satuttua, ei ydinvoimalan omistajilla, kuten lännessä.

Vielä vuonna 1992 Venäjällä ydinvoimaloita ei oltu vakuutettu eikä niillä ollut ydinvastuuvakuutuksia. OECD-maiden välillä voimassa olevat kaksi sopimusta, joiden perusteella voimalat vastaavat rajojen yli kantautuvista päästöistä, eivät päde ex-Neuvostoliitossa eivätkä Itä-Euroopassa. Niin sanotuissa kiehutusvesireaktiossa ( RMBK), joita Sosnovyj Borissa on neljä, riskit ovat niin suuria, ettei vakuuttajia löydy. (hs 27.5.1992) Vaikka Gosatomnadzorin (Säteilyturvakeskus) velvollisuus on tarkastaa myös sotilaskohteet, siltä evättiin vuonna 1994 pääsy niihin. Siksi ydinsukellusveneiden tilasta ei löydy tietoja. Jeltsin poisti pääosan sotilaallisista laitteista Gosatomnadzorin muodollisesta valvonnasta ja siirsi ne armeijan omalle vastuulle.

Vuonna 2012 alettiin Suomen lähialueilla sijaitseviin Sosnovyi Borin, Kuolan ja Kalinin laitoksiin tuoda siirreltäviä diesel-generaattoreita ja pumppuja, jotta voimaloiden järjestelmät saisivat varmasti sähköä ja jäähdytysvettä myös mahdollisen onnettomuuden jälkeen. Lisäksi laitokset päätettiin varustaa antureilla, joiden avulla ydinreaktio keskeytyy automaattisesti maanjäristyksen sattuessa. Stukin toimistopäällikön Heikki Reposen mukaan Venäjä päätti käyttää 33 reaktorinsa turvallisuuden parantamiseen 425 miljoonaa euroa. (hs17.5.2012)

Kuitenkin Venäjän ydinvoimaloiden suurin ongelma muodostuu maksamattomista palkoista ja sosiaalisista ongelmista, ei niinkään teknisistä ongelmista, sanoo Luoteis-Venäjän Säteilyturvakeskuksen varajohtaja Boris Oreshkin (hs 7.7.1996).

Venäjän ydinturvallisuudella ei mennyt silloinkaan hyvin, kun valtionyhtiö Rosatomissa paljastui laaja kavallusvyyhti. Yhtiön entistä varajohtajaa Jevgeni Jevstratovia syytettiin yli 2,5 miljoonan euron kavalluksesta. Rosatomille oli myönnetty tieteellisen tutkimuksen tekemiseen 1,25 miljoonaa euroa vuosina 2008-09. Yhtiön työntekijät latasivat tutkimukset internetistä ja pitivät rahat itsellään. Lisäksi valtion budjetista oli annettu 1,5 miljoonaa euroa käytetyn ydinpolttoaineen käsittelylaitoksen rakentamiseen. Laitokset jäivät rakentamatta ja rahat virkamiesten taskuihin. (hs 21.7.2011)

Venäjä myy uusia ydinvoimaloita Intiaan ja uusii Itä-Euroopan maiden ydinvoimaloita. Suomen säteilyturvakeskuksen pääjohtajana vuodesta 1974 toiminut Jukka Laaksonen alkoi vastata eläkkeelle jäätyään Venäjän vientihankkeiden teknisestä puolesta. (hs 4.2.2012)

Vuoden 2000 alussa Suomeen tuotiin Venäjän kantaverkosta sähköä yhtä paljon kuin mitä Loviisan voimala tuotti.
Voimalat tuhoavat Itämeren lämpötasapainoa pumpatessaan jäähdytysvettä.

Viron, Latvian ja Liettuan sähköverkot ovat osa neuvostoaikana rakennettua voimajärjestelmää. Venäjä säätelee sähköverkon taajuutta, jonka avulla hallitaan sähköverkon vakautta. Viron kantaverkkoyhtiö Eleringin toimitusjohtaja Taavi Veskimäki: Haluamme päästä eroon riippuvuudesta, sillä nykyisessä geopoliittisessa ilmapiirissä tällainen riippuvuus on hyvin vaarallista. Alkuvuodesta 2026 Baltian maat synkronisoidaan Manner-Euroopan taajuudelle. Projektia on perusteltu myös ympäristöjalanjäljellä. Venäjän energiantuotanto ei ole läpinäkyvää eikä sen päästöistä ole luotettavaa tietoa saatavilla. Venäläiset voimalat eivät osallistu päästökauppaan, eivät sitoudu ympäristöstandardeihin ja tuottavat siten energiaa halvemmalla kuin Euroopan voimalat. Suomen energiatuonnista 70 prosenttia on peräisin Venäjältä. (hs 11.4.2021)

Sosnovyi Bor 80 km Pietarista

Sosnovyi Borissa (Mäntymetsä)toimii neljä grafiittihidasteista ydinreaktoria, saman tyyppisiä kuin Tshernobylin onnettomuusreaktori, lisäksi kolme sotilaskäyttöistä. Ensimmäistä yksikköä alettiin rakentaa 1967 (1970?) ja se valmistui 1973. Se on Neuvostoliiton ensimmäinen RBMK-1000 -tyyppinen ydinreaktori. Muut RBMK-reaktorit otettiin käyttöön 1975, 1979 ja 1981. Niiden toiminta perustuu vanhaan tekniikkaan, eikä niissä ole digitaalista laitteistoa, joten vuosituhannen vaihde ei aiheuttanut ongelmia. Reaktoriin kuuluu “huikea määrä hitsaussaumoja” joissa ei ole suojarakennelmia. Työntekijöillä oli huumeongelmia (hs Kaarina Järventaus 18.12.1999) Kun siellä aloitettiin uuden voimalan rakentaminen 1996, kertoi Georgi Kaurov, että varoja saadaan myymällä uraania ja sähköä sekä valtion budjetista. 2011 Sosnovyi Boriin päätettiin rakentaa neljä uutta ydinreaktoria, jotka korvaavat vanhat, Tshernobyl-tyyppiset voimalat. Keväällä 2014 oli rakenteilla kaksi toisen vaiheen ja 1 170 megawatin reaktoria, joilla on tarkoitus korvata ensimmäisenä käytöstä poistettavat ykkösvaiheen reaktoriyksiköt.

Vuonna 2008 laitos tuotti 30 miljardia kilowattituntia sähköä, enemmän kuin koskaan, sillä turbiineja oli viritetty tehokkaammiksi. Uusien reaktorien oli tarkoitus valmistua 2013 ja 2014. Niihin tulee kaksinkertainen suojakuori, kun nykyisissä ei ole yhtään. Uudet voimalatkaan eivät kestä matkustajakoneen putoamista. (hs10.3.2008)

Pohjolan voimalaitospäivillä 1992 Suomen vakuutusyhtiöiden Suomen atomivakuutuspoolia edustaneen diplomi-insinööri Kristian Steniuksen mukaan Sosnovyj Borin ydinvoimalan vähäiset palo-ovet ovat puurunkoisia ja päällystetty molemmin puolin ohuella pellillä. Voimalan käytävän muovimatot ovat irrallaan ja syttyvät helposti palamaa. Sammutusvaahto sammuttimissa on käyttökelvoton. Hätätilanteissa elintärkeä hätäalasajovalvomo oli vasta suunnitteilla. Sähköä jauhavat turbiinit olivat samassa 400 metrin pitkässä hallissa. Muuntajat oli erotettu turbiinisalista kevyellä lasiseinällä. Steniuksen mukaan Suomen pitäisi edellyttää tuontisähköstä maksamiensa rahojen hinnasta ainakin osittain voimalan kohentamiseen.

Niin sanotuissa kiehutusvesireaktiossa ( RMBK), joita Sosnovyj Borissa on neljä, riskit ovat niin suuria, ettei vakuuttajia löydy (hs 27.5.1992). Vuonna 1974 tapahtui räjähdys kaasutankeissa sekä kaasutankkien kiehuminen, 1975 ykkösreaktorin sydämen sulaminen, 1981 polttoainekanavan vaurioituminen, 1990 sadeveden pääsy matala-aktiivisen jätteen säilöön. 1990 korjattaessa vuoden 1975 onnettomuutta saastuneita grafiitin paloja ja pölyä levisi tiloihin, 1991 ydinpolttoainekuormaa junasta purettaessa sauvoja sisältänyt säiliö tipahti, 1992 ensimmäinen julkisesti myönnetty onnettomuus reaktorin ytimen osittain sulettua venttiilivian vuoksi, 1993 vika jäähdytysjärjestelmässä, 1994 putkisauma petti, 1996 käytetyn polttoaineen varastoaltaan vuoto (Suomen Säteilyturvakeskus kävi paikkaamassa), 2000 polttoainekanavassa vika sekä vuoto käytetyn polttoaineen altaassa. "Mitä tulee joidenkin tiedotusvälineiden revittelyihin, ei ole hyvä harjoittaa populismia, jos voi odottaa asiantuntijoiden päätelmiä", sanoi tiedotuksesta vastaava Natalia Seludko. (hs 27.7.2011)

Työmaalla kokonainen seinämä metalliraudoitusta romahti 2011, kun raudoituksessa huomattiin 60 senttimetrin siirtymä, jota yritettiin korjata huonolla menestyksellä. Venäläisen kansalaisjärjestön Vihreän maailman mukaan voimalaa rakentavat ulkomaalaiset siirtotyöläiset, joiden työehdot ja elinolot ovat kurjat. Novaja Gazetan mukaan vahinko on pahin mitä Venäjän ydinvoimaloiden rakentamisessa on tapahtunut. Uhreilta vältyttiin, koska työntekijät olivat lounastauolla raudoituksen romahtaessa.

• Sosnovyi Borin palopäällikkö on antanut Leningradin ydinvoimalaitokselle vuosittain jopa 140 huomautusta palomääräysten rikkomisesta.

• 3-reaktorin huoltotöiden yhteydessä 1996-1997 jäähdytyspiireissä havaittiin 370 murtumaa. Aiemmissa tarkastuksissa niitä ei oltu havaittu.

• 2001 4-reaktorin grafiittihidasteen huomattiin vanhentuneen huomattavasti ennenaikaisesti. (Wikipedia 2017)

Sosnovyi Borin edustalle kaivettavaan luolaan aiotaan sijoittaa matala- ja keskiaktiivista jätettä. Jätettä mahtuisi 250 000 kuutiometriä. Sinne on tarkoitus haudata työvaatteita ja metallia, jotka ovat "likaantuneet radioaktiivisiksi ydinvoimalassa" sekä "radioaktiivista jätettä sairaaloista, pieniä määriä pitkään säteilevää plutoniumia, matala- ja keskiaktiivista jätettä". Vastaavia ratkaisuja on maailmalla 80, Suomessa kaksi, Olkiluodossa ja Loviisassa. Ruotsissa vastaava sijoitusluola on meren alla (hs 14.2.2012)

Vakavat ydinturmat (Semipalatinsk 1956?), Tsheljabinskij 1957, Tshernobyl 1986 ja Kuola 1998

Semipalatinsk

Neuvostoliitto testasi Semipalatinskissa ydinaseitaan. 1956 levisi alueelta kazakstanilaiseen Ust-Kamenogorskin teollisuuskaupunkiin säteilyä. 600 ihmistä joutui säteilysairauden vuoksi sairaalahoitoon. Valtio ja neuvostotiedemiehet eivät kuitenkaan kertoneet säteilystä sille altistuneille tai muulle maailmalle. Tiedemiesten raportti hautautui arkistoon. Raportista paljastuu, että tiedemiehet tekivät kolme tutkimusmatkaa Ust-Kamenogorskiin ja havaitsivat maaperän ja ruuan olleen laajalti radioaktiivisesti saastunutta sekä kaupungeissa että kylissä itäisessä Kazakstanissa. Säteilylle altistui noin 100 000 ihmistä. Elokuussa 1956 tehdyn ydinkokeen säteilypilven vaikutus mitattiin vielä kolmea vuotta myöhemmin ”terveydelle vaaralliseksi”. Yhden raportin mukaan 638 ihmistä joutui ”sairaalaan säteilymyrkytyksen” vuoksi vuoden 1956 testin jälkeen. Kukaan ei tiedä, kuinka moni kuoli säteilyn seurauksena vuonna 1956. New Scientist-lehden artikkelista uutisoi Suomessa Verkkouutiset. (Iltasanomat 26.3.2017)

Tsheljabinskij

Leike Tsheljabinskin työläinen -lehdestä osoittaa, kuinka Neuvostoliitto käytti valeuutista apunaan salatakseen tuhoisan ydinonnettomuuden 30 vuodeksi. Syyskuun 29. päivänä vuonna 1957 Uralin takana Siperiassa tapahtui ydinonnettomuus Majakin ydinlaitoksessa, jossa valmistettiin plutoniumia Neuvostoliiton ydinaseita varten ja käsiteltiin käytettyä ydinpolttoainetta. Onnettomuutta pidetään maailman kolmanneksi pahimpana, sen edelle menevät Tshernobylin ydinvoimalan turma Ukrainassa vuonna 1986 ja Fukushiman turma Japanissa 2011. Neuvostoliitossa turma tuli laajan yleisön tietoisuuteen vasta heinäkuussa 1989 kun Majakin onnettomuus mainittiin ensimmäistä kertaa virallisesti Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston kokouksessa. Kun Majakin ydinjätesäiliössä tapahtui räjähdys, se nostatti ilmakehään savu- ja pölypatsaan, joka näkyi kauas oranssinpunaisena hehkuna. 6. lokakuuta 1957. Viikko tapahtuneen jälkeen Tsheljabinskij rabotshij -lehteen ilmestyi taivaanrannan hehkua selittänyt artikkeli otsakkeella Revontulia eteläisen Uralin yllä. Artikkelin kirjoittajiksi oli nimetty dosentti G. Sheremetjev ja M. Kuklin, Tsheljabinskin pedagogisen instituutin vanhempi opettaja. Majakin turmasta on käytetty sittemmin nimitystä Kyshtymin ydinonnettomuus. Kyshtym oli turmaa lähinnä sijainnut kaupunki, joka oli oikeasti merkitty neuvostokarttoihin. Majakin laitos sijaitsi salaisessa ”postilaatikko-osoitteessa” Tsheljabinsk-40 eikä sitä kartoista löytynyt. Lännessä Majakin turmasta ilmestyi ensimmäinen laajempi selvitys vuonna 1976, kun maanpakoon lähtenyt neuvostotiedemies Zhores Medvedev kirjoitti turmasta amerikkalaiseen New Scientist -lehteen. Vuonna 1979 Medvedev julkaisi Yhdysvalloissa kirjan nimeltä Ydinkatastrofi Uralilla. Majakin turman vaikutusalueella asui noin 270 000 ihmistä, joista 10 000 evakuoitiin seuraavan kahden vuoden aikana asuinsijoiltaan. Majakin turmaa muisteltiin nyt Venäjällä sen vuoksi, että maan viranomaiset tunnustivat mitanneensa Tsheljabinskin lähellä ”erittäin korkeita” määriä ruteniumsäteilyä syys-lokakuun vaihteessa 2017. Samoihin aikoihin ruteniumia oli havaittu myös monissa Euroopan maissa. (IS 26.11.2017)

Tshernobylin polttoainemuurin räjähdys

Kirjailija Svetlana Aleksijevitshin haastatteluteos “Tshernobylistä nousee rukous” (Tammi 2000) on laajimmin levinnyt teos maailman vakavimmasta turmasta. Kirja on julkaistu 20 maassa, mutta ei vielä valkovenäläisille omalla kielellään (?). Kirjassa kerrotaan, miten onnettomuutta vähäteltiin. Moni ei ymmärtänyt, miksi näkymätöntä säteilyä tulisi pelätä. Onnettomuuden jälkeen evakuoitiin 485 kylää. Saastunutta maata kuorittiin rullalle ja haudattiin maahan. 1994 tehty tutkimus osoitti, että 15 prosenttia Venäjän Euroopan puoleisista alueista eli 19 aluetta vahingoittui Tshernobylin takia.

Pian onnettomuuden jälkeen ihmisiä haettiin jopa yöllä kotoaan kuorinta- ja avustustöihin. Maassa vallitsi Stalinin aikoja muistuttava poikkeustila, sotalait, jotka tiesivät kapinoitsijoille kuolemanrangaistusta. "Kertausharjoitukset" kestivät kuusi kuukautta. Jokainen kantoi henkilökohtaista säteilymittaria, jota ei voinut itse lukea. Säteilyarvoja väärennettiin niin, ettei kukaan saanut säteilyä yli normien. Raivaustöihin osallistui virallisten tietojen mukaan 174.000 ihmistä. Kymmenen vuoden jälkeen joka kolmas luokiteltiin invalidiksi, useillahan varusteina ei ollut muuta kuin sideharsosta tehdyt hengityssuojaimet ja kumitakit. Useimmat sairastavat kilpirauhassyöpää tai leukemiaa ja ovat menettäneet hedelmällisyytensä. Yleisin kuolinsyy on kuitenkin itsemurha (38 prosenttia).

Vuonna 1989 kertausharjoituspakkotyöläiset, veteraanit, perustivat yhdistyksen. Virossa veteraaneja on 4000. He joutuivat myös rakentamaan saastealueelta evakuoiduille koteja. Heidän näkönsä heikkeni, ylähampaat murenivat pois. Komitea vaatii uhrien rehabilitointia eli sairaudet on tunnustettava säteilyn syyksi. Syksyllä 1996 ydinvoimalan raivaustöihin osallistuneet insinöörit ja heidän lapsensa, jotka kärsivät erilaisista säteilysairauksista, kävivät myös Suomessa palatessaan polkupyörämaratoniltaan Euroopassa. Virallisesti 31 ihmistä kuoli onnettomuudessa. Kuolleiden todellista määrää ei tiedetä. YK arvioi vuonna 2005, että onnettomuuden seurauksena jopa 9 000 ihmistä olisi kuollut säteilyn aiheuttamiin syöpiin. Greenpeace arvioi luvuksi jopa 200 000, kun huomioidaan katastrofiin liittyvät terveysongelmat.

Vuonna 2000 Yhdysvaltain energiaministeriö totesi, että laitoksen turvallisuus on jopa huonompi kuin ennen vuoden 1986 onnettomuutta. Niinpä Ukrainan presidentti Leonid Kutshma lupasi Bill Clintonin vierailulla Kiovassa 6.6.2000, että laitos suljetaan joulukuussa 2000. Yhdysvallat lupasi maksaa 80 milj. laitoksen suojaamiseksi

Kuolan reaktorit

”Maailman toiseksi pohjoisin ydinvoimala sijaitsee 10 000 asukkaan Poljarny Zorissa – Kuolassa keskellä ei mitään. Alueella ei ole teollisuutta, ei kaivoksia, ei maataloutta eikä sotilaitakaan, on vain kitukasvuista metsää ja yksi suuri ydinvoimala. Kyse on kuitenkin yhdestä Kuolan vauraimmasta pisteestä, koska maksettava pohjoisen lisä on tuntuva, jopa kaksinkertainen ja työntekijöiden lomat ovat pitkiä. Ydinvoimala on tekniikaltaan Loviisan ydinvoimalan lähes identtinen kaksonen. Siellä hyrisee kaksi 1970-luvulla rakennettua VVER-440-tyyppistä paineilmareaktoria. 1980-luvulla sinne rakennettiin vielä kaksi reaktoria. Se tuottaa 60 prosenttia Kuolan ja 40 prosenttia Karjalan tasavallan sähköstä.  Yhden reaktorin käyttölupa ulottuu 2018 saakka, mutta uudistusten jälkeen ehkä vuoteen 2033. Korjauksia on tehty miljardin dollarin edestä. Yksiköihin on tulossa lauhdutusaltaat uudeksi hätälauhdutusjärjestelmäksi alkuperäisen pumppujärjestelmän rinnalle. Paineastia on tärkein paikka – sydän jossa uraanisauvat ovat ja jossa ydinreaktio tapahtuu. Oikeastaan kaikki muu voidaan vaihtaa uuteen paitsi paineastia.  Kun se menee vanhaksi koko yksikkö pitää uusia.  Reaktorin tehoa säädellään manuaalisesti.  Norjan ympäristöjärjestö Bellona on kritisoinut ydinvoimalaa siitä, että sen reaktoreiden ympäriltä puuttuvat kunnolliset betoniset suojarakenteet. Loviisassa on suuri teräksinen suojarakennus sekä tukevat betoniset kantavat rakenteet. (lyhentäen kslm 17.6.2017)

Kuolan niemimaalla oli vuonna 1991 118 ydinkäyttöistä alusta, joista suurimmassa osassa oli kaksi ydinreaktoria. 

Nerpitshaniin on sijoitettu 70 prosenttia ydinkäyttöisistä aluksista. Siellä on kuusi valtavaa Taifuuni-luokan ydinsukellusvenettä, joissa on tilaa 150 hengen miehistölle ja jotka pystyvät rikkomaan kuuden metrin paksuisen jään noustessaan pintaan. Kaupungissa asuu 25.000 ihmistä. Siellä on myös 58 vanhaa ydinkäyttöistä sukellusalusta, joista pitäisi irrottaa reaktorit ja ydinpolttoainesauvat. Vaarallinen ydinkäyttöinen alus on valettu betoniin. Alue on aidattu säteilyvaaran vuoksi. (Luoteis-Venäjän ilmansaasteet ja terveys, 1997, s. 27)

Neljä ydinasevarastoa Kuolan niemimaalla 

Varastoissa säilytetään ydintaistelukärkiä etenkin laivaston, mutta myös muiden aselajien käyttöön. Kaikki varastot ovat 180 kilometrin säteellä Suomen ja 190 kilometrin säteellä Norjan rajasta. Selvitys perustuu muun muassa satelliittikuviin. Venäjän ja Yhdysvaltain vuonna 2010 solmiman ydinaseiden vähentämiseen tähtäävän New START -sopimuksen mukaan mailla saa olla korkeintaan 1550 ydintaistelukärkeä. Huhtikuussa 2017 Yhdysvalloilla oli yhteensä 1411 kärkeä, mutta Venäjällä 1765. Takarajana tavoitemäärän saavuttamiselle on 5. huhtikuuta 2018.

Jegelnaja-lahdella sijaitseva Gadžijevon meritukikohta on Venäjän tärkein tukikohta merivoimien strategisille ydinasejoukoille. Tukikohta on viiden Delta-IV-luokan (Delfin) sukellusveneen ja Borei-luokan Juri Dolgoruki -sukellusveneen kotisatama. Niiden lisäksi tukikohta on saamassa ainakin kolme Borei-luokan sukellusvenettä lisää. Delta-IV-luokan sukellusveneiden arvellaan kuljettavan R-29RMU- ja päivitettyjä R-29RMU2-ohjuksia, jotka voidaan varustaa ainakin neljällä 100 kilotonnin ydintaistelukärjellä. Juri Dolgorukin aseistukseen puolestaan kuuluvat uudet Bulava-ohjukset. Ydinkärjet on varastoitu lahden reunamilta nouseviin rantakallioihin. Borei-luokan ydinsukellusvene Vladimir Monomah saapui Gadžijevoon maaliskuussa 2016. Lähellä Gadžijevoa sijaitsevalla Okolnaja-lahdella sijaitsee kasvava Bulava-ohjusten varasto. Kun kaikki Borei-luokan sukellusveneet otetaan käyttöön noin vuonna 2020, Okolnaja-lahden varastossa tulisi olemaan 200 Bulava-ohjusta.

Suomea ja Norjaa lähimpänä sijaitseva Zapadnaja litsan tukikohta Zaozjorskin kaupungin lähellä rakennettiin kuudelle Typhoon-luokan (Akula) sukellusveneelle. Kyseisen luokan sukellusveneitä ei tukikohdassa enää ole, mutta se toimii yhä asevarastona. Sivusto havaitsi satelliittikuvista läheisessä laiturissa olevan parkissa yksi Delta-IV-luokan ja yksi Oscar-II-luokan (Antei) sukellusvene. Bolšoje Ramozero
Tukikohdista itäisin on salaisin. Siitä oli vaikeinta löytää tietoa, sillä on monta nimeä ja sen lähettyvillä oli otettu muita tukikohtia vähemmän kuvia. Tukikohdan lähellä sijaitseva Olenogorskin kaivoskaupunki on kokonaan Puolustusministeriön ydinaseiden varastoimisesta, huollosta ja kuljetuksesta vastaavan osaston valvonnassa. Syynä on ilmeisesti se, että Bolšoje Ramozerossa sijaitsee yksi Venäjän kahdestatoista kansallisen tason ydinasevarastosta. Sinne uskotaan varastoidun kaikki Kuolan niemimaan ei-strategiset ydintaistelukärjet, jotka voidaan toimittaa eri aselajeille milloin tarpeen. Olenogorskissa sijaitseekin myös lentotukikohta, jossa on Tu-22-pommikoneita.Muovipussikielto astuu voimaan Keniassa - myymisestä ja kantamisesta jopa vankeutta. (The Independent Barents Observer, 30.8.2017, Iltalehti 31.8.17)

Akademik Lomonosova maailman pohjoisin ydinvoimala 

Toistaiseksi maailman ainoa kelluva ydinreaktori laskettiin vesille kesällä 2010. Lopullinen sijoituspaikka on Tšukotkan Pevek, 6 000 kilometriä Moskovasta. (Iltalehti 1.5.2018) Akademik Lomonosov aloitti matkan pietarilaiselta Baltijski Zavod -telakalta koillissiperialaiseen Pevekin satamakaupunkiin. Se mahdollistaa sähkön ja lämmön tuomisen syrjäseuduille. Siihen ladattiin ydinpolttoainetta Atomflotin satamassa Murmanskissa huhtikuussa 2018, missä reaktorit koekäytetään. Voimalan rakentaminen aloitettiin 2009. (hs 29.4.2018) Laitoksen rakentamiseen kului 12 vuotta.

Pevekissä Akademik Lomonosov korvaa maailman pienimmän ja pohjoisimman kiinteälle maalle rakennetun ydinvoimalan, Bilibinskaja AES sekä lähistöllä sijaitsevan Tshaunskajan hiilivoimalan. Siinä on kaksi 35 megawatin KLT-40S-tyypin ydinreaktiota, joita käytetään myös venäläisten jäänmurtajien voimanlähteenä. Olkiluodn kolmasreaktorin teho on 1600 megawattia. New York Times mukaan 70 megawatilla voi kattaa 70 000 amerikkalaisen keskivertotalouden energian tarpeen. Akademik Lomonosov tuottaa myös lämpöenergiaa noin 50 gigakaloria tunnissa. Tämä riittää noin sadantuhannen asukkaan kaupungin lämmittämiseksi. Sellaisia väkimääriä harvaan asutussa Venäjän koillisosassa ei ole. Voimala työllistää noin 300 vuorotyöläistä. Joukko on aluksella neljä kuukautta ja sen jälkeen neljän kuukauden vapaa. Voimalan ydinpolttolataus riittää 12 vuoden käyttöön. Rosatom tähtää kelluvien ydinvoimaloiden massatuotantoon ja toivoo uudenlaisesta ydinvoimalastaan vientituotetta. Kelluvat voimalat ovat nykyisiä turvallisempia, se olisi selvinnyt Fukusiman tsunamista. (Janne Yläjoki ksml 7.10.2018) Laitos on maksanut 400–450 miljoona euroa. Jotkut venäläiset virkamiehet ovat kyseenalaistaneet kelluvan reaktorikompleksin  hinta-arvion, ja että aluksen sarjatuotanto olisi taloudellisesti kannattavaa.

Venäläisen lipun väreillä maalattu Akademik Lomonosov näyttää pienikokoiselta matkustajalaivalta, mutta sillä ei ole köliä ja potkuria, ja liikkumiseen vedessä 144 metriä pitkä ja 30 metriä leveä ydinvoimalalautta tarvitsee hinaajia. Laitoksen odotetaan olevan perillä noin kolmessa viikossa. Pevekissä sitä odottavat uudet satamarakenteet ja kaikki tarvittava infrastruktuuri, jotta energia saadaan jakeluun. Käytännössä laitoslautta kiinnitetään aallonmurtajiin joustavilla tangoilla, ja siihen liitetään sähkö- ja vesijohtoja. Tarkkaamossa seurataan voimalan prosesseja silloinkin kun reaktorit eivät toimi. Kerstin Kronvall / Yle 23.8.2018)

Akademik Lomonosovin tuottamaa sähköä on määrä käyttää hiilen ja jalokivien kaivamiseen arvomineraallipitoisella Venäjän Kaukoidän syrjäisillä seuduilla.  Noin kaksi miljoonaa venäläistä asuu arktisen rannikon lähellä Pevekin kaltaisissa pikkukylissä ja kaupungeissa, jonne pääsee usein ainoastaan lentokoneella tai laivalla. Silti näiden kaupunkien teollisuus tuottaa jopa 20 prosenttia Venäjän bruttokansantuotteesta, ja ne ovat keskeisiä Venäjän suunnitelmissa hyödyntää arktisia öljy- ja kaasurikkauksia, kun nykyiset Siperian varannot vähenevät. Kelluvan ydinvoimalan avulla alueille voisi toimittaa energiaa ilman sitoutumista ja suuria investointeja voimalaitoksien rakentamiseen syrjäseuduilla.

Norjalainen ympäristöjärjestö Bellona ja Greenpeace ovat kritisoineet hanketta.Vedessä kelluva ydinreaktori on herättänyt huolta ympäristöjärjestöissä. Bellonaa huolestuttaa sen merikelpoisuus Jäämeren olosuhteissa. Greenpeace on kutsunut laitosta nimellä "Tšernobyl jäällä" ja lempinimiä kuten ”Kelluva Tshernobyl”. Suomen Säteilyturvakeskuksen projektipäällikkö Kim Söderling sanoo: pienempi koko, pienemmät vaikutukset..Akademik Lomonosovin varajohtaja on Dmitri Aleksejenko ja ympäristönsuojelun pääinsinööri Vladimir Iriminku. Hänen mukaansa Akademik Lomonosv ja Tshernobylin ydinvoimala ovat kaksi täysin erilaista projektia ja niillä on muun muassa erilaiset reaktorit. Kelluvan ydinvoimalan ajatus ei sinänsä ole uusi. Yhdysvaltain armeija asensi pienen ydinvoimalareaktorin alukseensa Panaman kanavassa jo 1960- luvulla. (Elsa Osipova, is 30.6.2019)

Ydinsukellusveneet

Venäjällä oli maailman suurin ydinkäyttöisten sukellusveneiden laivasto, josta kaksi kolmannesta oli sijoitettu Kuolan alueen satamiin. Suuri osa 247 ydinkäyttöisestä sukellusveneestä on romutettuna tai odottaa romuttamistaan. Suurin varastoista sijaitsee Andrejevan lahden sotilassatamassa, lähellä Norjan ja Suomen rajaa. Se sisältää yli 60000 käytettyä ydinpolttoaineyksikköä ja on maailman suurin radioaktiivisen materiaalin riskivarasto. Käytettyjä ydinreaktoreita haudattiin mereen järjestelmällisesti Novaja Zemljan saaren ympärillä Karanmerellä vuosina 1965-1989. Mereen upotettiin kymmeniä reaktoreita. Kurskin uppoaminen ei ollut ensimmäinen Venäjän ydinkäyttöisille sukellusveneille sattunut onnettomuus.  (Christer Pursiainen hs 30.8.2000)

Neuvostoliitto vahvisti 1988 ensimmäistä kertaa julkisesti kuuden Golf-luokan ydinsukellusveneen olemassaolon. Se kertoi poistavansa veneet ja niiden 18 keskimatkan ydinohjusta Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen perustamisen yhteydessä. Sukellusveneiden ydinaseistuksena oli vanhentuneita SS-N-5-ohjuksia, joiden maaversio oli poistettu Kuolan niemimaalta. Ydinaseet vedetään Itämereltä, jos PYV:stä päästään sopimukseen, kertoi Suomessa vierailulla kommunistipuolueen kakkossihteeri Jegor Ligatshov. (hs 27.11.1988)

Norjan rannikolla on uponnut kolme ydinsukellusvenettä vuosina 1970, 1986, 1989.  Myös ydinsukellusveneissä tapahtuneet räjähdykset ovat vakavia uhkia. Elokuussa 1985 sukellusveneen reaktori räjähti polttoaineen täytön yhteydessä Tshazman lahdella 50 km päässä Vladivostokista. Talvella 1998 räjähdys tappoi yhden ja haavoitti useita miehistön jäseniä. (Barentsinmerellä upposi huhtikuussa 1989 tulipalon jälkeen ydinkäyttöinen sukellusvene vieden meren pohjaan ydinreaktorinsa ja 42 miestä. (Christer Pursiainen hs 30.8.2000))

Tammikuussa 1998 Venäjän pyysi länsimailta kiireellistä apua sukellusveneittensä ydinjätteen aiheuttaman ympäristöongelman hoitamiseen. Turvallisia kuljetuksia Majakin laitoksille ei ole, koska rautatiet ovat surkeassa kunnossa. Jeltsin ilmoitti Norjan kuninkaalle Haraldille, että Venäjä on valmis tuhoamaan ydinsukellusveneensä, jos se tapahtuu Norjan varoin. Venäjä ei enää tarvitse vanhoja sukellusveneitä. Maiden välisen sopimuksen mukaan tyhjentäminen ydinpolttoaineesta ja uuden käsittelylaitoksen rakentaminen aloitetaan 1998. Norja on jo aikaisemmin luvannut antaa 180 miljoonaa markkaa Murmanskin laivastotukikohtien siistimiseen. Atomienergiavaraministeri Nikolai Jegorin mukaan Venäjä tarvitsee useita kymmeniä miljardeja. Ennen vuotta 1993 Venäjä laski ydinjätteet mereen. (hs 27.5.1998)

Venäläinen ydinsukellusvene K-159 upposi Barentsinmereen vuonna 2003. Puhkiruosteista K-159:ää oltiin hinaamassa romutettavaksi, kun myrsky repi irti sitä kannatelleet ponttonit. Alus upposi 246 metriin lähelle Murmanskia, vieden mukanaan syvyyteen kymmenen hengen miehistöstä yhdeksän. Norjalainen Barents Observer:n jutussa siteerataan ydinturvallisuusinstituutin tutkijaa Mihail Kobrinskia, jonka mukaan radioaktiivinen vuoto K-159:sta pilaisi Barentsinmeren kalastusalueen jopa kahdeksi vuodeksi.

K-159:ää vaarallisempana peltiraatona pidetään ydinsukellusvene K-27:n hylkyä. Aikoinaan Neuvostoliiton pohjoiseen laivastoon kuulunut sukellusvene upotettiin ydinjätteenä Novaja Zemljan itäpuolelle vuonna 1981. K-27:n kohdalla pahin mahdollinen riski on se, että merivettä pääsee aluksen ydinreaktoreihin ja seurauksena on hallitsematon ketjureaktio. ”Tutkimustemme perusteella ketjureaktion laukaisuun riittää viidestä kuuteen litraa merivettä”, sanoo Kobrinski. Vaikka tutkijat ovat olleet tästä erimielisiä, Kobrinskin mukaan on mahdollista, että vain 30 metrin syvyydessä makaava K-27 voisi tällöin päästää radioaktiivista säteilyä ilmaan. Ilmassa radioaktiivisuus leviäisi nopeammin ja kauemmaksi kuin vedessä.

Norjalaisen ympäristöjärjestö Bellonan johtaja Nils Bøhmer on uusista venäläistiedoista huolissaan.
– Riskianalyysi ja suunnitelmat näiden kahden sukellusveneen nostamiseksi täytyy tehdä kiireellä. (Ilta-Sanomat 3.5.2015)

Aseriisuntaa seurannut Valtion teknisessä tutkimuskeskuksessa VTT:ssä toimiva Styx-tutkimusryhmä laati 1997 pienelle virkamiespiirille raportin Suomen vesien sukellusveneloukkauksista. Styx tutkimusryhmän jäsen VTLtä kirjoittaa, että 1988 arvioitiin Start sopimuksen nostavan Kuolan merkitystä, vuonna 1997 selvisi, että “kaluston odottamattoman nopean rapistumisen vuoksi tämä vaihe näyttää jäävän väliaikaiseksi”. (3.3.1997)

Ural, Arktika ja Sibir tekevät Venäjän jäänmurtajista maailman voimakkaimman laivaston, maassa uskotaan.– Tärkein asia on uusi turbiini, joka takaa 40 vuoden toiminta-ajan, Kadilov kehui medialle. Tavoitteena on pitää pohjoisen Jäämeren reitti sulana ympäri vuoden. Alukset pystyvät menemään läpi jopa kolmimetrisestä jäästä. (Iltalehti 28.5.2019)

Ydinkäyttöiset jäänmurtajat

Venäjällä on rakennettu kymmenen ydinkäyttöistä jäänmurtajaa 1959 - 1993 ja kaksi vuonna 1989 ja 1990 Wärtsilän Helsingin telakalla, jotka kuljetettiin Venäjälle reaktorien ja kuljetuskoneiston asennustöitä varten.

Kuolassa on seitsemän ydinvoimalla käyvää jäänmurtajaa ja yksi kauppalaiva. Niiden jätteiden puhdistaminen on vaikeampaa kuin missään muualla, koska jätevesiin on lisätty merivettä. IVOn Nures-laitteiston kokeilu on osin epäonnistunut, koska suodattimet täyttyvät meriveden suolasta eikä vain radioaktiivisista aineista. Suomi myönsi hankkeelle yli 3 milj. markkaa. Kun matala-aktiivisia jätteitä varastoitiin veneisiin, uhkasi säteily työntekijöitä. Siksi jätteitä laimennettiin merivedellä ja haettiin useampiin laivoihin.

Maailman kaikki seitsemän ydinkäyttöistä jäänmurtajaa kuuluvat Venäjän valtiolle ja niitä operoi valtiollinen Murmanskin varustamo. Kaksi ydinreaktoria antaa alukselle 75000 hevosvoiman tehon, jonka avulla se pystyy murtamaan lähes kolmimetristä jäätä kolmen solmun nopeudella. Ydinmurtajan edut dieselkäyttöiseen verrattuna ovat johtaja Mustafa Kashkan mukaan ilmeiset. Dieselkäyttöinen murtaja kulkee Murmanskista Jeniseille kahdessa viikossa ja tarvitsee 10 000 tonnia polttoainetta vuodessa, ydinkäyttöinen puolessatoista vuorokaudessa ja tarvitsee 400 kiloa uraania kerran kuudessa vuodessa. Alunperin reaktoreiden käyttöiäksi laskettiin 100000 tuntia, mutta aikaa pidennettiin 175000 tuntiin. Varojärjestelmät eivät ole riippuvaisia sähköstä. Jos lämpötila nousee, reaktorin teho laskee automaattisesti. Vuonna 1987 Euraasian pohjoispuolitse kuljetettiin 6,3 miljoonaa tonnia rahtia, 2007 1,5 miljoona tonnia. Koillisväylän liikenteen hiljennyttyä Murmanskin varustamo vuokraa murtajiaan elämysmatkatoimistolle. Kahden viikon risteily maksaa asiakkaalle 15000 euroa. Murtajalta tehdään Venäjän tiedeakatemian ekskursioita helikopterilla ja turistit saattavat nähdä mursuja ja jääkarhuja. (hs 21.5.2007)

Suomen ja Venäjän 1996 solmima sopimus edellyttää ilmoitusta säteilyturvaviranomaisille ydinkäyttöisen aluksen liikkeistä 300 kilometriä lähempänä Suomen rannikkoa. Pietarissa toimiva telakkayhtiö Baltiiski Zavod kokeili helmikuussa 2007 kahden viikon ajan uuden ydinjäämurtajan käyttöä Itämerellä. ”50 vuotta voitosta”-nimisen aluksen rakentaminen aloitettiin 1984 nimellä Ural mutta työ keskeytyi vuosiksi rahapulan vuoksi. Alus on maailman suurin ydinkäyttöinen murtaja. 25000 tonnin laivassa on 138 hengen miehistä. Alus pystyy murtamaan 2,8 metrin paksuista jäätä. Tilaaja on Murmanskin varustamo, 75000 hevosvoiman tehon antaa kaksi pientä reaktoria. (hs 20.2.2007)

Ydinkäyttöisen jäänmurtaja Leninin loppuun käytetty reaktori on haudattu Karan mereen Novaja Zemljalla, kuten 14 muuta reaktoria. Silminnäkijöiden mukaan säiliöissä oli sata säteilevää osaa. Ongelma on, että Novaja Zemlja on matala, vain alle 20 metriä.

Ydinkäyttöinen jäänmurtaja Ural laskettiin vesille Pietarin telakalla 25.5.2019. 173 metriä pitkä ja 24 metriä leveä alus voi murtaa kolmemetristä jäätä kahden ydinreaktorian voimalla. Aiemmin on valmistunut Sibir 2017 ja Arktika 2016. Venäjän strategisena tavoitteena on pitää Koillisväylä toiminnassa ympäri vuoden, Rosatomin johtaja Alksei Lihatsev sanoo. Venäjä suunnittelee kuljettavansa vuonna 2014 noin 80 miljoonaa tonnia rahtia arktisella merireitillä Aasiaan: maakaasua, kivihiiltä ja öljyä sekä raskaita teollisuustuotteita, koneita ja metalleja. Venäjä on varannut hankkeeseen kymmenen miljardia euroa kuuden vuoden ajaksi. Kolmannes siitä tulee valtion budjetista, loput sijoittajilta kuten Rosatomilta, Rosnefrilta ja Novatekiltä. Venäjä on ainoa maa, jolla on ydinkäyttöisiä jäänmurtajia. (hs 26.5.2019)

Venäjän ydinkäyttöinen rahtilaiva menetti potkurinsa avomerellä (Yle 27.11.2020)
Etelänapamantereella eli Antarktiksella sijaitsevan venäläisen Vostok-tutkimusaseman uusiminen lykkääntyy harvinaisen merivahingon vuoksi. Aseman uusia rakenteita kuljettanut alus joutui keskeyttämään matkansa, kun yksi sen potkurin lavoista putosi Atlanttiin. Ydinkäyttöinen erikoisrahtialus Sevmorput oli matkalla kohti Etelänapamannerta, kun se lokakuun puolenvälin tienoilla alkoi ajaa hidasta vauhtia edestakaisin lounaisafrikkalaisen Angolan edustalla. Tätä jatkui nelisen viikkoa. Tiedotusvälineiden mukaan aluksen nelilapaisen pääpotkurin yksi lapa oli murtunut ja jopa irronnut. Venäjältä lennätettiin paikalle sukeltajia, jotka yrittivät irrottaa toisenkin lavan, jotta potkuri saataisiin tasapainoon. Tämä ei kuitenkaan onnistunut muun muassa kovan merenkäynnin takia. Varustamo on vakuuttanut, että aluksen ydinreaktorille ei ole tullut vahinkoja. Angola ei ilmeisesti halunnut Sevmorputia aluevesilleen ankkuripaikkaan tai satamiin ydinreaktorin tuomien riskien vuoksi. Parhaillaan laiva on nilkuttamassa kohti Pietaria, missä se pannaan telakalle.
Venäjällä on Antarktiksella useita tukikohtia. Sevmorput on maailman ainoa ydinkäyttöinen rahtilaiva. Se on jäänmurtokykyinen alus, jota Venäjä on viime aikoina käyttänyt muun muassa Pohjoisella Jäämerellä olevien sotilastukikohtiensa varustamiseen. Alus otettiin käyttöön jo neuvostoaikana vuonna 1988, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen talouskriisin vuosina se seisoi pitkät ajat Murmanskin satamassa. Välillä se aiottiin jopa romuttaa. Heti alkuvuosina monet Neuvostoliiton satamat ja muun muassa kanadalainen Vancouverin satama kieltäytyivät ottamasta Sevmorputia vastaan. Ne pelkäsivät seurauksia, jos ydinlaivalla sattuisi onnettomuus satamassa. Sevmorput huollettiin pietarilaisella telakalla viimeksi tämän vuoden alussa. Tuolloin vaihdettiin muun muassa potkuriakseli. Sevmorput oli kuljettamassa lastia, josta oli tarkoitus rakentaa uusi osa Venäjän Vostok-tutkimusasemalle. Sen perusti Neuvostoliitto vuonna 1957, ja Kommersant-lehden mukaan asema alkaa olla jo loppuun kulunut. Uuden aseman elementit oli tarkoitus purkaa laivasta kiintojään reunalle ja kuljettaa sieltä 1 400 kilometrin matka Etelänapamantereen sisäosiin. Sopivin aika lastin purkamiseen jäälle on tältä vuodelta loppumassa. Myös satakunta uuden aseman rakentajaa oli matkalla Etelänapamantereelle jäänmurtaja Kapitan Dranitsynilla. Tämäkin alus on tiettävästi palaamassa takaisin Venäjälle.

Ydinaseet

Semipalatinsk Kazakstanin aroilla oli ensimmäinen Neuvostoliiton ydinaseiden testauspaikka. Sen rakentaminen aloitettiin gulag-vankityövoimaa käyttäen vuonna 1948 ja ensimmäinen ydinkoe tehtiin 1949, neljä vuotta Yhdysvaltain ensimmäisen ydinräjäytyksen jälkeen. Ensimmäinen vetypommi räjäytettiin 1952. Mikään puhtoinen paikka ei Semipalatinskin ympäristö ole edelleenkään, se tunnetaan maailman säteilyn "hot spottina". Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tehdyissä tutkimuksissa on arvioitu, että yhteensä noin miljoona ihmistä on kärsinyt säteilystä, tavalla tai toisella. Neuvostoliitto teki alueella yhteensä 456 ydinräjäytystä. Alkuun räjäytykset tehtiin maan pinnalla tai ilmakehässä. Vuodesta 1961 noin 340 räjäytystä tehtiin maan alla. (New Scientist. Iltalehti 28.3.2017)

Viimeinen tietoon tullut räjäytys Novaja Zemljalla tehtiin 24.10.1990. Ainut ydinkoealue on Novaja Zemljan saari. Alue siirrettiin 1992 (27.2. Jeltsinin allekirjoituksella) suoraan puolustusministeriön alaisuuteen. Arkangelin aluejohtajien valta otettiin pois. Uusi nimi: Venäjän federaation keskustestipaikka.

Vuonna 1992 ilmoitettiin, että ydinasemateriaalia tuottavien reaktorien määrää on vähennetty huippuvuosien 13:sta neljään. Ydinaseita valmistetaan Arzamas 16:ssa (nykyinen Sarov), Venäjän ydinvoima keskuksessa (All-Russian Scientific and Research Institute of Experimental Physics), joka on 400 km Moskovasta. Toinen paikka on etelä Uralilla Tsheljabinskin seutu. Ne ovat "kultaisia häkkejä" työntekijöilleen.

Venäjällä neljä ydinasevarastoa Kuolan niemimaalla

 Varastoissa säilytetään ydintaistelukärkiä etenkin laivaston, mutta myös muiden aselajien käyttöön. Kaikki varastot ovat 180 kilometrin säteellä Suomen ja 190 kilometrin säteellä Norjan rajasta. Selvitys perustuu muun muassa satelliittikuviin. Venäjän ja Yhdysvaltain vuonna 2010 solmiman ydinaseiden vähentämiseen tähtäävän New START -sopimuksen mukaan mailla saa olla korkeintaan 1550 ydintaistelukärkeä. Huhtikuussa 2017 Yhdysvalloilla oli yhteensä 1411 kärkeä, mutta Venäjällä 1765. Takarajana tavoitemäärän saavuttamiselle on 5. huhtikuuta 2018.

Jegelnaja-lahdella sijaitseva Gadžijevon meritukikohta on Venäjän tärkein tukikohta merivoimien strategisille ydinasejoukoille. Tukikohta on viiden Delta-IV-luokan (Delfin) sukellusveneen ja Borei-luokan Juri Dolgoruki -sukellusveneen kotisatama. Niiden lisäksi tukikohta on saamassa ainakin kolme Borei-luokan sukellusvenettä lisää. Delta-IV-luokan sukellusveneiden arvellaan kuljettavan R-29RMU- ja päivitettyjä R-29RMU2-ohjuksia, jotka voidaan varustaa ainakin neljällä 100 kilotonnin ydintaistelukärjellä. Juri Dolgorukin aseistukseen puolestaan kuuluvat uudet Bulava-ohjukset. Ydinkärjet on varastoitu lahden reunamilta nouseviin rantakallioihin. Borei-luokan ydinsukellusvene Vladimir Monomah saapui Gadžijevoon maaliskuussa 2016.

Lähellä Gadžijevoa sijaitsevalla Okolnaja-lahdella sijaitsee kasvava Bulava-ohjusten varasto. Kun kaikki Borei-luokan sukellusveneet otetaan käyttöön noin vuonna 2020, Okolnaja-lahden varastossa tulisi olemaan 200 Bulava-ohjusta. Varasto onkin osittain rakennusvaiheessa. Suomea ja Norjaa lähimpänä sijaitseva Zapadnaja litsan tukikohta Zaozjorskin kaupungin lähellä rakennettiin kuudelle Typhoon-luokan (Akula) sukellusveneelle. Kyseisen luokan sukellusveneitä ei tukikohdassa enää ole, mutta se toimii yhä asevarastona. Sivusto havaitsi satelliittikuvista läheisessä laiturissa olevan parkissa yksi Delta-IV-luokan ja yksi Oscar-II-luokan (Antei) sukellusvene. Bolšoje Ramozero
Tukikohdista itäisin on salaisin. Siitä oli vaikeinta löytää tietoa, sillä on monta nimeä ja sen lähettyvillä oli otettu muita tukikohtia vähemmän kuvia. Tukikohdan lähellä sijaitseva Olenogorskin kaivoskaupunki on kokonaan Puolustusministeriön ydinaseiden varastoimisesta, huollosta ja kuljetuksesta vastaavan osaston valvonnassa. Syynä on ilmeisesti se, että Bolšoje Ramozerossa sijaitsee yksi Venäjän kahdestatoista kansallisen tason ydinasevarastosta. Sinne uskotaan varastoidun kaikki Kuolan niemimaan ei-strategiset ydintaistelukärjet, jotka voidaan toimittaa eri aselajeille milloin tarpeen. Olenogorskissa sijaitseekin myös lentotukikohta, jossa on Tu-22-pommikoneita.Muovipussikielto astuu voimaan Keniassa - myymisestä ja kantamisesta jopa vankeutta. (The Independent Barents Observer, 30.8.2017, Iltalehti 31.8.17)

Maanalaiset ydinräjäytykset

Maanalaisilla ydinräjäytyksillä on nostettu painetta Siperian öljy- ja kaasukentillä, tehty luolia myrkyllisiä jätteitä varten. Geofyysikot ovat tehneet seismisiä kokeita öljyn etsimiseksi. Tästä johtuu, että esim. kaksi viidestä Mirnyin timanttilouhoksesta on säteilyn vaarallisesti saastuttamia. Ei-sotilaallisia ydinräjäytyksiä oli tehty noin 30. Muualla on rakennettu patoja, siirretty maamassoja. Tekniikkaa kokeiltiin ennen elokuussa 1985 asetettua ydinkoekieltoa. Kielto oli voimassa vuoteen 1987. Permin alueella Uralissa on tehty kaksi ydinräjäytystä. Vielä vuonna 1991 perustivat entiset ydinvoimamiehet Tshetek-yhtiön. Se markkinoi tuhoavansa ydinräjäytyksillä myrkkyjä, kemiallisia aseita ja ydinjätettä. Heidän konttoreitaan oli Hampurissa ja Montrealissa.

Maan päällä, Jakutia-Sakan hiili- ja timanttikaivosalueilla on tehty 12 räjäytystä. Jakutiassa tehtiin kolmannen kerran ydinräjäytys öljyn etsimiseksi syvältä kalliokerrostumista 14.7.1987. Kaspianmeren rannalla tehtiin seitsemän ydinräjäytystä, jotta suolakerroksiin saatiin raakaöljysäiliöitä. Räjähdys kiihdyttää vuorisuolakerrostumien keskellä olevan öljyn ja kaasun virtaamista kallioista. Säiliöt porataan kallioihin ja niihin asennetaan ydinlataus. Porausreiät valetaan täyteen sementtiä. Räjäytys tehdään vasta kun ilmatiiviydestä on täydellisesti varmistuttu, sanoo geologian ministeriön päällikkö Aleksei Zolotov. Neuvostoviranomaisten mukaan ydinräjähdystekniikka saattaa nostaa porattuja öljymääriä jopa 50 prosenttia. (hs 14.8.1987)

Kuolan niemimaalla Hiipinässä yritettiin parantaa apatiitin louhintaa megatonnin räjäytyksillä vuosina 1972 ja 1984. Nenetsiassa on yritetty tukkia meren pohjassa purkautuvaa kaasulähdettä 37 kilotonnin ydinräjäytyksellä vuonna 1981. Räjäytyspaikoilla ei pääsääntöisesti ole tehty radioaktiivisuuden tai ympäristön ja väestön terveydentilan seurantaa. (hs 10.5.2003)

Ydinjätteet

"Venäjän valtiollinen ydinenergiayhtiö Rosatom on huolissaan kasvavasta ydinjätteen määrästä. Maa on hautautumassa jätteeseen, jota on jo 550 miljoonaa tonnia. Rosatomin varajohtaja Tatjana Jelfimova esitteli ydinjätettä käsittelevän lakiehdotuksen Venäjän parlamentin energiavaliokunnalle. Ydinjätteen määrää pitää vähentää 385 miljoonaan tonniin vuoteen 2025 mennessä. Lisäksi perustettaisiin yhtiö, jonka tehtävänä on varmistaa jätteen turvallinen sijoitus vuoteen 2035 mennessä. Ympäristönsuojelijat ovat toistuvasti olleet huolissaan ydinjätteen varastoinnista Venäjällä. Saksasta peräisin olevaa ydinjätettä on muun muassa löytynyt pihalle jätetyistä ruostuneista säiliöistä Siperiassa." (STT, hs 17.11.2009)

Moskovan kartassa on 200 punaista pistettä. Ne tarkoittavat tutkimuskeskusten haudattuja jätteitä ja vuotoja. Venäjän turvallisuusneuvoston ympäristöturvallisuudesta vastaava komissio laski, että pääkaupungista löytyy vuosittain 50-70 vaarallista paikkaa, joissa säteilyarvot ylittävät sallitut normit, koska jotkut tahot hautaavat radioaktiivista törkyä minne sattuu välttääkseen virallisia maksuja. Vuonna 1994 Saksan turvallisuuspalvelun agentit salakuljettivat uraania lentokoneessa Moskovasta Berliiniin näyttääkseen kuinka helppoa se on. Venäläiset tiedotusvälineet raportoivat, miten vorot tai laitosten heikosti palkatut työntekijät varastelevat säteileviä aineita myydäkseen niitä. Moskovasta löytyi pieni uraanikätkö, jonka tshetsheenit kertoivat tuoneensa varoituksena Kremlille. (hs 21.4.1996)

Venäjällä ei loppusijoiteta vaan jälleen käytetään. Käytetty polttoaine varastoidaan ensin vesialtaissa, samoin kuin Sellafieldissä Englannissa. Painevesi- ja tutkimusreaktoreiden jätteistä erotellaan jälleenkäsittelyssä plutonium ja uraani-isotoopit. Ne käsitellään hyötyreaktoreiden ja Tshernobyl-tyyppisten grafiittihidasteisten ydinvoimaloiden polttoaineeksi, regeneroidaan. Plutoniumin uudelleenkäyttöä tutkittiin. Venäjän pohjoisille alueille oli suunnitelmissa rakentaa radioaktiivisten jätteiden pysyvä varasto (Ruokanen 1994, s. 14).

Nykyään Ozjorsk nimellä tunnetun kaupungin liepeille perustettiin rikastuslaitos Majak 1948, jossa tuotettiin plutoniumi Neuvostoliiton ydinpommeihin. Tšeljabinskin alueella sijaitseva Ozjorsk oli suljettu kaupunki, eikä sitä ollut edes kartassa. Majakin laitosten alkutaipaleet ovat karmaisevaa luettavaa. Kemisti Leja Sohina kertoi tarinansa atomienergiaministeriön historiaseminaarissa keväällä 1996. Stalinin ensimmäinen atomipommitehdas salaisessa kaupungissa aloitti vuonna 1948. Majak rakennettiin vuosina 1946–1948. Töitä valvoi NKVD:n johtaja Lavrenti Berija, joka muistetaan myös Josif Stalinin suurten puhdistusten toimeenpanijana. Sen ainoa tehtävänä oli tuottaa pommien raaka-ainetta. Majak tuotti plutoniumin Neuvostoliiton ydinpommeihin. Atomipommit tarvitsivat asetasoista plutoniumia. Nuoret kemistit tiesivät tekevänsä jotain hyvin tärkeää. Sohinan mukaan nuorille opetettiin monimutkainen kemiallinen prosessi, jolla plutonium erotettiin radioaktiivisesta seoksesta. Mutta tämän kaavan Yhdysvalloista tuoneet vakoojat eivät olleet ilmeisesti saaneet käsiinsä turvakeinoja. Yhdysvalloissa käytettiin lyijyllä eristettyjä kaappeja. Majakissa nuoret kemistit näkivät, miten plutoniumin pöly syttyi itsestään tuleen. ”Teidän pitää olla huolellisia, tytöt”, sanottiin kemisteille. Heille kerrottiin ainoastaan, että heidän pitää erottaa metalli koodinimeltä TS-1. Sohonan kollegat kuolivat keuhkojen kovettumatautiin. (hs kevät 1996) 

Vuoteen 1966 se tunnettiin peitenimellä Tšeljabinsk-40. Rikastuslaitos tuotti paljon erittäin radioaktiivista jätettä, jota alettiin vuodesta 1951 alkaen kipata Majakin lähellä sijaitsevaan pieneen Karatšai-järveen. Plutoniumin tuotantoon optimoidut reaktorit täytyi myös jäähdyttää. Jäähdytysvedellä oli avoin kierto, joten laitokselta pumpattiin ympäristöön tuhansia litroja radioaktiivista vettä päivässä.

Kun laitoksen lähistöllä asuvat ihmiset alkoivat sairastua vedestä säteilytautiin, lääkärit kutsuivat sitä ”erikoissairaudeksi”. Ulkomaailmalle ei saanut paljastaa, mitä Majakissa puuhattiin, eivätkä lääkärit saaneet mainita raporteissaan mitään säteilystä. Jäähdytysvesi meni lopulta Ob-jokeen ja sieltä edelleen Pohjoiseen Jäämereen. Pahiten saastui kuitenkin Karatšai-järvi Majakin vieressä. Se oli liian pieni jäähdytystarkoituksiin, joten sinne kipattiin kaikki kiinteä  vuodesta 1951 alkaen. Keväällä 1968 Karatšai alkoi kuivua. Ydinjätepöly levittäytyi tuulten mukana 25·000 neliökilometrin alueelle, puolen miljoonan ihmisen asuinalueelle. Kaikesta tästä vaiettiin virallisesti. Vuonna 1990 järven rannalla mitattiin 600 röntgenin säteilyannos tunnissa. Worldwatch-instituutin mukaan Karatšai on maapallon saastunein paikka. Järven rannalla seisova ihminen saa tappavan määrän säteilyä tunnissa. Järvenpohja on vaarallisen radioaktiivinen.. Järveä on täytetty ja sinne on laskettu betonilevyjä, joiden tarkoitus on estää pahoin saastunutta sedimenttiä lähtemästä liikkeelle. Ozjorsk on nykyään reilun 80 000 asukkaan kaupunki ja se näkyy jo kartoillakin. (Talouselämä 4.5.2022)

Majakin ja Tsheljabinskin taistelukärki- ja plutoniumtehtaiden ydinjätteet haudattiin Tetsha-jokeen ja ympäristöön vuoteen 1967 saakka kuuden vuoden ajan. Joki oli 24:n läheisen kylän pääasiallinen vedenottopaikka. Plutoniumin tuotantoon optimoidut reaktorit täytyi myös jäähdyttää. Radioaktiivinen jäähdytysvesi meni lopulta Ob-jokeen ja sieltä edelleen Pohjoiseen Jäämereen. Jäähdytysvedellä oli avoin kierto, joten laitokselta pumpattiin ympäristöön tuhansia litroja radioaktiivista vettä päivässä. Kun laitoksen lähistöllä asuvat ihmiset alkoivat sairastua vedestä säteilytautiin, lääkärit kutsuivat sitä ”erikoissairaudeksi”. Ulkomaailmalle ei saanut paljastaa, mitä Majakissa puuhattiin eivätkä lääkärit saaneet mainita raporteissaan mitään säteilystä.

Majakin laitoksissa on tapahtunut kolme vakavaa onnettomuutta 1949, 1957, 1967. Vakavin oli Kystymin ydinonnettomuus vuonna 1957, siihen asti maailmanhistorian pahin. Noin 100 kilometriä kaupungin luoteispuolella Majak-40 -tehtaalla valmistetaan ydinohjusten taistelukärkiä. Siellä räjähti 29.8.1957 ylikuumentunut ydinjätevarasto ja noin 50–100 tonnia ydinjätettä levisi ympäristöön. Ilmaan pääsi 20-kertainen määrä säteilyä Tshernobyliin verrattuna (tuli julkisuuteen 1990). Jätelaitoksen jäähdytyslaitteen vika aiheutti räjähdyksen jäteastiassa, jossa oli korkea-aktiivista jätettä. Lähes puoli miljoonaa ihmistä sai säteilyä (hs kevät 1996). "Laskeuma levisi 270 000 ihmisen ylle. Neuvostoliiton viranomaiset evakuoivat hiljaisuudessa 10 000 ihmistä. Onnettomuudesta ei hiiskuttu. Se paljastui vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen." (Suomen Kuvalehti 2/2020, Milka Valtanen) Laitoksen ympäristöön on joutunut kymmenkertaisesti niin paljon radioaktiivista materiaalia kuin Tshernobylin turmareaktori syöksi uumenistaan vuonna 1986, kertoi hätätilanteista vastaava varaministeri Viktor Vladimirov (hs 6.5.1996). Vuonna 1992 ei vielä ollut materiaalia tutkia Tsheljabinskin suuria leukemiamääriä. 

Majakin käsittelykapasiteetti oli 400 tonnia vuodessa. Käsittely maksoi 2200 markkaa kilolta - länsimaissa käsittely maksoi kaksi tai kolme kertaa enemmän. Loviisan lastin arvo oli 20.4.1994 64 milj. markkaa. Loviisan ydinvoimalaitoksesta kuljetettiin korkea-aktiivista käytettyä ydinpolttoainetta yli 20 vuoden ajan käsiteltäväksi Majakiin Suomessa päätettiin vuonna 1994 lopettaa jätteiden vienti Venäjälle ja se lopetettiin vuonna 1996. Suomessa oli kerätty 6 miljardia markkaa ydinjätteen huoltorahastoon. Pääoman ovat keränneet Fortum, Teollisuuden voima ja VTT jätehuoltomaksuina ja rahaston lainaustoiminnan voitoista. Säteilyturvakeskus (kuka siellä?) varoitti, että kun Venäjä ei saa enää valuuttaa, romahtaa turvallisuus Majakissa. He pelkäsivät myös, mihin Murmanskin laivaston ydinjätteet viedään, jos Majaki ei pysy toiminnassa. Suurin vaara 1999 oli nestemäinen ydinjäte, joka jo kerran vuonna 1957 aiheutti vaikean laskeuman. 

Tsheljabinsk oli 1999 edelleen suljettu atomikaupunki, jossa asui 80 000 ihmistä.

Venäjän ainoat ydinjätteen käsittelylaitokset sijaitsevat Tsheljabinskissa Etelä-Uralilla. Laitos otettiin käyttöön vuonna 1973. Majakin ydinjätteen jälleenkäsittelylaitos on edelleen toiminnassa. Ympäristöjärjestö Bellonan mukaan siellä säilytetään noin 560 tonnia käytettyä uraanipolttoainetta, 30 tonnia plutoniumia ja 500·000 tonnia muuta enemmän tai vähemmän radioaktiivista jätettä. (Keskisuomalainen 20.2.2013)

Etelä-Urallilla sijaitseva Tsheljabinsk aikoi julistautua tasavallaksi, kertoi Itar-Task. Neuvoston puheenjohtaja Aleksander Salomatinin mukaan Venäjä ei takaa tasapuolisia oikeuksia kaikille alueille eikä Jeltsin ole tunnustanut Tsheljabinskin vaalien tulosta. Paikallisneuvosto järjestää asiasta kansanäänestyksen. Päätös saattaa vaikuttaa Imatran Voima Oy:n ja Venäjän tekemään ydinjätteiden vientisopimukseen. Ydinjätteet viedään Tsheljapinskiin. (hs 10.2. 1993)

Murmanskin alueen 

pinta-alasta laajan osan vaativat tyhjät kaivokset, sivukivikasat ja jätesäiliöt. Alueiden kunnostusta ei tapahdu (Ruokanen 1994, s. 15). Vuonna 1995 tuli tieto, että Venäjä aikoo sijoittaa ydinjätteitä valtaviin luoliin Novaja Zemljan saarille, jotka on aikoinaan rakennettu ydinkokeita varten. Tieto oli helpotus Suomelle, koska luolat sijaitsevat kauempana kuin Kuolan huonokuntoiset 1960-luvulla rakennetut varastot, joissa pidetään Pohjoisen laivaston ydinjätteitä. (hs/AFP 4.1.1995)

Ydinaseitakin suurempi ongelma on sukellusveneiden käytetty ydinpolttoaine, sanoo Maanpuolustuksen tieteellisen neuvottelukunnan pääsihteeri Matti Vuorio. (7.7.1996) Sinne rakennetaan säiliöitä käytetyn ydinpolttoaineen tilapäiseksi säilyttämiseksi. Suomessa päätettiin osallistua Lähialueyhteistyöhön tarkoitetuista määrärahoista (hs 10.3.1998).

Andrejevan sotilasaluetta kutsutaan hidastetuksi Tshernobyliksi. Andrejevinlahdella, Kuolan niemimaan Barentsinmeren rannikolla, Litsa-vuonolla on Venäjän tärkein sukellusvenetukikohta. Kylässä asuu 200 ihmistä, jotka eivät saa poistua alueelta. Ainut suoja on litra viinaa päivässä. Sieltä on Norjan rajalle 55 kilometriä. (Kamtshatkan Kaukoidässä on toinen yhtä vaarallinen hautapaikka.) Siellä on 22 000 käytettyä ydinpolttoainesauvaa sisältävä ulkoilmavarasto, ydinjätteiden kaatopaikka. Ydinjätteen määrä vastaa noin sataa käytettyä ydinreaktoria. Lisäksi siellä on 35 tonnia nestemäistä ydinpolttoainetta, 18 prosenttia maailman sotilasalusten reaktoreista. Alueella on 150 ydinkäyttöistä majakkaa, seitsemän jäänmurtajaa. Vuoden 1994 jälkeen ei ole enää upotettu upotettu Karanmereen tai Barentsinmereen (hs Kirsikka Moring 21.6.2002). 

Keväällä 2017 varaston purkaminen aloitettiin. Ensimmäiset seitsemän kaikkiaan 22,000 käytetystä ydinpolttoaine-elementistä, joita on varastoitu heikkolaatuisiin betonisäiliöihin kylmän sodan perintönä, nostettiin. SevRao vastasi 3000 konttikuljetuksesta, johtajana Valery Eremenko. Kun kussakin kontissa on seitsemän kappaletta, tarvitaan yhteensä 3 143 konttikuljetusta, ennen kuin Andreevan lahden kolmen varastosäiliötä on tyhjä. Kontit toimitetaan erikoisaluksella ”Rossita” Atomflotiin, Venäjän siviilikäyttöisten jäänmurtajien korjausasemolle Murmanskiin ja sieltä rautateitse  Mayakiin jälleenkäsittelylaitokseen, maailman radioaktiivisimmalle seudulle. Laitoksessa käytetyt sauvat liuotetaan nestemäiseen kemialliseen prosessiin, jossa polttoaineessa jäljellä oleva uraani ja plutonium erotetaan, kun taas muita isotooppeja, kuten tappavaa strontiumia ja cesiumia, käsitellään erittäin radioaktiivisena jätteenä nestemäisessä muodossa. Laitoksessa kerättyä jätettä varten ei ole rakennettu loppusijoituspaikkaa. hebarentsobserver.com/en/ecology/2017/05

Venäjän valtion ydinvirasto aikoo poistaa useita ydinobjekteja Venäjän arktisten vesien syvyydestä, Rosatom kertoi alueen puhdistussuunnitelman. 1960-luvun lopulta 1980-luvun loppupuolelle noin 18 000 radioaktiivista esinettä upotettiin Venäjän syrjäisiin pohjoisiin vesiin. Suurin osa niistä aiheuttaa vain vähän ympäristöriskejä. Rosatom nostaa seuraavien kahdeksan vuoden aikana kuusi esinettä, jotka ovat radioaktiivisen saastumisen kannalta vaarallisimpia, reaktorit K-11, K-19 ja K-140 sukellusveneistä sekä käytetyn ydinpolttoaineen Leninin jäänmurtajan reaktorista. Lisäksi nostetaan kaksi kokonaista sukellusvenettä: K-27 Karanmereltä ja K-159 Barentsin mereltä. Neuvostoliiton viranomaiset upottivat ensimmäisen tarkoituksellisesti vuonna 1982, jälkimmäinen upposi hinausoperaation aikana vuonna 2003. K-27 sijaitsee 33 metrin syvyydessä Novaja Zemljan saaristosta itään. K-159 sijaitsee 200 metrin syvyydessä Kolan niemimaan rannikolla. Nämä kuusi esinettä edustavat yli 90% merelle upotetuista radioaktiivisista lähteistä, Rosatom sanoi. Rosatomin tutkimusten mukaan noin 95% 18 000 esineestä on mudan peittämiä ja gammasäteiden taso on normaali.  Näiden kuuden kohteen nostaminen, kuljetus ja varastointi maksaa 278 miljoonaa euroa. Euroopan unioni, muutama yksittäinen EU-maa (Norja on investoinut Andrejevaan miljoona dollaria?) ja Kanada maksavat 165 miljoonaa euroa. (The Mocow Times 5.8.2020 )

Venäläinen ympäristöjärjestö Green World arvosteli Venäjän suunnitelmia rakentaa Suomenlahden etelärannikolle loppusijoitusluolan radioaktiiviselle jätteelle, jonne sijoitetaan matala- ja keskiaktiivista jätettä. Paikka on liian lähellä rantaa. 70 metriä syvään hautaan mahtuisi 250 000 kuutiota jätettä. Sinne haudataan työvaatteita, metallia, jotka ovat ”likaantuneet” radioaktiivisiksi ydinvoimalassa sekä radioaktiivista jätettä sairaaloista kuten röntgenlaitteita ja syöpähoidoissa käytettäviä kobolttikanuunoita. Suomessa vastaavat loppusijoituspaikat ovat Loviisassa ja Olkiluodossa. (hs 12.2.2012)

Ydinvoiman hintaan ei ole laskettu ydinjätteen aiheuttamaa hintaa. Kotimaan hinnat pidetään alhaisina, koska niihin ei lasketa ympäristömaksuja. (State of the World 1998, s. 146)

1986: Lepse on Murmanskin kaupungin viereen vuonna 1986 ankkuroitu uiva ydinjätevarasto. Lepsen uumenissa on varastoituna 640 nippua käytettyjä polttoainesauvoja jäänmurtajista ja sukellusveneistä. Tilannetta kuvaa, että rottasulku estää rottien pääsyn laivaan. Varastossa on Bellonan mukaan vaarallista gammasäteilyä jota miehistö saa jatkuvasti yli sallittujen rajojen. Vartioinnin lisääminen on Murmansk Shipping Companyn teknisen johtajan Stanislav Golovinskain mukaan edistysaskel.

1998: Stukin mukaan pitkin Kuolan niemimaata on noin 40 000 käytettyä voimakkaasti säteilevää polttoainenippua. Käytettyjä poistettuja ydinsukellusveneitä on yli 120. Vuoden 1995 tilastojen mukaan veneistä 15 prosenttia oli purettu ja niiden ydinpolttoaine poistettu. Kuitenkin Venäjä sanoo ydinaseiden olevan sen puolustukselle entistä tärkeämpiä. Suomalaiset ovat rahan lisäksi avustaneet luomaan keskusteluyhteyden laivaston ja avainministeriön välille. (hs 30.1.1998)

2002: Vuoden 2001 tietojen mukaan Kuolan alueella on maailman suurin sotilaallisen ydinjätteen keskittymä. Kansainvälisen rahoituksen turvin on Kuolan ja Siperian alueelta siirretty reaktorin jätteitä jälleenkäsittelylaitoksiin vuonna 2001. (hs Kirsikka Moring 21.6.2002)
Vuonna 2002 Kuolan niemimaala oli 248 Pohjoisen laivaston aluksista poistettua ydinreaktoria. Niistä 130 reaktoria odotti käsittelyä maissa. Reaktoreissa oli noin 99 tonnia käytettyä ydinpolttoainetta.

Vielä 2021 Ranska ja Saksa vei jätettä Venäjälle

Lokakuussa 2021 Greenpeacen aktivistit protestoivat, koska Ranskan ydinpolttoaineyhtiö Oranonin kerrottiin vievän tammi-helmikuussa 2021 satoja tonneja käytettyä uraania Siperian Severskiin 11 vuoden taon jälkeen. Severskin uusissa satelliittikuvissa näkyy tuhansia tynnyreitä ulkona alttiina sääolosuhteille Venäjän valtion omistamalla ydinenergiayhtiö Rosatomin alueella. Normandian Le Havren sataman aktivistit näkivät radioaktiivisten aineiden lastaamisen Pietariin matkalla olevaan laivaan. Sieltä jätteet jatkoivat junalla Siperian Severskin kaupungissa sijaitsevalle kaatopaikalle, joka tunnettiin aiemmin nimellä Tomsk-7. Greenpeace ei ole nähnyt todisteita siitä, että Severskin toimipaikan hallinta olisi parantunut sitten vuoden 2010, jolloin Orano (silloin nimeltään Areva) myönsi ympäristöhuolien vaikuttaneen sen päätökseen lopettaa uraanin vienti sinne. Orano vahvisti uudet toimitukset sähköpostitse Greenpeace Francelle. Myös Ranskan suurin ydinenergian tuottaja EDF allekirjoitti samanlaisen sopimuksen Rosatomin kanssa vuonna 2018, mutta se ei näytä vielä toteuttaneen toimituksia. Molemmat yhtiöt ovat suurelta osin Ranskan valtion omistuksessa. Myös Venäjä on hukkumassa ydinjätteisiin. Neuvostoliiton aikana 1960–1990-luvuilla Novaja Zemljan itärannikosta ja Karanmerestä tuli ydinjätteen kaatopaikka. Sinne on upotettu 17 000 säteilevää lähdettä, muun muassa reaktoreita ja niiden suojakilpiä. Venäjän hallituksen ja EUkomission tekemä laaja konsulttiselvitys paljastaa, että jätevuoresta kuusi kohdetta on kaikkein vaarallisimpia ja näistä kaksi on sukellusveneitä, jotka nyt halutaan nostaa. Toinen ydinsukellusveneistä on upotettu ja toinen upposi. Pahinta olisi, jos reaktorin sydän rikkoutuu ja siitä leviää radioaktiivista ainetta mereen. Noston aikana ydinreaktori käynnistyisi uudelleen. Venäjän hallitus päätti esittää ydinsukellusveneiden nostoa kansainvälisellä yhteistyöllä, kertoo Barentsin ja Pohjoisen ulottuvuuden suurlähettiläs Jari Vilén. Noston rahoitukseen toivotaan apua EU-komissiolta. Kustannusarvio tällä hetkellä on noin 120 miljoonaa euroa, sanoo Vilén. Venäjä on ollut valmis yhteistyöhön koko ajan. Ydinjätteen jälleenkäsittelyyn vedoten Rosatom vastaa saksalaisesta ydinjätetuonnista. Venäjän jätteenkäsittely on Saksalle halvempi tapa kuin hoitaa jäteongelma itse. Ydinmateriaalin tuonti on kiellettyä sekä Venäjällä että Saksassa. Jos kuitenkin halutaan väistää kieltoa, ”kääritään” ydinjäte "raaka-aineeksi" jälleenkäsittelyyn. Materia on kuljetettu Amsterdamista Pietariin ja sieltä edelleen junalla Venäjän keski-alueille. Urenco- yhtiö ja Venäjän valtion omistaman Rosatom keskeyttivät köyhdytetyn uraanin tuonnin v. 2009 huonon varastoinnin paljastumisen jälkeen. Saksalaiset tiedotusvälineet paljastivat, että 10 vuoden tauon jälkeen jätekuljetukset Venäjälle aloitettiin uudelleen toukokuussa 2019 ja että vuoteen 2022 mennessä Venäjälle viedään yhteensä 12 000 tonnia uraaniheksafluoridia, materiaalia, mitä uraaniin jää jäljelle ydinvoimaloiden polttoaineena käytettyjen materiaalien louhinnan jälkeen. Venäjän viranomaiset puolustautuvat, ettei materiaali ole sinänsä ydinvoimaa, vaan raaka-ainetta, jota voidaan käyttää uudelleen tulevaisuuden sähköntuotannossa uusiin ydinvoimaloihin. Köyhdytettyä uraania käyttävien laitosten kehittäminen on vielä kesken. Maailmassa on tällä hetkellä kaksi tällaista laitosta, yksi Venäjällä ja yksi Ranskassa. Tynkkynen: – Meidän etujemme mukaista tietysti olisi vakaa ja menestyvä Venäjä. Siinä mielessä Euroopan tulisi edistää yhdessä venäläisten kanssa Venäjän kykyä tuottaa uusiutuvaa energiaa, ja ambitiotason pitäisi olla korkea.

Ydinvoiman tilanne Venäjällä

Oleg Bodrov ja Alexander Feodorov, Green World, Sosnovyi Bor, 2002

Pietarin lähellä sijaitsee kolme Tshernobyl-tyyppistä ja yhdeksän muun
tyyppistä reaktoria. Vanhojen ydinreaktoreiden eliniän jatkamisesta on
päätetty tehdä arvio. Niiden käytön jatkaminen näyttää kuitenkin hyvin
todennäköiseltä, koska 80 prosenttia Pietarin kaupungin budjetista katetaan
ydinvoimaloista saatavilla tuloilla. Koko Leningradin alueen budjetista
ydinvoima kattaa 35 prosenttia. Suomi ostaa Venäjältä sähköä yhden ydinreaktorin
tuotannon verran eli n.1000 MWh. Sähkö ostetaan Venäjän sähköverkosta.

Ydinjätettä alueella säilytetään leväperäisesti. Jo 30 vuotta sitten
luvattiin, että jätteen välivarastointi ja "lopullinen" sijoittaminen
ratkaistaan pian. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Tällä hetkellä
tilanne on se, että vain 90 metrin päässä Itämerestä on 25 vuoden
ydinjätteet. Säiliön kapasiteetti on jo ylitetty. Lisäksi ydinjätesäiliö
vuotaa. Kansalaisjärjestöt ovat raportoineet tilanteesta, mutta asialle ei
ole tehty mitään. Ilman että maan omien ydinjätteiden säilytysongelmia on
mitenkään ratkaistu, suunnitellaan ydinjätteen maahantuontia esim.
Taiwanista. Raha ratkaisee.

Ydinvoimaloissa on myös turvallisuuspuutteita. Voimaloista häviää koko ajan
tavaraa osittain ulkopuolisten ja osittain työtekijöiden toimesta. Myös
voimalan työntekijöiden päihteiden käyttö on yleisesti tiedossa.

Pietarin ydinreaktoreille ei pitäisi antaa lisäaikaa. Alueen sosiaalisiin
ongelmiin olisi löydettävä pikaisesti ratkaisuja. Jotta reaktoreiden
sulkeminen olisi todellinen vaihtoehto, olisi ihmisille löydettävä uusia
työpaikkoja. Alueen ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan myös kansainvälistä
yhteistyötä.

1992 Venäjä ja Ukraina allekirjoittivat sopimuksen ydinaseiden siirtämisestä Ukrainasta venäläisiin tukikohtiin tuhottaviksi. Venäjä syytti kuitenkin, että Ukraina yritti tavoitella itselleen ydinasemahdin asemaa. Ukraina oli vaatinut, että kaikki neljä ydinaseita hallussaan pitävää entistä neuvostotasavaltaa allekirjoittaisivat yhdessä Start-aseriisuntasopimuksen Yhdysvaltain kanssa. (hs 17.4.1992)

3. Sota-alueet ja armeija

”Aktiivipalveluksessa olevan sotilashenkilöstön vahvuudeksi on arvioitu 900 000 sotilasta ja liikekannallepanoon käytettävissä olevan reservin kooksi arvioidaan 2 miljoonaa sotilasta. Helmikuussa 2018 Venäjä ja Yhdysvallat ilmoittivat toteuttaneensa New START -aserajoitussopimuksen vähentämistavoitteet. Sopimuksen mukaan kummallakin osapuolella saa olla 1 550 käyttövalmiudessa olevaa strategista ydinkärkeä, 700 käyttövalmista ja yhteensä 800 käyttövalmista tai siitä poistettua ydinaseen maaliinsaattamisjärjestelmää eli mannertenvälistä ohjusta tai strategista pommikonetta.” (Voiman Venäjä -raportti 2019)

 ”Lännessä venäläisten väitteet ohjustentehosta on usein nielty karvoineen päivineen. Ei ole ymmärretty, että kyse on viestinnästä, informaatiokamppailusta ja massiivisen kokoluokan propagandasta, jossa Venäjä markkinoi pelotettaan. Venäjän viestinnän tarkoituksena on korostaa sen suurvalta-asemaa ja sotilasmahtia sekä auttaa maan aseidenviennissä. Tähän samaan viestintään liittyvät presidentti Putinin puheet kehitteillä olevista venäläisistä ihmeaseista. Venäläisen propagandan onnistuminen on harmittanut myös suomalaisia sotilaita.  (Jarmo Huhtanen, hs 20.3.2019)

- Kansalliskaarti
- Biologiset aseet

SODAN voi määritellä kuten se on tehty niin kutsutussa ”Gerasimovin doktriinissa”. Sen mukaan sota Venäjän ja sen ”päävastustajan” eli Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten välillä on käynnissä koko ajan ja perinteisiä sotatoimia tärkeämpiä ovat erilaiset tavat horjuttaa vastustajaa. Tämä sotaoppi perustuu helmikuussa 2013 julkaistuun Venäjän asevoimien komentajan Valeri Gerasimovin puheeseen. Termin ”Gerasimovin doktriini” markkinoi Venäjä-tutkija, tohtori Mark Galeotti. Hän julkaisi Foreign Policy -lehdessä artikkelin, jossa sanoutui jyrkästi irti itse keksimästään ”doktriinista”.  Gerasimov ei puhunut siitä, mitä Moskova tekee, vaan siitä, mitä hän epäilee Washingtonin puuhaavan esimerkiksi arabimaissa ja Ukrainassa. Puhe mistä tahansa Venäjän ”doktriinista” on harhaanjohtavaa, koska mitään yhtenäistä oppia ja strategiaa ei ole. Venäjän politiikka on vaarallista nimenomaan siksi, koska sillä ei ole järjestävää periaatetta jostain valvovasta poliittisesta elimestä puhumattakaan.
”Jotkut merkittävät operaatiot on koordinoitu, etupäässä presidentinhallinnossa, mutta suurinta osaa ei ole. Pikemminkin operaatioita suunnittelevat ja toteuttavat ’poliittiset yrittäjät’, jotka toivovat menestyksen tuovan Kremlin suosiota”, Galeotti kirjoittaa. Näitä ”poliittisia yrittäjiä” ovat muun muassa monet ”diplomaatit, vakoojat, rikolliset, politiikan tutkijat, oligarkit ja journalistit”. Poliittinen yrittäjyys tuottaa rosoista jälkeä. Milloin sotapelejä harrastava moskovalainen palkkasotilas miehittää ukrainalaista kaupunkia, milloin brittiläisestä pikkukaupungista löytyy hylätty hermomyrkkypullo. (Pekka Hakala, hs 28.9.2018)

Neuvostoliiton peruja Venäjän alueesta viitisen prosenttia on suljettuja alueita. Rahapulan on lännessä pelätty ajavan suljettujen kaupunkien asiantuntijoita valvomatta ulkomaille töihin. Suljettuja ovat alueet, joilla kehitetään tai varastoidaan joukkotuhoaseita, ydinmateriaaleja, turvallisuusvalvontaa vaativia sotilaslaitteita. Tunnettuja ovat Arzamas-16, Venäjän ydinasekehittelyn kehto, ja erinumeroiset Tsheljabinskit. Alueet tunnettiin ennen vain postinumeron perusteella. Niissä oli korkeat piikkilanka-aidat ja KGB:n sotilasvartio, mutta ne olivat silti kultaisia häkkejä asukkaille. Ainoa haitta oli mahdollinen onnettomuus ja päästöjen terveyshaitat. (hs 12.8.1992)

Pietarilainen pörssijohtaja Igor Klioushtshnikov yritti saada länsimaiset yritykset sijoittamaan venäläiseen konversioon, yrityksiin jotka pyrkivät muuttamaan siviilituotantoon entistä sotatarviketeollisuutta. Myyntityössä auttaisi suomalainen konsulttiyhtiö Ekono. Konversio voisi olla ratkaisu lähes kaikkiin Venäjän talouspulmiin. Asiaa vaikeuttaa se, että asetuotelaitokset ovat Venäjällä valtaisia yhtymiä, jotka tuottavat kaikkea mahdollista. Yhtymät on pilkottava pienempiin elinkelpoisiin osasiin. Konversioyritykset pyritään yksityistämään ja viemään pörssiin. (hs 4.10.1992) IISSn mukaan Venäjän puolustusmenot laskivat 45 prosenttia vuodesta 1992. (hs 10.10.1996)

Sotateollisen kompleksin lehti Military Parade/Voennii Parad tilausmaksu on 380 000 ruplaa. Hinnasta selviää, että lehti ei ole kelle tahansa. Venäjän puolustusyritysten liitto ja konversion investoijien liitto harjoittavat länsityyppistä aseiden markkinointia. Neuvostoliitto oli maailman johtava aseviejä, mutta ideologisten veljesvaltioiden huvettua katosivat markkinat. Aseteollisuus työllisti joka neljännen ihmisen. Nyt sulkeminen uhkaa useita. (13.02.1994)

Maailman asekaupasta Venäjä kasvatti osuuttaan 1995. Se vastasi 17 prosenttista kaikista asetoimituksista, kun vuotta aiemmin sen osuus oli vain neljä prosenttia. Asekaupasta Yhdysvaltojen osuus oli 43 prosenttia. Siprin tutkija Ian Anthony raportoi: ”Venäjä rakentaa kahdenvälisiä suhteitaan toimittamalla aseita etenkin Intiaan, Kiinaan ja Iraniin. (hs 14.6.1996)

Vuonna 1995 Supon vuosiraportissa pidettiin suurimpana turvallisuusongelmana joukkotuhoaseiden leviämistä.

Venäjän puolustusministeriön tiedotusosasto ilmoitti, että rivisotilaista värvättyjä on 35 prosenttia ja tarkoitus oli nostaa määrä 50 prosenttiin. Vaimot ja tyttäret pyritään palkkaamaan hallinto- ja huoltotehtäviin. Kutsujen välttelystä oli tullut kansanurheilua jo Neuvostoliiton aikana. Vuonna 1995 tuli vain puolet kutsuntaikäisistä palvelukseen. Lisävoimaa palkattiin määräaikaissopimuksilla. (hs16.8.1995) Lontoossa toimivan Strategisten aseiden tutkimuslaitos IISS vuosiraportin mukaan koulutus oli taantunut niin, että mm. lentäjillä oli vain 30 vuosittaista lentotuntia. (hs 10.10.1996). 2003 Venäjä suunnitteli siirtymistä pieneen, iskukykyiseen ja liikkuvaan ammattiarmeijaan. Asevoimat on tarkoitus puolittaa. (hs 9.8.2003)

Radionovin mukaan ”Venäjä uhkaa menettää asevoimat aktiivisena ja yhteiskuntaan kytkettynä valtion rakenteena, ellei ensi vuoden budjettiin kaavailtuja sotilasmenoja lisätä”. Puolustusministeri Igor Rodionovin mielestä budjettiesityksessä on vain kolmannes armeijan vähimmäistarpeesta: ”Venäjän 1,5-miljoonainen armeija on kapinan partaalla, kun määrärahat eivät useissa varuskunnissa riitä edes ruokaan. Varuskunnissa on jopa laittomat ohjusten purkamisyritykset osien myyntiä varten johtaneet kuolemantapauksiin.” (hs 26.10.1996)

Moscow News -lehden toimittajan mukaan päällikköupseerit olivat epätoivoisia Tadzhikistanin rajamailla. Kuukauden aikana rintamalle tulleista 3000 miehestä alle 200 osoittautui käytännössä palvelukseen kelvollisiksi tai halukkaiksi. Upseerit syyttivät surkeasta tilasta värväystoimistoja, jotka rahapalkkioiden toivossa pyydystivät ihmisiä kuin koiria, jakelivat katteettomia lupauksia palvelusopimuksen tuomista eduista. Enemmistö on juoppoja, elatusmaksujen pakoilijoita vankilakundeja. Värvättyjen syytetään rahastamaan Balkanin tapaan tiesuluilla. (hs16.8.1995)

1995 Venäjän asevoimiin kuului 1,7 miljoona sotilasta. Rauhanaikaan kuolintapauksia oli paljon.1993 virallisten tietojen mukaan kuoli 1300 miestä palveluksessa. Moskovalaisen komitean Sotilaiden äidit arvio, että vuosittain 10 000 menetti elämänsä. Kolmannes teki itsemurhan, 100 000 miestä loukkaantui. Grosnista 100 poliisia kieltäytyi palveluksesta ja palasi kotiin (Der Spiegel 9/1995)

Vuonna 2003 tuli selväksi, että Venäjän asevoimilla oli ankara asuntopula. Armeijassa, rajavartiolaitoksessa, turvallisuuspoliisissa ja muissa aseistetuissa joukko-osastoissa palveli 300 000 asuntoa tarvitsevaa upseeria tai sotilastoimihenkilöä. Kaliningradissa tuhannet sotilaat asuivat laivoissa perheineen, Kaukoidässä jopa teltoissa. Entisen Varsovan liiton maista vedettiin puoli miljoonaa sotilasta. Asuntojonossa oli aktiivipalveluksessa olevien lisäksi 150 000 reserviin siirtynyttä upseeria. Yli puolet upseeriperheistä eli vähemmällä kuin 55 euroa kuukaudessa henkeä kohden. Jokainen hankkikin toisen työn sieltä mistä sai. Venäjän puolustusmenoihin käytettiin 9,7 miljardia euroa, josta puoli miljardia oli varattu asunto-ongelmiin. (hs 9.8.2003)

Venäjän duuma hyväksyi 2002 yhtenä viimeisistä Euroopan maista lain siviilipalveluksesta Vaihtoehtoisen palveluksen pituus määriteltiin kolmeksi vuodeksi ja 3,5 vuotta jos se suoritetaan armeijan ulkopuolella. Asevelvollisuus vaihteli kahdesta kolmeen vuoteen (Ilkka 29.6.2002)

Venäjän asevoimat hakivat entistä näkyvämmin turvaa ydinaseista heikkouden tilassaan. Neuvostoliitto investoi 1970- ja 1980-luvulla massiivisesti strategisiin aseisiin, jotka sitten osoittautuivat teknisesti epäonnistuneiksi, virheinvestoinniksi. Tärkeitä ydinasejärjestelmiä samoin kuin ohjus- ja komponenttitehtaita jäi Venäjän rajojen ulkopuolelle. Venäjä oli riippuvainen ohjausjärjestelmiensä kunnosta Ukrainasta, mutta ei pystynyt maksaman korvauksia Ukrainan alueelle jääneistä kymmenistä strategisista pommikoneista, jotka lojuivat taivasalla. Laitureissa makasivat lähes merikelvottomat mutta ohjustensa laukaisemiseen kykenevät Typhoon-ohjussukellusveneet. Ne olivat suojaamattomia maaleja. Kaluston odottamattoman nopea rapistuminen tuli yllätksenä. (Stefan Fors, hs 3.3.1997)

Nerpitsha, Kuolanlahden rannalla on Venäjän suurin strateginen sotilastukikohta. Se perustettiin vuonna 1961. Alue on 3 km2, suojavyöhyke 200 km2.

Vuonna 1986 Gorbatshov kertoi olevansa valmis vähentämään Neuvostoliiton mannertenvälisiä ohjuksia ja Varsovan liiton aseistusta jos Nato vähentää vastaavasti risteilyohjuksiaan ja supistaa strategisia ilmavoimiaan. Vastapainoksi Neuvostoliitto vaatii, että mannertenvälisten ohjusten määrää leikataan 30 prosenttia (8000 ydinkärkeä molemmin puolin), vuoden 1972 ohjustorjuntasopimusta jatketaan 15 vuodella ja avaruusaseita kehitetään vain laboratoriossa, Euro-ohjuksiin hän tarjosi nollasopimusta ja Neuvostoliiton Aasian puolella olevien SS-20 -ohjusten määrän jäädyttämistä. (hs 9.7.1986)

Venäjä on sijoittanut lyhyen kantaman ballistisia Iskander-ohjuksia Kalingradin ja Pietarin alueille. Itämeren maille uhkana ovat myös S300 ja S400-ilmatorjuntaohjukset sekä laivaston Kalibr-ohjukset. Lähes puolet Suomen pinta-alasta on Venäjän ohjuspeiton alla.  Heinäkuussa 2017 Yhdysvallat toi Baltiaan ballististen ohjusten torjuntaan tarkoitetun pitkän kantaman Patriot-ohjuspuolustusjärjestelmän ja syksyllä Patriot järjestelmän Gotlantiin. Puola on jo ostanut Patriot-järjestelmän ja Saksa tulee uusimaan. (Ari Pesonen, hs 5.8.2017)

Helmikuussa 2017 tuli tietoja, että Venäjä rakentaisi uusia ohjussuojia Kalingradiin 152 kaartin ohjusprikaatille. Iskander on lyhyenkantaman ballistinen ohjus. Venäjällä niitä on käytössä 11 prikaatissa.  Suomen naapurissa olevan läntisen sotilasprikaatin ohjusprikaatit ovat Lugassa ja Sujassa. Iskanderista on tullut Venäjän informaatiovaikuttamisen näkyvä työkalu.  Ohjusten siirrosta ilmoitetaan näkyvästi.  Yksi Iskander painaa 500 kg, se on pommi joka ammutaan ohjuksella johonkin paikkaan.  Iskanderien tulo merkitsee, että ruotsikin on yhtäkkiä laukaisuvyöhykkeellä. Suomi on elänyt sen totuuden kanssa jo kymmeniä vuosia.  Alakurtin  prikatin ensisijainen  toimintasuunta on Koillisväylä eikä Suomi. Alakurtissa on 2000 sotilasta eli selvästi vähemmän kuin normaalissa 6000 sotilaan prikaatissa. Siellä on erikoiskalustoa kuten lumessa kulkevia telakuorma-autoja. (hs 12.12.2017)

Strategisten joukkojen huutava rahapula oli syynä toistuviin kahnauksiin. Pohjoinen laivasto otti Kuolan niemimaan sähkönjakelujärjestelmän sotilasvalvontaan vuonna 1995 sen jälkeen, kun sähkön katkaisu näytti aiheuttaneen lähes ydinonnettomuuden sukellusvenetukikohdassa Severomorskissa. Kuolan voimayhtiö keskeytti maksamattomien laskujen takia sähköt tukikohdasta. Tukikohdasta lähetettiin aseistettu ryhmä sotilaita, joka pakotti sähkölaitoksen päivystäjät kytkemään tukikohdan takaisin verkkoon. Sähkölaskurästi oli 60 milj. Suomen markkaa. Koska veneiden omat generaattorit eivät olleet enää kunnossa, niiden jäähdytysjärjestelmä ei toiminut ilman ulkopuolista sähköä ja reaktoria uhkasi ylikuumeneminen.

Strategisten ohjusjoukkojen komentaja Vladimir Jakovlev kertoi joulukuussa 1999, että Venäjä laskee ydinaseiden käyttämisen kynnystä. Venäjä luottaa ydinpelotteeseen siirtymäkautena, kun se järjestelee uudestaan sotilaallisia rakenteitaan. Taloudelliset vaikeudet ovat lisänneet ydinaseiden käytön mahdollisuutta (hs 18.1.1999)

Vuonna 2014 Venäjä päätti ottaa käyttöön 22 uutta mannertenvälistä ydinohjusta, jotka lisätään jo olemassa olevaan arsenaaliin. Ria Novostin lähteiden mukaan ohjukset ovat tyyppiä RS-24, joissa kussakin on kuusi taistelukärkeä. Russian Strategic Nuclear Forces -sivuston mukaan Venäjällä oli 332 mannertenvälistä ydinohjusta. (29.11.2013)

Venäjän puolustusministeri Anatoli Serdjukov vakuutti 2011, että Venäjä vastustaa arktisen alueen militarisoimista. Heinäkuun alussa hän kuitenkin ilmoitti, että Venäjä sijoittaa kaksi uutta prikaatia eli tuhansia sotilaita pohjoiseen suojaamaan maan etuja arktisella alueella. Toinen prikaateista saatetaan sijoittaa Petsamoon Norjan ja Suomen rajojen tuntumaan. Venäjä ilmoitti jättävänsä arktisia alueita koskevan aluevaatimuksen YK:lle vuoden kuluttua. Venäjä aikoo todistaa geologisin perustein, että sen mannerlaatta oikeuttaa arvioitua laajempaan alueomistukseen. Jäämeren pohjan alla arvioidaan olevan 30 prosenttia vielä löytämättömistä maailman kaasuvarannoista ja 13 prosenttia löytämättömistä öljyvarannoista. (Leo Pugin, hs 18.7.2011)

Venäläisten palkkasotilaiden veriset tappiot Syyriassa ovat nostaneet valokeilaan Moskovan salaiset joukot. Yhdysvaltain lentokoneiden ilmaiskussa Deir Ezzorissa Syyriassa kuoli yli sata venäläistä palkkasotilasta. Syyskuusta 2015 lähtien on Venäjän asevoimat tukenut Syyriassa presidentti Bashar al-Assadia taisteluissa kapinallisia ja Isisiä vastaan. Syyriassa toimii ilmeisesti virallisten venäläisjoukkojen rinnalla myös ”salainen yksityisarmeija”. Venäjä käyttää länsimedian tietojen mukaan Syyriassa samaa taktiikkaa kuin Itä-Ukrainassa. Siellä kapinallisten puolella taistelee todistettavasti runsaasti venäläisjoukkoja. Ne eivät Venäjän mukaan kuitenkaan virallisesti kuulu sen asevoimiin, vaan ovat siellä ”omin päin”. Suurimmalla osalla Syyriassa sotivista tuhansista ”urakoitsijoista” – mitä nimitystä heistä virallisesti käytetään – on Venäjän passit, mutta mukana on myös ukrainalaisia ja serbialaisia. Venäläislähteiden mukaan taistelijoita välittää hämäräperäinen, yksityinen palkkasotilasyhtiö Wagner Group, jolla on yhteyksiä Kremliin. Wagnerin väitetään käyttävän armeijan koulutuskeskuksia Venäjällä. Syksystä 2015 yhtiön toiminta kohdistui Syyriaan, jossa se on mm. suojellut öljykenttiä. Wagnerin johtaja on presidentti Vladimir Putinin entinen henkilökohtainen valokuvaaja Dmitri Utkin, joka on asetettu Yhdysvaltain pakotelistalle. ”Wagnerin” kerrotaan olevan Utkinin taistelijanimi. Palkkasotilaiden avulla Moskova saa enemmän joukkoja sotaan ja samalla pidettyä viralliset tappiolukunsa alhaisina. Järjestely takaa myös, että Putin säästyy kotimaassaan negatiiviselta julkisuudelta. (Iltalehti 17.2.2018)

Everstiluutnantti Juhani Pihlajamaan mukaan Zapadissa ei harjoiteltu hyökkäystä.  Syksyllä toimet olivat puolustuksellisia.  – värivallankumouksen estämistä ja ulkopuolisen vallanvaihtoyrityksen  torjuntaa.  Venäjä kehittää omavaraisuuttaa ja omaa internettiä. (hs 12.12.2017)

Kansalliskaarti

”Venäjän presidentin Vladimir Putinin kansansuosio huitelee yli 80 prosentissa, mutta siitä huolimatta Kremlissä pelätään värivallankumousta. Tästä on todisteena perustettu kansalliskaarti (Rosgvardija), jota mediassa Putinin yksityisarmeijaksikin on kutsuttu. Putin loi ukaasillaan maahan käytännössä rinnakkaisen armeijan, jolla asiantuntijoiden mukaan on komennossaan enemmän sotilaita kuin Venäjän maavoimilla. Kansalliskaarti syntyi liittämällä yhteen sisäministeriön joukot sekä sen erityisyksiköt kuten mellakkapoliisi (OMON), poliisin erikoisjoukot (SOBR) ja liittovaltion turvallisuusyritys (FGUP Ohrana). Joukkojen kokonaisvahvuudesta on esitetty julkisuudessa ristiriitaisia arvioita. Kansalliskaarti sanoo joukkojen määrän yltävän jopa 400 000 mieheen. (Venäjän maavoimien vahvuus on 290 000 sotilasta). Sotilasasiantuntijan Pavel Luzinin mukaan kansalliskaarti koostuu sisäministeriön joukoista (170-200 000), OMONin ja SOBRn joukoista (25-30 000) sekä liittovaltion turvayrityksestä Ohranasta (170 000).

Venäjän turvallisuuspolitiikan asiantuntijan Mark Galeottin mielestä turvamiesten mukanaolo virallisessa luvussa vääristää kuvaa aseellisten joukkojen vahvuudesta.
- Turvamiehet ovat aseettomia, eikä heitä ole tarkoitettu järjestyksen turvaamiseen kaduilla. He ovat kuitenkin tärkeä rahasampo kansalliskaartille, sillä alalla liikkuvat isot rahat.

Virallisen ilmoituksen mukaan kansalliskaartin tehtävänä on terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden vastainen taistelu sekä yhteiskunnan järjestyksen ja turvallisuuden varmistaminen. Galeottin mukaan taustalla on pelko värivallankumousten leviämisestä Venäjälle. Venäjän asevoimien entinen komentaja Juri Balujevski myönsi asian harvinaisen avoimesti venäläiseen sotilasalan lehteen kirjoittamassaan artikkelissa. - Kansalliskaartin luominen on vastaus niin sanotun väkivallattoman vastarinnan uhkaa vastaan, jota myös “värivallankumoukseksi” kutsutaan, hän kirjoitti. Kansalliskaartin komentaja Viktor Zolotov on Venäjän presidentin Vladimir Putinin uskottu. Miehet tuntevat toisensa jo KGB-ajoilta.

Taustalla kummittelevat Kremlin traumat vuoden 1991 tapahtumista, jolloin armeija ei totellut vallan kaapanneen Janajevin juntan määräystä tehdä loppu Venäjän presidentin Boris Jeltsinin toiminnasta. Sotilaat siirsivät tukensa Jeltsinille tunnetuin seurauksin. Kehitys johti Neuvostoliiton hajoamiseen, jota presidentti Putin on myöhemmin kutsunut "maailman suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi". Kansalliskaartin uskollisuuden Putin on pyrkinyt varmistamaan nimittämällä sen johtoon henkivartijakaartinsa entisen komentajan ja judokaverinsa Viktor Zolotovin. Kansalliskaarti ottaa ohjeensa suoraan presidentiltä. Uudistuksen myötä Zolotov sai ministerin aseman turvallisuusneuvostossa. Operaation voittajista ja häviäjistä ei ole epäselvyyttä.
- Kansalliskaartin perustaminen oli selvä epäluottamuksen osoitus sisäministeri Vladimir Kolokoltseville. Kremlissä oli ilmeisesti huoli siitä, ettei hän olisi riittävän innokas kukistamaan kovakätisesti protesteja, jos tarvetta siihen tulisi. Sisäministeriö menetti uudistuksessa myös taloudellisesti tärkeät turvallisuusvartijansa, Galeotti sanoo.
Kansalliskaartin asemaa vahvistaa Putinin määräys, jonka mukaan Venäjän armeija joutuu tarvittaessa antamaan joukkojaan kaartin käyttöön. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Venäjän armeija on alisteinen kansalliskaartille. Toisin sanoen, sisäistä uhkaa pidetään nyt Kremlissä ulkoista uhkaa suurempana. Kansalliskaartin aseistus perustuu sisäministeriön joukkojen varustukseen eli käytössä on raskaita jalkaväen aseita kuten tykistöä sekä panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja ja helikoptereita. Voimankäyttöoikeudet on ilmeisesti tarkoituksella muotoiltu väljästi. Aseiden käyttö on kielletty väkijoukossa, jos siitä on vaaraa kansalaisille. Laki antaa kuitenkin kaartin jäsenille oikeuden ampua varoittamatta keitä tahansa, jotka uhkaavat kansalaisten terveyttä ja henkeä. Muutoin tehtävät ovat eri yksiköillä pitkälti samat kuin ennen uudistusta. Opposition mielenosoituksissa likaisen työn tekevät OMONin erikoisjoukot. Moskovan Punaisen torin kulmilla kansalliskaartin univormuja vilkkuu katukuvassa lähinnä vartiointitehtävissä. - Ne ovat ihan päivittäisiä perustehtäviä, eikä hihamerkkiä lukuun ottamatta mikään ole muuttunut. Sisäministeriön joukoille siirtyminen kansalliskaartiin ei ole tuonut mitään etuja, eikä uudistus ole tuonut yhtään uutta upseerin vakanssia lisää. Operaatio on täysin poliittinen, Galeotti tähdentää. Vaikka kansalliskaarti on tarkoitettu maan sisäisiin tarpeisiin, mahdollistaa laki sen osallistumisen myös rauhanturvatoimintaan ulkomailla. Kansalliskaarti on jo ilmaissut kiinnostuksensa ulkomaan operaatioihin lähinnä Kollektiivisen turvallisuusjärjestön puitteissa. Tuolloin kyseeseen voisivat tulla Valko-Venäjä, Kazakstan, Kirgisia ja Tadzhikistan. Eivätkä asiantuntijat ole sulkeneet pois Syyriaa, Ukrainaa ja Georgiaakaan. Uutistoimisto Tass kertoi viime kuussa kansalliskaartin yhteyteen muodostettavasta merijalkaväen prikaatista. Zolotovin mukaan sitä tarvitaan Krimin Venäjään yhdistävän Kerchin salmen 19-kilometrisen sillan turvaamiseen.
Kansalliskaartin perustamista on kuvattu mittavimmaksi uudistukseksi Venäjän turvallisuuskoneistossa. Samalla se järkyttää väistämättä turvallisuusviranomaisten eli ”silovikien” eri kuppikuntien keskinäistä voimatasapainoa. Valtataistelua ei kuitenkaan ainakaan vielä ole näköpiirissä. - Jos kaarti alkaisi kehittää itselleen tutkimus- ja tiedustelukapasiteettia vaarana olisi, että se astuisi turvallisuuspalvelu FSB:n varpaille. Kansalliskaartilla on nyt sosiaalista mediaa seuraava yksikkö, ja siinä mennään jo FSB:n reviirin rajoille. Ennen kevään presidentinvaaleja kiistoihin ei kuitenkaan ole varaa ja siksi ne lakaistaan nyt suosiolla maton alle, Galeotti uskoo.” (KARI AHLBERG Iltalehti 19.11.2017)

Varusteluohjelman mukaan asevoimien pitäisi saada uudet aseet kaikkiin aselajeihin 70-prosenttisesti vuosina 2020-2020. Aseet on jo kehitetty sotateollisessa kompleksissa, mutta tilatut määrät ovat jääneet vaatimattomiksi. Alkuperäinen arvo vastasi 420 miljardia dollaria, mistä se heikkeni Ukrainan ja Syyrian kriisien myötä 371 miljardiin dollariin ja vastaa nyt 255 miljardia dollaria. Uuden häivehävittäjän Su-57:n sarjatuotanto pitäisi olla täydessä käynnissä, mutta sitä valmistuu ensi vuonna vain kuusi konetta ja vuonna 2019 mahdollisesti 55. Konetta suunniteltiin Suhoilla projektinimellä PAK FA ja sen eri prototyyppejä tehtiin vuoden 2010 jälkeen yhdeksän kappaletta, mutta ensimmäinen sarjavalmistukseen kelpaava kone valmistui vasta 6. elokuuta tänä vuonna. Konetta piti olla palveluksessa 150 kappaletta Venäjän ilmavoimilla vuoteen 2016 mennessä ja 210 kappaletta Intian ilmavoimilla. Uutta strategista Borei-ohjussukellusvenettä on tilattu kahdeksan, mutta valmistunut on kolme. Sukellusvenetyypille suunniteltu Bulava-ohjus (SS-N-32) ei ole vielä läpäissyt ohjuskokeita. Uusi strateginen häivepommikone Tupolev PAK DA näyttää jäävän kokonaan suunnittelupöydälle. Myös uusi ilmatorjuntaohjusjärjestelmä S-500 on jätetty valmistuksesta ja ilmapuolustusjoukot saavat tyytyä nyt palveluksessa oleviin S-300V4 -ohjuksiin ja 320 kappaleeseen S-400 Triumf -ohjuksia. Ydinasejoukot saanevat lähivuosina vain 16 uutta maalle sijoitettavaa ohjusta. Iskander-M -maataisteluohjuksia luovutettaneen kaksi järjestelmää. Laivasto puolestaan saanee puolisenkymmentä fregattia, korvettia ja dieselkäyttöistä sukellusvenettä vuoteen 2025 mennessä, kun yksin viime vuonna piti telakoilta valmistua 45 alusta. Uusi panssarivaunutyyppi T-14 Armata ja sen miehistönkuljetusversio T-15 jäänevät valmistusmääriltään 100 vaunuun, vaikka niitä on tilattu 2300 kappaletta. Käytännössä Venäjän asevoimat on alkanut uudestaan kunnostaa ja modernisoida vanhempia asejärjestelmiään kuten T-72, T-80 ja T-90 -panssarivaunuja, MiG-29UB -torjuntahävittäjiä, MiG-31BS -kaukotoimintahävittäjiä, Su-25SM -rynnäkköhävittäjiä sekä Tu-160M1, Tu-22M3 ja Tu-95MSM -pommikoneitaan. Koneilla pitäisi lentää 2030-luvulle asti. (MARKKU SALOMAA Iltalehti 8.10.2017)Vuonna 1979 pääsi Neuvostoliiton biologisten aseiden tuotantolaitoksella Jekareinburgissa (Sverdlovsk) pilvi pernaruttobakteereja. Virallisten tietojen mukaan 62 sai surmansa. New York Times haastattelema everstiluutnantti Jegveni Tujkin mukaan Neuvostoliitolla oli mahtava biologisen aseiden ohjelma. Sitä varten oli valmistettu satoja tonneja pernaruttobakteereja sekä tonneittain isorokkoa ja ruttoa aiheuttavia bakteereja. Pernarutto tarttuu ihmisestä toiseen kuten isorokkokin ja aiheuttaa äkkikuoleman. Tappava annos lehden mukaan mahtuu pienempää tilaan kuin ”yksi kirjain tätä tekstiä”.

Biologiset aseet

Vuonna 1998 levisi länteen laajoja huhuja Venäjän biologisten aseiden jatkuvasta valmistamisesta, etenkin pernaruttobakteereja ja isorokkoa aiheuttavia viruksia, näin Time-lehden haastattelussa everstiluutnantti Jevgeni Tuljkin. Pernaruttobakteereja oltiin valmiita asentamaan jopa mannertenvälisten ohjusten kärkiin. Entinen tutkimusjohtaja Ken Alibek halusi tiedoillaan vaikuttaa siihen, että bakteereja ei tule terroristien ulottuville. Jekaterinburgissa sattui vuonna 1979 vakava onnettomuus ja pilven kulkureitille osuneet ihmiset menehtyivät. (New York Times, hs 26.1998)

Elektroninen sodankäynti

Venäjän asevoimissa pidetään sähkömagneettisen spektrin hallinnasta käytävää kamppailua samanlaisena taisteluympäristönä kuin maata, merta, ilmaa tai avaruutta. Asevoimissa on kiinteänä osana elektronisen sodankäynnin komppanioita ja prikaateja. Venäjän puolustusministeriö julkaisi tiedotteen ja videon jossa näytettiin Murmansk-BN nimisen häirintäjärjestelmän käytön harjoittelu Kuolassa, 160 km Suomen ja Norjan rajalta Kitsan lentokentällä. Se on Venäjän tehokkain elektronisen sodankäynnin väline ja kuuluu pohjoisen laivaston erilliseen elektronisen sodankäynnin keskukseen. Kohteena tyypillisesti vihollisen radioviestintä, tutkat, paikannusjärjestelmät sekä omien järjestelmien suojaaminen. Murmansk-BN havaittiin ensimmäisen kerran Venäjän asevoimien käytössä Krimin miehityksen jälkeen Sevastopolin läheisyydessä. Tarkoituksena on häiritä tai estää vihollisen lentokoneiden, lennokkien sotalaivojen, sukellusveneiden ja komentopaikkojen välinen viestintä. Se häiritsee automaattisesti korkeataajuiset signaalit. Järjestelmään kuluu neljä ryhmää, joissa jokaisessa on neljä 32- metristä teleskooppimastoa. Niiden häirintä ulottuu 5000 km päähän. Ketjun toisessa päässä on Kamtsatkan niemimaalle sijoitettu toinen Murmansk-BN järjestelmä. Tämän Koillisväylän varrelle on sijoitettu siirrettäviä Krasuha 2- ja Krasuha 4 -häirintäjärjestelmiä. Trafi: sellainen häirintä estäisi nykyisenkaltaisen lentoliikenteen. (hs 13.11.2020)
Ari Pesonen: Ylen perjantaina 9.11.2018 julkaisema juttu perustui pitkälti The Barents Observer -lehden juttuun otsikolla ”Pilots warned of jamming in Finnmark” (The Barents Observer 2.11.2018). Vapaasti suomennettuna ”Lentäjiä varoitettiin häirinnästä Finnmarkissa” Kyse on Venäjän harjoittamasta elektronisesta sodankäynnistä, joka on nyt ensi kertaa vaikuttanut Suomessa suomalaisviranomaisten myöntämänä siviilipuolen lentotoimintaan. Venäjän harjoittamasta elektronisesta sodankäynnistä on nyt siis ensi kertaa syntynyt Suomelle sellaista haittaa, joka on edellyttänyt myös viranomaistoimia: viranomaiset ovat joutuneet antamaan lentoliikettä koskevan varoituksen. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/aripesonen1/264202-mika-on-suomen...

4. Metsät

Venäjän pinta-alasta 62 prosenttia on metsää, 22 prosenttia koko maailman metsäkannasta. 21 prosenttia metsäisistä alueista on suojeltu ja 20 prosenttia Pohjois-Venäjän metsistä on luonnonmetsiä (Henna Haapala, Suomen ympäristökeskus hs 21.4.1999). Vuonna 1982 siperialainen lehti Eko valitti, että joka vuosi menetetään noin 40 prosenttia hyötypuusta jätteinä, myös patoaltaat hukuttavat valtavia metsäalueita. Venäjän federaatio asetti jokaiselle alueelle viiden prosentin suojelutavoitteen vuoteen 2000 mennessä (Maaseudun tulevaisuus 8.8.1998)

Jeltsinin 1996 ukaasin mukaan pinta-alasta yritetään suojella 4,5 prosenttia.

EU:n Tacis-ohjelma tukee taloudellisesti Vodlajärven kansallispuiston toiminnan kehittämistä sekä kansallispuistoihin tukeutuvan matkailun ja palvelurakennusten kehittämistä Paanujärven.

Suomi tukee metsätalouden ja luonnonsuojelun uudistamistyötä Karjalassa ja Arkangelissa kolme vuotta 20 miljoonalla markalla kehittämällä mallimetsähankkeita.

Vuonna 1995 Karjalan tasavallan presidentti Viktor Stepanov lähti kiivaasti puolustamaan ympäristöjärjestöjen tuomitsemia Karjalan metsien hakkuita. Saksan television ohjelmassa menoa Karjalan metsissä kuvattiin täydellisen rikolliseksi. Ikimetsät kaatuivat, mafia tappaa metsänhoitajia, puukauppiaat ja virkamiehet sijoittavat rahojaan kiinteistöihin Suomessa, Enso ostaa puut pilkkahinnalla. Greenpeacen metsäkampanja uhkasi boikottitoimilla vanhojen metsien hakkuiden vuoksi. Myös Karjalan metsäteollisuusyhtymä teki avohakkuita. Stepanov heitti ilmaan ajatuksen, että EU voisi ostaa rajavyöhykkeen puut pystyyn maksamalla niistä markkinahinnan. Tasavallan taloudesta yli 50 prosenttia oli sidoksissa metsiin,joten metsien sulkeminen olisi hänen mukaansa pahempaa kuin Tshetsenian sota.

Moratoriokartta eli kaadon lykkäys on luonnonsuojelijoiden menetelmä saada aikaa metsien käytölle. Karttoihin merkittiin alueet, joilla on luonnontilaisia metsiä. Puut olivat keloutuneet ja kaatuneet kukin vuorollaan omille sijoilleen aina jääkaudesta alkaen.

1995 Suomeen tuotiin 11 miljoonaa kuutiometriä puuta, josta 8,5 miljoonaa kuutiota tuli Venäjältä. Karjalan osuus oli 1,8 miljoonaa kuutiota (hs 5.12.1995) Puun vientitullit poistettiin joulukuun alussa 1995. Enso sopi ympäristöjärjestöjen kanssa 1996, että määrätyiltä alueilta puuta ei kaadeta ennen kuin luonnonarvot on kartoitettu. Elokuussa 1997 venäläislehdistössä kirjoitettiin “skandinaavisen teknologian käytöstä Karjalan ikimetsissä”. Leningradin maakunnan raportissa väitettiin hakkuiden tuhoavan luontoa Karjalan Kannaksella. Raportin laatinut komission puheenjohtaja Sergei Orlov piti pääsyinä suomalaisia ja ruotsalaisia yrityksiä. (Pekka Hakala, hs 5.8.1997)

Pääjärvi rakennettiin vuonna 1973 suomalaisvoimin, siitä tuli niin kutsuttu 4000 asukkaan metsätyökeskus -“betoniharmaikko” (Matti Huuskonen hs 10.4.2000). Pääjärven metsätyökeskuksen johtaja Ivan Fedtshik ilmoitti, että keskeytyksissä olleet tietyöt kohti pohjoisen kiistametsiä jatkuvat ja hakkuut aloitetaan vuonna 2002 (hs 1.6.2000).

Eurooppa-instituutin laskelmien mukaan vuonna 1997 vain neljä Arkangelin 30 suurimmasta metsäteollisuusyrityksestä tuotti voittoa. Samassa raportissa prof. Esa Stenberg kirjoittaa: "Kun yrityksen voitoista paikallinen mafia pyrkii ottamaan 20 prosenttia ja Moskovan mafia 50 prosenttia, on yrittämisen edellytykset jo pitkälle syöty." (hs 13.11.1998)

Ilmansaasteita ja metsäpalojen hiukkasia kulkeutui Suomeen itätuulen mukana. "Helsingin pienhiukkasten määrä oli 18.5.2010 40 mikrogrammaa yhtä ilmakuutiota kohti. Se on neljä kertaa enemmän kuin vuoden keskitaso. Syynä pidettiin Pietarin suunnalta tulevaa kaukokulkeumaa, sanoi ilmansuojeluasiantuntija Anu Kousa HSY:stä. (hs 19.5.2010)

Siperian tundralla tuhansia hehtaareja on soistunut ja jäänyt veden alle, koska teitä rakennettaessa ei ole salaojitettu. Yksikin autoreissu maasturilla tuhoaa 30-40 prosenttia kasvillisuudesta, koska tundralla on ohut kasvillisuuskerros. Alue tuottaa kolmanneksen koko Venäjän öljystä, maakaasusta ja kivihiilestä ja 10 prosenttia vientipuusta.

Pohjois-Uralilla Komin tasavallassa UNESCOn maailmanperintökohde vuodesta 1995 on Euroopan suurin aarniometsä. Metsien pinta-ala on 32 800 neliökilometriä ja se peittää 73 prosenttia maasta. Komin aarniometsät kuuluvat pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen taigaan. Valtapuut vaihtuvat kun siirrytään korkeammilta mantereisimmille seuduilla: mäntyjen ja kuusten sekaan ja tilalle tulee sembramäntyä, pihtoja ja siperianlehtikuusi. Kämmeköitä kuusten metsänemiä ja tikankontteja on runsaasti. (Arja Kivipelto 1.9.2000) Luonnonsuojelualueita on 14,5 prosenttia. Kohde koostuu kahdesta luonnonsuojelualueesta, Petsoro-Ilytsin luonnonpuistosta ja Jugyd van kansallispuistosta, kolme miljoonaa hehtaaria.

Tämä säästi sen ranskalaisen HUET Holding -yhtiön suunnittelemilta hakkuilta. Suomen ja Venäjän välisen ympäristönsuojelun toinen puheenjohtaja Tapio Lindholm: ”Upeita aapa- ja keidassoita, joissa ei ole ojia eikä teitä, tuhansia hehtaareita. Koko maailmassa ei ole vastaavia lumen ja jään ekosysteemeihin liittyviä suuria aapasoita kuin Kanadassa. Metsään on hakattu kvartaalilinjoja, kaksi kertaa neljän kilometrin ruutuja alettiin tehdä 1700-luvulla. Niiden avulla lasketaan metsän tuotto, lajit ja iät. Komissa kovapintaisia teitä on 13 kilometriä tuhannella neliökilometrillä, Karjalassa 30 ja Suomessa 1067 km. Metsät omistaa Venäjän valtio ja vuokraa niitä metsätalouden harjoittajille.

5. Maaperä

Vuonna 1980 Boris Komarov kirjoitti, että 10 prosenttia maasta on menettänyt entisen hedelmällisyytensä. Kymmenen vuotta myöhemmin vahvistettiin, että maaperän hedelmällisyys on alentunut puolella, syynä taitamaton viljely, huolimaton kastelu ja raskaiden maatalouskoneiden käyttö. Neuvostoliittoon kuului yksitoista aikavyöhykettä ja kuudesosa maapallon pinta-alasta.

Venäjän ympäristöministeriön vuonna 1992 tehdyn raportin mukaan 15 prosenttia Venäjän alueesta eli 40 miljoonan ihmisen asuinalue oli ”ympäristöonnettomuuksien” turmelemaa aluetta (OECD 1995, s. 72). Prof. Aleksei Jablokov ilmaisi asian 1991 niin, että 16 prosenttia pinta-alasta on luokiteltu tuhoalueeksi.

Deutsche Insitut für Wirtschaftsforschung piti maan eroosiota taloudellisesti kalleimpana ympäristövauriona (1988). Sen mukaan 70 prosenttia maatalousmaasta on vaurioitunut eroosion takia, 10 prosenttia tuotannosta jäänyt pois eroosion takia. Mullan humuspitoisuus oli enää vain 3-4 prosenttia, kun se vuosisadan alussa oli 14 prosenttia. Maatiloista 16 prosenttia oli ekologisen tuhon partaalla. 600 miljoonasta peltohehtaarista oli suolaantunut 160 milj. hehtaaria, eroosio oli heikentänyt 113 milj. ja liian kosteita oli 25 miljoonaa hehtaaria eli peltopinta-alasta yhteensä lähes puolet.

Myöhemmin OECD:n 270 sivuisessa raportissa Venäjän maatalouspolitiikasta vain vajaa kaksi sivua oli osoitettu maatalous- ja ympäristöasioille, vain yksi sivu ympäristöasioille (Centre for Cooperation with non-Members, Review of Agricultural Policies, Russian Federation, OECD 1998 - s. 58-59): "Venäjällä otettiin paljon uutta maata käyttöön 1954-58. Maata otettiin kuivilta alueilta ja ikuisilta ruohokentiltä ja muutettiin maanviljelyyn sopivaksi. 30 vuodessa tuli käyttöön 1/3 lisämaata. Verrattuna Länsi-Eurooppaan suurin osa Venäjän maaperästä on köyhää. Ihmisen toiminnasta aiheutunut vesi- ja tuulieroosio on haitannut viljelyä yhä lisää. Veden eroosio kasvaa huomattavasti 50 leveysasteen pohjoispuolella. Kuivat tuulet ovat vieneet humusmultaa 0,62 tonnia hehtaarilta viimeisen 20 vuoden aikana. Suuret koneet ovat kiinteyttäneet maan."

Kolmannes Venäjän maatalousmaasta on liian hapanta ja se tarvitsee paljon kalkkia. Venäjän aikana lannoitteita ja hyönteismyrkkyjä subventoitiin vahvasti. Myrkyt levitettiin lentokoneella, vain 60 prosenttia meni sinne minne olisi pitänyt ja nekin tuhosivat niin hyönteiset kuin linnut ja majavat. Levitystekniikka ei ollut korkealle kehittynyttä eikä johtokaan ammattitaitoista, joten aineita leviteltiin epätarkoituksenmukaisesti. Pellosta otettiin joka vuosi ravinteita pois kaksi kertaa se määrä, mikä sinne pantiin. Humuskerros oli ohentunut 15 senttiä.

Monilla Venäjän osavaltioissa eläintuotanto laski puolella 1992 jälkeen.

Ihmiset sairastavat eniten siellä missä käytetään hyönteismyrkkyjä. Vuonna 1997 terveysministeriön mukaan kolmannes elintarvikkeista ja yli 40 prosenttia maidosta sisälsi vaarallisen paljon myrkkyjä.

YK:n väestörahaston raportissa vuonna 1993 todettiin, että suurta muuttoliikettä aiheutti ympäristön tuhoutuminen. Jopa miljardi ihmistä eli maaperältään köyhällä tai eroosiosta kärsivällä alueella.

6. Kaivokset

Venäjän kaivokset:

Bystrinski, Transbaikal: Kupari, kulta, hopea, rautamalmi
AkSug, Republik Tyva: kupari
Norilsk, Krasnojarsk: platina, kupari, nikkeli, koboltti
 Kulta: Suchol Log, Irkutsk, Habarovsk, Nesdaninskoje, Jakutien, Ametist ja Varnevo, Kamsatka
Timantit: Verchnemunskoje, Jakutia
Kivihiili: Urgalsk, Habarovsk, Absatsk, Transbaikal
Lyijy ja sinkki: Novaja Semlja, Archangelsk
Uraani: Transbaikal, kaivos nro 6, Verschinnoje, Istotschnoje, Burhatia
Harvinainen maa: Tomtor, Jakuta                  
              (www.gtai.de, huom. korjaa translitterointi)

Kuolan niemimaa

Jääkausi työnsi korkeimman sedimenttikerroksen Kuolan niemimaalta ja siitä muodostui Venäjän alueen suurin mineraaliaitta. Useita harvinaisia mineraaleja voidaan löytää vain Kuolan niemimaalta. Alueella on neljä suurta kaupunkia Murmansk, Ostrovnoy, Severomorsk ja Kirovsk sekä osaksi Apatity, Olenegorsk ja Polyarnye Zori.

Murmanskin alue kuuluu samaan ohutmultaisen graniittigneissi-peruskallioalueeseen kuin muu Fennoskandia.  Lapin ilmastolliset erityispiirteet vaikuttavat ilmansaasteiden käyttäytymiseen. Näillä alueilla on huono luontainen puskurikyky happamoitumista vastaan. Tärkeimpiä erityispiirteitä ovat ilmakemiallisia reaktioita käynnistävän auringon säteilyn vähäisyys, pystysuuntaista sekoittamista rajoittavan stabiilin lämpökerrostuneisuuden yleisyys ja sademäärän vähäisyys etenkin talvella. Maaperän rapautumisen mittareina käytetään alumiinia ja rautaa. Niiden lisääntyminen geologisessa kierrossa huonontaa maan laatua, happamoituminen nopeuttaa rapautumista, jolloin maan kyky varastoida ravinteita heikkenee. Nikkeli tuhoaa kasvien ja puiden juuria. Avolouhoksista on jouduttu siirtymään maanalaisiin kaivoksiin, sanoo Murmanskin alueen talouskehitysosaston varajohtaja Sergei Semjonov.

Suomen ja Neuvostoliiton mittaukset menivät 1980-90 - luvulla kovasti ristiin. Kuolan maaperässä oli vesiliukoista nikkeliä 20 000 kertaa enemmän kuin Sallassa, mutta Itä-Lapin karuissa, huomattavasti alumiinipitoisemmilla moreenialueilla rikin vaikutus oli suuri. Puut kuolivat Sallan Sätsin tuhoalueella. Itätuulten aikana Kuolasta saasteet päätyvät Suomeen. Itätuulia olisi kuitenkin vain noin seitsemän prosenttia tuulensuunnista vuosittain. 18.10.1989 allekirjoitti Suomi Neuvostoliiton kanssa sopimuksen, jonka mukaan Neuvostoliitto vähentää Kuolan päästöjä 50 prosenttia vuoteen 1995 mennessä.

(Huom. "Helsingin pienhiukkasten määrä oli eilen 40 mikrogrammaa yhtä ilmakuutiota kohti. Se on neljä kertaa enemmän kuin vuoden keskitaso. Syy siihen on Pietarin suunnalta tuleva kaukokulkeuma", sanoo ilmansuojeluasiantuntija Anu Kousa HSY:stä. Ilmansaasteet ovat kulkeutuneet itätuulen mukana... Useimmiten Suomessa tuulee lännestä (hs 19.5.2010).

Vuonna 1990 Oulangalla tehdyissä mittauksissa kasvillisuusvaurioiden raja-arvo ylitettiin keväällä lähes joka päivä ja kesälläkin 85 prosenttia päivistä. Maaperässä oli geologisesti paljailla mineraalimailla happamoituminen ilmennyt lisääntyneenä alumiinin liukoisuutena ( Luoteis-Venäjän ilmansaasteet ja terveys 1997, s. 24). Vuonna 1989 neulaset olivat 6-8 kertaa suuremmat kuin koskaan Suomessa kerätyissä neulasissa. Samanlaista saastekasvua esiintyi pahimmilla Puolan ja Tshekin teollisuusalueilla. Suomessa hengityselinten sairauksia ilmeni Pohjois-Suomessa eniten koko maassa. Myöhemmin osoitettiin, että tuhot Suomen puolella eivät kuitenkaan ole niin pahoja kuin 1980-luvulla pelättiin. (hs 23.11.1996)

Metsäntutkimuslaitoksen raportin mukaan Petsamon nikkelikaivoksista tulee itäisten ilmavirtausten myötä ajoittain huomattavia määriä nikkeliä Suomen puolella Inarin kunnan alueelle. Sen sijaan Suomen Geologian tutkimuskeskus julkaisi keväällä 1998 tutkimuksen, jossa vahvistettiin tiedot, että Lapin saasteet eivät johdu kaukokulkeamasta vaan porotaloudesta. Kuolan laskeuma rajoittuu 15 km säteelle. Nikkelin ja kaliumin pitoisuudet ovat korkeampia Venäjän puolella, koska siellä on enemmän pintakasvillisuutta. Suomessa humuskerros on ohentunut. Tällöin maaperä altistuu päästöille. (hs 3.4.1998) Geologian tutkimuskeskus julkaisi Kuolan ekogeokemia-tutkimuksen, johon oli koottu 50 alkuaineen esiintyminen. Nikkelin ja kaliumin pitoisuudet olivat Venäjän puolella suuremmat. Mutta Suomen puolella porotalous on tuhonnut humuskerroksen, jolloin maaperä altistuu päästöille. Suomessa pintakasvillisuus oli tuhoutunut. (hs 3.4.1998) Alailmakehässä otsonipitoisuudet olivat koholla.

Kuolan tiedekeskus sijaitsee Apatitissa, missä 1987 toimi 750 tutkijaa. 5.4.1989 Kuolan tiedekeskuksen varajohtaja professori Gennadi Kalabinin kertoi, että Suomeen tulee Neuvostoliitosta kaukolaskeumana rikkiä 53 000 tonnia vuodessa, mutta päinvastoin rikkiä kulkeutuisi 60 000 tonnia vuodessa. Määrät riippuvat vallitsevista tuulista. Tiedekeskuksessa ympäristönsuojelun paino alkoi näkyä paitsi henkilökunnan nuorentumisena myös siinä, että keskus sai runsaasti rahaa. (hs 3.4.1998)

Kuolan niemimaan päästöt olivat 80 prosenttisesti peräisin kahdesta suuresta nikkelitehtaasta, Montsegorskin Severonikelistä ja Petsamon Petsanganikelistä. Vuonna 1988 siellä tuotettiin 700 000 tonnia rikkidioksidia vuodessa, (koko Suomen vuosipäästöt 200.000 tonnia). Severonikel-tehdas oli tuhonnut tundrametsää niin, että 40:stä jäkälälajista oli vain kolme jäljellä. Imandras-järven siika oli muuttunut värimetallipäästöistä vihreäksi. (hs 3.4.1998)

Montsegorskin metallisulaton rikki- ja raskasmetallipäästöjen vaurioalue eteni kilometrin vuodessa. Väitöskirjassaan metsäbiologi Pekka Nöjd todisti kasvun selvästi heikenneen 40 km etäisyydellä kaupungista. Yksikään näytepuu alle 15 km etäisyydellä ei ollut muodostanut vuosilustoja vuoden 1987 jälkeen. Vaurioalue oli levinnyt noin kilometrin vuodessa 1940 luvulta lähtien. Päästöjä ei oltu yritetty vähentää, mutta raaka-ainetta oli saatu yhä vähemmän, joten päästöt olivat pysyneet entisellään (hs 3.4.1998). Sulattamo sijaitsee 120 kilometrin päässä Suomen rajasta. Tuulieroosio laajentaa teollisuusaavikoita.

"Tutkijat Kuolassa valittavat, että Golfvirta tuo Kuolan ja Novaja Zemljan rannoille valtavan määrän erilaista mekaanista jätettä Länsi-Euroopasta ja kauempaakin. "Rannikkomme ovat muuttumassa Euroopan suurimmaksi kemian ja muiden teollisuuden alojen kaatopaikaksi. Tutkijan mukaan Neuvostoliitolla olisi oikeus vaatia korvausta muilta valtioilta. Barentsin meren suojelemiseksi tulisi kehittää yhtenäinen tieteellinen konsepti." (8.4.1988 Tiedonantaja)

Aikoinaan Jakutiin kertyi ongelmia. Siellä on kilometrin mittainen kaivos 100 metrin syvyydessä. Japanilaiset antoivat suuret lainat ja hiiltä alettiin viedä Jakutinista Japaniin. Hiilestä maksettiin tekniikalla. Kun sitten tekniset koneet menivät rikki, vietiin hiiltä varaosien saamiseksi.

Priozjorskissa, entinen Käkisalmi, sijaitsevan graniittilouhoksen työläiset lakkoilivat kaksi päivää vastalauseeksi sille, että kaivosyhtiö saastutti Laatokkaa.

Venäjän alueen luonnonvaroista Murmanskin alueella on noin kaksi kolmannesta apatiitti/nefeliinistä, kolmannes nikkelistä ja viidennes koboltista. Lisäksi useita harvinaisia mineraaleja voidaan löytää vain Kuolan niemimaalta. Lannoitteissa käytettävää fosforipitoista apatiittia kaivetaan ja rikastetaan Kirovskissa, Apatityssä ja Kovdorissa.

Murmanskin saama tärkein vientiartikkeli on Siperiasta junalla tuotava hiili. Kuolavuonossa on yhdeksän miljoonan tonnin öljyterminaali. Energiaa Kuolassa riittää enemmän kuin pystytään käyttämään. Poljarnyje Zorin ydinvoimalan neljästä reaktorista yksi oli jatkuvasti suljettu. (hs 14.5.2007)

Murmanskin Bellona päätyi agenttilistalle vuonna 2015. Venäläisenä järjestönä sitä ei ole enää virallisesti olemassa, toimintaan se ei kuitenkaan vaikuta muuten kuin että julkaistuihin teksteihin on laitettava maininta sitä, että tekstin on tuottanut ”ulkomainen agentti”, kertoo Bellonan Murmanskin alueen toiminnanjohtaja Anna Kirijeva.  (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

Montsegorsk

Maailman suurin nikkelitehdas Montsegorsk perustettiin vuonna 1940. 170 metriä korkeat savupiiput tupruttivat rikkidioksidia ja nikkelihiukkasia ympäristöön. Ilma oli mustanharmaata. Saasteiden vaikutus näkyi jo 1965, mutta rikkipitoiseen siperialaismalmiin siirtyminen 1972 pahensi tilannetta (hs 14.10.1988). Puolet sulatoista uudenaikaistettiin vuoteen 1988 mennessä, Vuonna 1989 laajennettiin rikkihapon tuotantoa, minkä sanotaan vähentävän rikkidioksidipäästöjä sekä jätekaasutusta. Montsegorskin metallisulatto oli 1996 Euroopan neljänneksi suurin rikkidioksidin päästölähde.

Mihail Gorbatshovin vaatima avoimuus tuli esille, kun ammoniakkia tuottavan Giprokoks tehtaan vuodossa veteen pääsi öljyä ja kemikaaleja niin paljon, että kalat alkoivat lemuta (hs 27.3.1987). Ympäristöministeri Kaj Bärlund totesi vuonna 1988: “Tietysti jo Montsegorskiin aiemmin suljetuille alueille pääsy osoittaa tietynlaista henkistä läpimurtoa Neuvostoliitossa."

Ihmisten altistumista arvioidaan  verestä, hiuksista ja virtsasta. Hius- ja kynsinäytteet heijastavat pitkäaikaisaltistusta, veren ja virtsan pitoisuudet kertovat lyhyen ajan altistuksesta. Vuonna 1992 Murmanskin alueella Montsegorskin kaupungissa oli 3-5-vuotiaiden lasten virtsassa 1,5 kertaa niin paljon nikkeliä kuin puhtailla alueilla asuvien lasten virtsassa. Lasten hiuksista löydettiin huomattavasti korkeampia nikkeli- ja kuparipitoisuuksia. Nikkeliteollisuudessa työskentelevät naiset saivat tutkimusten mukaan noin kolme kertaa useammin synnynnäisistä epämuodostumista kärsiviä lapsia kuin rakennustyöläiset. Murmanskin alueiden vesistä vain 11 prosenttia täytti 1990 normit (Luoteis-Venäjän ilmansaasteet ja terveys 1997, s. 54-72). 

"Montshegorsk tuottaa rikkidioksidipäästöjä vain puolet siitä mitä Nikel, koska siellä ei ole malmien rikastus- eikä sulatustoimintaa, jotka ovat prosessiin saastuttavimmat vaiheet. Siellä on useita metallijalostamoja, joissa Petsamosta ja Siperiasta tulevat metalliseokset erotellaan puhtaiksi metalleiksi. Erottelussa hyödynnetään elektrolyysiä, joka on sähkökemiallinen prosessi. Teknologiajohtaja Aleksandr Tjukinin mukaan yhtiön kolme tuotantoaluetta – Nikel, Zapaoljarnyi ja Montshegorsk puskivat vuonna 1990 noin 490 000 tonnia rikkidioksidipäästöjä, vuonna 2016 päästöt olivat enää 120 000 tonnia. Yksi syy vähennykseen oli uuden briketointilaitoksen käyttöönotto Zapoljarnyin rikastuslaitoksella."  (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

Nikelin kaupunki

Euroopan suurin nikkelimalmio löydettiin 1920-luvun alussa. Vuonna 1921 Suomeen liitetty Petsamo oli antanut nuorelle tasavallalle paitsi ympäri vuoden sulan valtamerisataman myös ennennäkemättömät malmivarat. Suomi vuokarsi kanadalaisen yhtiön englantilaiselle tyäryhtiölle Petsamon suuren nikkeliesiintymän Kaulatunturilla. Kesällä 1939 kaivos työllisti 1400 suomalaista. Kesällä 1940 Kolosjoen kaivoskaupungin kaivokset siirtyivät Suomen valtiolle ja malmia alettiin myydä Saksaan. Nykyisen Nikelin kaupungin paikalle alettiin vuonna 1937 rakentaa Koloajoki-nimistä taajamaa. Vuonna 1943 Kolojoen sulattamossa oli käytössä jo kaksi masuuniuunia. Metallia virtasi pääasiassa Saksan sotateollisuudelle. Välirauhassa syyskuussa 1944 Suomi menetti Petsamon Neuvostoliitolle.

Nikelin tappavat pilvet värjäsivät ilmaa harmaaksi ja tuhosivat puustoa. Yksi yhtiön suurimmista ongelmista oli rikkidioksidi, sillä se muuttuu rikkihapoksi reagoidessaan veden kanssa ja sataa alas happosateena. Juuri siksi Norilskin ympärille kasvanutta kaupunkia ympäröi kymmenen kilometrien puuton vyöhyke. Suljettu Norilskin kaupunki on luultavasti Venäjän saastunein paikka, sanoo Greenpeacen Venäjän myrkkyasiantuntija Nina Lesikhina. ”Ja kun saastutus ylittää lailliset raja-arvot, yhtiö selittää päästöjä epäedullisilla meteorologisilla olosuhteilla ja siirtää tuotanto paikasta toiseen mittausten ajaksi.

Petsamon kaivostoimintaa yksinoikeudella pyörittävä Kolskaja GMK -kaivosyhtiö on Norilsk Nickelin tytäryhtiö. Nikelin sulattamo ja Zapoljarnin kaivokset työllistivät suoraan noin 5000 ihmistä ja epäsuorasti saman verran. Nikelin keskustassa on suomalaisen 1930-luvulla rakentamia funkkistaloja. (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

1990-luvulle saakka sinne tuotiin hyvin rikkipitoista malmia Norilskin alueelta sulatettavaksi, mikä aiheutti ongelmia. Vuonna 2017 käytettiin vain paikallista malmia ja kuudesta sulatusuunista neljä oli poissa käytöstä vuosituhannen vaiheesta lähtien. (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

Norilsk Nikel 1993, 2016: Nornikel

Vuonna 1935 perustettiin Norilskin kombinaatti  Keski-Siperian ylängön luoteisosaan Krasnojarskin alueelle. Vuosina 1935-55 seudun työvoima oli pääosin Norillag-vankileirin vankeja. Siellä ehti työskennellä leirin aikana yli 500 000 vankia. Norilsk oli neuvostoaikoina suljettu kaupunki, kunnes 1990-luvulla se päätettiin avata. Vuonna 2001 Norilsk suljettiin uudestaan ulkomaalaisilta. Ulkomaalaiset pääsivät Norilskiin vain turvallisuuspalvelu FSBn avulla. (Jussi Konttinen, hs 24.9.2016) Saasteiden lisäksi toinen syy lie Putoranan laakion alueella sijaitsevat ohjussiilot.

Norilski Nikel perustettiin yhdistämällä kolme kombinaattia. 1993 siitä tuli osakeyhtiö RAO Norilski Nikel.
Vuonna 1995 Nikkelin mammuttiyritys omisti käytännössä koko 300 000 asukkaan Norilskin kaupungin. Työntekijöitä oli 150 000. Kombinaatti ei ollut maksanut palkkoja, ei sähköä eikä 5 miljoonan dollarin veroja. Yhtiö ilmoitti kuitenkin saaneensa 1995 3,3 miljardin dollarin (14 miljardin markan) tulot, joista voittoa jäi 2,5 miljardia markkaa. Paikallislehdissä tuntemattomat sijoitusyhtiöt tarjoutuivat ostamaan työntekijöiden osakkeita. Vetonauloina oli lottoarvonta. Koska työtekijät eivät olleet saaneet palkkojaan, he tietysti myivät. Ostaja oli Filatov, joka myi 23 miljoonalla brittiläisille sijoitusrahastoille. Tshernomyrdin erotti Filatovin ja tilalle johtokuntaan tuli Generalov ja Oneksimin edustaja. Valtio harkitsi osakkeiden lunastamista. (hs 6.5.1996)

Keväällä 1996 maailman suurimman nikkelin tuottajan yksityistäminen oli katkeraa. Venäjän hallitus käynnisti osakkeita lainaa vastaan -ohjelma 1994. Ohjelman avulla valtio sai nopeasti käteistä luovuttamalla lainanantajille osuuksia huomattavista valtion yrityksistä. Kahteentoista yritykseen kuuluivat Norilsk, Jukos, Sidanko ja Surgenuneftgaz. Lainan takaisinmaksuajaksi sovittiin vajaa vuosi. Jos hallitus ei ollut vuoden 1996 mennessä maksanut velkojaan, lainanantajilla oli oikeus pitää osakkeet tai myydä ne edelleen. Tällöin yritykset katsottiin osin yksityistetyiksi.

Nikkelimammutti huutokaupattiin hallituksen piirejä lähellä olevalle Oneksim-pankille. Kolme vuotta toiminut pankki oli yksi osakkeita lainaa vastaan -ohjelman luojista. Pankki sai 51 prosenttia määräysvallasta ja 38 prosenttia osakkeista maksamalla valtion kassaan 170 miljoonaa dollaria. Se päihitti toisen kaksi kertaa enemmän tarjonneen pankin. Se myytiin siis pankkiireille, jotka lainasivat rahaa valtion kassaan ja saivat takuina osakkeita valtion yrityksistä. Lainan antajat tiesivät jo silloin, että valtio ei pysty maksamaan lainaa takaisin ja siten yritys oli yksityistetty.

2000 Norilsk Mining Company. Vuonna 2001 se läpikävi järjestelyn ja sai nimen GMK Norilski Nikel. Vanha Nikkelitehdas oli tarkoitus sulkea 2016. Yritysryppääseen kuuluu Norilskin sulattojen ja kaivosten lisäksi Petsamon nikkelikombinaatti ja Severinkol. Nikkeliä louhiva ja rikastava KGMK Petsamossa ja Montshegosrskissa on Kuolan suurin yritys. Yritys kuuluu miljardööri Vladimin Potaninin Norilsk Nickel -yhtiöön. Teräsjätti Severstal tuottaa rautamalmia Olenegorskissa ja toinen venäläisyhtiö Kovdorissa. (hs14.5.2007) Potanin on upporikas ja omistajat elävät Moskovassa yltäkylläisyydessä, mutta Nikeliin he eivät ole investoineet senttiäkään.

Yhtiö on platinan ainoa tuottaja Venäjällä, se tuottaa lähes kaiken Venäjän nikkelin sekä koboltin ja kuparin. Norilskin malmivarojen on arvioitu riittävän sadaksi vuodeksi. Malmin nikkelipitoisuus on paikoin jopa kymmenen prosenttia, kun se Talvivaarassa on 0,22 prosenttia.

Norjan eläkerahasto luopui vuonna 2009 Norilsk Nickelin omistuksista holtittoman ympäristön saastuttamisen takia.
Ympäristöjärjestö Bellonan neuvonantaja Larisa Broneer kertoo, että Norilsk Nikel on vastuussa ympäristörikoksista Kuolan niemimaalla ja Taimyrin niemimaalla Norilskin kaupungin ympäristössä. Norilskin kaupungissa ihmisten keskimääräinen elinikä on kymmenen vuotta muuta Venäjää alhaisempi, metsät ovat kuolleet laajalta alueelta ja maaperä on täynnä raskasmetalleja. Yhtiöllä on Venäjällä vanhoja modernisoimattomia tuotantolaitoksia, joiden juuret ulottuvat 1930-luvulle.
Bellona-järjestön raportin mukaan yhtiön rikkidioksidipäästöt ovat noin neljännes koko Venäjän
rikkidioksidipäästöistä (Norilsk Nickel: The Soviet Legacy of Industrial Pollution). Vuonna 2009 yhtiön laitokset tuottivat ilmakehään noin miljoona tonnia happosadetta aiheuttavaa kemikaalia yhdessä useiden raskasmetallien kanssa. Yhtiö on vastuussa yli puolesta miljoonasta hehtaarista vahingoittuneita alueita. Raskasmetallit aiheuttavat hengitystiesairauksia, syöpää, immuunijärjestelmän huononemista ja hedelmättömyyttä.

Vuonna 1990 Norjan hallitus lupasi Norilskin sulaton kunnostamiseen 37 miljoonaa euroa. Vuonna 2000 Norja antoi rahapottinsa Pohjoismaisen investointipakankin hallinnoitavaksi. Norilsk Nickel lupasi supistaa päästöjään 90 prosenttia vuoteen 2006 mennessä. 2006 Norjan kehityspotti vastasi yhtiön neljän päivän voittoa. Barentsin alueen yhteistyöelin kehotti Norjaa luopumaan ökyrikkaan venäläisoligarkin tukemista. (hs 3.3.2007)

”Emoyhtiö MMC Norilsk Nickelillä on Venäjällä useita luurankoja kaapissaan. Se on Venäjän kahdeksanneksi suurin yhtiö ja tuottaa 40 (?) prosenttia maailman nikkelistä. Lisäksi yhtiö tuottaa paljon muitakin metalleja. Se työllistää pelkästään Venäjällä 96 000 ihmistä. Yhtiö on Venäjän rikkaimpien oligarkkien omistuksessa. Vuonna 2010 yhtiön osuus koko Venäjän bruttokansantuotteesta oli lähes kaksi prosenttia ja osuus Venäjän viennistä noin 4,3 prosenttia. Tytäryhtiöitä toimii Suomen lisäksi Australiassa, Botswanassa ja Etelä-Afrikassa.

Norilsk Nickel on kolmanneksi suurin yksittäinen osakkeenomistaja Talvivaaran kaivoksessa 0,64 prosentin osuudellaan. Tällä hetkellä Harjavallassa ei käytetä emoyhtiön nikkeliä. Se on Kokemäenjokeen nikkeliä laskeneen Norilsk Nickel Harjavalta Oy:n emoyhtiö. Harjavallan tehtaan heinäkuun alun nikkelipäästö jokeen oli Suomen suurin lajissaan. (Olli-Pekka Paajanen Keskisuomalainen 30.7.2014)

Vuonna 2015 Venäjän Luonnonvara- ja ympäristöministeriön mukaan tehtaan raskasmetallipitoisuudet ylittivät 44-kertaisesti sallitun ylärajan. Asukkailla on kolmisen kuukautta lomaa vuodessa. Ja vanhan neuvostoliittolaisen tavan mukaan tehdas maksoi työntekijöiden aurinkoloman kylpylöissä (Julia Smirnova, Die Welt 28.03.2015). Asukkaiden keski-ikä oli 44 vuotta.

Nadezhda nousi syksyllä 2016 kansainvälisiin otsikoihin, kun sen vieressä kulkeva Daldykan joki värjäytyi yhtäkkiä verenpunaiseksi. Syylliseksi paljastui sulattamon vieressä ollut rikastamoallas, jonka seinämä petti poikkeuksellisten rankkasateiden seurauksen. (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

Norilsk oli yhä suurin rikkipäästäjä arktisella alueella. Blaksmith Institute listasi sen maailman kymmenen saastuneimman kaupungin joukkoon. Kun Helsingin Sanomat vieraili kuparisulatossa 2016 piti hengityssuojainta käyttää pihallakin. Sisällä työntekijät imivät happea hampaiden välissä pidettävästä letkusta. Rikkidioksidi oli tappanut metsät kymmenien kilometrien säteellä. Venäjän ympäristöministeriötä edusti kaupungissa yksi ihminen. (Jussi Konttinen, hs 24.9.2016)

Norilsk Nickel  ilmoitti pyrkivänsä 75 prosentin säästöleikkauksiin vuoden 2023 loppuun mennessä. Venäjän luonnonvaraministeri Sergei Donskoi myönsi sille pian tämän jälkeen Venäjän tärkeimmän valtiollisen ympäristöpalkinnon. Lapset pääsevät kesäisin kaivosyhtiön kustantamille Mustanmeren  leireille. 40 päivää kestävät leirit osuvat ilmansaasteiden kannalta tukalimpaan vaiheeseen. Vanhempien maksettavaksi jää 10 prosenttia kustannuksista (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

Metso on toimittanut Kuolan Kolskaja-kaivosyhtiölle pumppuja ja murskauslaitteita maanalaiseen murskaukseen. Metso myi 2015 jauhatuslaitteistoja Siperiaan Nirilkin lähellä sijaitsevalle Talnakhin rikastamolle. Myös kaivosteollisuuden automaatiojärjestelmiä on myyty Suomesta, DNA järjestelmä kuuluu Valmet Automationin tuotepalettiin.  Sovittiin 17 miljoonan euron kaupasta jauhatus- ja vaahdotusteknologian syksylle 2017. Outotec sopi Talnkhin rikastamon laajennuksesta 2013 ja toimitti täysin automatisoidun vaahdottamon, 80 miljoonaa euroa  2016. Ainoa paikanpäällä oleva suomalaisliikemies on perunayrittäjä Osmo Kolu. (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

”Vuodesta 1995 Norilsk Nickelin pääomistaja on ollut moskovalainen 35-vuotias pankkiiri Vladimir Potanin, joka osti yhtiön valtiolta huutokaupassa. Potanin oli itse ehdottanut presidentti Boris Jeltsinille huutokauppoja valtiontalouden tasapainottamiseksi. Nyt yhtiön inflaatiokorjattu markka-arvo on yli 40 kertaa ostohintaa enemmän. Kaivokset ja tehtaat ovat yksityisomistuksessa, mutta niitä ei olisi ilman Stalinin vankileirijärjestelmää Gulagia. Norilsk on puhtain esimerkki pakkotyötalouden saavutuksista. Sen leireillä raatoi vuosina 1935-56 puoli miljoonaa ihmistä. Yksi harvoista elossa olevista on 79-vuotias Irina Jaskina. ”Kun sanotaan, että tämän kaupungin rakensivat Komsomol-nuoret, niin se on vale. Norilskin rakensivat ”komsomolaiset” numero selässä. Minun numeroni oli X401. Sain tuomion 58. pykälän eli maanpetturuuden perusteella. Vikani oli se, että kirjoitin ystävälleni, toisen karkotetun perheen tyttärelle, että Manusja, älä itke, vielä meillekin paistaa päivä. Naiset rakensivat kaupunkia siinä missä miehet. Ne jotka osasivat, muurasivat. Minä työnsin kottikärryillä laastia ja nostin sitä kerroksiin.” (Jussi Konttinen hs Kuukausiliite 1/1997, 1/2017)

Potanin on ilmoittanut 13-14 miljardin dollarin investointiohjelmasta vuoden 2022 loppuun mennessä. (Janne Yläjoki, kslm 7.6.2017)

Yhä 2017 maailman suurin nikkelin ja palladiumin tuottaja sekä maailman neljänneksi suurin platinan tuottaja, Venäjän suurin kuparin tuottaja.

Metalliyhtiö Nordnic sai 1,5 miljardin euron sakon, mikä on Venäjän historian suurin ympäristövahingosta määrätty rangaistus. Onnettomuus sattui Siperiassa toukokuussa 2020, jolloin 20000 tonnia dieselöljyä vuoti Ambarnajajokeen, kun yhtiön dieselsäiliön perustukset pettivät. Ympäristöasiantuntijat kutsuvat sitä pahimmaksi luonnonkatastrofiksi sitten Neuvostoliiton aikojen. Venäjälle julistettiin onnettomuuden vuoksi hätätila ja Putin piti pääomistajalle Vladimir Potaninille julkisen puhuttelun. Nordnickelin suurimmat omistajat ovat Potanin ja alumiiniyhtiö Rusal. Nornickel osti Harjavallan nikkelitehtaan 2006. (hs 7.2.2020)

Venäläinen kaivosjätti Norilsk Nickel ei aio valittaa yhtiölle ennätysmäisestä 146 miljardin ruplan eli noin 1,6 miljardin euron sakosta. Yhtiön voimalaitokselta pääsi toukokuussa yli 20 000 tonnia dieseliä Norilskin kaupungin läheisiin järviin ja jokiin. Tapaus oli Venäjänkin mittakaavassa poikkeuksellinen ympäristöonnettomuus. Yhtiö sanoi aiemmin maksavansa ympäristön puhdistamisen kustannukset, mutta piti sakkomaksua liian suurena vahinkoihin nähden. Norilsk Nickelin mukaan sakkorahat kerätään kokoon muun muassa leikkaamalla osakkeenomistajille maksettavia osinkoja. Yhtiön suurin osakkeenomistaja ja Venäjän rikkain mies Vladimir Potanin sanoo Norilsk Nickelin saaneen dieselvuodosta tärkeän opetuksen, ja yhtiö aikoo hänen mukaansa arvioida uudelleen ympäristöriskiensä hallintaa. (STT–AFP 19.2. 2021)

Kostamus

Kostamuksen rautamalmiesiintymä löydettiin vuonna 1946, mutta päätös sen hyödyntämisestä tehtiin 1960-luvun Kaupunki ja vuoriteollisuuskombinaatti rakennettiin presidentti Urho Kekkosen lobbaustyön tuloksena vuosina 1977–1985 piristysruiskeeksi Kainuulle. Suomalaiset rakensivat Kostamuksen alueelle 80 kilometriä maanteitä, 44 kilometriä rautatietä, 165 kilometriä vesi- ja viemäriputkia. Muita rakennuskohteita oli yhteensä 317. Kontokkijärven rannalle rakennettiin myös 3 000 kerrostaloasuntoa.

Kombinaatissa oli 11 000 ihmistä töissä, heistä 2500 tuotannossa ja muut teollisuudessa ja palvelussa. Neuvostoliiton väestönlaskennan arvion mukaan 1989 Kostamuksessa asui 33000 henkeä, joista 9000 lasta. Kostamuksen kaupunkiin liitettiin 1989 Vokkiniemi Kalevalan piiristä, ainoa lähiseudun elävänä säilynyt kylä. (hs 25.7.1989)

Puu lähti sieltä jalostamattomana. Rautamalmi jalostettiin pelleteiksi. Suuri osa rautamalmista kuljetettiin Suomeen Rautaruukin raaka-aineeksi. Jäljelle on jäänyt 100 metriä syvä satojen hehtaarien avolouhos ja jätekivivuoret, pystyyn kuivuneet puut.

Laitos tuotti 40 prosenttia Karjalan rikkipäästöistä. Jätevedet olivat ongelmana. Karjalan metsäteollisuusyhtymää Karellespromia vastustettiin avoimesti. Demokraattinen-aloite -niminen järjestö erikoistui ekoloisiin asioihin. Kostamuksen Kuhmon suojelualueita vastaan perustettiin kansallispuisto, Ystävyyden puisto. Avohakkuilta välttyneitä keloja, lakkapääpetäjiä ja ikikuusia näkyy sekapuulajisissa korpimetsissä.

Timanttikaivos Alrosa

Maailman suurin timantin tuottaja on Venäjän valtion omistama Alrosa, Jakutian, viralliselta nimetään Sahan, tasavallassa, jonka kaksi poromiesoppaiden kanssa liikkunutta naisgeologia löysi 1950-luvulla. Alrosalla on Jakutissa neljä louhosta ja neljä kaivosta.

Jakutian timanttipääkaupunki on Mirnyi. Siellä on louhittu vuodesta 1957 lähtien. 525 metriä syvä louhos on muistona kerrostalojen vieressä. Alrosalla on 30000 työntekijää ja se pyörittää televisiokanavista lähtien kaikkea kaupungissa. Timantteja etsitään lentokoneen avulla magneettikuvauksella tai sähköluotaamalla. 2016 yhtiö tuotti voittoa miljardi euroa, 90 prosenttia meni koruihin, huonompilaatuinen työkaluihin. Hiottavaksi ne lähetettiin Intiaan, missä hiotaan 70 maailman timanteista. Alrosa on Jakutin tärkein veronmaksaja ja omistaa yhtiöstä neljänneksen (hs Jussi Konttinen 1.5.2017)

Valtaosa Venäjän timanteista on ikiroudassa. Alrosa louhi hiilen kovinta olomuotoa eli timanttia vuonna 2016 noin 29 prosenttia maailman timanteista, 37 miljoonaa karaatti eli yli kolmen miljardin euron edestä.

Koska karaatti tarkoittaa karaattipuun siemenen painoa 0,2g, joten vaaditaan massiivisia maansiirtoja hippusten saamiseksi. Mirniyssä on syvä kraatteri, jonka serpentiinimäisiä reunoja kuorma-autot kiertävät. Reiän ympärillä kohoaa tehdasrakennuksia, asuintaloja, kirkko. Nakynin timanttiesiintymä on yhteydessä ulkomaailmaan vain lentoteitse ja neljä kuukautta talvitien kautta. Nakynissä oli töissä 1200 miestä ja naista. Syvin louhos ulottuu 315 metriin. Porauspölyn peittämällä pohjalla jäistä maata räjäytetään ja louhitaan. Läheisessä rikastamossa malmi murskataan ja jauhetaan. Timantit eivät murskaudu, sillä ne ovat kovinta luonnosta tavattua ainetta.

Timanttijätti Alrosa kertoi, että yhteen sen Siperiassa sijaitsevista kaivoksista tulvi vettä 4.8.2017. Onnettomuus tapahtui Mirin kaivoksessa Mirnyin kaupungissa Jakutiassa. Vesi pääsi tulvimaan hylätystä kaivannosta yhteen kaivoksen pumppausasemista, hätätilanneministeriö kertoi. Kaivoksesta evakuoitiin 133 kaivosmiestä. Yhdeksää ihmistä etsitään. Pelastustoimia häiritsi sähkökatkos, jonka takia hissijärjestelmä lakkasi toimimasta. Paikalliset viranomaiset tutkivat, onko kaivoksessa laiminlyöty turvamääräyksiä. Pääasiassa Venäjän Kaukoidässä toimiva Alrosa on maailman suurin timanttien tuottaja. Mirin kaivos aloitti toimintansa vuonna 2009. Sitä ennen paikalla toimi vuosikymmenien ajan timanttilouhos, jonka alla nykyinen kaivos sijaitsee. (STT  5.8.2017)

Jakutiassa on myös maailman suurimpiin kuuluva maametalliesiintymä, maametalleja tarvitaan erityisesti aseteollisuuteen.

Krasnojarskin alumiini

Siperiassa puhuttiin 1900-luvun lopulla Suuresta isänmaallisesta alumiinisodasta. Alumiiniteollisuus oli otollinen dekkarin aihe, sillä sitä olivat vuosia leimanneet palkkamurhat, korruptio ja säälimätön valtataistelu (Pilvikki Kause hs 29.4.2000)

Alumiinin valmistus on Venäjän kolmanneksi merkittävin teollisuuden ala öljyn ja kaasun jälkeen. Krasnojarskin alumiinisulattamo on maailman toiseksi suurin. Tuotannosta ei maksettu veroja valtiolle, vaan rahat ohjattiin veroparatiisiyhtiöihin.

2000 syntyi jättiläismäinen alumiiniyhtiö Russkij Aljuminium, joka hallinnoi 75 prosenttia kaikesta Venäjällä tuotetusta alumiinista. Sen varat olivat 8,5 miljardia dollaria. Helmikuussa Berezovskin Abramovitshin öljy-yhtiön Sibneftin bulvaanit ostivat enemmistön Krasnojarskin ja Bratskin sulatoista. Berezovskin Logo-Vaz yhtiö osti siperialaisen Novokuznetskin sulaton, kun se oli konkurssissa maksamattomien sähkölaskujen vuoksi. Deripaskan johtama Siperian Alumiini osti Ukrainan alumiinioksiditehtaan. (hs 29.4.2000)

Alumiinisulatto Nadvoizessa perustettiin vuonna 1951. Alumiinin valmistus vaatii paljon energiaa. Niinpä sulattamo käytti 17 prosenttia koko Karjalan energiasta. Vielä vuonna 1990 kiinteät jätteet heitettiin pusikkoon. Fluori, jonka avulla alumiini erotetaan raaka-aineesta, imeytyi pohjaveteen.

7. Vesistöt

 
1990-luvulla Venäjän tehtaista alle puolet puhdisti jätevesiään. Kaupungeista laskettiin samassa suhteessa puhdistamattomat viemärituotteet vesistöön, myös Moskovassa. 90 prosenttia Neuvostoliiton sellutehtaista toimi 80 vuotta vanhoilla koneilla. Putkistoon ei saanut käyttää ruostumatonta terästä. Puhdistuslaitteita oli kahdella kolmesta kaupungista. Murmanskin alueen sotilaskohteiden jätevesiä ei puhdistettu ollenkaan (Ruokanen 1994, s. 12).

Kaliningradissa jätevesiä ei puhdistettu vielä 2012 lainkaan. Pietarin lähikaupunkien huonokuntoisilta puhdistamoilta Suomenlahteen valui toisen Kaliningradin verran ravintoa. Ongelmina olivat ränsistyneet laitokset ja putkistot. Viipurissa puhdistamolle johtava pääviemäri oli rapistunut niin paljon etteivät jätevedet päätyneet edes puhdistamolle asti. Paljon keskustelua herätti myös Pietarin jättikanaloiden ravinnekuormitus. Pahimmilta tiloilta Suomenlahteen päätyi 30-60 tonnia fosforia vuodessa (hs 19.1.2012)

Noin puolet juomajohtovedestä oli vaarallista terveydelle. Suurin osa juomaveden saasteista johtui metalli-, öljy- ja kemikaaliteollisuudesta. Asukkaat saivat kymmenkertaisen määrän saastuttavia ja myrkyttäviä aineita (OECD 1995, s.73). Venäjällä vesi määritellään 35 näytteen perusteella kun Yhdysvalloissa sadan näytteen.

Vuonna 1986 saksalainen taloustutkimusinstituutti kertoi, että 40 prosenttia Neuvostoliiton vesimäärästä on saastuneempaa kuin virallisesti annettiin ymmärtää. 200 joesta otettu näyte osoitti, että 80 prosentissa oli juuri ja juuri sallittu taso. Pintavesistä 3/4 oli saastunutta.

Patoaltaiden alle oli jäänyt 165 kaupunkia ja 600 kylää. Kaspianmereen rakennettiin pato erottamaan sen iso lahti Kara-Bogaz-Gol sillä seurauksella, että lahti kuivuikin odottamatta. Vuonna 1984 rakennettiin kanava, jota pitkin vesi pääsi taas lahteen.

Kaspianmeri

Öljynporaus Kaspianmeren pohjassa käynnistyi Stalinin kaudella. 1970-luvun öljykriisi aiheutti uuden ryntäyksen öljykentille, koska alueen öljy on korkealaatuista. Kaspianmeren pinta nousi 1979-1999 yli kaksi metriä. Syytä ei tiedetä. Pinta oli 26 metriä valtameren pinnan alapuolella. Ympäristövaltiot allekirjoittivat YK:n ympäristöjärjestön Unepin luonnosteleman sopimuksen Kaspianmeren suojelusta. Öljyn- ja kaasunporauksen lisäksi kaupunkien jätevedet ja teollisuuslaitokset huononsivat meren tilaa. Vauhdittajina olivat sammet, joista saatava kaviaari tuottaa rantavaltioille suuria vientituloja. Maailman sammista 90 prosenttia elää Kaspianmeressä. Tämä 15 miljoonaa vuotta vanha laji on oikeastaan elävä fossiili. (hs 5.6.1999) Kaviaarilaatujen kilohinta saattaa nousta yli 3000 euroon, joten sammen kaviaari voisi antaa enemmän tuloa kuin öljy. Vanhimmat Sammet ovat olleet yli satavuotiaita ja painaneet 50 kiloa. Niissä on runsaasti ympäristömyrkkyjä, erityisesti orgaanisia klooriyhdisteitä. (10.11.2003)

Venäjällä 40 prosenttia sellusta tuotetaan sulfiittimenetelmällä ja siksi jätevesikuormitus on korkea. Sulfiittiteollisuus on 80 prosenttia Venäjän sellu- ja paperiteollisuuden jätevesikuormituksesta. Sulfiittilaitosta käytetään jopa yli 60 vuotta. (Riitta-Sisko Wirkkala: Metsäteollisuusjätevesien typpi- ja fosforikuormitus, osa 3, Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja 1994, s. 239).

Vuonna 1983 myrkkyvuoto kaliumhydroksiditehtaasta Dnestrjokeen saastutti juomaveden Lounais-Ukrainassa. Kun ukrainalaisen Harkovan miljoonakaupungin vedenpuhdistuslaitos luhistui, levisi jätteitä kaupungin jokiin. Ihmiset uivat varoituksista huolimatta.

Gruusiassa Ossetian silloisella autonomisella alueella käyttövedestä levisi 27.4.1988 lavantauti. Kansalaiset protestoivat kolme päivää kaduilla ja aloittivat lakon. Koulut suljettiin. Mielenosoittajat saivat puoluejohtajan erotetuksi.

1988 terveysministeri Jevgeni Tshazovin mukaan 80 prosenttia etenkin lasten sairauksista johtuu likaisesta juomavedestä. Uzbekistanissa kaksi kolmesta alle yksivuotiaasta poti mm riisitautia ja oli fyysisesti jälkeen jääneitä. "Volga, Vienanjoki ja Ob ovat nykyisin vaaraksi kansanterveydelle. Ne antavat suojapaikan koleraa, lavantautia, punatautia ja virushepatiittia aiheuttaville mikrobikannoille, jotka leviävät vedenjakelun välityksellä ja saastuttavat vesivarastoja." (Maailman tila raportti 1996, sivu 142)

Tammikuussa 1988 annettiin tieto suuresta vahingosta. Giprokoks-tehdas, 150 km Moskovan pohjoispuolella, Volgan pohjoisosassa oli saastuttanut Ribinskin vesialtaan. Giprokoks tuotti ammoniakkia ja jalosti fenolia ja bentseeniä. Myrkytykset tulivat esille, kun asukkaat valittivat kalan laatua. Laboratorion lämmössä kalat alkoivat lemuta vastenmielisiltä kemikaalisilta aineilta.

Osoitus siitä, miten tutkimus ja politiikka nivoutuvat yhteen on Leena Ruokasen loppukommentti: "Vesistöjen saastumisen on aiheuttanut puhdistamojen puute tai niiden riittämätön kapasiteetti taajamissa ja teollisuuslaitoksissa. Maatalouden vaikutus vesistöjen ja jopa juomavesien pilaantumiseen johtuu puutteellisista lantaloista ja virtsasäiliöistä sekä torjunta-aineiden huuhtoutumisesta pelloilta." (1994, s. 16) Eikö voisi mennä alkulähteellä, ja esittää myrkkyjen levittämisen lopettamista?

OECD:n mukaan Vodokanalin 760 km jätevesiputkistossa, josta vastaa Nizni Novgorod Vodokanal Company, päätettyjä investointeja ei oltu tehty. Volgan ja Oban veden laatu heikkeni jatkuvasti, puhdistuslaitoksissa oli yhä enemmän vaurioita. Kolmannes putkistosta olisi vaatinut välitöntä kunnostusta. (1998, s. 68)

Usein vedenpuhdistuslaitos ei voi maksaa rahassa, vaan antaa vettä ympäristömaksun edestä. Nizni Novgorodin maksut määräytyivät niin, että ne kattoivat 80 prosenttia vedenkulutuksesta. Investointeja ja jätevesiä ei pystytty laskuttamaan käyttäjiltä. Vaikka vesimaksu nousi kolmenkertaiseksi Nizni Novgorodin Vodakanal laitoksissa, hinta ei kattanut vielä kuluja. Teollisuuslaitokset ja kunta maksoivat suurimman osan. (OECD 1998, s. 71)

Vuonna 1993 teollisuuslaitokset maksoivat vedestä 140 prosenttia enemmän kuin yksityistaloudet.
Yksittäiset kotitaloudet maksoivat veden vuokran yhteydessä eli sitä ei voitu erotella hinnasta. Vesimittareita ei ole olemassa. Mittareiden asentaminen yksittäisiin asuntoihin vaatisi esim. Novgorodissa 307 biljoona ruplaa. (OECD 1998, s. 74) Ongelmana oli, että vesi- ja muita ympäristösaastemaksuja ei voitu periä kuluttajilta. Eläkeläisillä, sotaveteraaneilla, yksinhuoltajilla oli etuisuuksia. Puhelin-, kaasu- ja öljy-yhtiöt maksattivat laskut paikallisesti ja säästöistä.

Ympäristöinvestoinneista yli 50 prosenttia kului vedenpuhdistamiseen, raportoi Venäjän delegaatio YK:ssa. Yhdyskuntajäte vaati 51 prosenttia, teollisuus 35 prosenttia ja maatalous 13 prosenttia. (OECD 1998, s. 77). Valkovenäjän hallitus määräsi, että kotitaloudet maksavat vuonna 1995 60 prosenttia, ja 1996 80 prosenttia, todellisista kustannuksista. Kuitenkin vielä vuona 1998 ne maksoivat vain 30 prosenttia,. Teollisuuslaitokset maksoivat OECD raportin mukaan sitäkin enemmän. (OECD 1998, s. 84)

Siperian suuriin ja pieniin jokiin, jotka ovat poikkeuksellisen runsasvetisiä on rakennettu toistakymmentä voimala. Siperian joissa veden tulo on hyvin vakaata, siksi niihin on kannattavaa rakentaa voimaloita. Voimalat pystyvät toimimaan tasaisesti kautta vuoden ja tuottamaan maan halvinta sähköenergiaa. Voimaloiden säännöstelyaltaat ovat hukuttaneet alleen valtavia metsäalueita. Suurin niistä on Sajano-Susjenskoen voimala Jeniseillä. Sen teho on 6400 megawattia. (hs 10.9.1987)

Araljärven kuivumien

Ensimmäiset kastelujärjestelmät ja kanavat Araliin laskeviin jokiin rakennettiin 300-luvulla.

1900-luvun alussa veden pinta oli 54 metrin korkeudella merenpinnasta. 1980-luvulla Araljärven etelä- ja itäosiltaan matalan järven pinta-ala oli kutistunut 37 prosenttia ja vedenpintalaskenut 12 metriä. Rantaviiva siirtynyt 12 metriä. Kazakstanissa sijaitseva Aral oli vielä vuonna 1970 maailman neljänneksi suurin järvi, 66.50000 km2. Katasatrofi johtui siitä, että järveen laskevien Syrdarjan ja Amudarjan vesiä on toisen maailmansodan jälkeen käytetty säästelemättä Kazakstanin ja Uzbekistanin neuvostotasavaltojen tarpeisiin. Jokien vesimassoilla oli muutettu aavikoita riisi- ja puuvillapelloiksi. Joet olivat 1980 lähes kuivuneet. 1995 Araljärvi jätti 36000 neliökilometriä maata paljaaksi. Avaruudesta otetut kuvat osoittivat, että miljoonia tonneja pölyä ja suolaa oli levinnyt satojen kilometrien säteelle. Peltohehtaaria kohti sataa satoja kiloja suolaa vuodessa.

Järvi on siitä erikoinen, että siitä ei laske yhtään jokea.

Vuonna 1960 oli Araljärven vedessä suolaa yksi prosentti. Vettä oli yksitoista miljardia tonnia. Kun pinta laski, jäi entinen pohja suolakerroksen peittoon. Aavikolla puhaltava tuuli nostatti kuivuneesta järvestä joka vuosi 150 miljoonaa tonnia suolaa ja kemikaaleja sisältävää pölyä, joka kulkeutui tuhansienkin kilometrien päähän. Jopa DDT:tä käytettiin vuoteen 1982 saakka. Suola teki maan hedelmättömäksi. Se sisälsi myös raskasmetalleja. Järven pohja on suolaerämaata. Se on kuin "ihmisen luoma tulivuori, josta purkautuu valtavia määriä myrkyllistä pölyä". Järveltä leviävät suolapilvet tuhoavat samoja puuvillapeltoja, joiden kastelemiseen Araljärveen menevä vesi padottiin.

Vuonna 1960 pyydettiin kalaa 42000 tonnia, ja ala pysytteli 70000 neliömetrissä. Muutama tuhat tonnia. 24 kalalajista oli hävinnyt 20. Alueen kalatehtaiden säilyttämiseksi tuotiin niille raakakalaa Tyyneltämereltä. 60000 kalastajaa sai siitä elantonsa.

Vuonna 1988 Kreml hyväksyi pelastusohjelman. Keski-Aasian vedenkäyttö oli saatava 25 prosenttia nykyistä pienemmäksi. Uusia kastelualueita ei saanut ottaa käyttöön vuoden 1991 jälkeen. Eroosiota pyrittiin vähentämään istuttamalla suolasietoista kasvillisuutta järvenpohjaan. Myös mekaanisia ja kemiallisia maanpinnan kiinteyttämiskeinoja alettiin kehittää. (hs 4.2.1989) Aralin pelastamiseksi saksalaiset rahoittivat tutkimusta Unescon kautta. (hs 5.6.1999)

Kuivuessaan Aral jakautui pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Eteläisessä Aralissa veden suolapitoisuus oli 1999 yli 40 grammaa litrassa ja pohjoisessa 30. Niiden välille rakennettiin pato 1989, jotta vettä olisi riittänyt edes pohjoisosaan. Pato sortui 1992 eikä auttanut vaikka sitä yritettiin korjata. Veden suolaantuminen suolasi sampien mädin jo järvessä kaviaariksi, josta ei kehity kalanpoikaisia.

Pohjaveden pinta on laskenut, jopa 150 km päässä, kaivot kuivuneet. Ilmasto on muuttunut julmaksi: kesällä yli 40, talvella alle 25. 173 selkärankaisesta lajista on jäljellä 38. Hävinneisiin lajeihin kuuluu mm tiikeri. Araljärvestä ei löydy edes bakteereja. 1990 tehtiin vetoomus Gorbatshoville: poistakaa Araljärvi kartalta. Rannikkokaupungit ovat autioituneet ja kaupat kuolleet. Kioskeissa myydään pelkkää viinaa (hs 27.7.1997)

Tilanteeseen pidetään syypäänä Leniniä, joka julisti, että maan on oltava omavarainen puuvillan suhteen. Suunniteltiin, että kun järvi vähitellen kuivuisi, saataisiin järvenpohjasta uutta puuvillapeltoa.

- 1987 Literaturnaja Gazeta kirjoitti kuivumisesta, talvet käyneet kylmiksi, kesät kuumiksi
- 1988: ensimmäinen asiantuntijaryhmä vaati keskuskomitealta parannusta
- 1989 järvi jakaantui pieneen pohjoiseen ja isompaan eteläiseen osaan. Kazakstan alkoi rakentaa patoa, rahan puutteen vuoksi aluksi hiekasta. Maailmanpankki rahoitti 13 km pitkää ja 10 m korkeaa Kokaralin patoa, joka valmistui 2005. Pohjoiseen palasivat jopa kalat ja vedenpinta on 10 m korkeammalla kuin etelässä. Etelässä katastrofi pahenee.
- 1990 alkoi yhteistyö YK:n kanssa
- 1991 kiellettiin uusien peltojen rakentaminen
- 1992 julistettiin 3,7 milj. ihmistä katastrofiasukkaiksi
- 1992, helmikuu, sopimus valtioiden välillä. Keski-Aasiassa on solmittu 150 sopimusta Aral-järvestä.

YK:n kolmipäiväinen konferenssi Araljärven ympäristökatastrofin seurauksista Uzbekistanissa 19.9.1995: Taloudellisia ongelmia ei haluta pahentaa vähentämällä veden käyttöä, siksi terveydenhuolto ja vedensaanti on turvattava.

Lapsikuolleisuus oli vielä 1980-luvulla Araljärven lähistöllä maailman korkein, sata lasta tuhannesta kuoli ennen kymmentä ikävuottaan, 80-100 kuolemaa tuhatta syntymää kohti (Saksassa neljä kuolemaa). Raajattomia ja epämuodostuneita vauvoja syntyi paljon. Nuorillakin oli vatsa- ja maksasyöpää. 1989 poti 2/3 maksatulehdusta, lavantautia tai kurkkusyöpää, 83 prosentilla lapsista oli vaikeita sairauksia. Joka kolmas kärsi munuaissairauksista. Asukkaiden immuniteettijärjestelmä oli niin heikko, että kaikki taudit iskivät helposti. Joka yhdeksännellä vastasyntyneellä oli aivovaurio. Kasvisuojelumyrkkyjä sisältävää kasteluvettä oli päässyt juomaveteen. Kzyl-Ordan alueella keltataudista kärsivien määrä oli lähes 40 prosenttia sairastuneiden määrästä Kazakstanin sairaista. (Kyösti Karvonen hs 6.1.1987) Raskaana olevista naisista 99 prosenttia kärsii anemiasta. Alueella syntyvien ihmisten odotettavissa oleva elinaika on 20 vuotta lyhyempi kuin muualla Neuvostoliitossa. (Reuter 19.9.1995)

Maiden taloudesta yli 30 prosenttia tuli puuvillasta, 40 prosenttia maanviljelytuotteista oli pienen eliitin hallitsemaa puuvillatuotantoa, vaikka toivottiin vähemmän vettä vaativia kasveja.

"Neuvostoliiton hajottua Araljärveä ympäröi viisi itsenäistä valtiota: Kazakstan, Uzbekistan, Turkmenistan, Kirgisia ja Tadzikistan. Kastelukanavat olivat niin huonoja, että 30 prosenttia vedestä hukkui niihin. Vesi järveen tuli kahdesta joesta: Amudarja ja Syrdarja. Maailman suurin kanava rakennettiin 1956 ja se johti neljänneksen Amudarjan vedestä Turkmenistaniin, joka sai 90 prosenttia vedestään siitä." (Jenniver Sehring: Die Aralsee Katastrofe, 2007)

1960-luvulla laivat kuljettivat ihmisiä ja rahtia useita satoja kilometrejä Kazakstanin Aralskin ja Karakalpakstanin Muynaqin välillä. Vuonna 1961 merenpinta alkoi laskea 90 senttimetriä vuodessa. Ja 2010-luvun alkuun mennessä 90 % sen määrästä oli kadonnut. Stalinin suuri suunnitelma luonnon muuttamisesta, sen tavoitteena oli lisätä maatalouden tuottavuutta hydrologisilla hankkeilla. Aralille tämä merkitsi meren ainoiden makean veden lähteiden, Syr Darya- ja Amu Darya -jokien, ohjaamista laajaan kanavaverkostoon laajojen puuvillakenttien kastelemiseksi. Tämä ekokriisi alkoi jo vuonna 1888, kun Venäjän keisarikunta rakensi padon Murghabille – Amu Darjan sivujoelle – Mervissä Turkmenistanissa. Keski-Aasian ympäristöhistorioitsija Maya K. Petersonin mukaan tavoitteena oli tehdä läheisestä maa-alueesta malliviljelmä uusien lajikkeiden, erityisesti puuvillan ja hedelmien, kasvattamiseen. Vuonna 1912 Venäjän maatalousministeri Aleksanteri Krivoshein vieraili Keski-Aasiassa ja vauhditti alueen kasteluhankkeita. Ylikansoittuneelta Keski-Venäjältä tulleet talonpojat etsivät asumiskelpoista maata. 2000-luvun vaihteessa Etelä-Aralmeri oli yli 180 kilometriä leveä idästä länteen, ja keskellä Palestiinan kokoinen Vozrozhdeniya-saari. Vuonna 2014 itäpuoli kuivui kokonaan ensimmäistä kertaa yli puoleen vuosituhanteen. Nykyään kuivuneen merenpohjan jäännökset muodostavat Aralkumin, maailman uusimman aavikon, jossa on noin 4 miljoonaa hehtaaria hiekkadyynejä, suolatasankoja ja sään lietsomaa suolamaata, joka on kiteytynyt vanhojen maatalouden peltojen valumien lannoitteista ja torjunta-aineista. On kuitenkin lukuisia suojeluprojekteja, jotka tarjoavat alueelle toivonpilkahduksen. Yksi esimerkki on YK:n kehitysohjelman Green Aral Sea -aloite. Alle kolmessa vuodessa lanseerauksen jälkeen tiimi on istuttanut reilusti yli 100 000 saxaul-tainta 100 hehtaarin alueelle lähellä Etelä-Aralmeren entistä itälohkoa. Kun puu on täysikasvuinen, se kiinnittää ja pitää sisällään jopa neljä tonnia maata, mikä auttaa estämään aavikoitumista ja myrkyllisten suolojen leviämistä. Kukin taimi maksaa 1 USD ja maksetaan käynnissä olevan julkisen joukkorahoituskampanjan kautta.

Siperian jokien kääntäminen

Moskovan kirjailijaliitto vaikutti suuresti siihen, että 12000 tutkijan ja jo kaksi miljardia ruplaa maksanut suunnitelma Siperian jokien kääntämiseksi Kaspianmereen jäädytettiin (Pravda 29.3.1988). 40 padon avulla jokien vesimassat oli suunniteltu käännettäviksi eteläisten alueiden keinokastelun tarpeisiin ja Kaspianmeren pelastamiseksi.

Laatokan kautta Suomenlahteen tulevan makeanveden määrä vähenisi kun vesimassa ohjattaisiin kulkemaan etelään. Euroopan puoleisten aivan Suomen rajan pinnassakin olevien jokien kääntämisellä olisi ollut arvaamattomia vaikutuksia myös Suomen ja koko Skandinavian ilmastoon. Agatsov kävikin Suomessa yksityisellä vierailulla kertomassa tulevasta katastrofista. (Suomen Luonto 4/84)

Agatsov kirjailijaliitosta oli kirjoittanut kahteen kertaan puoluejohtaja Juri Andropoville, joka Petroskoin oloja tunteneena pitikin suunnitelmia vastatuulessa. Kymmenen päivää ennen Andropovin kuolemaa evättiin suunnittelijoiden määrärahavaatimukset teknisen suunnittelun jatkamiseksi. Euroopan puoleisten jokien osalta tekniset suunnitelmat olivat valmistuneet ja toteuttamiseen olisi voitu ryhtyä 1990-luvulla.

Suurin voimala (1987) Jenisein yläjuoksulla Sajano-Sushenskajan luona on 6400 megawattia.
Krasnojarskin aluepiirin pohjoisosissa asustaa maailman suurin villipeuralauma, jonka pääluku on yli 600 000. Kesäisin peurat oleskelevat jäämeren rannikolla, mutta talvella tundran eteläisillä alueilla. Jos Turuhanskiin rakennetaan jättivoimala, katkaisee "meri" eläinten vaellusreitin. Vuonna 1986 “hirviöprojekti" saatiin lopetettua (Seuratieto 5/89)

Baikal planeetan suurin, syvin ja vanhin makean veden järvi

Baikalissa on 80 prosenttia koko Venäjän alueen ja 20 prosenttia koko maailman makeasta vedestä. Järvi on 636 km pitkä ja puolikuun muotoinen, jonka 2500 kasvi- ja eläinlajista 75 prosenttia ei tunneta muualla maailmassa. Järveä uhkaa biologinen kuolema. Se on erityisen herkkä pitkän kylmän pakkaskauden vuoksi. Paksun jääpeitteen vuoksi järveen muodostuu vähemmän määrättyjä epäpuhtauksia käsitteleviä mikro-organismeja kuin lämpöisemmillä alueilla (Boris Komarov 1980). Herkkyyttä lisää myös se, että Baikalista lähtee vain yksi joki ja veden vaihtuminen kestää 200 vuotta (Dittmar Dahlmans).

Baikalin etelärannalle alettiin suunnitella Baikalskin (Seleginskin) sellu- ja kartonkitehdasta jo 1957. Tehtaan vastustajat aloittivat vuonna 1965 Literaturnaja Gazetassa Baikal-kampanjan. Kuitenkin tehdas avattiin 1967.

Vuonna 1987 Pravdassa kerrottiin Baikalin rannalle nousseen useita kaupunkeja. Asukkaat olivat muilta alueilta tulleita rakennustyömiehiä. Uskottiin, että he ovat siksi vain väliaikaisesti paikalla eikä kaupunkeihin rakennettu puhdistuslaitoksia. Tehdas tuotti 200 000 tonnia selluloosaa vuodessa. Vanhentuneet laitokset suodattavat vain orgaanisen aineen ja mineraalit joutuivat esteettä vesistöön. Ekologinen vahinko oli yli 100 kertaa suurempi kuin sellutehtaasta saatu hyöty. Sitä korkealaatuista selluloosaa jota varten tehdas perustettiin juuri kirkasvetisen Baikalin rannalle ei oltu vielä 1988 tuotettu grammaakaan. Korkealaatuinen selluloosa oli tarkoitettu nimenomaan taistelulentokoneiden pyöriin. Tehtaan ulkopuolelle oli suunniteltu lähes kolmen kilometrin suojavyöhyke. Käytännössä se tarkoitti että alueen annettiin likaantua. Yli 30000 hehtaaria havumetsää järven ympärillä on virallisten arvioiden mukaan kuolemassa saasteisiin. (Celesine Bohlen, hs 1.8.1987)

Asukkaat keräsivät 1987 yli 10 000 nimeä tehtaan vastustamiseksi. Ministerineuvosto teki vuonna 1987 päätöksen tehtaan muuttamiseksi huonekalutehtaaksi. Puu- ja selluloosaministeri sanottiin irti, koska hän oli jättänyt täyttämättä velvoitteitaan. Jätteet luvattiin johtaa Irkut jokeen 70 km putkea pitkin ja tehdas lopetettaisiin vuoteen 1993 mennessä. Vuoden 1990-luvun alussa muodostettiin osakeyhtiö, jossa oli myös ulkomaisia osakkeita, tehtaan taloudellinen tilanne parani ja samalla ympäristöongelmat vähenivät. (Dahlmann, Naturzerstörung und Naturbewahrung 2011, s. 58)
 
Venäjän korkein oikeus hylkäsi valitukset, joiden mukaan Baikalin rannalla olevaa sellutehdasta ei saisi avata uudelleen, vaikka Baikal on suojeltu ja Unescon maailman perintökohde. Sellunkeitto ja paperinvalmistus oli kielletty sen ympäristössä, mutta tammikuussa Venäjän pääministeri Vladimir Putin poisti ne kiellettyjen teollisuusalojen listalta. Päätös mahdollisti vanhan tehtaan avaamisen uudelleen. Luonnonsuojelijat aloittivat kampanjoinnin. Tämän jälkeen poliisi teki kotietsinnän yhden suojelujärjestön toimistoon, takavarikoi tietokoneet ja väitti, että niissä on piraattiohjelmia. Maaliskuussa valtapuolueen Yhtenäinen Venäjä ehdokas hävisi pormestarivaalit läheisessä Irkutskin kaupungissa. Syynä pidettiin vallanpitäjien pyrkimystä avata tehdas uudelleen. (hs 13.8.2010)

Volga

Euroopan pisin joki, 3688 km, ei ole enää joki, vaan jono patoja ja tekojärviä. Vesipisara joka aikaisemmin matkasi Volgan läpi kolmessa kuukaudessa, tarvitsee tähän matkaan nyt puolitoista vuotta: myrkylliset jätteet kasaantuvat. Kaloista 70 prosentilla on vaarallinen määrä elohopeaa. Jopa venäläisten kansallisherkku, kaviaari, on myrkyttynyt. (hs 27.8.1996)

Mustameri

Nykyinen Mustameri oli 8000 vuotta sitten järvi. Kun meren pinta nousi, Välimeren Bosporin salmesta alkoi tulla tulvavettä. Makealle vedelle tyypillinen elämänmuoto tuhoutui. Joidenkin teorioiden mukaan tämän seurauksena, eliöiden hajoamisen seurauksena, veteen muodostui myös rikkiä, joka jäi ohuen hapekkaan vesikerroksen alle. Todennäköisemmältä tuntuu, että Tonavan, Donin, Dneprin ja Nostin suuret teollisuusalueet toivat Mustamerelle rikkikuormitusta. Jokivesien laimentama vähäsuolainen, 19 promillea, pintavesi on happipitoista vain 200 metrin syvyyteen. Suolapitoisuuksien ero on niin suuri, etteivät kerrokset sekoitu keskenään. 90 prosenttia vedestä sisältää niin paljon rikkiä ettei siinä voi olla elämää, on pysyvästi hapetonta (1996). Vaikka sinne laskee yli 60 jokea, romahti kalakanta nopeasti. Muutamia delfiinejä on vielä jäljellä, mutta hylkeet ovat kadonneet. 4000 kilometrin mittaisella rannikolla kalastusalukset lojuvat satamissaan. Kalastajat ovat kertoneet ampuneensa vielä vuonna 1947 yli 1000 delfiiniä. 1970 oli vielä 26 kaupallista kalalajia, 1991 niitä oli enää viisi. Kalan mätiä ja poikasia syövät meduusat ovat lisääntyneet. Meduusat käyttävät ravinnokseen kalojen mätiä ja poikasia. Odessa aurinkoranta suljettiin 1989. Joet tuovat öljyä, lyijyä, fosforia, nitraatteja, kromia ja kadmiumia. (Marlise Simons, hs 6.12.1991)

Tuhannet teollisuuslaitokset ja 160 miljoonaa ihmistä käyttävät Mustaamerta kaatopaikkana ja viemärinä. Tonava ruo vuosittain Mustaanmereen 60 tonnia elohopeaa, 4500 tonnia lyijyä ja 6000 tonnia öljyä, 60 000 tonnia fosforia ja 340 000 tonnia epäorgaanista typpeä. Lindania, fenoleita ja DDT:tä on löydetty hälyttäviä määriä. Ruoppausmassojen ja erilaisten jätteiden upotukset rantavesiin ovat jokapäiväisiä. Laivat huuhtovat öljy- ja myrkkytankkinsa suoraan mereen. Laivoista ja sotilastukikohdista vuotaa öljyä, samoin öljy- ja kaasukentiltä. Suuriin jokiin rakennetut padot ovat vähentäneet yli viidenneksen Mustaanmereen virtaavia vesimääriä. Donin, Kubanin, Dneprin ja Dnestrin virtaaminen pienenee 70 prosenttia. Dnestr-joen kuljettama typen määrä on kolminkertaistunut ja fosforin määrä seitsenkertaistunut 1950-luvulta alkaen. Mustanmeren koillisosista 95 prosenttia ja koko Asovanmeri ovat osan vuodesta hapettomia, mikä on hävittänyt meren eliöstön. Rannikkovaltio sopivat 1992 alueen suojelusta ja pyysivät YK:n ympäristöohjelmaa Unepia avustamaan.

Kastelun vuoksi järvi saa 20 prosenttia vähemmän vettä kuin ennen.

Aurinkorannat Romanian Constantassa ja Ukrainan Odessassa suljettiin vuosina 1990 ja -91 kemiallisten saasteiden ja levien haisevien kukintojen vuoksi.

Itämeri

Itämeren keskisyvyys on 55 metriä, kun Välimeren keskisyvyys on 1430 metriä. EU:n ja Itämeren yhdeksän rantavaltioiden yhteinen suojelukomissio Helcom perustettiin vuonna 1974, Itämeri-sopimus solmittiin 22.3.1974 Suomen aloitteesta. Helcomin päättävä elin on komissio, joka kokoontuu kerran vuodessa Helsingissä. Puheenjohtajuus on kiertävä, käytännön työt tekee sihteeristö Helsingissä. (Heljä Korpijoki, ksml 12.11.2016) Pysyvä sihteeristö toimii Helsingissä. Kyseessä oli ensimmäinen laaja-alainen merellistä ympäristöä koskeva suojelusopimus. (hs 15.2.1986) Itämeren toimintaohjelma Baltic Action Plan 2007-2021 on sen ohjenuora.

Ensimmäiseltä pääsihteeriltä professori Aarno Voipiolta käsittämätön julkilausuma kymmenen vuotta täyttäneeltä Itämeren suojelukomissiolta 1984: Itämeren toipuminen näkyy jo. ”Onneksi fosfori ei ole mikään paha saastuttaja. Se aiheuttaa paikallista rehevöitymistä. Vaikeat myrkyt kuten DDT ja PVB ovat vähentyneet. Suomen vuorikemian päästöt ovat onneksi vain paikallisia eivätkä rannikkovedet kuulu Itämeri-sopimuksen piiriin”. Sopimus kieltää öljyn ja vahingollisten aineiden upottamisen mereen. (hs 10.3.1984) Kuitenkin artikkelissa todetaan, että fosforimäärät ovat kaksi-kolminkertaistuneet. Fosfori ei saostu pohjaan kuten valtamerissä. ”Tuhon profeetat toimivat Itämerta vastaan. Heidän perusteettomien ennusteidensa vuoksi tutkijoilta ja suojelijoilta menee uskottavuus”, sanoo pääsihteeri Aarno Voipio. Hän viittaa Dagens Nyheterin juttuun ja Pekka Nuortevaan, jotka povaavat aikaa 30 vuotta ennen kuin rehevöityminen tapapa meren.

Itämeren biologien kokoontumisessa apulaisprofessori Erkki Leppäkoski Abo Akademista: Itämeri on sairas. Puheet Kuolleesta Merestä voidaan kuitenkin haudata. Kahdeksan vuoden ajanjaksona vesi on jäähtynyt lähes parilla asteella ja suolapitoisuus on pienentynyt. Happipitoisuus on laskenut niin pieneksi että kalojen ja pohjaeläinten elämä on käynyt mahdottomaksi (Kansan Uutiset 12.6.1985)

Seitsemäs Itämeri-kokous pidettiin 15.2.1986: DDT on vähentynyt linnuissa ja kaloissa. Öljyonnettomuuksia ei ole ollut eivätkä laivat enää saastuta yhtä paljon kuin ennen. Huonontumista ovat tuoneet uudet kemikaalit ja jätteiden poltto. Pääsihteeri Velenrin ja puheenjohtaja Ehlersin mukaan ”kaikista tavoitteista päästiin yksimielisyyteen”. Komission suositukset eivät sido hallituksia.

Itämerelle tyypillisiä suolan veden pulsseja tulee 10-12 vuoden välein ja pienempiä pulsseja muutaman vuoden välien.

Itämeren suojelukomission eli Helsinki komission yhdeksännessä kokouksessa Finlandia-talossa seitsemän rantavaltiota allekirjoittivat sopimuksen että seuraavana vuonna valtiot esittävät kansalliset raporttinsa. Tarkoitus oli vähentää erityisesti maalta peräisin olevia saasteita, sillä joet tuovat mukanaan erilaisia teollisuus- ja yhdyskuntajätteitä. Jätteiden liikakäyttöä vähennetään. Happikatoalueet ja rehevöityminen varsinkin Kattegatissa todettiin hälyttäviksi. (hs 16.2.1988)

Ympäristöaktivistit kokoontuivat Kotkaan 1989. Hyljekuolemat, silmättömät silakat, eloton merenpohja ja hapossa kypsyneet kuhat saivat Itämeren rantojen asukkaat liikkeelle. Liki neljännes merenpohjaa oli jo kuollutta. Typpi, fosfori ja öljy ovat pahimpia saastuttajia, kirjolohen viljely turmelee rantoja. (hs 1.7.1989)

EU:n ja Itämeren yhdeksän rantavaltion yhteinen suojelukomissio Helcom sopi vuonna 2007 toimintaohjelmasta Baltic Sea Action Plan 2007-2021, joka tukeutuu vankasti numerotietoon. Ohjelman tavoitteena on vähentää Itämereen päätyvää fosforikuormitusta 48 prosenttia ja typpikuormitusta 18 prosenttia. Puolalla tavoite on 8760 tonnia fosforia ja 62400 tonnia typpeä. Venäjälle 2500 ja 6970 tonnia. Arviot Venäjän päästöistä osoittautuivat täysin virheellisiksi. ”Vaikka ekosysteemin tarkasteluun pohjautuva lähetystapa ihannetilanteessa olisi paras väline, se toimii huonosti oloissa, joissa luonnontieteellinen tieto on puutteellisesti tuotettu, jopa vääristelyä ja ongelmien yhteiskunnallinen ulottuvuus tunnetaan heikosti.” (Niina Tynkkynen hs 6.2.2012)

Vuonna 1992 perustettu John Nurmisen säätiö käynnisti vuosina 2005-2015 20 hanketta Itämeren valuma-alueilla Luoteis-Venäjällä, Puolassa, Baltian maissa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Suomessa kipsikokeilussa tutkitaan, voidaanko Siilinjärven fosforikaivoksen kipsijätteen avulla ehkäistä maatalouden fosforikuormitusta mereen. (Heljä Korpijoki, ksml 12.11.2016)

Kun asutuskeskusten ja teollisuuden kuormitus on rantavaltioissa saatu hallintaan, huomio on kääntynyt maatalouteen. Fosfori uhkaa tukehduttaa sisämeren. Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttila muistuttaa, että 25 vuotta sitten Itämereen tullut fosforikuorma oli 80 000 tonnia vuodessa. 2016 se oli alle puolet siitä, mutta Itämeren syvänteistä vapautuu ylempiin vesikerroksiin vanhoja syntejä. Hapettoman syväveden fosforivarasto on valtava, jopa 150 000 tonnia. Jättimäisen suurissa yksiköissä tapahtuvaa eläintuotantoa ja sen kasvavaa lantaongelmaa voi verrata pistekuormitukseen, siis kaupunkeihin ja teollisuuslaitoksiin. (Heljä Korpijoki, ksml  12.11.2016)

Laatokka

Laatokka on Euroopan suurin järvi, josta 6 milj. ihmisistä Pietarin ympäristössä saa juomavetensä.
Laatokan tilan tutkimiseksi pidetään symposiumi joka viides vuosi. Syksyllä 1996 todettiin fosforipitoisuuksien pudonneen 27 mikrogrammasta 19 mikrogrammaan. Väheneminen johtui karjatalouden supistumisesta. Sikojen määrä väheni 23 prosenttia, lehmien 10 prosenttia.
Rannoilla on myös kemiallisia ja alumiinitehtaita, joiden vesistä vain viisi prosenttia puhdistettiin vuoteen 1984 saakka. Graniittitehdas ja kaivosyhtiöt saastuttivat Laatokkaa. Asiasta kirjoitti Literaturnaja Gazetassa ensimmäisenä Valentin Krasnogorov. Juttua siteerasi New Scientist -lehti , samoin hs 17.3.1984.

Saksalainen Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla toiminut paperia ja selluloosaa valmistanut Waldhof Ab rakensi Käkisalmeen, Vuoksen suulle Laatokan lähelle sulfiittiselluloosatehtaan 1931. Se toimi Neuvostoliiton omistuksessa vuoteen 1987. 12.11.1986 Pravda kirjoitti, että saastuttamisen takia sellutehdas suljetaan kuntalaisten vuoden kestäneen kamppailun jälkeen. Jo 1965 päätettiin, ettei saasteita saa päästää suoraan Laatokkaan, vaan Drozdovkan jokeen. Sen jälkeen tehtaassa on toiminut huonekalutehdas, jossa tehdään muun muassa Ikean huonekaluja. Tehtaan läheisyydessä suuri kuori- ja jätepuuvuori on palanut kytemällä ja savuttanut 1990-luvun alusta lähtien. Laatokasta ja siihen laskevan Vuoksen pohjasta on nostettu yli 15000 kuutiometriä vettynyttä puuta. Tuholaismyrkkyjen käyttö on asiantuntijoiden suosituksen perusteella kielletty Laatokan alueella.

Laatokka-symposiumissa Pietarin Limnologian instituutin mukaan Laatokan veden fosforipitoisuus putosi 1970-luvun 24-27 mikrogrammasta litrassa 1990-luvun 16-19 mikrogrammaan litrassa. Tulevaisuudessa järveen ei saisi tulla fosforia kuin neljä tuhatta tonnia vuodessa. Vuonna 1996 tuli kuusi tuhatta tonnia ja kriittinen raja on 7000 tonnia. Venäjän talouskriisin mukana sellu ja paperitehtaita sekä 20000 yksilön sikaloita ja navettoja on suljettu. Lehmien kokonaismäärä on laskenut 23 prosenttia. Neljäsosa valumavesistä tulee Suomen puolelta Vuoksea pitkin. Ja Laatokasta valuu Nevaa pitkin vettä Itämereen.

Laatokan saaristo muodostaa ainutlaatuisen järvimaiseman, jolle ovat ominaisia vuonomaiset lahdet ja jyrkät kalliorannat. Alueelle alettiin suunnitella luonnonpuistoa 1990. Suojeluhanketta on tuettu EU:n ja Tacis-rahoilla. Vuonna 2007 Karjalan tasavalta vuokrasi alueen metsiä hakattaviksi aiemmin tuntemattomalle yhtiölle. (hs14.6.2007)

1998 aloitettiin puolitoista vuotta kestävä suomalaisvenäläinen tutkimus Laatokan suojelusta. Hankkeen hinta oli 2,7 miljoonaa markkaa. Tutkimuksessa koottiin järven seurantatiedot, laadittiin uusi ohjelma ja laskenta- ja ennustusmallit. Tavoitteena on myös lisätä päättäjien ja asukkaiden tietoisuutta järven tilan merkityksestä. (STT 21.9.1998)

Käkisalmen eli Priozjorskin graniittilouhoksen työläiset lakkoilivat kaksi päivää koska kaivosyhtiö saastuttaa Laatokkaa. Valtuusto voilvoitti yhtiötä parantamaan työntekijöiden terveyssuojatoimia. Jätteiden kaato aleen järvien lähislle kielletiin. Suomalaisten ennen sotia rakentama sulfiittisellutehdas suljettiin ”vuoden kestäneen puu- ja paperiteollisuutta vastaan käydyn kamppailun jälkeen”. Laatokasta ja siihen laskevan Vuoksen pohjasta on nostettu yli 15

Vuoden 1990 jälkeen on tehty paljon parannuksia saastepäästöjen vähentämiseksi, esim. kansainvälisillä energia- ja ympäristöyhtiöillä on oma edustusto Moskovassa, läntiset asiantuntijat ovat analysoineet Venäjän ympäristöhallinnon ja suojelun, pilottiprojekteja on aloitettu. Länsimaiden tulisi tarjota teknistä neuvontaa, ei niinkään paljon laitteistoja ja investointeja sekä tehdä yhteistyötä yritysten ja kansalaisjärjestöjen kanssa, ei pelkästään valtion kanssa. (State of the World 1998 s. 162)

Pietaria tulvilta suojaava pato

Ensimmäiset ajatukset Pietarin padosta esitettiin 1700-luvulla. Vuonna 1824 Pietaria kohtasi tulva, joka nosti meren pintaa neljä metriä. Padon rakentamisesta tehtiin päätös vuonna 1973. Rakentaminen alkoi 1981. Sitä oli rakentamassa 6000 miestä. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue piti patoa tyhmimpänä rakennelmana sitten Babelin tornin. Padon rakentaminen myönnettiin vuonna 1989 virheeksi, mutta jatkettiin viimeisen kilometrin rakentamista. Tulvia on kerran vuodessa ja vain silloin pato suljetaan. Maantieteen tri ja Leningradin yliopiston professori Sergei Lavrovin mukaan Pietari kestäisi tulvia paremmin ilman patoa (Seuratieto 5/1989). Literaturnaja Gazeta arvioi vuonna 1986 padon ympäristövaikutuksia ja piti patoa seisovan veden saastealtaana (31.10.1986). Ennen patoa Leningradin maakunnan puhdistuslaitokset piti saada valmiiksi. Fosfori ja typpi laskeutuvat Nevan suistossa pohjaan, orgaaninen aines hapettuu. Siksi patoalueen sisäpuolesta tulisi saostusallas.

Padolla on tarkoitus suojella Pietaria mereltä uhkaavilta tulvilta. Samalla se muodostaa ajoväylän lahden poikki: patoa pitkin Suomenlahden poikki kulkee kuusikaistainen Pietarin kehätie. Vuonna 2011 valmistunut pato on 25,4 kilometrin pituinen. Suomenlahden rannalla asuvat Inkerinmaan kyläläiset joutuivat lopettamaan kalastuksensa padon rakentamisen alettua, koska vedestä tuli sameaa ja myllättyä. Hiekkaa kaivettiin Suomenlahdesta maamassojen siirtoon.

Laivaliikenne Pietariin kulkee kahden padossa olevan aukon kautta. Lisäksi padossa on kuusi veden virtausaukkoa muun muassa Nevanlahden rehevöitymisen estämiseksi; aukot voidaan sulkea tulvan aikana.

Patoa pidettiin Neuvostoliiton viimeisenä suurhankkeena. Vuonna 1996 Pietarin kuvernöörikilpaan lähti kommunistien ja sotateollisuuden ehdokkaana Juri Sevenard, joka oli Pietarin padon rakentamisen johtaja. Vaaleissa ei tullut menestystä, syyksi kerrottiin hänen leipätyönsä. Väestö vastusti patoa.

Pietarin jätevedet

1970-luvun puoliväliin asti silloisen Leningradin vesiä ei puhdistettu lainkaan. Vuonna 1977 otettiin käyttöön ensimmäinen vedenpuhdistamo. ”Miljoonakaupungin juomavesi ansaitsee nykyisellään arvosanan kammottava. Bakteerit tapetaan rankalla kloorauksella, sikäli kuin kemikaaleja riittää. Humuspitoinen suovesi tulee ruosteisten putkein lävitse.”(hs Pekka Hakala 16.4.1995)

Kolmen kaupungin kaupunginjohtajat, Itämeren troikka (Helsinki, Pietari, Tukholma) sopi keväällä 1998 Pietarin vedenpuhdistamosta. Puhdistamo maksaisi 520 milj. markkaa, vaikka se kykenisi vähentämään Pietarin likavesiä vain 20 prosenttia. Puhdistamoa varten perustettiin Norvod-niminen yhtiö, jonka omistivat Nefko, Skanska, NCC, YIT ja Vodokanal. Yhtiö vastaisi puhdistamon käytöstä 12 vuotta eli kunnes Vodokanal on saanut lainansa maksetuksi.

Päällisin puolin Neva näyttää puhtaalta ja kirkkaalta. Ruskea Vantaan joki näyttää sen rinnalla törkyiseltä. Mutta joki on valtava. Se tuo kolme neljäsosaa Suomenlahteen virtaavasta makeasta vedestä ja vastaa kaikkia Suomesta Itämereen laskevia jokia. Se onkin Suomenlahden pelastus: vesi vaihtuu joessa ja Nevan suistossa jopa viikossa. Nevan vedet ja Pietarin jätevedet sekoittuvat patoaltaassa. Sinne niistä osa jääkin kesäisin (hs 4.7.1998). Ravinteet jäävät jokisuistoon. Talvella tilanne muuttuu täysin koska kuorma sekoittuu pintavesiin.

”Kolmannes Pietarin jätevesistä päätyy puhdistamatta mereen.” (hs 24.5.2000)

40 prosenttia Pietarin vesiputkista oi 2001 loppuun kuluneita. Joka vuosi on rakennettu 30 kilometriä uutta putkistoa (STT 6.11.2001). Itä-Euroopan kehityspankki EBRD myönsi kahden vuoden tutkimuksen jälkeen Pietarin juoma- ja jäteveden puhdistukseen 55 miljoonaa dollaria. Koko työ maksoi 120 miljoonaa dollaria. Jos kaupunki ei maksa omaa osuuttaan, maksaa Moskova ja pidättää koko summan Pietarin kaupungin budjettivaroista. Viemäriremontti viiden miljoonan asukkaan ja 3000 teollisuuslaitoksen kaupungissa oli valtava. Kaupungin alla on tuhansia kilometrejä eri vuosisadoilla rakennettuja putkistoja, joita ei ole koskaan korjattu (hs 10.4.2002). Pahimmassa kunnossa olivat Pietarin suuruuden ajalla suohon upotetut tammiputket.

Vuonna 2008 vielä 700 000 pietarilaisen jätevedet päätyivät mereen puhdistamattomina.

Suomen ympäristöministeriön mukaan noin kahden miljoonan asukkaan jätevesien johtaminen puhdistamattomina vesistöön johtuu suorista purkuviemäreistä, joita on 40 prosenttia sekä keskuspuhdistamon kapasiteetin pienuudesta ja verkoston ohituksista, joita on 60 prosenttia. Typen poisto aiheuttaa eniten ongelmia.

2007 Pietari tuotti 40 prosenttia Suomenlahden fosforista. Suomalaisten avulla aloitettiin 2007 kemiallinen fosforin puhdistus, jolloin kaupungin kolmelta puhdistamolta lähtevässä vesilitrassa oli fosforia milligramman verran, aiemmin keskisen puhdistamon käsittelemässä vedessä kaksi milligrammaa fosforia litraa kohden. Helsingissä 0,3 milligrammaa. Myös biologista fosforin poistantaa tehostettiin. (hs 5.5.2007) Vuoteen 2010 mennessä fosforin määrä olisi puolitettava 0,5 milligammaa litraa kohti.

Fosforinpoistoa alettiin toteuttaa John Nurmisen säätiön ja Pietarin vesilaitoksen yhteishankkeena. Nurmisen säätiö keräsi 2,7 miljoonaa euroa suomalaisilta yksityishenkilöiltä ja ympäristöministeriöltä. Kemiallinen fosforin poisto on mahdollista, kertoi Puhdas Itämeri -hankkeen johtaja Marjukka Porvari John Nurmisen Säätiöstä. Vedet voitaisiin johtaa valumavesipuhdistamolle, jossa fosfori saostetaan kemikaaleilla. Ratkaisu olisi kustannustehokas, 13-18 miljoonaa euroa.

Pietarin lounainen puhdistamo maksoi 200 miljoonaa euroa, siellä käsitellään 750 000 ihmisen jätevedet. Kaikki ei voi tehtaassa olla kohdallaan kun näin paljon fosforia menee hukkaan, kertoi Porvari. Säätiön suurin hanke, vuonna 2011 valmistuneen Pietarin kolmen suurimman puhdistamon fosforinpoisto, maksoi 2,5 miljoonaa euroa, kertoo Porvari.

Greenpeacen Maria Musatova kertoo, että Nevan sivujoen vesirajassa on halkaisijaltaan metrin viemäri, joka syöksee ruskeanharmaata vettä jokeen puhdistamattomana 16 tehtaasta ja kymmenestä kerrostalosta. Samanlaisia viemäreitä on Pietarissa yli 370. Pietarin edustan kaloissa oli liikaa arsenikkia ja pcb-yhdisteitä (hs 4.5.2008). Projektina saatiin päätökseen 2011 sopimus kemiallisesta fosforin poistosta Pietarin jätevedenpuhdistamoilla (hs 18.1.2012).

Pietarin puhdistamohankkeen päärahoittaja Pohjoismaiden investointipankki pysäytti puhdistamojen rahoituksen EU:n laajennettua Venäjän vastaisia pakotteita kesällä 2014. Marraskuussa ympäristönsuojelijat huuhtoivat lähettimiä alas vessanpöntöstä Pietarin pohjoispuolella, josta ne päätyivät Ohtajoen kautta Nevajokeen ja sieltä Itämereen. (Vihreä lanka Annakaisa Suni 22.1.2015)

Viipurin jätevedet

”Yksi osa Viipurin jätevesiremonttia on saatu päätöksen. Mutkina matkassa ovat olleet rapistuneet putkistot ja haljennut pääviemäriputki, josta jätevedet vuotivat suoraan maastoon. Jätevesiä on mahdoton puhdistaa, jos vedet eivät edes tule puhdistamolle. Korjaussuunnitelmat ovat kariutuneet myös rahapulan ja johtajien vaihtumisien vuoksi. Kemiallinen fosforinpoisto on kuitenkin etupäässä ensiapua Viipurin päästöjen leikkaamiseen. Tarvittaisiin iso remontti eli yli 40 vuotta vanhan puhdistamon kunnostaminen. Laitos on järkyttävän huonossa kunnossa." (Heli Saavalainen, hs 19.10.2016)

”Viipuri on 80 000 asukkaan kaupunki. Sen puhdistamo on vanha ja toimii huonosti. Fosforista on poistettu 25 prosenttia. Puhdistamon uusi laitteisto nostaa fosforin poiston 90 prosenttiin, jolloin Viipurista mereen tuleva fosforikuorma vähenee 20 tonnilla, 20.000 kilolla vuodessa. Määrä on lähes yhtä suuri kuin Helsingin Viikinmäen puhdistamon vuosipäästö sen käsiteltyä 800 000 asukkaan jätevedet. Viipurissa Nurmisen säätiö vastasi fosforilaitoksen hankinnasta, Viipurin vesilaitos rakennustöistä ja asennuksista. Kemiallisen fosforipoiston rakentaminen maksoi säätiölle 140 000 euroa.” (Heljä Korpijoki, ksml 12.11.2016)

Hatsinan fosforikuorma Itämereen laski 30 tonnilla, ja hankkeen jatkovaiheeseen, biologiseen tehostamiseen, saadaan myös ruotsalaista, Pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuuden sekä yhteispohjoismaalaisen ympäristörahoitusyhtiö Nefcon rahoitusta.

Karjalassa vesitilanne on vaarallinen. Tasavallassa riehuvat punatauti- ja hepatiitti-epidemiat johtuvat siitä, että asukkaat juovat pintavettä, osittain omia jätevesiään. Hepatiitti A:han suomalaisille ei ole enää vastustuskykyä, kun taas Karjalassa lähes kaikki ovat sen joskus sairastaneet (hs 29.3.1999)

John Nurmisen säätiön itse rahoittamiin jätevedenpuhdistushankkeisiin Viipurissa ja Hatsinassa pakotteet eivät suoraan vaikuta. Sen sijaan Venäjä on jäämässä EU-rahoitteisten projektien ulkopuolelle. (Vihreä lanka Annakaisa Suni 22.1.2015)

Kaliningradin jätevedet

Kaliningradissa ei ole koskaan puhdistettu jätevesiä. Murto-osa kaupungin jätevesistä johdetaan vuonna 1924 rakennetun täysin tehottoman puhdistamon kautta mereen. Käytännössä lähes puolen miljoonan ihmisen jätevedet lasketaan täysin käsittelemättöminä Itämereen. Nyt Kaliningrad on yksi vuoden 2018 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen pelipaikka. Kaliningradissa aloitettiin jätevedenpuhdistamon rakentaminen vuonna 1976, mutta milloin neuvostobyrokratian milloin historiallisten muutosten tai talousvaikeuksien vuoksi ne ovat keskeytyneet. Nyt meneillään olevat työt alkoivat vuonna 2009. Noin 70 miljoonaa euroa maksavasta puhdistamosta rahoittaa Venäjä 50 miljoonaa sekä Ruotsi ja kumppanuushanke loput. Venäjä uhkasi Kaliningradia budjettirahoituksen lopettamisella, jos rakentaminen ei etene. (Heli Saavelainen hs 24.9.2015)

Seppo Knuuttilan mukaan Kaliningradin alle puoli miljoonaa ihmistä kuormittavat merta 400 fosforitonnilla vuodessa, kun Suomen koko viemäröinnin piirissä elävän neljän miljoonan asukkaan kuormitus on 100 tonnia. (Heljä Korpijoki, ksml 12.11.2016)

”Loputtomana projektina pidetty puhdistamo on nyt valmis. Työt aloitettiin vuonna 1976, mutta matkan varrella hanke on törmännyt lukuisiin ongelmiin Venäjän byrokratiassa.  Jätevesiränninä toiminut saksalaisten 1800-luvulla rakentama kanava on tyhjä. Vielä muutama vuosi sitten kanava lainehti piripinnassa kolmen metrin levyisenä jokena.  Puhdistamo vähentää mereen tulevaa fosforikuormaa 120 tonnia ja typpikuormitusta 300 tonnia vuodessa. Neuvostoliiton hajottua 1991 työt jäivät kesken. Rakenteet jäivät säiden armoille ja tarvikkeita varastettiin.  Ruostuneet raudoitukset törröttävät yhä puiden lomasta.  Noin 70 miljoonaa euroa maksaneen puhdistamon ovat rahoittaneet Venäjä, Ruotsi ja Pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuusohjelma.  Hankkeeseen on linkitetty juomavesiprojekti, jota lainoittavat Euroopan jälleenrakennuspankki EBRD ja Pohjoismaiden investointipankki NIB.  Vuoteen 2015 saakka mukana ollut urakoitsija oli rakentanut aiemmin lähinnä siltoja.  Ajoittain farssin piirteitä saanut hanke sai todistaa vauhtia yllättävältä suunnalta: jalkapallolta. Kaliningrad on yksi vuoden 2018 jalkapallon MM-kisojen pelipaikoista.  (Heli Saavela hs10.6.2017)

8. Ongelmajätteet

Krasnyi Borin ongelmajätelaitos rakennettiin Kolpinoon 1969. Se oli salainen paikka, josta edes paikkakuntalaiset eivät tienneet. Vuoteen 2001 mennessä kaatopaikalle oli varastoitu 1,5 miljoonaa kuutiometriä teollisuuden ongelmajätteitä. Tämä Luoteis-Venäjän suurin vaarallisten jätteiden kaatopaikka sijaitsee 30 kilometriä Pietarin keskustasta. Kaatopaikan johtaja Viktor Koljadov vetosi kaupunkiin ja Pietarin ympäristöviranomaisuus, jotta laitokseen julistettaisiin hätätila. Alueen jätteet oli yli 40 vuoden ajan koottu Krasnyi Boriin. Jäte lillui kuudessa jättisuuressa avoimessa maa-altaassa. Allas peitetään täytyttyään tiiviillä vihertävällä savella käsittelemättömänä. Orgaaninen jäte omaansa ja ei-orgaaninen omaansa. Pinnalla kelluva öljy käytetään lämmitykseen, ja kiinteä jäte poltetaan maanalaisissa uuneissa, jotka korkeiden savupiippujen kautta työntävät poistokaasuja ilmaan ilman suodattimia. Täydet jätealtaat täyttyivät sadevedellä ja alkavat vuotaa yli. Dmitri Medvedev lupasi vuonna 2012, että ongelma hoidetaan loppuun (STT 6.11.2001). Krasnyi Borin kaatopaikka suljettiinkin, mutta ympäristöaktivistien mukaan sinne on silti kuljetettu jätteitä. (Anneli Ahonen, hs 4.2.2016)

Venäjällä oli tonneittain puutteellisesti varastoituja yli-ikäisiä ja pilaantuneita maatalouden torjunta-aineita, myös metsänhoidossa käytettyjä aineita ja hyönteismyrkkyjä. Osa kuljetettiin Krasnyj Borin jätteidenkäsittelylaitokselle. POP-yhdisteet aiheuttavat jo pieninä annoksina terveydellisiä haittoja ja kertyvät erityisesti ravintoketjun yläpäässä oleviin eläimiin, erityisesti alkuperäiskansojen käyttämään ravintoon kuten kaloihin ja hylkeisiin.

Krasnyi Borin läheiset purot virtaavat Nevaan, josta Pietari ottaa hanavetensä. Ojasta löytyy PCB-yhdisteitä, kadmiumia, nikkeliä torjunta-aineita ja liuottimia. 2017 vuoden alussa luonnonvara- ja ympäristöministeri Sergei Donskoi ilmoitti ryhtyvänsä puheenjohtajaksi tilannetta selvittävälle asiantuntijaryhmälle. Oikeus vei kaatopaikalta toimiluvan ympäristöviranomaisten vaatimuksesta. Pietarin paikallisparlamentin puhemies Vjatseslav Makarov sanoi: ”Ei voida hyväksyä, että laitos lopettaisi vaarallisten ja myrkyllisten jätteiden eristämisen ja neutralisoinnin. Erityisesti kevättulvan kynnyksellä. Vailla valvontaa vaaralliset aineet voivat päätyä Suomenlahden altaaseen ja Itämereen, mikä olisi jo ympäristökatastrofi.” Ympäristöviranomaisten mukaan toimiluvan menetys ei estä alueen ylläpitoa ja vallien korotusta. (Jussi Niemeläinen hs 6.3.2017)

Metsien keskellä on kymmeniä altaita, ruosteisia tynnyreitä ja säiliöitä. 2001 myrkyt muhivat taivasalla. Pistävä haju täytti ilman monien lammikoiden keltavihreän saviliejun ympärillä. Traktori työnsi täyden lammikon päälle vihreää savea. Myrkyt haudattiin sarkofagiin. Jäteöljyä ohjattiin polttouuniin.

Pietarissa ei ollut jätehuoltoyhtiötä vaan monet pienet kuljetusyhtiöt tyhjensivät kuormansa sinne tänne. Jätteiden käsittely maksaa, suurin osa varastoiduista jätteistä onkin peräisin länsimaisista yrityksistä. (hs, Heli Saavalainen 20.10.2001)

Jätteiden suodatinta tutisevassa piipussa ei ole. 10 miljoonan dollarin hankkeeseen osallistuvat Suomen lisäkssi Ruotsi ja Tanska, EU:n Tacis-ohjelma, Pohjoismainen ympäristörahoitusyhtiö Nefko sekä Pietarin kaupunki. Euroopan jälleenrakennuspankki EBRD myönsi 5,5 miljoonan dollarin lainan. 

Fortumin jäte- ja kierrätystoiminnan johtaja Kalle Saarimaa kertoo näytteiden oton tuloksista: Osa jätteistä esikäsiteltäisiin paikan päällä, osa vietäisiin suoraan muualle. Osa esikäsitellystä jätteestä stabiloitaisiin paikan päällä. Esikäsittelystä syntyviä jäämiä tuotaisiin Riihimäelle. (hs 26.5.2018)

Sikalat Pietarissa

Pietarissa oli vielä 1992 kuusi 100.000 sian kolhoosia. Niistä tuli yhtä paljon saastetta kuin 1,5 milj. asukkaan kaupungista. Kahdessa sikalassa ei ollut mitään puhdistusjärjestelmää, kahdessa kaksivaiheinen tyydyttävän kuntoinen. (hs 28.1.1992) Ratkaisuksi sikaloiden saasteisiin esitettiin Bamilia, mikä on lietteestä valmistettava biologinen lannoite.

Pietarin lähellä on kompostointiin perustuva jätteiden käsittelylaitos, jota suomalaiset kunnanisät ovat käyneet katsomassa. Laitoksella käsitellään 180.000 tonnia kotitalousjätettä vuosittain. Komposti käytetään kasvihuoneiden aluslämmitykseen ja levitetään vuoden käytön jälkeen pelloille.

Udarnikin kanatalous

Yksi haastava kohde on Udarnikin miljoonakaupunki Karjalankannaksella. Kananlannalle ei ole käyttöä. Peltoviljelyä ei ole, lannan poltto on kallista eikä biokaasua kannata valmistaa, koska Venäjän maakaasu on halvempaa. Kanala levittää lantaa metsiin tai säilöö valtaviin altaisiin. Altaista sade huuhtelee lantaa fosforeineen Kanneljärven ja Vammeljoen kautta Suomenlahteen arviolta jopa noin kymmenen tonnia vuodessa, sanoo John Nurmisen säätiön Itämeri-hankkeita johtava Marjukka Porvari. Kanalan ravinnepaukkua yritetään estää valumaojiin viritetyillä peltofilttereillä sekä lanta-altaiden ylivuotokohtiin rakennetuilla valumavesisuodattimilla. Vaikeus on, että ruplan heikon kurssin vuoksi kanalan taloudellinen tilannee on huonontunut ja sillä on vaikeuksia rahoittaa omaa osuuttaan hankkeesta. Porvarin mukaan Venäjällä ei ole tiedetty ravinteista ja niiden vaikutuksista vesistöihin oikein mitään: ”Puhdistamoilla he ovat vain poistaneet jätevesistä kikkareet ja kokkareet ja huolehtineet hygieniasta. Ravinteita ei ole poistettu. (Heljä Korpijoki, ksml  12.11.2016)

Kingiseppin lannoitetehdas

Suomenlahden etelärannikolla Kingiseppissä sijaitsevan lannoitetehtaan Fosforit on Luoteis-Venäjän suurin fosforilannoitteiden valmistaja. Alueelta löytyi laaja fosforimalmin esiintymä 1950-luvulla ja tehdas perustettiin 1963. Esiintymässä on fosforia arvioilta yli 300 miljoonaa tonnia.

Luga-joen fosforipitoisuudet olivat koholla vuodesta 2008, minkä jälkeen päästölähdettä ruvettiin selvittämään. Fosforitin tehtaan alueelta vuoti Luga-jokeen ja edelleen Suomenlahteen merta rehevöittävää fosforia. Fosforitin jättipäästö selvisi Itämeren suojelukomission Helcomin hankkeessa, jossa Syken johdolla vietiin asiantuntemusta Venäjälle muun muassa veden laadun seurantaa ja eri päästölähteiden selvittämistä varten. Itämeren suojelukomissio Helcom käsitteli jatkotoimia Venäjän viranomaisten kanssa.

Lannoitetehtaan jätekipsialueelta vuoti mereen fosforia, miljoonan ihmisen puhdistamattomien jätevesien verran joka päivä. Fosforia päätyi vuosittain Suomenlahteen yhtä paljon kuin koko Suomen alueelta Itämereen vuodessa. Vain Puolan vuotuinen kuorma Itämereen on suurempi. Vuotuinen kuormitus oli jopa tuhat tonnia. Venäläiset raportoivat laitoksen kuorman olevan vain noin kymmenen tonnia vuodessa. Myös typpikuormitus ylitti 30-kertaisesti raportoidun määrän.
Näytteitä on otettu Venäjällä, mutta valtiollisilta tutkimuslaitoksilta ja laboratorioilta puuttui laitteita ja henkilökuntaa. Viranomaistaholla kehittämiseen ei ole ollut motivaatiota.

Fosforit on osa kaivosjätti EuroChemiä, joka on Venäjän suurin lannoitteiden valmistaja ja kuuluu kymmenen suurimman joukkoon maailmassa. Yhtiön liikevaihto on noin 2,5 miljardia dollaria. EuroChemin omistaa oligarkki – miljardööri, joka rikastui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hankkimalla pilkkahintaan valtion omaisuutta. Andrei Meinitsenko, 39, on 4,4 miljardin omaisuudellaan Venäjän 17. rikkain (Heli Saavalainen hs 19.1.2012)

"Me voimme virallisesti ilmoittaa sinulle, että tiedot tuhannen tonnin ravinnepäästöistä ovat virheellisiä, eikä niillä ole mitään tekemistä Kingseppin teollisuusalueen kanssa", sanoo EuroChemin vientinäpäällikkö Vladimir Torin. "Fosforiritin tehtaan fosforipäästöt jokeen ovat olleet alle 20 tonnia vuodessa. Sinäkin olet varmaan yhtä mieltä siitä, että tuhannen ja 20:n välillä on iso ero", Torin painotti Helsingin Sanomille. Venäläiset ympäristöjärjestöt saivat tietää päästölähteestä vasta Helsingin Sanomien uutisoitua asiasta. Monille järjestöistä rehevöityminen ei ole ensimmäisenä hoidettavien asioiden listalla. Venäjän Greenpeace keskittyy torjumaan vaarallisten ympäristömyrkkyjen leviämistä. Aleksei Kislijov: "Pietarin vesilaitokselta päätyy raskasmetalleja suoraan Itämereen, mutta se ei kiinnosta puhdistuslaitoksia rahoittaneita EU-päättäjiä." Vihreän maailman johtaja Oleg Bodrov: "Alue on osittain suljettua raja-aluetta. Vallanpitäjät ovat korruptoituneita, Jos kansalaisjärjestöt yrittävät toisissaan valvoa yritysten toimintaa, se voi olla hengenvaarallista." (hs 20.1.2012)

"Meidän tuotantolinjoiltamme ei voi tulla mitään merkittäviä päästöjä virallisesti ilmoitettujen lukujen lisäksi, sanoi Fosforit-tehtaan hallintojohtaja Igor Stselkunov. Seppo Knuuttila ei epäile fosforin tulevan tehtaan tuotantopäästöistä vaan todennäköinen lähde on tehtaan alueella sijaitseva kipsijätevuori. Tiedotuspäällikkö Vladimir torin vihjaisi, että fosforipäästöjen syypää saattaa olla myös tehtaan vieressä sijaitseva fosfaattikaivos.(hs 26.1.2012)

Laukaanjokeen ja edelleen Suomenlahteen päätynyt jättipäästö hävisi tammikuussa äkkiä, koska se padottiin ja johdettiin toisaalle. Lannoitetehdas ohjasi yhtä ojaa pitkin jokeen valuneet fosforipitoiset vedet lampeen ja vanhaan käytöstä poistettuun puhdistamoon, jossa valumavedet saostettiin kalkilla. Talvella 2012 ojasta mitattiin 230 milligrammaa fosforia litrassa, kalkkisaostuksella saatiin määrä pudotettua 0,8 milligrammaan litrassa (hs 7.6.2012)

”Itämeren valuma-alueen suurin fosforipäästö tukittiin nopeasti 20 kuormallisella savea ja hiekkaa. Fosforitin lannoitetehdas rakensi padon, joka esti valumavesien pääsyn Laukaan jokeen, Kaikessa hiljaisuudessa tehdas rakensi putkiston, jota pitkin valumavedet johdetaan puhdistukseen. Kuorma on keventynyt syksystä 90 prosenttia. Tyypilliseen venäläiseen tapaan sekä Fosforitin tehdas että emoyhtiö, kaivosjätti Eurochem, kielsivät koko päästön. Tämä tehtiin heti, vaikka yhtiöllä ei ollut edes tietoa siitä, mistä oli kysymys. Samaan aikaan kulissien takana alkoi tapahtua. Tehdas alkoi etsiä päästön lähdettä ja löysikin sen. Päästöjen lähde on jätekipsivuori, josta on historian saatossa valunut fosforivesiä suoalueelle ja ojaan. (pääkirjoitus hs 20.6.2012)

Brittiläisen konsulttiyhtiö Atkinin toteuttamassa seurannassa Kingisippin (Jaama) puhdistusjärjestelmä toimii. Fosforivuoto oli yli kaksinkertainen verrattuna siihen mitä alunperin 2011 arvioitiin, 2014 vuoto oli enää alle 20 tonnia. Tehtaan alueelta on päätynyt Suomenlahteen yli 2200 tonnia leville suoraan käyttökelpoista fosfaattifosforia. Atkins tutki Fosforitin tilannetta puolueettomana asiantuntijana, jonka Fosforitin emoyhtiö Eurochem palkkasi seuraamaan, toimiiko järjestelmä, vuonna 2013 John Nurmisen säätiön valvonnassa. (hs 3.12.2015)

Lannoitevalmistaja Yaran tehtaalla Siilinjärvellä jätekipsikasan ympärillä ovat valumavesialtaat, joista vedet pumpataan takaisin fosforihapon tuotantoon. Kierto on suljettu. Sulkavanjärveen päätyy 650 kiloa fosforia vuodessa. Pestyä kipsiä voidaan käyttää puolestaan maanparannukseen ja liukoisen fosforin pidättämiseen maaperässä. (hs 5.2.2012)

9. Öljyn tuotanto

Venäjä tuottaa 13 prosenttia maailman öljystä, mutta maassa tapahtuu puolet maailman öljyvuodoista: ympäristöön pääsee vuodessa noin viisi miljoonaa tonnia öljyä.  Määrä vastaa noin 50:tä prosenttia Suomen vuotuisesta raakaöljyn tuonnista. Vuosittain Venäjän öljyntuotannon yhteydessä syntyvästä kaasusta arviolta 30 miljardia kuutiometriä – kymmen kertaa Suomen kaasun kulutus – poltetaan soihdussa. Uusimpien avioiden mukaan Venäjän oheiskaasun polton nokipäästöt voivat aiheuttaa jopa neljäsosan arktisen alueen lämpenemisestä. Maailmantalouden siirtyminen hiilettömään aikaan nopeutuu kun uusiutumattoman energian kokonaiskustannukset sisällytetään öljybarrelin ja kaasukuution hintaan.
(Veli-Pekka Tynkkynen hs28.4.2017)

Venäjällä on löydetty 2407 öljykenttää. 2003 Venäjällä oli maailman seitsemäksi suurimmat öljyvarat, 48,7 miljardia barrelia. Venäjä tuotti 10 prosenttia maailman raakaöljystä päivässä ja 25 prosenttia kaasusta. Se pumppasi päivässä 8,6 miljoonaa barrelia, kun Saudi-Arabia 7,96 miljoonaa. (hs 7.12.2003) "Öljy- ja kaasu tuovat jopa kaksi kolmasosaa vientituloista. Pelkästään energiasektorin suorat verotulot tuovat federaation eli keskushallinnon budjetista noin puolet. Öljy laiskistaa. Niin kauan kuin öljytuloista riittää jaettavaa, ei ole tarvetta lähteä muille sektoreille. Venäläiset eivät ole erityisen kaukokatseisia." (hs 19.2.2012)

Vuonna 1987 Neuvostoliitto tuotti 12,6 miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä. Hyödyntämisen jälkeen porauslaitteet jäävät ruostumaan alueelle, kaikki vain jätetään. Venäläinen palkkiojärjestelmä suosi uusien öljylähteiden etsintää ja käyttöä, ei vanhojen saneerausta tai loppuun käyttöä. Öljy- ja maakaasuvaltauksista 80 prosenttia on ollut ulkomaalaisia.

Vuonna 1992 ilmestyi prof. A. Jablokovin hätätilaraportti. Jablokovin mukaan pelkästään putkirikkojen vuoksi joutuu jopa 20 prosenttia öljystä ympäristöön. Venäjän energiaministeriön mukaan energiasektorin yritykset aiheuttivat puolet Venäjän ilmansaasteista, joista yli kolmannes tuli jätevesistä ja kiinteistä jätteistä (1995, s. 71). OECD:n mukaan öljyntuotannossa 1,2 prosenttia öljystä meni hukkaan jakelujärjestelmän öljyputkien vuodon takia ( 1995, s. 73). Venäjällä tapahtuu 700 suurta öljy- tai kaasuputkirikkoa vuosittain.

Öljyn tuotanto väheni vuoden 1990-91 aikana yhdeksän prosenttia. Ongelmana oli tuotantotekniikan vanhanaikaisuus ja rahapula. 16 prosenttia kaikista öljylähteistä seisoi tyhjän panttina, koska niiltä puuttui pumppuja ja kompressorien putkia. ”Neuvostoliitto ei enää pysty nykyaikaistamaan öljy- ja kaasuteollisuuttaan ilman ulkomaisia investointeja, sanoi Tiedeakatemian öljy- ja kaasuinstituutin johtaja Anatoli Dimitrievski Reuterille. (hs 2.7.1991)

Neuvostoliito liittyi muutamaa kuukautta ennen hajoamistaan 1991 Maailmanpankkiin. Venäjän 610 miljoonan dollarin, ja myöhemmin vielä 500 miljoonan dollarin luotolla pyrittiin hidastamaan Venäjän öljyntuotannon romahdusta. Pankki rahoitti myös kiinteistökannan yksityistämistä ja kuljetusjärjestelmiä. Korko oli 14 prosenttia kuussa. Läntisten laskentaperiaatteiden mukaan keskuspankin korkotaso oli 390 prosenttia vuodessa. (hs 25.10.1995) Venäjä halusi liittyä maailmankauppaliittoon WTO:n jäseneksi, mutta muu maailma vaati, että se lopettaa halvan öljyn myynnin kotimarkkinoilla.

Neuvostoliiton romahdettua 1991 maan öljyteollisuus koostui sadoista pienistä alueellisista valtionyhtiöistä. Ne olivat tehottomia ja niitä päätettiin yhdistää. Koska suuretkaan yhtiöt eivät olleet tehokkaita päätti valtio myydä niitä huutokaupalla. Esim. 1993 perustettu Jukos oli kahdessa vuodessa konkurssin partaalla, velkaa valtiolle 3,5 miljardia dollaria. Hodorkovski hoiti Menatep-pankkinsa välityksellä huutokaupan ja hänen ryhmittymänsä sai yhtiön tarjouskilpailun. Jukosin tärkein öljykenttä oli Siperiassa Juganskneftegas, missä se tuotti 60 prosenttia öljystään. Sillä oli viisi jalostamoa. (hs 7.12.2003) Venäjän suurimpana yksityisenä öljy-yhtiönä Jukos aikoi yhdistyä yhdysvaltalaisen öljy-yhtiön kanssa taatakseen strategisen luonnonvaran säilymisen omassa päätösvallassaan. Ja yhdistyä myös maan viidenneksi suurimman Sibneftin kanssa. Jos Exxon Mobil olisi osallistunut 40 prosentin osuudella Jukosin pääomistaja Mihail Hodorkovski olisi netonnut kaupassa kaksi sataa (?) miljardia dollaria. Kremlissä pelättiin amerikkalaisten valtausta ja että Yhdysvaltain hallitus oli tukemassa kauppaa. Hodorkovskin pidättäminen esti fuusion.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjä alkoi yksityistää valtion omaisuutta. Kansalaisille jaettiin yksityistämiskuponkeja, jotka oikeuttivat valtion omistamien yhtiöiden osakkeiden hankkimiseen. Monet liikemiehet ostivat kansalaisilta yksityistämiskuponkeja, joiden turvin he ostivat valtionyhtiöitä. Jukosin perusti vuonna 1993 Venäjän hallitus, Jukos omisti eri puolilla Venäjää öljy- ja kaasuyhtiöitä, joista tärkein oli Jugansknefregaz. Muutaman vuoden kuluessa Mihail Hodorkovskin ja Platon Lebedevin perusama sijoitusyhtiö Menatep hankki lähes kaikki Jukosin osakkeet kansalaisilta ostamillaan yksityistämiskupongeilla ja huutokaupoissa. Yhtiö listattiin Moskovan pörssiin vuonna 1997. Hodorkovskista tuli miljardööri, joka rahoitti useita poliitikkoja. Presidentti Putinin Hodorkovski suututti rahoittamalla myös Putinin vastustajia. Lokakuussa 2003 Hodorkovski vangittiin. Seuraavana vuonna Jukosille määrättiin jälkiveroja yhteensä 27 miljardin dollarin arvosta, minkä takia yhtiö oli vararikon partaalla. Vuonna 2005 Hodorkovski, Lebedev ja suuri joukko muita Jukosin työntekijöitä tuomittiin pääasiassa veropetoksista pitkiin vankeusrangaistuksiin. Yleisesti katsotaan että oikeudenkäynti ei ollut oikeudenmukainen vaan poliittinen ajojahti. Vuonna 2006 tuomioistuin asetti Jukosin konkurssiin. Monimutkaisten sijoitusjärjestelmien seurauksena valtaosa yhtiön omaisuudesta siirtyi pääosin Venäjän valtion omistamalle energiayhtiölle Rosneftille. Nykyisin Venäjän valtio omistaa 70 prosenttia Rosneftin osakkeista. (Petri Sajari hs 29.7.2014)

Lukoilin osakkeiden enemmistön osti huutokaupassa Vagit Alekperov. Se toimi Hanti-Mansin autonomisella alueella. 2004 avattiin Lukoil-yhtiön öljysatama Uuraassa eli Vysotskissa Viipurin lähellä. Satamasta pystyttiin viemään 2,5 miljoonaa tonnia raskasta polttoöljyä vuodessa. Ja täydessä kapasiteetissa 2005 10,7 miljoonaa tonnia, johon sisältyi myös bensiiniä, dieseliä ja kerosiinia. Satama pystyi vastaanottamaan 70 000 tonnin säiliöaluksia. Sataman rakentaminen maksoi 330 miljoonaa dollaria, josta 60 prosenttia oli peräisin amerikkalaiselta rahoitusyhtiöltä Opicilta. Uuraaseen toimitettava öljy tuli jalostamolta Permissä, Nizhnyi Novgorodissa ja Uhtassa ja sen pääasiallinen määränpää oli Yhdysvallat. (hs 11.12.2003) Johtaja Gennadi Semanovin mukaan Uuraasta tulee yhtä nykyaikainen ja turvallinen kuin Primorskin öljysatama ja parempi kuin Muugan ja Ventspilsin satamat Baltiassa. (hs 18.1.2003)

2006 Uuraassa lastattiin yhdeksän miljoonaa tonnia dieseliä, kaasuöljyä ja masuttia, maaöljyn tislausjätettä. Rautatieinfrastruktuurin parannuttua määrä voitaisiin nostaa 17 miljoonaan tonniin. Ympäristönsuojelusta vastaava varatoimitusjohtaja Sergei Kiseljovin mukaa satamaan päästetään vain kaksirunkoisia aluksia. Täytettävät alukset ympäröidään öljyvuodon leviämistä estävällä puomilla. Ongelma on, että Lukoilin vastuualue ulottuu vain viiden kilometrin päähän satamasta. Öljyntorjunnasta vastaavalla Itämeren onnettomuus- ja pelastuspalvelulla Basulla on käytössään kaksi öljyntorjunta-alusta. Toinen on vuokrattuna Kaliningradiin. Basun alukset pystyvät torjumaan 4500 tonnin laajuisen öljyvuodon. Vuoto voi kuitenkin olla jopa 30 000 tonnia. Suomen mielestä Venäjän tulisi kerätä varustamoilta maksuja erityiseen ympäristörahastoon. (hs 24.3.2007)

Komin tasavalta

Pohjois-Venäjän merkittävimpien öljykenttien tuntuman peräkylä on Usinsk, komilaiskylä, 1500 km Moskovasta. Suurista öljytuloista huolimatta alkuperäiskansa elää jokseenkin rahatalouden ulkopuolella. Poraustuloista ei ole herunut kylään muuta kuin saasteita. Kaupunkia ympäröivät soiset männiköt ja ruosteiset öljypumput. Alkuperäiskansa tulee toimeen ikirouta-alueen rajalla metsästämällä ja kalastamalla ja siksi heidän elämänsä riippuu puhtaasta luonnosta. Vielä 1920-luvulla Komin tasavalassa asui lähes pelkästään etnisiä kansoja eli syrjäänejä, 1994 heitä oli enää 23 prosenttia. Noin 500 asukkaan Kolva sijaitsee 10 kilometrin päässä Usinskin kaupungista, ympärillä on vain soita. Massiiviset luonnonvarat ovat houkutelleet alueelle länsiyhtiöitä ja huipputoimistoja.

Syksyllä 1994 tuli ilmi, että Pohjois-Venäjän öljykentillä Kolvassa jalostamolle johtava putki vuosi metsätundran soihin ja jokiin kymmeniä tuhansia tonneja, Venäjän ympäristöministeriön mukaan 90-120 000 tonnia. Raakaöljyä valui maastoon 400 kertaa enemmän kuin aikoinaan Exxon Valdezin aluksesta, joka aiheutti historian suurimmat vahingot Alaskan rannikolla. Silminnäkijöiden mukaan öljyä paksuna puurona tynnyreihin lapioivat miehet seisoivat vyötäisiä myöten mustassa puurossa (hs 7.11.1994). Muutkin putket olivat ruostuneita ja halkeilivat. Usinskin ekologisen komitean puheenjohtaja Valentin Shvetkin erotettiin, koska hän kuvasi vuotoja videolle. Kesällä 2000 Usinskin ympäristökomitean johtaja Tatjana Novoskoltseva kertoi, että työntekijöitä oli enää neljä ja tilanteen valvominen vaikeaa. Hänen omakin virkansa oli lopetusuhan alla.

Yksi maailman pahimmista putkivuodoista tapahtui 1994, tundralle valui 150 000 tonnia öljyä kun (14 000-300 000 öljyä) (hs 9.1.1995). Tapaninpäivänä 1994 Ufan pohjoispuolella Baskortostanissa havaittiin vuoto Belaja-joen pohjaa pitkin kulkevassa öljyputkessa, joka kuuluu Ural-Siperi-putkiverkostoon. Käytössä ollut länsimainen kalusto ei toiminut Uralin pakkasessa. Yli sata työntekijää keräsi öljyä avannoista ja sytytti sitä tuleen. Belaja-joen alue oli kuuluisa luontomatkailun kohde. Öljy eteni 160 kilometrin päähän Ufasta Tatarstanin alueelle. (hs 9.1.1995)

1994 laajoja alueita peitti makealta haiseva sitkeä öljy, jota 2000 valkoisiin suojapukuihin sonnustautuneet työläiset mättivät metallisäiliöihin. Ongelmaa pahensivat tekninen taso, valvojien puute. Greenpeace arvioi, että öljyputkien verkosta vuosi joka vuosi maaston 15 miljoonaa tonnia raakaöljyä. Kun heinäkuussa 2000 ulkomaisia toimittajia kuljetettiin öljykatastrofialueella, vartijat tukkivat joitakin sivuteitä, estivät valokuvaamista ja keskustelua työläisten kanssa (Reuters 4.7.2000). Valunut öljy oli määrä kerätä sammioihin, jalostaa ja siirtää takaisin putkistoon, mutta punertavat liekit ja sakea savu osoittivat, että niin ei käynyt aina. Valunut öljy sytytettiin tuleen. Venäjän tekninen päätarkastaja kertoi 4.7.2000, että ne, jotka hävittävät valuneen öljyn polttamalla, ovat “öljyhuligaaneja”. Komin suurinta ja vanhinta putkistoa käyttävä venäläinen öljyjätti Lukoil pani 20 prosenttia putkistosta pois käytöstä. Kaupungin budjetista 95 prosenttia tuli öljy-yhtiöiden maksamista veroista. (Reuters, hs 4.7.2000)
Greenpeacen mukaan suuri vuoto sattui 60 km Usinskista pohjoiseen, Khata-Jaga -nimisen kylän lähellä. Maastoon valui 13 000 tonnia öljyä (hs 7.11.1999)

Venäjän hallituksen virallisten laskelmien mukaan kolmasosa Tshetshenian viljelymaasta likoaa öljyjätteessä. Venäjän luonnonvarainministeriö myöntää, että Tshetshenia on ympäristötuhoalue. Syynä ovat öljyvuodot, laittomat öljyporaukset ja sivutuotteiden heittäminen surutta jokiin (hs 11.1.2003). Kuitenkin öljyntuotanto laski 21 miljoonasta tonnista 2 miljoonaan tonniin vuosina 1971-93.

Tataarit uskovat olevansa kuin Kuwait. Nyt he saavat itse myydä vain viisi miljoonaa tonnia 30 miljoonan vuotuisesta raakaöljyn tuotannostaan.

Barentsinmeren öljynporausvahingot

Vuonna 1985 Neuvostoliiton öljyntoimitusvaikeudet johtuivat siitä, että se joutui siirtymää pumppauksissaan yhä syvemmälle Siperiaan eikä uusia lähteitä saatu tarpeeksi nopeasti käyttöön. (hs 20.9.1985) Öljynporauksen yhteydessä nousee öljyä, kaasua ja myös saastunutta vettä pintaan. Pohjoisemmalla Barentsinmerellä sijaitsevan Shtokmanovskojen kaasukentän selvitystyössä ovat olleet mukana suomalainen Neste sekä Norjan ja Yhdysvaltojen öljy-yhtiöt. Öljyä tuotetaan Kolgujevin saarella.

Vuonna 1993 Boris Jeltsin antoi kehittämislisenssin Venäjän sotateollisuuden ja Gaspromin yhteenliittymälle Rosshelfille. Leena Siikanen-Toivio Nesteeltä oli sitä mieltä, että kunhan saavat rahat järjestykseen, pyytävät apuvoimia varmasti takaisin. Suomalainen merentutkimus tutki planktonia 1994, mutta silloin öljytuhoa ei havaittu, säteily oli kymmenesosa Helsingin säteilystä, sanoo Nesteen Moberg. Barentsin neuvoston ensimmäinen ympäristöministerikokous pidettiin Norjassa 15.6.1994.

Sojuznefteexport omistaa Teboilin, joka markkinoi Suomessa öljytuotteita, ja Suomen Petrolin, joka huolehtii kevyen ja raskaan polttoöljyn tuonnista Neuvostoliitosta. Valmiita tuotteita tuotiin 2,5 miljoonaa tonnia. Neste osti Sojuznefteexportilta Trading-öljyä, jota yhtiö kauppasi länsimarkkinoille tasapainottamaan maiden välistä kauppaa. Suomen öljyn kulutusta pyrittiin lisäämään ettei idänkauppa supistuisi (Ihamuotila, hs 5.9.1984)

Voimalaitos Nro 2, joka takaa Pietarin keskustan alueille lämmön, on perustettu vuonna 1899 ja korjauksia siinä on tehty 1930 ja 1950. Laitteisto on erittäin huono (Finnish Energy 1994, s. 33). Voimaloissa tuotetaan lämpöä jatkuvalla syötöllä. Lämpöhukka johtuu jakeluputkien vuodosta ja korroosiosta. Lämmityksen käyttäjät eivät voi säädellä lämpöä muuta kuin avaamalla ikkunat. Yhden rakennuksen lämmittäminen vie keskimäärin kaksi kertaa niin paljon energiaa kuin Suomessa (Finnish Energy 1994, s. s. 35) Eristysmateriaalien, putkien ja venttiilin uusiminen toisi nopeiten säästöjä.

Valtava institutionaalinen ongelma on, että joistakin energiantuotannon osa-alueista ei ole kukaan vastuussa, esim. alueellisesta lämpöjärjestelmästä, koska kukaan ei omista taloa. Ei ole ketään jolla olisi valtuus ja varat kytkeä uutta tekniikka vanhoihin rakennuksiin. Koska energiasektoria subventoidaan yhä eri tasoilla, ei kukaan tiedä, kenen hyväksi energian säästö tulisi. (Finnish Energy 1994, s. 67)

10. Maakaasu

Venäläisistä yli puolet sai vuonna 1996 energian Gazpromin putkista. Yhtiö vastasi kahdeksasta prosentista Venäjän koko bruttokansantuotteesta. Toinen puoli tuotantolaitoksista ja asukkaista sai energian öljystä, hiilestä ja atomi- ja vesivoimasta.

Gazpromin hallussa on noin kolmannes maailman luonnonkaasusta. Se tuotti neljänneksen Länsi-Euroopan käyttämästä kaasusta. Neuvostoliitto kertoi pystyvänsä toimittamaan kaasua helpommin kuin öljyä. (hs 14.1.1984)

Vuonna 1996 Gazprom järjesti kansainvälisen osakeannin kauppaamalla noin prosentin osakkeistaan. Osakkeet menivät heti. Koska monet kaupungit, sotilastukikohdat ja virastot eivät pystyneet maksamaan toimituksista, kieltäytyi Gazprom maksamasta veroja eivätkä kaikki konsernin 370 000 työntekijää saaneet palkkoja ajallaan. Yhtiö kyllä pystyi ostamaan käteisellä osuuksia suurimmista päivälehdistä ja TV-kanavista, enemmistön laajalevikkeisimmästä päivälehdestä Komsomolskaja Pravdasta ja suositusta televisioyhtiöstä NTV:stä, jotta “kaasun kuluttajat ymmärtävät meitä oikein”, kertoi hallituksen jäsen Bogdan Budzuljak. Yhtiö aloitti myös satelliittilähetykset. Yhtiön omat rahtikoneet toivat banaaneja Suomesta. Yhtiö muutti välkkyvään lasilinnaan. Gazprom ylläpiti paria sataa maatilaa karjoineen ja huolehti työntekijöidensä ja näiden perheiden sosiaalihuollosta. Novy Urengoissa yhtiö omisti asunnot, koulut ja sairaalat. (hs 2.12.1996)

Vuonna 1997 Gazpromin liikevaihto oli 125 miljardia markkaa ja voitto laskennallisten verojen jälkeen 35 miljardia. Maksuun pannut ja lainarahalla maksetut verot vastasivat 20-25 prosenttia Venäjän valtion tuloista. Valtio omisti 40 prosenttia osakkeista, joista 35 prosenttia Gazpromin pääjohtajan Rem Vjahirevin mukaan sen johdolla on oikeus hallita. Vjahirev syytti valtiovarainministeriötä ja Kansainvälistä valuuttarahastoa tekevän amerikkalaisyhtiöiden nimissä myyräntyötä Gazpromin pilkkomiseksi (hs 16.4.1997). Vuonna 1997 Gazpromin osakkeesta maksettiin New Yorkissa 29 dollaria. Vuotta myöhemmin kurssi maksoi 11 dollaria. (hs 4.8.1998)

Kun Venäjän valtio aikoi myydä viisi prosenttia osakkeista, harkitsi myös Fortumin johtaja Jukka Viinanen osakkeiden ostamista, mutta Nesteen ex-toimitusjohtaja Jaakko Ihamuotila kertoi välityksen toimivan hyvin jo entisillä ehdoilla.

Bulgarian oikeistohallitus huolestui syksyllä 1997. Hallitus pelkäsi, että Gazprom pakottaa Bulgariaa maksamaan öljystä jopa kolmanneksen enemmän kuin mitä Saksa maksoi. Venäjä painosti aikaisemmin Ukrainaa ja Valko-Venäjää. Bulgarian salainen palvelu kertoi, että Gazprom kaavailisi katkoksia energiantoimituksiin, jotta “palelevat bulgarialaiset kyllästyisivät demokraattien hallitukseen”. (Teppo Tiilikainen, hs 15.10.1997)

Vuonna 1982 suomalainen Metexryhmä rakensi 41 kompressoriasemaa Siperiasta Tshekkoslovakiaan rakennettavaan maakaasuputkeen. (hs 17.5.1982)

Suomeen Neuvostoliitosta alettiin tuoda maakaasua 1974. Käytön määrä oli seuraavat kymmenen vuotta kolme prosenttia. Suomeen tuotava maakaasu oli peräisin Ukhtan ja Urengoin maakaasukentiltä Siperiasta. Maakaasu ja kaupunkikaasu eroavat toisistaan koostumuksensa ja palamisominaisuuksiensa puolesta. Kaupunkikaasu on useiden kaasujen seos ja tarvitsee palaakseen 2,5 kertaa niin suuren paineen kuin kaupunkikaasu. Kaupunkikaasun osuus Helsingin energiahuollossa oli yksi prosentti (hs 31.1.1984). Maakaasu on lähes yksinomaan metaania. Se on tasalaatuista eikä sisällä mekaanisia epäpuhtauksia tai kondensaatteja. (Suomen kunnallislehti, Marjamäki, 4/1985) Neste Oy julkaisu Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun tutkimuksen, jonka mukaan maakaasu on tuhkaton, ei levitä raskasmetalleja eikä tuhkaa. Kaasuna se palaa täydellisesti eikä tuota häkää hiilivetyä tai nokea, lähes rikitön eikä vaadi kalliita rikinpoistolaitteita, jotka tuottavat kuonaa. Maakaasuvoimala maksaisi 30 -50 prosenttia vastaavan hiilivoimalan hinnasta (hs 28.1.1986). Ja pian noin 60 helsinkiläistä järjestöä perusti maakaasuliikkeen ja he halusivat voimalat Hanasaareen ja Myllypuroon.

1970-luvulla Neste ja Sojuzgasexport rakensivat yhdessä runkolinjaa 125 kilomeriä. Valtio tuki Nesteen maakaasuverkkoa 159 miljoonalla markalla sekä korkotukea vuoteen 1989 saakka. Neste sai valtiolta lupauksen 450 miljoonan markan määrärahasta kaasuputken rakentamista varten. Putken kokonaishinta oli 900 miljoonaa markkaa, josta Nesteen osuus oli 270 miljoonaa ja Neuvostoliiton 180 miljoonaa. Norja varoitteli halvasta neuvostoöljystä.

Kaasu siirrettiin teräsputkissa, jotka kaivetaan metrin syvyyteen. Siirtoputkistosta kaasu johdetaan paineenvähennys- ja määrämittausasemille. Näistä kaasu välitetään kaasun suurkäyttäjille ja energialaitoksille. Jakeluputkistojen materiaalina on joko teräs tai polyeteenimuovi. Silloin maanlunastus hoidettiin erityislailla. 1984 maanomistajille jouduttiin järjestämään kuulemiskokoukset ja kutsu kävi 1500 maanomistajalle. 1985 töitä paiskoi maastossa 500 miestä joista puolet oli venäläisiä hitsaamassa ja pudottamassa pötköt.

Neste ja neuvostoliittolainen maakaasun toimittaja V/O Sojuzgasexport sopivat hinnoitteluperusteista 1984. Hintavertailussa Neste kilpaili itsensä kanssa, sillä kaasun edullisuutta todistettiin polttoöljyyn nähden. Kaasu tulisi puolet halvemmaksi ja investoinnit Nesteen laskelmien mukaan saataisiin maksetuksi takaisin neljässä vuodessa (hs 5.4.1984). Hintatason määrittämistä vaikeutti erityisesti dollarin kurssin nousu.

Maakaasun tuonnissa salailu oli maan tapa. Kun Neste on tarjonnut kaasua kaupungille, kunnallispoliitikoille hinnat kerrottiin suurena salaisuutena. Nesteen kaasukaupasta vastaava Ulf Schmidt kertoi, että Neuvostoliitto närkästyi siitä, että Suomen tulli aikoi kertoa hinnat. Yksi syy oli, että Neuvostoliitto toimitti kaasua Eurooppaan toisilla hinnoilla ja toinen, että pienessä maassa oli vain yksi toimittaja. ”Me olemme onnistuneet hankkimaan halpaa kaasua, ja muut maat ovat ihmetelleet kauppatapoja”, sanoi Schmidt. (hs 4.2.1986)

Suomessa kaasun jalostajat olivat kilpailutilanteessa toisiinsa nähden. Kuluttajista juuri kukaan ei ostanut maakaasua samaan hintaan. Maakaasun hinta oli eri käyttäjille epäyhtenäinen ja salainen. Neste tarjosi maakaasua kullekin ostajalle hintaperustein, jotka pohjautuivat ostajan vaihtoehtoisen energianhankintatavan kustannuksiin. Keskustelua käytiin siitä, olisiko hintamittarina kivihiili vai raakaöljy. Markkinahintaperiaate ei johtanut yksittäistapauksissa kustannuskattavuuteen (Suomen kunnallislehti Marjamäki, 4/1985).

Kaasulla ei ole maailmanmarkkinahintaa. Maakaasun hinta määräytyy brittiläisen lämpöyksikön MBTU:n mukaan. Hinnat vaihtelivat kahdesta ja puolesta kuuteen dollariin miljoonaa lämpöyksikköä kohden. Vuonna 1983 voimalaitokset maksoivat maakaasusta 82 markkaa megawattituntia kohden, kun kivihiilen vastaava hinta oli 37 markkaa. Investoinnit maakaasuun laskettiin noin 40 prosenttia halvemmaksi kuin vastaavan kivihiililaitoksen rakentaminen. Tampereen kohdalla hintaero oli 15 prosenttia. (hs 14.1.1984)

Suomeen on tuotu maakaasua vuodesta 1974 lähtien, vuosina 1978-79 lähes miljardia kuutioita vuonna 1985 marraskuun puoliväliin mennessä 890 miljoonaa kuutiota maakaasua (hs 26.11.1985)

Suurin maakaasun kuluttaja Suomessa oli 1984 metsäteollisuus. Puunjalostajat käyttivät kahdeksan prosenttia kaasusta.

Sabettan kaasuntuotantolaitos

Sabettan eli Yamal Lng-yhtiön enemmistöomistaja on venäläinen Novatek. Se on yksityinen yritys. Suomalainen valtionyhtiö Aker Arctic oy on suunnitellut Sabettan kuljetusjärjestelmän, sataman ja sen käyttöön rakennettavat 15 kaasutankkeria. Toimitusjohtaja Reko-Antti Suojanen arvioi, että Sabetta on tuonut suomalaisille meriteknologian yrityksille tilauksia miljardin euron edestä. Mikkeliläinen Savcor on toimittanut korroosionestojärjestelmän. Miehiä tulee kaikkialta Venäjältä ja lähimaista. He ovat töissä kuukauden ja lentävät sitten kuukaudeksi kotiin. Keskellä Sabottaa roihuaa valtava kaasulieska. Kaasua on poltettava putkiston paineen alentamiseksi. Jamalin nenetsien autonominen alue on maailman kaasupitoisinta seutua ja siellä sijaitsee 65 prosenttia Venäjän ja 18 prosenttia maailman kaasuvaroista. Kaasun nesteytys on harvoja asioita, joissa arktisesta ilmastosta on etua: se tulee tällä 12 prosenttia halvemmaksi kuin esimerkiksi Qvatarissa, kun kaasun lämpötilaa ei tarvitse laskea. Gazprom avasi niemimaalla jättimäisen Bovamenkovon kaasukentän vuona 2012. Sieltä kaasu kulkee meren alittavaa putkea pitkin ja päätyy Suomeen ja Itämeren Nordstream-putkeen. Samaa kaasua kulkee Ukrainan läpi johtavaan Ystävyyden putkeen.  Kiinan valtion öljy-yhtiö CNPC ja Silkkitierahasto omistavat Sabettasta 30 prosenttia. Viidenneksen omistaa ranskalainen Total. Venäjän valtio on rakentanut liikenneinfrastruktuurin: sataman, tiet ja lentokentän. Valtion ydinjäämurtajat pitävät väyliä auki. Sabetta on vapautettu veroista 12 vuodeksi.  Novatek kaavailee Gydanin niemimaalle samankokoista nesteytyslaitosta. (hs 30.5.2018)

Maakaasuputki Venäjältä Eurooppaan

Vaikka maakaasua oli luvassa sekä Pohjanmereltä että Afrikasta kannattivat Ranska ja Saksa sopimusta poliittisista syistä Neuvostoliiton kanssa tärkeänä askeleena kohti liennytystä ja kaupan lisäämistä idä ja lännen välillä. (hs 28.12.1983) Wall Street Journal tyrmäsi suunnitellut putken. Länsi-Saksa ja Ranska myönsivät Neuvostoliitolle erittäin tappiollisia lainoja miljardihanketta varten ja monet maat sitoutuivat ostamaan kaasua energiaraaka-aineiden maailmanmarkkinahinnan yläpuolella. Deutsche Bank rahoitti 5000 kilometrin kaasuputkesta osuuden rakennuskustannuksista 7,8 prosentin koroilla kun korkokanta oli 15-16 prosenttia. Jotkut putkistoa, turbiineja ym toimittaneista yhtiöistä alensivat hintojaan 60 prosenttiin normaalista varmistaakseen hankkeen itselleen. Länsieurooppalaiset sitoutuivat maksamaan raakaöljyn vuoden 1981 maailmanmarkkinahintaa, 34 dollaria, vastaavan hinnan 25 vuotta. (hs 28.12.1983)

Selvityksen kaasuputken rakentamisesta Venäjältä Eurooppaan Suomen kautta teki EU:n tuella Nordic Gas Grid 1998, seuraavana vuonna julkaistiin North Transgasin laskelmat. Laskelmiin oli mennyt 50 miestyövuotta, työ kesti puolitoista vuotta ja maksoi 70 miljoonaa markkaa. Itämeren pohja kartoitettiin 4000 kilometrin matkalta, Suomessa 480 km ja Ruotsissa 654 km. Yli 70 kunnan ja 11 ympäristökeskuksen kanssa käytiin keskusteluja vaihtoehdoista.

Tuonnin osuuden EU:n kaasunkulutuksesta laskettiin olevan 40 prosenttia ja osuuden nousevan vuoteen 2020 mennessä 70 prosenttiin. Suomessa kaasua käytettiin vuonna 1998 3,9 miljardia kuutiota. (hs 9.7.1999)

Ympäristötoimittaja Grigori Pasko teki dokumentin Nord Stream -yhtiön kaasuputkihankkeesta. Hänen mukaansa on jäänyt epäselväksi, millaista rakennusjätettä syntyy putken laskemisesta meren pohjaan. ”Kuka siivoaa jäljet, mihin maahan jätteet viedään ja millä laivoilla”, Pasko kysyy. Nord Stream vastaa vain putken rakentamisesta. Vielä ei tiedetä, mikä yritys on vastuussa, jos putkesta aiheutuu onnettomuuksia. Hankkeen hintaa nostettiin hiljattain viidestä miljardista eurosta 7,5 miljardiin euroon. Monien asiantuntijoiden mukaan putkiston todellinen hinta on 13-14 miljardia euroa. Maanpäällisen putken hinta olisi ollut vain kuudesosa vedenalaisen version hinnasta, mutta sellaista ei haluttu poliittista syistä. Hyvää on, että Nord Streamin saksalainen ja hollantilainen omistus on pakottanut Gazpromin avoimuuteen, jota se ei Venäjällä noudata. Isoista putkihakkeista huolimatta monet tavalliset kanslaiset Venäjällä eivät voi käyttää kaasua. Putken alkupisteessä Babajevon kaupungissa vain 40 prosenttia saa kaasua kotiinsa. (hs 15.4.2008)

Kovalla kiireellä rakennettu Itämeren kaasuputki on jäänyt melko vähälle käytölle. Linjaa hoitavan Nord Stream -yhtiön mukaan kahden putken keskimääräinen käyttöaste on ollut 35 prosentin luokkaa. Taantuma ja liuskekivi ovat vähentäneet tarvetta. Gazpromin markkina-arvo ei ole toipunut vuoden 2008 pörssiromahduksesta. (Juhani Saarinen hs 28.3.2013)

Alkuperäisen suunnitelman mukaan viiden ison läntisen energiayhtiön – Uniperin, Shellin, OMV:n, Basfille kuuluvan Wintershallin ja Engien – piti ryhtyä osakkaiksi Gazpromin rinnalle Nord Stream kakkoseen. Puolan kilpailuviranomaiset eivät hyväksyneet yhteisyritystä ja ne riitaantuivat. Putkea tehtiin liike-elämän logiikalla. Antto Vihman mukaan isoihin energiahankkeisiin liittyy aina myös strateginen ulottuvuus. Niillä yritetään vaikuttaa poliittisesti. Gazprom on läntisessä mielessä yksityinen yritys. Poliittisesti on päätetty, mihin ympäristökysymyksiin kiinnitetään huomiota. Uudet putket tulevat meren pohjaan siellä jo olevien viereen, joten uusia ympäristöhaittoja ei pitäisi syntyä. Veli Pekka Tynkkynen sanoo, että venäläinen kaasu on edullista osin siksi, ettei EU-maita kiinnosta, miten ympäristöystävällinen Venäjän hiilivetytuotannon alkupää on. Kaasuntuotannossa vapautuu metaania.

Venäjä vähensi fossiilisten polttoaineiden tukea yli 50 prosenttia vuoden 1990 jälkeen (State of the World 1998 s. 117). Vuoden 1991 jälkeen suoraa valtion tukea on annettu vain hiilivoimalle. Kaasun hinta on yhä sama koko Venäjällä, koska polttoaineministeriö huolehtii kaasun siirtämisestä. Sillä on monopoli. Venäjän kaasuteollisuus on noin 20 itsenäisen yhtiön hallinnassa. (State of the World 1998 s. 147)

Saksan entisen liittokanslerin Gerhard Schröderiä pyydettii Venäjän valtion öljyjätin Rosneftin hallitukseen. Sosiaalidemokraatti Schröder on presidentti Vladimir Putinin ystävä perhesiteitä myöten. Putin vauhditti aikanaan Schröderien adoptioprosessia. Ja vain kaksi viikkoa siitä, kun Schröder jätti Saksan johtamisen vuonna 2005, hän siirtyi venäläisen kaasujätin Gazpromin palvelukseen. Schröder on Gazpromin Nord Stream -kaasuputkihankkeiden vauhdittaja. Suomen osalta Venäjän Nord Stream -intresseistä Itämerellä on huolehtinut entinen demaripääministeri Paavo Lipponen. Rosneft ja sen johtaja Igor Setšin ovat EU:n ja Yhdysvaltojen Venäjälle Krimin miehityksen vuoksi asettamien pakotteiden kohteina. Rosneft on Putinin valtakoneiston ydintä ja yhdessä Gazpromin kanssa valtion rahahana – josta valuvat varat myös varusteluun ja vallassa pysymiseen. Huoli siitä, että Schröder vahingoittaa demareita, on aito, puhutaan Schröderistä ja poliittisen eliitin sokeudesta Venäjä-suhteissa. Schröderin motiivina voi olla valta, puolen miljoonan dollarin vuosipalkkio tai huoli energiatarpeista. Lipponen on syystä silmätikkuna Nord Streamin vuoksi. (hs 19.8.2017)

Helsingin Sanomat kirjoitti Tikkakoskella sijaitsevaa Viestikoekeskusta käsittelevässä jutussaan Suomen sotilastiedustelun arvioineen, että 1200 kilometriä pitkään Nord Stream 2 -kaasuputkeen ja sen huoltotorneihin on teknisesti mahdollista asentaa erilaisia tiedustelujärjestelmiä. Huoltotornit mahdollistaisivat jatkuvan tiedustelun, ja siksi kaasuputkeen on kiinnitetty huomiota Suomen turvallisuuden kannalta. Nord Stream 2:n viestinnästä Suomessa vastaava Minna Sundelin tähdentää tiedotteessa, ettei Nord Stream 2:n putkilinjoihin ole tulossa huoltotorneja, eikä niitä ole jo käytössä olevassa Nord Streamissa. Niihin ei asenneta mitään teknisiä laitteita itse teräsputkien ja niiden päälle lisättävän betonipinnoituksen lisäksi. Putkilinjojen tekniset ominaisuudet on kuvattu tarkkaan lupahakemuksissa. Mikäli putkiin asennettaisiin jotakin muuta kuin mitä lupahakemuksissa on kuvattu, putkilinjan operaattori eli Nord Stream 2 AG menettäisi käyttölupansa. Kaasuputkien toimintaa valvotaan Sveitsistä satelliittien kautta. Lisäksi putkissa kulkee niin sanottuja älykkäitä possuja, jotka tarkkailevat putkien kuntoa putkien sisällä. (Iltalehti 19.12.2017)

Gazprom ja viisi eurooppalaista energiayhtiötä sopivat vuonna 2015 rakentavansa jo olemassa olevan Nord Stream 1 -kaasuputken viereen toisen putkiparin. Putket tulevat kuljettamaan maakaasua Viipurista Saksan Greifswaldiin. Gazprom omistaa putkiyhtiöstä 51 prosenttia. Pietarissa vieraillut Saksan ulkoministeri Sigmar Gabriel ilmaisi tukensa hankkeelle ja ilmoitti Saksan haluavan saada putken valmiiksi. Sen on määrä valmistua vuonna 2019. Tanskan hallitus hyväksyi lain, joka mahdollistaa sen, että putkea ei rakenneta Tanskan aluevesien kautta. Syynä on se, että kaasuputki voi vaarantaa Tanskan kansallisen turvallisuuden. Jo aikaisemmin EU:n komissio on ilmoittanut vastustavansa kaasuputkea. Naton entinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen (2009-2014) sanoo, että kaasuputki on Putinin poliittinen hanke. Putki on "Kremlin ase"
- Kyseessä on Putinin ansa, johon Saksa on kävelemässä. Nord Stream 2 on Kremlin kärkihanke, jolla se yrittää pitää Länsi-Euroopan riippuvaisena venäläisestä kaasusta, kertoo Rasmussen Bildille.
- Venäjä yrittää vakiinnuttaa otteensa EU:n sydämessä ja viedä Ukrainalta tulot, joita se saa tällä hetkellä sen läpi kulkevien kaasuputkien käytöstä. Ukraina tarvitsee ne rahat, jotta siitä voisi tulla eurooppalainen valtio. Tätä kehitystä Saksakin on ollut tukemassa. Venäjä on julkaissut jopa postimerkin Nord Stream 2 putken kunniaksi. Nord Stream 2:n rakentamiseen on jo laitettu 1,9 miljardia euroa. Bild kysyy Rasmussenilta, kuka korvaa yrityksille niiden tappiot, jos poliitikot päättävät lopettaa hankkeen kesken. - Se on sitten lainopillinen kysymys. Yhtiöt tiesivät erittäin hyvin hankkeeseen ryhtyessään, että se sisältää riskejä, sanoo Rasmussen. Kaasu ei ole ainoa asia, mikä putkien kautta virtaa. Niiden läpi virtaa myös Venäjän vaikutusvaltaa. Moskova käyttää kaasua poliittisena aseena. Suomen hallitus on ilmoittanut, että asialla ei ole poliittisia ulottuvuuksia. Suomi tarkastelee putken rakentamista ympäristökysymyksenä. (Pekka Numminen Iltalehti 3.12.2017)

Nordstream 2.  140-metrinen Castoro Dieci on kuin tehdas vesillä. Kokoonpanolinjan alkupää on kannella, jossa läheisestä satamasta tuotavia teräsputkia hitsataan jatkeeksi merenalaiselle putkelle. Sitä mukaa kun putkea valmistava alus lipuu eteenpäin ja laskee putkea Itämeren pohjaan. Matalalla putkialus etenee vain 300-500 metriä vuorokaudessa . Solitaire on maailman suurin putkenlaskualus ja se laskee kolme kilometriä päivässä. Fortum tuli osalliseksi hankkeesta saksalaisen Uniper-yhtiön kaupun seurauksena. Syyskuussa 2015 Gazprom ja viisi eurooppalaista yhtiötä allekirjoittivat sopimuksen putken osakassopimuksesta. Itämeren pohjaan vedetään kaksi miljoonaa tonnia terästä, 9,5 miljardia euroa. Sijoittajien mukaan putkella on tarvetta. Aikaisemmin Ukraina sai kaasun siirtomaksuina jopa 3 miljardia dollaria vuodessa. Erityisesti Puolassa vastustetaan putkea, puhutaan jopa Molotov-Ribbentrop-putkesta. (hs 22.9.2018)

Maailman johtaviin energia-alan tutkimus ja konsulttiyhtiöihin lukeutuvan IHS Markitin vanhempi asiantuntija Simon Blakey ihmetelee Nord Stream 2:n ympärillä vellovaa poliittista kohua ja spekulointia: ”Sehän on vain yksi kaasuputki muiden joukossa.” Sen pituus on 1200 km, kun yksin Saksassa on kaasuputkia 27 000 ja Venäjällä 164 000 km. Transmed, Maghreb ja Green Stream alittavat Välimeren, Blue Stream Mustameren. Statpipe, Europipe, Zeepipe ja Lngeled kulkevat Pohjanmerellä. Maata pitkin kulkee Yamalin putki Pohjois-Venäjältä Puolaan, Ukrainan läpi Northern Lights ja Velejys-putkia jotka tuovat venäläistä kaasua Eurooppaan. Azerbaidzanin kaasua kulkee Eteläisen Kaukasuksen SCP-putkessa, joka kulkee Georgian ja Turkin läpi. Alkuperäinen Nord Stream, kulkee meren alla Viipurinlahdelta Greifswaldiin itäiseen Saksaan. Uuden putken pää on Suomenlahden etelärannalla Ust-Lugan eli Laukaansuun sataman lähellä. (Talouselämä 17/2018)
 

OECD:N tutkimuksessa 1995 todetaan:
1. Joistakin energiahinnoista ei peritä markkinahintaa
2. Öljy- ja kaasutuotteista peritään vain lyhyen tähtäimen veroa eikä edistetä taloudellista tehokkuutta, yksityistetyissä yrityksissä vapautetaan vastuusta.
3. Vuonna 1992 energiasektoria ei liitetty osaksi hintojen vapautumista. Öljyä sai vuodesta 1993 lähtien myydä vapaasti kotimarkkinoilla, mutta ulkomaankaupassa käytettiin kiintiöitä, vientiveroa ja hallinnollisia esteitä niin että venäjän öljy ei voinut kilpailla ulkomaan markkinoilla. (s. 15)

OECD:n katsauksessa Venäjän energiapolitiikasta todetaan: "Venäjä on niin iso maa, että monet yleishyödylliset päätökset olisi tehokkainta tehdä pienemmillä alueilla kuin liittotasavalta."

Arktinen alue

Voiman Venäjä -raportti: Venäjä on kirjannut Arktiksen kasvavan merkityksen keskeisiin strategia-asiakirjoihinsa. Alue nähdään tulevaisuuden resurssivarantona sekä laajan siviili- ja sotilaskehityksen kohteena. Venäjän taloudelliset intressit alueella ovat mittavat. Viidennes maan bruttokansantuotteesta syntyy napapiirin pohjoispuolella, maakaasureserveistä 95 prosenttia ja öljyvaroista 75 prosenttia. Venäjä hyötyisi vakaasta toimintaympäristöstä ja kansainvälisestä yhteistyöstä, joiden avulla se kykenisi täyttämään alueeseen liittyvät taloudelliset intressinsä. Epäsuotuisan globaalin energiamarkkinatilanteen, maan heikon taloudellisen tilanteen ja länsimaiden asettamien pakotteiden vuoksi Jäämeren energiaprojekteihin ja merireitteihin liittyvät tavoitteet ovat hankalasti toteutettavissa. Paikallisia onnistumisia alueella on kuitenkin saavutettu. Venäjän tavoitteena on vahvistaa pohjoisen merireitin hallintaa ja yritysten kaupallisten palvelujen hyödyntämistä. Maalta puuttuu kuitenkin pääomaa ja teknologiaa, joten se on pyrkinyt tekemään Kiinan kanssa yhteistyötä. Kiina on kiinnostunut alueen resurssien, kuten öljyn ja kaasun, hyödyntämisestä ja on valmis investointeihin. (Suomen hallituksen tilaama Voiman Venäjä -raportti, 2019, puolustusministeriön koordinoima hanke, jossa tilaajina myös ulko- ja sisäministeriö. Raportti on kolmas sarjassa, jonka edelliset osat olivat Haasteiden Venäjä (2008) ja Muutosten Venäjä (2012).

11. Rikollisuuden ja mafian mittasuhteet

”Volgan varren hevosvarkaiden tai Odessan, Leningradin ja Moskovan slummien liigoista sikisi järjestäytyneempi rikollisuus. Orpolapsia riitti regryyteiksi. Vankileirien saaristossa syntyi verkostoja. Ja käytiin leirien sotaa, jossa ”lutkat” pääsivät viranomaisten tuella niskan päälle, ja ”varkaiden lain” vaalijat jäivät alakynteen. Syvimmin yhteiskuntaan vaikutti vankien massiivinen vapauttaminen Stalinin kuoltua, yksi seuraus oli, että leirien kulttuuri alettiin nähdä aitona, totuutena. Sitä tihkui Vladimir Vysotskin lauluihin tai Vasili Suksinin kirjoihin ja elokuviin. Myöhemmin rikosmaailmaa ruokkivat Leonid Breznevin korruptio ja Mihail Gorbatsovin yritys rajoittaa juopottelua. Kun Neuvostoliitto romahti, rikolliset olivat valmiit korjaamaan satoa. Nykyään… gangsteripomojen sijalla on liikemiehiä, jotka toimivat myös laillisesti.” (Kimmo Rentola, hs 18.9.2018)

Vankileirin oma laki
Helsingin Sanomien mukaan Salo kuskattiin Viipurista 1 600 kilometrin päähän Komin tasavaltaan, jossa odotti piikkilanka-aidoilla ja miehitetyillä vartiotorneilla varustettu vankileiri. Vankileirillä järjestystä pitivät vangit keskenään, ja pienyhteiskunta jaettiin kolmeen kastiin. Ylimmän tason muodostivat rikollispomot, jotka olivat olleet Venäjän mafian leivissä. Keskitaso, johon myös Salo kuului, koostui ylimmälle tasolle uskollisista miehistä, "jätkistä". Pohjakastiin lukeutuivat esimerkiksi seksuaalirikolliset, homot, ex-poliisit ja vasikat. (Iltalehti 5.8.2018)Venäjän johtaville poliitikoille ja virkamiehille esitettiin ankea tilannekuva. Federaatiolta virtaa laittomasti ulkomaille valuuttaa ja strategisia metalleja. Ulkomaiset ja yhteisyritykset kiertävät veroja, korruptio syö valtiokoneistoa kuin ruoste. Puolet Venäjän rikosjärjestöistä, mafiasta, toimii yhteistyössä virkamiesten kanssa. Varapresidentti Rutskoin mukaan 1991-92 Venäjälle kuuluvia valuuttatuloja joutui laittomasti ulkomaille 17 miljardia dollaria. Joka neljäs vientitulona saatu dollari häipyi länteen. Vienti- ja tuontituloja manipuloitiin ja esim. kalatuotteita myytiin halvemmalla. Rikosjengejä on 4000, joista yli puolella on yhteyksiä ulkomaille. (hs 13.2.1993)

Berliinin turvallisuuspalvelu tarkasti 60 Berliiniin sijoittunutta venäläistä yritystä. 52 johdossa oli tuomion saaneita väkivalta- ja talousrikollisia. Berliinissä toimii neljä rikollista järjestöä (General Anzeige, 23.1.1995)

Jopa 90 prosenttia Pietarin vartiointiliikkeistä oli yhteydessä alamaailmaan ja tarjosi suojeluspalveluja. Pietarissa oli 1998 noin 700 vartiointiliikettä. Ne olivat yksi ryhmä rikollisryhmien laillistumiseen. Vartiointiliikkeen perustaneella rikollisryhmällä oli lailliset aseet. Se voi tarjota laillisia palveluja. Järjestäytynyt rikollisuus on suurin uhka. Poliisineuvos Eero Kekomäen mukaan mafia syö valtiota sisältäpäin käyttäen hyväksi korruptiota. Mafian edun mukaista ei ole valtion hävittäminen vaan sen rakenteiden hyväksi käyttäminen (hs 26.4.1995)

Itämeren maiden rikollisuuskonferenssissa Turun yliopiston professori Ahti Laitinen kertoi, että venäläiset ovat siirtäneet rahoja etupäässä sveitsiläisiin pankkeihin, noin 100 miljardia markkaa. Venäläisten asiantuntijoiden mukaan noin 3000 rikollisjengiä on erikoistunut rahanpesuun ja niistä noin puolet toimii laillisen elinkeinoelämän sisällä. Näiden jengien hallussa oli yli 400 pankkia. (hs 10.5.1996)

Venäläisten osakkeiden arvo nousi 1977 yli sata prosenttia. Niiden tuotto päihitti kaikkien nousevien maiden pörssit. Alasajo alkoi vuonna 1998, kun valtion luottokelpoisuusarviot laskivat. Veronkanto on julkisen talouden Akilleen kantapää (Pilvikki Krause 28.1.1998)

Venäjästä tuli pelkistetyn markkinatalouden koelaboratorio. Kapitalismin huijauspiirteet olivat nähtävissä puolustuskyvyttömässä yhteisössä – vieraalla rahalla keinottelu, kuvitteellisen rahamaailman luominen reaalitalouden rinnalle ja sitä ”hallitsemaan” ovat hiukan piilotetummassa ja hienostuneemmassa muodossaan olemassa pitkälle kehittyneen kapitalismin sisällä. Marx analysoi niitä Pääoman kolmannessa kirjassa todeten, että kansan uhrautuminen ”säästöjen” vrt nykyiset sosiaaliset leikkaukset muodossa keinottelukapitalismin oloissa ovat paitsi hyödyttömiä myös absurdeja. (Seppo Ruotsalainen 14.9.1998)

The Economist lehdessä julkaistun laajan tutkimuksen mukaan 18 prosenttia venäläisistä nautti säännöllisestä palkasta, 25 prosenttia sai palkkaa epäsäännöllisesti ja 57 prosenttia ei lainkaan. Venäläisten enemmistön arki ei ollut elämää vaan selviytymistä. 44 prosenttia ihmisistä selviytyi tuottamalla itselleen ruokaa omilla pikku palstoillaan. 12 prosenttia yritti selvitä metsästämällä, kalastamalla sekä marjoja ja sieniä poimimalla. Kun menestyvän pienen yrityksen voitoista paikallinen mafia otti 20 prosenttia ja Moskovan mafia 50 prosenttia, oli yrittämisen edellytykset syöty (Esa Stenberg, hs 13.11.1998)

Interpolin historian suurin rahanpesututkimus on ollut venäläisdollarien jäljittäminen. Sveitsi jäädytti ennätykselliset 59 paikallisissa pankeissa ollutta venäläisten virkamiesten tiliä. IMF lykkäsi 1999 merkittävää luottoa kunnes pöly laskeutuu Venäjän lahjus- ja rahanpesuskandaalilta. Menatepin ja Jukosin rahansiirrot olivat skandaalin tutkimusten kohteina. Jukosin pääomistajan ja romahtaneen Menatep imperiumin perustaja Mihail Hodorkovski kiisti ryöstäneensä yhtiötä. Hodorkovskin mukaan Venäjän hallituksen edustajat ja johtajat tiesivät ennen muita, että ruplan arvo suhteessa dollariin romahtaa 1998. He kiirehtivät ennen devalvaatiota vaihtamaan valtion ruplamääräisiä huikeita tuottoja tuoneita GKO-oblikaatioita dollareiksi, jotka päätyivät bulvaanien ja Bank of New Yorkin kautta veroparatiiseihin. (Pilvikki Kause, hs 4.10.1999)

Sveitsiläinen pankki selvitti, ovatko Jeltsinin perhe ja huippuvirkamiehet ottaneet vastaan lahjuksia. Tutkijat jahtasivat mahtavaa ja vanhaa amerikkalaispankkia Bank of New Yorkia. Mabetex oli entisöinyt ja remontoinut Kremliä ja muita rakennuksia yli miljardilla dollarilla ja voidellut Kremlin väkeä 60 miljoonalla markalla, väittää Skuratov. Sveitsiläiset ja venäläiset selvittivät, onko sveitsiläinen rakennusyhtiö Mabetex maksanut Jeltsinille ja perheelle luottokorttimaksuja ja kustantanut miljoonien dollarien laskuja. Sveitsiläistutkijoiden hallussa on Jeltsinin ja hänen perheensä luottokortit ja maksutositteet. Peiteyhtiöiden kautta oli kulkenut rahavirtoja Venäjältä ja hämärädollarien alkuperää ja määränpäätä jäljitettiin. Berezovski olisi hyödyntänyt sveitsiläisyrityksiä siepatakseen noin neljän miljardia, jotka oli peräisin ulkomaisten lentoyhtiöiden Aeroflotille maksamista Venäjän ilmatilan käytöistä. Bank of New Yorkin kautta olisi virrannut 10 miljardia mafiarahaa. Rahat saattoivat olla peräisin tyhjiksi imetyistä pankeista Venäjän 1998 talousromahduksen ajalta. Pankki on venäläisen oligarkin pääväylä maailmalle. (Pilvikki Kause, hs 4.10.1999)

Maailmanpakin aloitteesta moskovalainen Indem-säätiö selvitti korruption levinneisyyttä 2002. Eri alojen asiantuntijoita ja 2000 kasalaista haastateltiin. Sen mukaan tavallisista kansalaisista yli kolmannes kertoi joutuvansa maksamaan eniten lahjuksia terveydenhoito- ja kulutusviranomaisille. Yliopistoon pääsi opiskelemaan 46 prosenttia ilman lahjuksia. Laki, talous ja lääketiede tulivat kalleimmiksi. Parhaiten lahjonta oli järjestetty duumassa, jossa oli valmis hinnasto kansanedustajien tarjoamista palveluista. Oman lakiesityksen saaminen parlamentin asialistalle maksoi 250 000 dollaria. Korruptio 15-20-kertaisti sopivaan komiteaan kuuluvan kansaedustajan vuositulot. Suosituimpia lobbauksen kohteita duumassa olivat valtionbudjetti, Ukrainan kaasuvelkaan ja alueiden erityisoikeuksiin liittyvät asiat. Aluejohtajat pitivät lahjontaa käytännöllisenä tapana hoitaa suhteita federaation parlamenttiin. Kiivainta laiton maksuliikenne oli vientilisenssejä ostettaessa, siirrettäessä budjettirahaa alueille, valtionyhtiöiden veroista sovittaessa, vero- ja tullipalveluja hankittaessa ja valtioiden välisessä vaihtokaupassa. Liikennemiliisiltä saattoi ostaa 3000-8000 dollarilla eritystunnuksilla varustetut laatat jotka kertovan sen omistajan olevan korkeassa hallituksen virassa. Tällaista autoa miliisi ei pysäytä koskaan. 50-500 dollarilla miliisi voi myöntää ajokortin ja antaa takaisin rattijuopolle. (hs 13.8.2002)

Tietoverkko sodankäynnissä

Venäjä voi päästä globaalista internetistä riippumattomaan omaan nettiinsä suhteellisin pienin kustannuksin. Se vain pakottaa omien verkkojensa reitityksen tapahtuvaksi Venäjän alueella. Oman verkon sulkemisen apuna käytettäisiin internetin verkkojen välistä bgp reititysprotokollaa (border gateway protocol) ja 2010-luvulla yleistynyttä ohjelmallista verkkohallintateknologia sdn:ää  (softwaredefined networking). Kriisitilanteessa Venäjä saisi suhteellista etua suljetusta ja valtion valvomasta internetistään. Venäjä on aina voittaja, keskusjohtoisen järjestelmän voimakas tahto ja piittaamattomuus länsimaisista normeista. Länsimaat ovat van reaktiivisessa muodossa.

Mark Galeotti Voima ja valta – Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa 2019

- Gangsterit avustavat eliittiä varastetun rahan pesemisessä ja siirtämisessä ulkomaille.
- Putinin tavoitteena on saada länsi tunnustamaan Venäjä suurvallaksi. Muu on etupäässä hälyä, jolla yritetään edistää tätä tavoitetta. Suurvallalla on etupiiri, jota konsultoidaan kaikissa suurissa globaaleissa kysymyksissä. Suurvallalla on halutessaan oikeus olla huomioimatta kansainvälistä oikeutta
- Bisnestä tekevä ulkomaalainen ei tule ammutuksi. Nyt raha varastetaan oikeuden määräyksellä, ei aseella uhaten.
- Suomalaiset rikollisjengit hyödyntävät venäläisten jengien palveluita, kuten huumeiden ja varastettujen autojen kuljetusta tai rahanpesua.
- Rahapesu on yksi nykyisen mafian ydinliiketoiminnoista. (hs 14.3.2019, ksml)

Yön sudet

Night Wolves on moottoripyöräkerho, RMI (Russian Motorcyclists International). Wikipedian mukaan Yön susissa on noin 7000 jäsentä. Susien rahoitusta koskevat kysymykset johtohahmo Kirurgi kuittaa toteamalla, että toukokuussa 30 vuotta täyttävä järjestö on aina toiminut omillaan, eikä ”koskaan ole pyytänyt, eikä koskaan tulisi pyytämään kenenkään apua”.
– Olemme muutaman kerran voittaneet presidentin palkinnon järjestämistämme Uuden vuoden lastentapahtumista - aivan samoin kuin kilpailuun osallistuneet muut organisaatiot eri projekteillaan. Yön sudet tunnetaan vahvasti isänmaallisena moottoripyöräkerhona, joka eri puolille Venäjää ja Eurooppaa ulottuvilla kokoontumisajoillaan haluaa tukea Venäjän nykyhallintoa sekä kunnioittaa toisessa maailmansodassa kaatuneita neuvostotaistelijoita. Yhdysvaltain pakotelistalle asettaman Yön susien kritiikki kohdistuu voimakkaasti Atlantin tuolle puolen. Susien johtaja toteaa IL:lle, että Yhdysvallat johtaa maailmanlaajuista ”liittoumaa”, jonka tarkoituksena on eristää Venäjä kaikin mahdollisin tavoin. Venäjällä Yön sudet toimivat lähellä maan hallintoa. Tunnetuin tukija on presidentti Vladimir Putin, mutta jengillä on kytköksiä myös Venäjän turvallisuuspalveluihin ja asevoimiin. Venäjän valtiolta sudet ovat saaneet vuosien varrella valtavia rahallisia avustuksia toiminalleen. On järjestetty lapsille suunnattuja hyväntekeväisyystempauksia, on pantu pystyyn mahtipontisia venäläispatrioottisia moottoripyöräspektaakkeleita ja on kierrelty ympäri Eurooppaa muistelemassa neuvostosotilaiden roolia natsi-Saksan kukistamisessa.

Yön susien ”alakerho” on RM International. Se on lähinnä yhdistys motoristeille, jotka eivät halua kuulua MC-kerhon tyyppiseen ”raskaaseen organisaation”, järjestöstä todetaan IL:lle. RM kertoo jäsentensä rahoittavan toimintansa ”omista taskuistaan”. Suomi on yksi 14 maasta, jossa 2018 kesällä perustettu RM International on aloittanut toiminnan. Oman ilmoituksensa mukaan uusien tukikerhojen jäsenmäärä on alle 50. Poliisin arvion mukaan Suomen jäsenmäärä olisi alle kymmenen. Jäsenet ovat Suomen kansalaisia, jotka ”asuvat ja tekevät töitä Suomessa”, ovat ”ystäviä ja veljiä” jotka pitävät Venäjästä sekä kokevat Yön susien arvot läheisiksi.  Tiedotustilaisuudessa Suomen poliisi oli tarkkana, että se ei nimennyt Yön susia perinteiseksi vakiintuneeksi rikollisjärjestöksi – toisin kuin esimerkiksi Helvetin enkelit nimettiin. Poliisi teki kuitenkin selväksi sen, että Yön susilla on yhteyksiä myös rikolliseen toimintaan ja se pyrkii laajentamaan toimintaansa kansainvälisesti.

Kreml ryhtyi käyttämään Yön susia operaatioihinsa Krimillä viisi vuotta ennen kaappausta.

12. Väestön terveys

- uutta tietoa tuskin saatavissa

1960 alkoi kasvaa huoli kansalaisten terveydentilasta ja erityisesti terveydenhuollon kustannuksista. Niinpä vahingollisten aineiden rajat säädettiin korkeammiksi kuin lännessä. Ongelmaksi muodostui, että kukaan ei niitä noudattanut.

Eniten ilman saasteita Venäjällä tuottavat metallisulattamot, hiilivoimalat, sementin ja öljyn jalostuslaitokset ja kemian laitokset (OECD 1995, s. 73)  Pahimmat yksittäiset saastuttajatehtaat olivat Petsamon Nikkeli, Zapolnarjyi, keskellä Kuolaa Montshegorsak. Imandran, Luujärven ja Umbozeron järvien lahdet ovat kokonaan teollisuusjätteiden peittämiä.

Venäjällä teollisuuskeskuksissa asui jo 25 vuotta sitten 64.113 miljoonaa ihmistä eli 40 prosenttia asukkaista asui kaupungeissa. Saksan taloustutkimusinstituutin mukaan 102 kaupungissa, joissa asui yhteensä 50 miljoonaa ihmistä, ylittyvät ohjearvot kymmenkertaisesti. Ilma on virallisesti osoitettu terveydelle vaaralliseksi. Saman vahvisti ympäristöministeri Fjodor Morgun 1988. Yli sadassa neuvostokaupungissa ilman saastekuormitus ylitti joinakin päivinä kymmenkertaisesti sallitun normin (11.11.1988). Vuonna 1993 hallitus raportoi, että 231 kaupunkia, joissa asuu 43 prosenttia Venäjän asukkaista, saastepäästöt ylittivät hygieniavaatimukset (OECD 1995 73).

Maan Euroopan puoleisen alueen rikkilaskeuma neliökilometrille oli 1040 kiloa, Suomessa 640 kiloa.

  "Amerikkalainen väestötieteilijä Murray Fesbach ja ympäristöasioihin erikoistunut toimittaja Alfred Friendly Jr. ovat koonnet perusteelliset tiedot ihmisten ja ympäristön sairauksista. Sairastumia lisäsi viranomaisten päätös vähentää rokotuksia, sairaaloiden kehno kunto, lääke- ja tarvikepula, heikko ravinto ja monen muun syyn ohella valtava alkoholismi."

Terveys tehdasalueilla

Nadvoitsyn alumiinisulattamo vuoksi joka toisella koululaisella oli ruskeat syöpyneet etuhampaat. Kaikilla 18-vuotiailla oli tekohampaat, koska fluori imeytyy kasvuikäisten hampaisiin, 90 prosenttia 18-vuotiaista kärsi fluorimyrkytyksestä. Sulaton työntekijöillä oli astma-, maksa- ja munuaissairauksia. Kaupungissa oli 10 000 asukasta, etupäässä tehtaan takia sinne tuotuja. (1980)

1988 Uralin vuoristossa Nizhni Tagilin paikallisen terästehtaan seurauksena kaupungisa asukkaiden ihoa poltti ja hengityselimet olivat vaurioituneita.

Vaarallinen tehdas on Azerbaidzhanin Sumgaitissa. Se on Stalinin aikanaan perustama kemikaalialue, jossa valmistettiin heksaklorinia, DDT:tä, lindaania jne. Terveysriskejä ei tuotu julki, vaan kompensoitiin hyvällä palkalla ja ylimääräisillä ruoka-annoksilla. Pahimmillaan Azerbeidzhanissa oli maailman korkein lapsikuolleisuus. Vuosituhannen vaihteessa 70 prosenttia 350 000 asukkaasta poti jotain kemikaaleista juontuvaa sairautta. (hs 11.1.2003)

Boris Komarov kirjoitti 1980: joka kuudes tulevan sukupolven aikuinen tulee olemaan fyysisesti ja psyykkisesti sairas.

Ekologiakomissio 1993 vaati Venäjän ekologisten tilastojen keräämistä.

Terveysvaarat kaupungeissa

Moskovan ilmansaasteista 83 prosenttia tuli autojen pakokaasuista (21.8.1995). Autojen määrä on kasvanut 20 prosenttia vuodessa. Moottorit ovat huonosti säädettyjä ja polttoaine huonolaatuista. 1990 tuli rikkidioksidipäästöjä yli puoli miljoonaa tonnia, 1980 630.000 tonnia. 1995  300.000 tonnia. 95 prosenttia saasteiden vähenemisestä johtuu siitä, että tuotanto on pudonnut talousvaikeuksien takia.

Koska rikkidioksidi liukenee veteen, liukenee se limakalvoille. Rikkidioksidi vaikuttaa keuhkojen puolustusmekanismeihin. Myös kylmä ilma voi altistaa rikkidioksidin vaikutuksia hengitysteihin. Rikkidioksidin ohjearvoja on tiukennettu: vuorokausiarvio on 250, kun se aikaisemmin oli 500 gr. kuutiometrillä. (Luoteis-Venäjän ilmansaasteet ja terveys, 1997 s. 32)

Runsaasti poronlihaa, riistaa ja marjoja käyttävät ihmiset voivat joutua suuremman ympäristöaltistuksen kohteeksi kuin saastuneemmassa kaupunkiympäristössä elävät ihmiset.  (Luoteis-Venäjän ilmansaasteet ja terveys, 1997 s. 51)

Donetzikin teollisuuskaupungissa keuhkosyövän määrä on nelinkertainen muihin neuvostokaupunkeihin verrattuna, samoin keskenmenot ja syntymävauriot ovat nousseet moninkertaisiksi. Kahdeksan kymmenestä raskaana olevasta kaupunkilaisnaisesta tietää, että hänen lapsensa ei tule näkemään tervettä päivää. Lasten hiustenlähtö havaittiin Ukrainassa 1986, syynä talliummyrkytys, lihakset alkoivat tehdä nykiviä pakkoliikkeitä, lasten kasvu hidastui.

WHO:n selvityksen mukaan Moskovan, Arhangelskin, Novosibirskin, Serbuhovin ja Ufan kaupunkien äitien rintamaidossa on haitallisia määriä myrkyllisiä dioksiineja ja rintaruokintaa pitäisi välttää. Dioksiinit ovat erityisen vaarallisia immuunijärjestelmälle. 30 prosenttia venäläisistä asuu alueilla, joissa he altistut voimakkaasti dioksiineilla. Suuret määrät johtuvat raskaasta teollisuudesta ja suurimittaisesta maanviljelystä. (Interfax hs17.10.1995)

Syntyvyys ja kuolleisuus

Slaavilaisen Venäjän sydänmailla syntyvyys jää lähes kaikkialla kuolleisuudesta ja pahimmillaan jo nyt kuolleita on lähes kaksi jokaista syntynyttä kohden. Samalla laajoilla alueilla, joissa venäläiset ovat vähemmistönä jo ennestään, syntyvyys voi olla jopa viisinkertainen kuolleisuuteen nähden.  Vuosien 1989 - 2010 väestönlaskentojen välillä itäslaavien määrä väheni yli 11 miljoonalla samalla, kun maan kokonaisväkiluku aleni alle 4 miljoonalla. (Uusi Suomi 12.9.2017, Veli-Pekka Leivo)

Vuonna 1987 syntyi Venäjän federaatiossa 2,5 miljoonaa lasta, vuonna 1993 1,4 miljoonaa. Syntyvyys laski 1990-luvulla 40 prosenttia. Lapsikuolleisuus oli 1990 17,4 tuhatta syntymään kohti, 1993 20 (Suomessa 6,2). Lapsikuolleisuusluku olisi vielä korkeampi, jos Neuvostoliitossa ei olisi tilastoitu alle kolmen päivän iässä menehtyneitä kuolleina syntyneiksi. Joissakin teollisuuskaupungeissa lapsikuolleisuus on 40 prosenttia suurempi kuin maaseudulla. Vauvojen yleisin kuolinsyy on suolistotaudit, mitkä johtuvat puhdistamattomasta juomavedestä ja hengityselinvioista. (WHO: 2013 14 vauvaa tuhatta kohti)

Suomen televisio Yle 1 näytti 24.7.1995 dokumentin Pietarin synnytyssairaalasta numero 16, jonka sanottiin heijastelevan Venäjän todellisuutta. Enimmäkseen teini-ikäisten äitien sairaudet johtuvat saasteisesta ympäristöstä, narkomaniasta ja alkoholismista. Ekologisia syitä ei tilastoida. Joka kolmas luovuttaa lapsensa pois.

Ekologisen turvallisuuden komission puheenjohtajan Andrej Jablokovin mukaan joka kymmenes lapsi syntyy ruumiillisesti vammautuneena, kun Länsi-Euroopassa on vain 1-2 prosenttia epämuodostuneita lapsia. Nämä lapset harvoin näkevät ensimmäistä elinvuottaan. Viidellä prosentilla venäläisistä on perinnöllisiä vammoja. Joka toinen vamma johtuu perimästä joka viides ympäristösyistä – vesi, ilma, radioaktiivinen säteily ja alkoholismi. Dzershinskissä, 400 kilometriä etelään Moskovasta, on 40 kemiantehdasta ja kolme suurta lämpövoimalaa. Siellä ovat epämuodostumat lasten suurin kuolinsyy. Erityisesti kuolemat ovat tapahtuneet alumiinitehtaiden Kamensk Uralin ja Novokusnezkin lähellä Keski-Siperiassa. Myös Bratsk Alumiin ja selluloosatehtaan lähellä on kriittinen tilanne, joka toinen nainen kärsii synnytysvaikeuksista, joka viides saa keskenmenon. Miesten keski-ikä on 58. (Süddeutsche Zeitung 5.3.1995)

Syksyllä 1995 tuli esille järkyttävä kuolleisuustilasto Venäjältä. Suomalaislehdet epäilivät lukujen luotettavuutta (hs 8.8.1995). Kun viisivuotiskautena 1990-94 suomalaismiesten keski-ikä kasvoi kolme vuotta, venäläisten laski seitsemän vuotta. Miesten elinikä oli vuonna 1991 64,5 vuotta, vuonna 1994 58,5 vuotta. 

Gennadi Gerasimov (Gorbatshovin tiedotuspäällikkö) kirjoitti New York Timesiin kolumnin joulukuussa 1994: Venäläisten kuolemankaipuu. Kuolleisuusluvut ovat niin järkyttäviä että niihin ei voi uskoa, Venäjää koettelee maailmansotaa pahempi katastrofi.

Vuonna 1986 odotettavissa oleva elinikä oli 70,1 vuotta, 1992 69,3 v. Kuolleisuus nousi yli 20 prosenttia vuodesta 1992 vuoteen 1993. Vuonna 2017 koko Venäjällä elinajanodote oli Venäjän tilastokeskuksen Rosstatin mukaan  66 vuotta miehillä ja 77 vuotta naisilla. Suomessa luvut ovat 78 ja 84. Muutamalla alueella elinajanodote jää alle 60 vuoden eläkeiän. Tuvan tasavallassa elinajanodote miehille oli 58 vuotta (hs 9.7.2018)

Jablokovin mukaan koko maan pinta-alasta kantoraketit ovat saastuttaneet jo kaksi prosenttia. Rakettien terveysvaikutuksia on tutkittu vasta vuodesta 2000 lähtien. Tundran koidalainen väestö kärsii monin verroin enemmän kasvaimista sekä maksan ja kilpirauhasen häiriöistä kuin Venäjällä keskimäärin (hs 10.5.2003).

Aleksei Jablokov pitää radioaktiivista saastumista vakavimpana uhkana, yksin Moskovassa on 200 tutkimuslaitosten ydinjätehautaa. "Pääsyy eliniän alenemiseen". Ionisoiva säteily voidaan jakaa sähkömagneettiseen säteilyyn (gamma ja röntgensäteily) sekä hiukkassäteilyyn alfa-, beeta- ja neutronisäteily. Ionisoiva säteily aiheuttaa muutoksia solun DNA:ssa. Seurauksena on solun häiriytynyt jakautuminen. Ionisoiva säteily voi muuttaa perimää, jolloin sukusoluissa syntyy muutoksia. Säteily voi häiritä aivojen kehitystä ja vaikuttaa lasten henkiseen jälkeenjääneisyyteen (Luoteis-Venäjän ilmansaasteet ja terveys, s. 42)

Ravintoketjun matalatasoisesta säteilystä johtuu kilpirauhassyövän lisääntyminen ja lasten synnynnäiset vauriot. Tundran alueella Plesetskin avaruuskeskuksesta on tehty vuoden 1960 jälkeen 2000 laukaisua. Vaarallisimpia ovat Tsiklon-merkkiset raketit, jotka sisältävät jopa 1500 kiloa myrkyllistä polttoainetta giptiiliä, josta 20 prosenttia jää palamatta kantoraketin pudotessa maahan. Soille ja järviin pudotessaan polttoaine jatkaa matkaansa ravintoketjuun.

Asevelvolliset ovat fyysisesti ja henkisesti yhä huonokuntoisempia. "Huonon ruoan tuloksena he ovat vajaaravittuja, pienikokoisia ja hentoja sekä henkisesti häiriintyneitä nuoria, jotka eivät pysty käyttämään haltuunsa saamaa sotilastekniikkaa." (raportti Venäjän poliittisille päättäjille 6.5.1994).
Mielenterveyspotilaat ovat olleet heitteillä. Sortavalassa 400 mielenterveyspotilaan hoito on yhden psykiatrin ja yhden erikoissairaanhoitajan varassa.

Lähes kaikki Ukrainan koulut jouduttiin sulkemaan flunssaepidemian takia (hs 22.12.1995). 

Uzbekistanissa Karakalpakiassa asukkaat kärsivät kuivuvan Araljärven suolatuulista. Talvet ovat entistä kylmempiä. Suolapölyä kulkeutuu paksuna seinäminä. Veri- ja luusairaudet, kilpiraussairaudet ja vatsa- ja maksasyövät ovat lisääntyneet, Myös rikkakasvimyrkkyjen suruton kylväminen pelloille on jättänyt jäljet. Bufos-nimistö myrkkyä käytettiin 1990 asti, DDT:tä vuoteen 1982. Kesällä lämpö nousee yli 40 asteen. Joka yhdeksännellä vastasyntyneellä on aivovaurio tai epämuodostuma (hs 27.7.1997). Araljärven lähistöllä lapsikuolleisuus on maailman korkein: seitsemän – Karakalpakiassa jopa kymmenen – lasta sadasta kuolee ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Lasten kehitys hidastuu. Hyönteismyrkyt lisäävät tuberkuloosia, lavantautia, kurkkusyöpää, anemiaa. Etelä-Uralin öljyteollisuuskeskuksessa Salavatissa havaittiin 1985 lapsilla outoa hermotautia, lihakset tekivät nykiviä pakkoliikkeitä. Ihmiset sairastavat enemmän siellä, missä käytetään paljon hyönteismyrkkyjä. Hyönteismyrkkyjen on havaittu lisäävän tuberkuloosia, keuhkosyöpää, anemiaa, maksatulehduksia ja vastasyntyneiden epämuodostumia, myös uusia sairauksia.

OECD taloudellisen vuosikatsauksen mukaan Venäjän bruttokansantuote laski vuonna 1993 12 prosenttia, 1994 15 prosenttia. 37 prosenttia Venäjän väestöstä oli pudonnut köyhyysrajan alapuolelle (Määritelmä: eivät saa riittävästi ruokaa pystyäkseen säilyttämään ruumiinpainonsa.).
Köyhtyminen, elintarvikemyynnin sekasortoisuus, perusterveydenhoidon ongelmat, katastrofit, ympäristön saastuminen ja sota Tshetsheniassa ovat altistaneet Venäjän väestön monille sairauksille ja kulkutaudeille, jotka läntisestä Euroopasta ovat miltei kadonneet kuten punatautiin, mikä on ruoansulatuselinten sairaus ja aiheuttaa voimakasta ripuli. 1994 kurkkumätään sairastui yli 40.000. Se aiheuttaa kurkkukipua ja hengitysvaikeuksia, antibioottien puute vaikeuttaa tilannetta. Koska ihmiset pelkäävät huonolaatuisia rokotteita, eivät he anna rokottaa itseään tai lapsiaan, kolera ja polio ovat lisääntyneet. Rostovin kaupungissa lähellä Ukrainan rajaa oli hälytys koleraepidemian varalta. Keuhkosyöpä kaksinkertaistui vuosina 1975-85.

Tuberkuloosi on kahdeksan kertaa yleisempi Venäjällä kuin Suomessa (Matti. K.Viljanen, hs 4.8.1999), erityisesti taantuvissa teollisuuskeskuksissa. Suomen ja Venäjän raja on tuberkuloosin lääkeresistanssin suhteen maailman jyrkin. Tuberkuloosi on Venäjällä alkoholistien ja huonokuntoisten, köyhien ihmisten sairaus.

Pietarilainen ympäristötutkija Sergei Startsev kertoo että kosteuden myötä laho- ja homesienet ovat lisääntyneet ja ihmiset voivat huonosti, allergiaa ja astmaa on paljon. (hs 19.7.2000)

Venäjän valtiollisen aids-keskuksen johtaja, professori Vadim Pokrovskin mukaan rekisteröityjä tartunnan saaneita on Venäjällä 930 000, aikuisista noin prosentilla on virustartunta, kymmen kertainen Suomeen verrattuna. Pokrovski ennustaa, että tartuntojen määrä kaksinkertaistuu neljässä vuodessa. Kouluissa ei anneta ehkäisyvalistusta, eikä suonensisäisten huumeiden käyttäjille tarjota korvaushoitoja, mikä johtuu Venäjän perinteisiä arvoja korostavasta poliittisesta ilmapiiristä. Pietarilaisista nuorista miehistä viidellä prosentilla on hiv-tartunta. (Pekka Hakala, hs 16.5.2015)

13. Asukkaiden huolestuneisuus

Aktiivisimpia 1980-luvulla olivat kirjailijat, joista Rasputin, syntyperäinen siperialainen, on tunnetuin. Neuvostoliiton rauhankomitean yhteyteen perustettiin vihreä järjestö Ekologia ja maailma, joka piti yhteyttä läntisiin vihreisiin. Vihreitä johti glasnostijan kirjallisuuslehden Novyi Mirin päätimittaja kirjailija Sergei Zalygin. Hänellä oli osansa Obin vesivoimalan vastustuksessa. Hän johti vastarintaliikettä Siperian jokien kääntämissuunnitelman torjunnassa. (27.1.1988)

Toinen on  Novy Mirin päätoimittaja Sergei Zalygi,

11.4.1988 yli 10 000 ihmistä osallistui ilmansaasteiden vastaiseen mielenosoitukseen Uralin vuoristossa Nizhni Tagilin 430 000 asukkaan teollisuuskaupungissa. Paikallisen terästehtaan kahdeksan koksiuunin seurauksena kaupunki oli saastesumun peitossa, asukkaiden ihoa poltti ja hengityselimet olivat vaurioituneita. Kuka ottaa vastuun niistä 54 lapsesta, jotka edellisenä vuonna syntyivät kuolleina, kysyttiin mielenosoituksessa.

1990 piti 98 prosenttia moskovalaisista suurimpina pelkona ympäristöongelmia, jopa suurempina kuin rikollisuutta tai pulaa. Yli puolet kansalaisista oli huolestuneita kaupunkinsa ekologiasta, erityisesti ilmasta. Pietarin pormestari Anatoli Sobtshak pyysi ruokapakettien sijasta investointeja maatalouteen. Hätäapu loukkaa kansakuntaa. (hs 28.9.1991)

Vuoden 2003 alussa asukkaat keräsivät 6000 nimen adressin Venäjän hätätilaministeriöön. Pohjoisen alueen asukkaita häiritsivät myös sadat maanalaiset ydinräjäytykset.

YK:n väestörahaston raportissa vuonna 1993 todettiin että suurta muuttoliikettä aiheuttaa ympäristön tuhoutuminen. Jopa miljardi ihmistä elää maaperältään köyhällä tai eroosiosta kärsivällä alueella. Ja ratkaisukin on tiedossa - se ei ollut kaukana Solzhenitsyn eikä Marxinkaan ajatuksista: tehokas tapa vähentää muuttopainetta on voimistaa taloudellista kehitystä paikallisesti ja korottaa yksilö ja perhe yhteiskunnan ja talouden perusyksiköksi. Miksi sitten talouden ja valtiovallan edustajat yhä kiihdyttävät keskittymistä? Valtaapitävillä ei ole näkemystä taloudellisesta todellisuudesta. Kaikki suuret päätökset tehdään keskitetysti, pitkällä aikavälillä ja sektoreittain. Se estää paikallisen kehityksen ja hyödyntämisen, ruokkii pieniporvarillista nationalismia ja paikallispatriotismia.

 Ukrainan vuoden 2004 niin sanotun oranssin vallankumouksen jälkeen Venäjän johto on pelännyt, että länsi pyrkii vaihtamaan valtaeliitin mieleisekseen. Putin on luvannut jo kymmeniä miljoonia euroja tukea kansalaisjärjestöille. Se on silti vähemmän kuin läntinen tuki. Agoran mukaan vuonna 2011 venäläiset kansalaisjärjestöt saivat ulkomailta tukea lähes 600 miljoonaan euroa. Kaikki rahoitus tuskin on niin pyyteetöntä kuin esimerkiksi Yhdysvallat haluaa antaa ymmärtää. Silti puhe järjestöistä ulkomaiden sätkynukkeina on useimmissa tapauksissa hurjaa liioittelua. Se sopii kuitenkin koko ajan kansallismielisemmäksi muuttuvaan puhetapaan. ”Sosiaalisen ja poliittisen kuohunnan selittäminen ulkomaalaisten sekaantumisella on helpompaa kuin myöntää että nykyinen poliittinen järjestelmä on kriisissä ja että yhteiskunta on hiljalleen heräämässä siihen, radioasema kommersanta FM:n päätoimittaja Konstantin von Eggert arvioi." (Jussi Nieminen hs 5.4.2013)

Vuonna 2013 Putin syytti provokaatioista (suurista mielenosoituksista) Yhdysvaltoja, joka tukee monia kansalaisjärjestöjä.

Ympäristönsuojelun uranuurtaja Alexei Jablokov

Алексей Владимирович Яблоков, Alexey V. Yablokov, 1933 – 2017

Venäjän tunnetuin ympäristönsuojelija, biologi ja Venäjän tieteellisen akatemian jäsen, Ekologisen turvallisuuden komission puheenjohtajan akateemikko Alexei Jablokovjohti Venäjän ekologista keskusta ja julkaisi runsaasti tietoja jo Neuvostoliiton ympäristöstä. Jablokov perusti Greenpeacen osaston 1988 ja toimi puheenjohtajana vuoteen 1991. Vuosina 1989-1997 hän toimi Gorbathsovin ja Jeltsinin ympäristöneuvonantajana.

1993 julkaistiin Jablokovin ja 46 tutkijan raportti, jossa osoitettiin atomijätteen ja atomireaktorien upottaminen mereen. Vuonna 2000 WWF myönsi hänelle kultaisen ansiomitallin ja 2002 Ydinvapaan tulevaisuuden osoituksen. 2005 hän perusti Vihreän liiton ja kun hän liittyi vuoden kuluttua liiton purkamisen jälkeen Jablokon puolueeseen, hänestä tuli Venäjän vihreän fraktion puheenjohtaja. Hän puolusti harmaavalaita ja toimi Western Gray Whale Advisory Panel (WGWAP) ja International Union for Conservation of Nature and Natural Resources (IUCN). Hän herätti huomiota julkaistuaan 2007 Vassili ja Alexei Nesterenkon kanssa tutkimuksen jonka mukaan Tshernobylin ydinvoimakatastrofin vuoksi kuoli ennen aikaisesti miljoona ihmistä. .

Paikallisuus avainasemassa

Prof. John Bell: "Länsi yrittää uudistaa Venäjää väärällä tavalla. Lännen mielestä markkinatalous on demokraattisen yhteiskunnan peruspilari. Se ei ole ole mielestäni välttämättä niin Venäjän tapauksessa." (hs haastattelu, Riku Siivonen 9.4.2000) Läntisten rahoittajien sponsoroimat luennoitsijat Venäjällä ovat yhteiskuntatieteiden, lain ja talousaineiden asiantuntijoita. Humanistiset aineet ovat vähintään yhtä tärkeitä, Bell sanoo. Ympäristötutkimus ei sovellu tieteelliseen väittelyyn, koska ekologian peruslähtökohta - mistä elämä alkaa - on vielä tuntematon. Mutta jos edes kymmenen prosenttia siitä mitä pystytään osoittamaan ja todistamaan on totta, on tilanne vakava. Hän pitää suuntaa kohti pientä paikallistaloutta parhaana. "Paikallisia mielipiteitä ja kokemusta ei ole missään vaiheessa käytetty hyväksi, sillä uskotaan yhä, että yhteiskunta on suuri kone, jossa eri osaset toimivat ennakolta lasketun suunnitelman mukaan."

Ongelma ei ole pelkästään huonot varusteet, vaan myös tehottomat toimintatavat ja määräykset, kuten energian hinnoittelu, lainsäädäntö, omistusjärjestelyt ja parantavia toimenpiteitä kannustamaton laskutus. Siksipä länsimaiden tulisi tarjota myös johto- ja suunnitteluavustusta, koulutusta, institutionaalista järjestelyä ja tietoa. Kaikki tekninen apu pitäisi kohdistaa siihen, että ne tukevat paikallisia palveluja ja laitteistoa ja tulevat Venäjältä. Bilateraalisen avun tulisi tukea Venäjän omia resursseja." (Finnish Energy Conservation Group 1995, s. 13)

14. Suomi ympäristöyhteistyössä?

Kokemuksia 1980- ja 1990-luvulla

28.3.1984 ympäristöministeri Matti Ahde esitti Moskovassa huolensa ilman, veden ja jätteiden tilasta sekä alkuperäiskansojen kohtelusta. Tuolloin allekirjoitettiin sopimus, jonka mukaan teollisuuden rikkipäästöjä vähennetään kymmenessä vuodessa molemmissa maissa 30 prosenttia.

Ympäristöministeri Kaj Bärlund kehui, että ennen perestroikaa eivät edes neuvostoviranomaiset saaneet yrityksiltä päästötietoja. (hs 14.10.1988)

Kun maatalousministeri Kalevi Hemilä vieraili Moskovassa elokuussa 1997, seurasivat häntä Suomen maatalouskoneiden yrittäjät. (hs 5.8.1997).

Pekka Haavisto kritisoi ennen ympäristöministeriksi valintaansa "putken päähän” kohdistuvaa lähialueiden ympäristöpolitiikkaa (hs Kaarina Järventaus 8.12.1995). Suomi on kuitannut Perun ja Puolan velkoja tekemällä sopimuksia ympäristöhankkeista, mutta Venäjä on Haaviston mukaan liian varakas suurvalta. Suomen saatavien leikkaaminen ei tunnu perustellulta. Kuitenkin Suomen ympäristöministeriö rahoitti vuosina 1996-98 2,5 miljoonalla Pietarin viemärien putkistoja. Svetogorskin kunnallistekniikkaa korjattiin miljoonalla markalla. Varsinaista saasteen synnyn estämistä ei rahoitettu.

Vuonna 1982 suomalaisten viennistä Neuvostoliittoon oli 60 prosenttia kulutustavaroita. Rajakauppatuonnista 40 prosenttia oli läheltä rajaa kaadettua puuta. (hs 1.4.1982) Suomen ja Neuvostoliiton kaupan tasapainottamiseksi valtio otti Postipankilta 150 mmk lainan, jolla rahoitettiin asehankintoja Neuvostoliitosta (hs 11.3.1983)

Kun Suomessa tehtiin tutkimus Venäjän puolelta tulevista saastetuulista, tutkimus piti materiaalin puutteen vuoksi rajata vain rikkikulkeumaan. Vuonna 1987 16 prosenttia Suomen rikkipäästöistä tuli Venäjältä (Kaitala 1992). Kaitalan tutkimuksen lopputulos: "On halvempaa investoida rikinpoistoon Venäjällä kuin Suomessa" (s. 14). Suomessa merkittäviä rikinpoistotoimenpiteitä suoritettiin 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1992 rikkilaskeuma Etelä-Suomen happamoitumisesta oli 50-70 prosenttia.

Fosforikuljetukset Suomen kautta

Elokuussa 1989 Kotkaan tuli Neuvostoliitosta 2400 vaunulastillista erinimisiä myrkkyjä. Myrkyt kulkivat yleisnimikkeiden alla eikä niistä saatu tarkempaa tietoa, kertoi palopäällikkö Keijo Asplund. Hän oli huolissaan, että VR vain peri maksun kuljetuksista ja muut joutuivat huolehtimaan lähetysten turvallisuudesta. VR alkoi suunnitella vesivaunujen käyttämistä vaunujen välissä. Tarkistettaessa 300 vaunua, 30:sta puuttui varoventtiili (hs 18.9.1989).

I ja II luokan myrkkynesteet kuljetettiin Haminan sataman kautta muualle Eurooppaan. Asukkaat kärsivät hajuhaitoista. Fosforihappokuljetukset Kemiran Siilinjärven tehtailta Niiralan raja-aseman kautta Neuvostoliittoon aiheuttivat 1982 kaksi fosforihappovuotoa. Vuonna 1981 oli toimitettu 100 000 tonnia fosforihappoa (hs 19.10.1982). Rautatiehallitus asetti neuvostoliittolaisen kaluston kuljetuskieltoon ja kuljetukset jatkuivat suomalaisella konttikalustolla. Suomi solmi 1991 sopimuksen, jonka mukaan se tarjoaa apua sellaisiin ympäristöinvestointeihin, jotka kulkevat yli rajojen. Avustus oli 80 prosenttia ja ehtona suomalaisten asiantuntijoiden ja teknologian käyttö. (Veijo Kaitala 1992, s. 1)

Kemira solmi Neuvostoliiton kanssa vuosituhannen loppuun ulottuvan kasvinsuojeluaineiden toimitussopimuksen. Kemira toimittaa juurikasten viljelyssä käytettävää rikkakasvien torujuna-ainetta fenmedifaamia sekä viljakasvien peittauksessa käytettävää torjunta-ainetta karboksiinia. Neuvostoliiton-kaupan edellyttämän 80 prosentin kotimaisuusasteen saavuttamiseksi Kemira valmisti raaka-aineina käytettäviä kemikaaleja, meta-amonifenolia ja sulfuryylikloridia, joita on tuotu Keski-Euroopasta. (hs 19.9.1985)

Vesiensuojeluohjelma solmittiin 26.5.1992. Sen mukaan Suomi ja Venäjän Murmanskin, Leningradin, Kaliningradin, Tverin, Pihkovan ja Novgorodin alueet sekä Karjalan tasavalta puhdistavat jo muutamassa vuodessa yli 10 000 asukkaan yhdyskuntien jätevesien fosforista 90 prosenttia ja typpipäästöjen torjuntaa tutkitaan. Sopijapuolet lupasivat kertoa säännöllisesti päästöistä. Suomi antaa tietoja 20 eniten vesiä pilaavista kohteesta, Venäjä 60:sta.

Jopa kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimus Venäjän energiatuotantolaitoksista perustui vanhojen tutkimusten lisäksi käynteihin ja haastatteluihin (Finnish Energy 1998, s. 17). Siis ei mittauksiin. Venäjän teollisuus on energiaintensiivistä, energiankäyttö sen sijaan epätaloudellista. Svetogorskin energialaitos ei suostunut antamaan tietoja Suomen kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimusta varten (Finnish Energy 1994, s. 25).

Suomen ympäristöministeriöstä valitettiin vuonna 1994, että Kostamukseen ja Lahdenpohjaan rakennettavia ilmansuojelulaitteita ja puhdistamoja vaikeutti Venäjän tulli ja verot. Puhdistamon hinta oli 500.000 markkaa ja tulli vaati 600.000 markkaa. Venäjän ympäristönsuojelu- ja luonnonvarainministeri Viktor I. Danilov-Daniljan allekirjoitti sopimuksen kesäkuussa 1996, jossa tulleja luvattiin pienentää.

Ilmakehän mittausasemia on Venäjällä noin sata. Kaksi Suomen rajaa lähinnä olevaa uhkaa sulkeminen rahan puutteen vuoksi. Asemien lähellä ovat Sosnovyi Borin ja Poljanyje Zorin ydinvoimalat. Luotaimien avulla voidaan mitata ilmakehän tila maanpinnalta 30 kilometrin korkeuteen. (hs 13.2.1997, huom hs otsikoi: Sääluotaukset Kuolassa ja Pietarissa jatkuvat)

Venäjän tullikomitea lopetti metalliromun tuonnin Suomeen maitse. Yli puolet metallista- ja rautaromusta on tullut Venäjältä Imatran tehtaalle, Outokumpuun ja Kuusankoskelle. Venäjältä on kuljetettu arvometalleja naamioituna musta romun sekaan. Sähköjohtoja ja putkia varastetaan paljon ja muita perusrakenteita vahingoitetaan varastamalla niistä arvometalleja. Myös Venäjän omalla metalliteollisuudella on pula jätemetallista. (hs21.2.2001)

Suomen ympäristöministeriö lopetti lähialueyheistyöojelmansa vuonna 2012, eikä sen tilalle ole perustettu uutta kahdenvälistä kumppanuusohjelmaa. (Mikael Sjövall, hs 28.7.2018)

Otteita Suomi24 keskustelukanavalta

ex.reissumies 1.5.2011
Löytyykö täältä ketään, kuka oli rakentamassa sovetskia (ent. johannes), olisi mukava kuulla tarinoita, muisteluita ym. porukoilta ketkä siellä olivat. ja mahdollisesti voitais laittaa valokuviakin ko.kohteesta, tosin kuvamateriaali on aika rajallista, koska silloin kaikki kuvat piti ottaa salaa ja filmit tuoda piilossa suomeen. rakentaminen alkoi 1984 ja päättyi kai 1988-89. itse olin siellä alkuajoista asti kolmisen vuotta.”

Byggari Kymenlaaksos 19.11.2013
Olin Sovetskissa noin puolitoista vuotta (85-87) rakentamassa etupäässä kerrostaloja ja sitten teimme paikallisen sauna-pesulan. Työt alkoivat maanantaina klo 10.00 (paikallista aikaa) ja loppuivat perjantaina klo 12.00. Viikolla sitten tehtiin muutamana päivänä pidempi päivä, jotta 40h viikkotunnit tulivat täyteen. En ollut "verovankina", vaan vietin viikonloput kotona. Viikolla oli mahdollisuus käydä Viipurissa illalla tiistaisin ja keskiviikkoisin. Kaikki Suomessa normaalisti julkisista verkoista tulevat itsestäänselvät sähkö, vesi-ja viemäripalvelut piti tuottaa itse työmaan käyttöön. Mennessämme kaikissa kylän kaupoissa oli vielä alkoholimyynti aamusta iltaan, mutta muutos tuli -86 ja alkoholi siirtyi ns. tiilimarketissa olevaan viinakauppan, joka aukesi vasta klo 14.00. Alueella oli Finstroin pitämä Rokkalan ruokala, josta iltaisin sai ostaa olutta ja lonkeroa. Kaikki maksettiin työnantajan myymillä kupongeilla eli rahaa ei käytetty suoraan missään. Päivärahat maksettiin puolet ruplissa paikan päällä ja puolet markoissa Suomeen tilin yhteydessä. Osa porukoista asui parakeissa ja loput suomalaisten tekemissä kerrostaloissa, jotka sitten projektin valmistuttua luovutettiin paikallisten käyttöön. Rakennustarvikkeet pääosin tulivat Suomesta. Kanssakäyminen paikallisten ihmisten kanssa oli vähäistä eikä se ollut myöskään suotavaa. Lisää tarvittaessa. http://keskustelu.suomi24.fi/t/9840551/sovetskin-rakentajat

Tehdas myytiin 1988 tuntemattomalle Nimonor osakeyhtiölle. Verovelat ja palkkarästit pysäyttivät tehtaan. Sen seurauksena “kerrostalojen pattereissa lilluu haalea vesi jotta patterit eivät pakkasella halkea, kaupungista on tullut kasvissyöjien kylä, koska ravintona ovat palstaviljelmien kaalit ja perunat". (hs 11.3.1998)

30.3.1996 
Marketta Horn

Vetoomus suomalaisille vientimiehille

Suomen valtio- ja virkavalta harjoittaa mielestäni edesvastuutonta politiikkaa itänaapurimme kanssa. Jos aikaisemmin olimme poliittisten puheiden vuoksi rähmällään toistamalla jonninjoutavia fraaseja rauhanomaisesta rinnakkainolosta, olemme nyt ekologisesti rähmällään. Rakennamme luksuskauppoja ja viemme kemian- ja pakkausteollisuuden tuotteita maahan, jonka maaperä ja ihmiset ovat kuihtumassa saasteisiin. Kemira vie 600 miljoonan markan edestä "lannoitteita". Muovien, maalien, ja farmaseuttisten myrkkyjen vienti on moninkertaistunut.

Olemme saaneet kuulla, että Venäjän tehtaiden piipuista lähes kahdeksan kymmenestä laskee savukaasut suodattamatta ilmaan ja kaupungeista lasketaan samassa suhteessa puhdistamattomat jätteet vesistöön. Myös kahdeksan kymmenestä raskaana olevasta kaupunkilaisnaisesta tietää, että hänen lapsensa ei tule näkemään tervettä päivää. Kuitenkin me kilpailemme markkinaosuuksilla ja vientivoitoilla. Tuntuu käsittämättömältä, että olemme työntämässä itänaapuriimme - jopa verovaroillamme subventoimalla -  sellaista tuotantotapaa ja elämänmallia, jonka aika on auttamattomasti ohi. Länsimaissa ollaan tietoisia nykytuotannon tuomasta yhä laajenevasta sosiaalisesta ja ekologisesta kriisistä. Markkinatalousyhteiskunnan radikaali muuttamistarve on hyvin tiedossa. Tiedon ja mittaustekniikoiden avulla voidaan yhä tarkemmin osoittaa korkean materiaalisen mukavuuden sivuvaikutukset ja tuleville sukupolville koituvat jälkivaikutukset. Ihmiskunta matkustaa yhteisellä avaruuslaivalla nimeltä maa. Meillä ei ole paikkaa mihin pysähtyä tankkaamaan tai minne tyhjentää jätteet.

Venäjällä on aloitettava koko infrastruktuurin rakentaminen alusta. Sinne meidän tulisi viedä kaupunkikompostoreita, kuivakäymälöitä, aurinkopaneleita, junanvaunuja. Konsultiksi välittää luomuneuvojia ja ravintoterapeutteja.

15. Venäjän tuntemus Suomessa - sillanrakentajia?

Vuonna 1996 opetusministeriön selvityksessä haastateltiin 125 hallinnon ja elinkeinoelämän asiantuntijaa. Yhteenvetona oli, että Venäjän tuntijoista Suomessa kova pula. Venäjän kielen taitajat ja sitä opiskelevat ovat harvassa. Huutava pula on ihmisistä, jotka tuntevat lisäksi naapurin kulttuurin, yheiskunnan, tavat, elinolot. Nykyosaamista vaivaa vanhakantaisuus ja pinnallisuus. (hs 16.2.1996)

“Euroopan Unionissa uskotaan, että suomalaiset ovat muita parempia Venäjän asiantuntijoita. Uskomuksen arvellaan myös tasoittaneen Suomen tietä EU:hun” (Keijo. K. Kulha, hs 31.3.1996). Onhan meillä maantieteellinen ja historiallinen perinne. Kauppakamarin edustaja Brysselissä Pentti Mäkinen kirjoitti, että maantieteellisistä ja historiallisista syistä olisi luonnollista, että Suomella olisi aktiivinen rooli Venäjän ja Euroopan Unionin välisen yhteystyön tiivistämisessä. Suomen asiantuntemusta ja mielipiteitä olisi vaikea sivuuttaa. Samassa artikkelissa hän toteaa, että Euroopan Unionin ja Venäjän yhteistyösopimuksella on vahva poliittinen luonne. Taloudellisella kehityksellä pyritään myös edistämään "Venäjän demokratian kehityksen jatkumista" (hs 31.8.1994)

Kuka saa määritellä mitä demokratia esimerkiksi tässä yhteydessä tarkoittaa. Onko se Sutelaa vai Susiluotoa? Miksi Suomessa koulutetaan vain taloustieteilijöitä ja sosiologeja? Eikö täällä haluta, että muutkin kuin markkinavetoiset mammuttidemokratiat asetetaan oikean demokratian mitaksi?

Ministeri Tytti Isohookana-Asunmaan tervehdys Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin uusien toimitilojen vihkiäisiin 28.10.1994: ”Suomen EU-kansanäänestystä edeltäneessä keskustelussa viitattiin monissa yhteyksissä mahdollisuuteen Suomen itärajan muuttumisesta Euroopan unionin ja Venäjän väliseksi rajaksi. EU-parlamentin puhemies Klaus Hänsch toivoi Suomen liittymisen unioniin tuovan päättäviin elimiin Venäjää koskevaa asiantuntemusta. Kansanedustaja Grigori Javlinski luottaa myös suomalaisten Venäjän tuntemukseen. Hän uskoo suomalaisten voivan antaa EU:n päättäjille realistisemman kuvan Venäjän tämän hetken todellisuudesta kuin monien venäläisten poliitikkojen jotka luottavat käsityksiinsä Venäjästä enemmän länsimaisiin tiedotusvälineisiin kuin omiin silmiinsä. Suomessa ajatus sillanrakentajana kylmän sodan blokkien välillä on vaihtunut ajatukseen gatewaynä kansainvälisessä liiketoiminnassa... Vaikka ei suorastaan viittaisi satuun keisarin uusista vaatteista, voidaan todeta, ettei meillä ole laajoja käyttämättömiä henkisiä resservejä Suomi-Venäjä-IVY-EU rintamilla.”

Martti Valkonen moittii: "Clearing-ajan ja perestroikan liturgian jälkeen on vaikea myöntää, ettei Suomessa tiedetä paljon Venäjästä." (hs 27.4.1995 ) No miten tiedettäisiin, kun ei ole opettajia eikä asiantuntevia töiden tarkastajia, ei oikeutta valita itse tutkimusaiheita.

Jyväskylän yliopisto alkoi 1996 myydä Venäjän tuntemusta. Koulutuspäällikkö Kari Keurulaisen mukaan se oli suunnattu avoimille markkinoille. Uutta russologian opintokokonaisuutta markkinoitiin Back to Russia konferenssissa, joka keräsi huippualustajia Jyväskylään. (hs 21.4.1996)

Jaakko Ihamuotila ylisti 60-vuotis haastattelussaan bilateraalikauppaa: “Se vaikutti aina yhtä hyvältä, nousi hinta sitten tai laski. Jos laski, öljylasku halventui, jos nousi, Suomi maksoi kasvaneen öljylaskunsa lisäviennillä Neuvostoliittoon. Suomi oli ainut teollisuusmaa, jossa kansantulo kasvoi koko ajan. 1980 luvun öljykriisi ei johtanut taloudelliseen laskukauteen. (hs Jyri Raivio 15.11.1999) 

Suomessa Venäjän tutkimus ei ole kapeaa siksi, että täällä vallitsisi väärä asenne Venäjään, vaan siksi, että tutkimukseen on suhtauduttu kuin teologiaan, jolla on lupa avautua vain vihityille, poliittisesti soveliaalle tutkijapiirille. Onko silloin ihme jos suomalaista tutkimusta ei oteta maailmalla vakavasti? Erkki Pennanen ei näytä ymmärtävän, että länsimaiseen tutkimukseen kuuluu moniäänisyys. Niin suuresta kysymyksestä kuin Venäjän politiikasta tuskin on yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa. Maassa jossa Venäjä on läsnä niin voimakkaasti kuin Suomessa, tulisi päinvastoin olla paljon monipuolisempaa tutkimusta. Tutkimus ei ole diplomatian välinen. (Anssi Kullberg, hs 17.3.2001)

Kun kansanedustajilta kysyy Venäjästä, miksi vastaus on hiljaisuus?

Päivi Lakka, Ilta-Sanomat 8.5.2018
”Kansanedustajilta löytyy usein kanta asiaan kuin asiaan, mutta Venäjä saa suut suppuun. IS yritti parin viikon ajan tavoittaa kaikkia 200 kansanedustajaa vastaamaan muutamaan Venäjä-aiheiseen kysymykseen. Edustajia tavoiteltiin useaan otteeseen, sekä sähköpostitse että puhelimitse. Vain neljäsosa kertoi mielipiteensä. Osa ei perustellut kyselystä kieltäytymistä mitenkään, osa myönsi suoraan, ettei ole tarpeeksi perehtynyt aiheeseen. Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kivisen mukaan suomalaisten vähäinen kiinnostus ja ymmärrys nyky-Venäjästä näkyy myös eduskunnassa. Harvalla edustajalla on venäjänkielen taitoa tai kokemusta Venäjällä työskentelystä. ”EN JAKSA tällaiseen vastata kun kuitenkin kaikki käännellään ja väännellään miten sattuu.” Aleksanteri-instituutin professorin Veli-Pekka Tynkkysen mukaan Venäjä on suomalaisille edelleenkin tabu, josta vältetään puhumasta liian suoraan. Tynkkynen uskoo myös monen poliitikon välttelevän tietoisesti Venäjää koskevaan julkiseen keskusteluun osallistumista, sillä siihen on niin helppo sotkeutua. Moni IS:n kyselyyn vastanneista kiersikin kätevästi oman mielipiteensä aiheesta puhumalla vain yhteisestä EU-rintamasta ja dialogin tärkeydestä.” 

16. Kansainvälisen ympäristörahoituksen ehdot:

Maailmanpankki, EU:n Tacis rahasto, OECD

Itä-Euroopan kehityspankkia, Euroopan kehityspankki EBRD, International Monetary Fund

1972 Lontoon sopimuksessa, johon Neuvostoliitto liittyi 1976, määriteltiin mitä radioaktiivisia aineita saa upottaa mereen. 1983 päätettiin olla jatkamatta upottamista kaksi vuotta. Sopimusta pidennettiin vuoteen 1985. VNL hydrometeorologinen komitea sai antaa poikkeuslupia. Se kielsi myöntäneensä yhtään lupaa, mutta sopimus ei koskisi laivoja, jotka nauttivat immuniteetista eli sotalaivastoa. Säiliöt olivat ilmatiiviitä eivätkä uponneet, joten niihin porattiin reikiä.

1985 Genevessä huipputapaaminen: Neuvostoliitto pidensi sopimusta ympäristönsuojelusta saatujen kokemusten vaihdosta Yhdysvaltain kanssa, uudistettiin ympäristösopimus, jossa on 38 yhteishanketta, esim. pohjaveden saastumisen tutkiminen, myrkyllisten jätteiden käsittelytekniikan kehittäminen ja selvitys happamen sateen vaikutuksesta metsiin.

1993 toukokuussa  pidettiin Euroopan ympäristökonferenssi Sveitsissä, jossa annettiin poliittinen julistus, joka loi pohjan luotonannolle EY:ltä, Maailmanpankilta, Euroopan jälleenrakentamis- ja kehityspankilta, hyväksyttiin myös toimintasuunnitelma Keski- ja Itä-Euroopan ympäristönsuojelusta.

1990-luvulla maailmanpankki antoi 100 miljoonan dollarin lainan öljy- ja kaasuesiintymien haittojen ennaltaehkäisyyn Tjumenin alueella Länsi-Siperiassa ja 10.000 öljynporausaukon täyttämiseen sekä miljoonan dollarin lainan ympäristönsuojeluun, joka on käytettävä Baikaljärveen, luonnonsuojeluviranomaisten toimintaan sekä tietoyhteyksien ja tietojen parantamiseen (Isvestija 5.5.1993). Maailmanpankki pyrki omien sanojensa mukaan hidastamaan Venäjän öljyn tuotannon romahtamista. Energiasektorin lisäksi Maailmanpankki rahoitti Venäjän kuljetusjärjestelmien ja kaluston uudistamista sekä asuntorakentamista ja kiinteistökannan yksityistämistä (Kalle Koponen, hs 25.10.1995).

Maailmanpankin ensimmäinen laina, jonka tarkoitus oli uudistaa hiiliteollisuutta, kului kokonaan työläisten palkkoihin. (State of the World 1998 s. 155)

Läntistä arvosidonnaisuutta osoittaa Suomen Pankin yhteyteen perustettu ”siirtymätalouden tutkimuskeskus”. Siirtymä tarkoittaa sosialismista kohti markkinataloutta, ei esim. kohti omavaraisuutta, paikallisuutta, vaihtotaloutta. Venäjän dollarisaatio onnistuu. Eivät vain sovjetologit menettäneet tutkimuskohdettaan vaan kansainvälisen politiikan teoriat joutuivat perikatoon kylmän sodan loputtua. Mitä on tullut tilalle? Talous, talous, talous

Eu:n Tacisrahasto (Technical  Assistance to the Commonwealth of  Independent  States and Georgia) perustettiin myöntämään lainoja IVY-maissa ja Mongoliassa 1991 yksityisomaisuuteen perustuvan markkinatalouden tukemiseen sekä kannustamaan Neuvostoliiton talousuudistuksia ja teknisen avun hankkeita Leningradin alueella. "Pietarissa on toteutettu tai työn alla yli sata projektia. Tacis-toimistoa Pietarissa johtava Olivier Allais sanoo, että toimiston tarkoitus on nopeuttaa Venäjän siirtymistä markkinatalouteen. Eniten eurorahaa on käytetty Pietarin sataman nykyaikaistamiseen, yli 10 miljoonaa ecua. Muita kohteita on yksityistämiseen, konversioon, energiankäyttöön sekä yleensä henkilön kouluttamiseen liittyvät hankkeet. Demokratisoitumisprosessin turvaaminen, ihmisoikeudet ja vähemmistöjen asema ovat keskeisiä asioita." (Kuntalehti 22/1995).

Vuosituhannen vaihteessa ympäristöhankkeiden painoarvo EU:n Tacis-ohjelman kautta väheni. Vielä syksyllä 1996 Tacis-ohjelman suomalainen johtaja Timo Summa uskoi, että enemmän rahoja ohjautuisi ympäristö- ja työterveyteen, kun aikaisemmin rahoitettiin teollisuuden, talouden hallinnon projekteja (hs 13.8.1996). Pentti Tiusanen eduskunnan ympäristövaliokunnasta kertoi kesäkuussa 2000, että Tacis rahoitus on vähentynyt. Erityisesti vedenpuhdistamisen ongelmat ovat huolestuttavia. Vesi kuuluu Tacis ohjelmassa samaan pakettiin ydinturvallisuushankkeiden kanssa. Hänen mukaansa Unionin pohjoisten lähialueiden suojelussa painotetaan liikaa Luoteis-Venäjän rikkaiden luonnonvarojen hyödyntämistä.

Tacis hankkeiden ongelma tulee esille Smolenskin ydinreaktorin tutkimusrahoituksessa. Tarkoituksena oli tutkia jäähdytysvesiputkien turvallisuutta. Venäläiset valitsivat uusimman vuonna 1990 valmistuneen ydinreaktorin, “venäläisillä on tietysti täysi oikeus päättää miten heitä autetaan", projektin alihankkijana toimivan englantilaisen yrityksen johtaja John Wintle toteaa. Toiseksi hanke keskittyy vain riskien kartoittamiseen, venäläiset tekevät parannukset itse. Niin länsimaisten yritysten ei tarvitse sitoutua vastuuseen grafiittihidasteisten reaktoreiden turvallisuudesta.

VTT:n hankkeena aloitettiin 1996 tiukkaan kansainväliseen syyniin joutunut Smolenskin ydinvoimalan vuonna 1990 avattu kolmas reaktori, ainut joka rakenneettiin Tshernobylin onnetomuuden jälkeen. Smolenskin ydinreaktorit ovat myös grafiittihidasteisia laiteita, joiden onnettomuusriskit ovat suuremmat kuin muiden reaktorien. Entisen Neuvostoliiton alueella toimii 15 rafiittihidasteista ydinreaktoria, joista vanhimmat on rakennettu 1970. EU olisi halunnut aloittaa turvallisuustarkastukset vanhimmista, mutta Neuvostoliitto valitsi Smolenski III:n. Reaktorissa on satoja metrejä paksuja halkaisijaltaan 80 sentisiä putkia, joiden tulisi täyttää niin sanottu vuoto ennen murtumista -ehto, jotta henkilökunta saa enemmän aikaa vian korjaamiseen. Hanke rajoittuu vain putkien tutkimiseen, riskien kartoittamiseen ja suositusten antamiseen. Parannukset jäävät venäläisten harteille. (hs 24.6.1996)

Saksa on antanut eniten lainaa, vuonna 1993 mm. ydinvoimaloiden seurantaprojektiin.

Maksuvaikeuksien ketjuuntuminen halvaannuttaa tuotantokoneiston. Teollisuuslaitoksilla ei ole varaa maksaa veroja, joten julkisyhteisöt eivät voi maksaa ostamastaan energiasta. Kun voimala ei saa maksua myymästään sähköstä, se ei voi maksaa palkkoja ja se jättää edelleen veronsa maksamatta.

Itä-Euroopan kehityspankkia uusittiin 1994. Pankki on jakanut teknistä apua, jolla kehitetään yrityslainsäädäntöä ja pankkikoulutusinstituuttia Moskovaan. Suurin osa jäsenmaiden avustuksista on sidottu toimituksiin sijoittajavaltiosta. Kehityspankin omistaa 57 valtiota sekä Euroopan investointipankki ja Euroopan unioni. Keski- ja Itä-Euroopn valtioita toiminnan kohteena on 25. Peruspääoma oli 60 miljardia Suomen markkaa. Varsinkin Venäjän projekteja on jouduttu toteuttamaan lainsäädännöllisessä tyhjiössä, koska kirjanpito ja kiinnityslainsäädäntö vielä puuttuu. (hs 18.4.1994) Suomi myönsi teknisen avun rahastolle 8,5 miljoonaa markkaa jolla palkattiin suomalaisia konsulttiyrityksiä kehitystehtäviin.

Euroopan kehityspankki EBRD perustettiin 1991 Itä-Euroopan entisten sosialistimaiden rahoitukseen ja siirtymiseen markkinatalouteen. Se ehdotti 2001 erityisen pohjoisen ulottuvuuden ympäristörahaston perustamista rahoittamaan ympäristöinvestointeja Venäjällä. Rahastossa olisi mukana Pohjoismaiden investointipankki ja valtiot. Pankilla on 62 osakkeenomistajaa, 120 miljardia, josta 60 prosenttia on veronmaksajien rahaa EU:sta. Se toimii 27 maassa, puolet varoista tarkoitettu Venäjälle. Pankin on tarkoitus lopettaa toimintansa kun yksityinen rahoitussektori pystyy hoitamaan sen tehtävät. Lainaa annettiin 4,2 miljardia. Gazprom pyysi 250 miljoonaa dollaria. Lainan ehtoihin kuuluu, että luotonsaaja toimii kaupallisten periaatteiden mukaan. Sitä Gazbrom ei tee. Iso osa yhtiön kaasuvaroista on siirretty Itera-nimiselle, Floridaan rekisteröidylle yhtiölle, jonka omistus on epäselvä. (hs 17.2.2001)

International Monetary Fund aloitti massiivisen rahoituksen Venäjälle vuonna 1992 nimellä Järjestelmän muutosrahasto laina. Venäjän oli luvattava alentaa inflaatio 1,2 prosenttia kuukaudessa, vähentää ulkomaista rahoitusta valtion budjetin rahoittamiseksi ja lopettaa verot maastavientituotteilta. Näin painosettiin venäläisiä lopettamaan raakaöljyn ilmainen tuonti omille jalostuslaitoksille maksuna putkiston käytöstä suhteessa vientiin. Tämän muutoksen seurauksena energian maastavienti  lisääntyi huomattavasti. (State of the World 1998 s. 150)

Venäjä hyväksyttiin 1992 IMF:n jäseneksi ja se myönsi Venäjälle 1,04 miljardin dollarin lainan Boris Jeltsinin talouspolitiikan tukemiseen, koska sen kannatus oli heikentynyt voimakkaasti. Koko laina oli 24 miljardia dollaria. "Länsimaiden tavoitteena on auttaa Venäjää markkinatalouteen siirtymisessä ja tekemään maasta houkuttelevamman ulkomaisille sijoittajille. IMF vaatii inflaation pudottamista sekä vaihtotaseen alijäämän piennetämistä, valtion omistuksen yksityistämiseen sekä vapauttamaan hinnat ja palkat." (Reuter, hs 7.8.1992)

IMF maksoi ensimmäisen puolikkaan lainasta mutta toinen hyllytettiin Venäjän epäonnistuttua hillitsemään julkisia menoja. The Financial Times -lehden mukaan rikkaiden teollisuusmaiden ryhmä painosti IMF:ää rahahanan avaamiseen ettei Venäjä romahda täysin. Moskovalle luotto merkitsi uskottavuuttuuden saamista hallitukselle ja toi mainetta IMF:lle yhtenä johtavista markkinatalousuudistajista Venäjällä. Venäjällä inflaatio putosi yhdeksään prosenttiin, tuotanto ja teollisuus vähenivät, budjettivaje oli kymmenen prosenttia. Pavel Gratshov varoitti, että sotilaat alkava nähdä nälkää. (22.3.1994)

Kun Venäjä haki 1994 kolmen miljardin dollarin lainaa IMF:ltä, varapääministeri Shokin kertoi, että Venäjän hallitus vapauttaa ulkomaiset investoinnit 23 prosentin arvonlisäverosta. (hs 18.4.1994)

Gennadi Gerasimov ehdotti Franklin D. Rooseveltin New Deal ohjelmaa, jonka avulla Yhdysvallat pääsi 1930-luvun lamasta. Hänelle vastattiin, että se edellyttäisi paluuta kohti suurempaa yhteiskunnan ohjausta ja raa'an kapitalismin hyllyttämistä.

Venäjän ja yksityisten pankkien muodostaman Lontoon klubin mukaan Venäjän lainojen maksuaikaa tulee pidentää ainakin 25 vuodeksi. Venäjän velka yksityisille pankeille oli 26 miljardia dollaria. Venäjän valtiovarainministeriön arvion mukaan Venäjän koko velka olisi 120 miljardia dollaria. Suurimmat yksittäiset velkojat ovat Saksa ja Italia. (hs 26.9.1995)

EU rahoitti pienten ja keskisuurten yritysten energian säästämistä Venäjällä, Moskovan energiakeskus välitti tätä avustusta. Yksityiset yhtiöt maksoivat noin 10 prosentin koron, myös joillekin valtion yhtiöille voitiin myöntää lainoja. Useat EU maat rahoittavat myös demonstraatioprojekteja, kuten moskovalaista olutpanimoa Trekhgornya. Projektin aikana tuli selväksi, että suurin osa tuhlauksesta johtuu huonosta liikkeenjohdosta ja saamattomuudesta, ei käytössä olevasta tekniikasta. Jotta lämmön ja veden hukkaa voitaisiin vähentää, täytyy lisätä huolellisuutta ja järjestystä, ei teknisiä välineitä. Hyvin pienillä toimenpiteillä voitaisiin vähentää maakaasun käyttöä 55 prosenttia, vedenkäyttöä 42 prosenttia, ja sähköä 7 prosenttia. Raportissa todetaan, että venäläiset vaativat tarkkoja laskelmia ennen kuin he uskovat säästötoimenpiteisiin. (State of the World 1998 s. 161)

Vuonna 1998 Venäjän polttoaineministeriön tekemässä Venäjän energiastrategiassa ei painotettu ympäristöasioita. Energiapolitiikkaa käsiteltiin teknologiapolitiikkana. Raportissa todettiin, että saasteiden vähentämiseen vaikuttaa eniten energian säästö, ei intensiivisempi energian käyttö. Valtio alkoi avustaa puhtaamman hiilen ja vetyenergian kehittämisessä.

Pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuuden rahoitukseen on hyväksytty 26 ympäristöhanketta Venäjällä. Näihin hankkeisiin EU:n Venäjän vastaiset pakotteet eivät sinänsä vaikuta.

Vuonna 1997 Suomen lähialueyhteistyö koki dramaattisen muutoksen. Enää ei tuettu pieniä paikallisia hankkeita, vaan tukea saivat isot projektit, joissa olivat mukana myös kansainväliset rahoituslaitokset. Yhä enemmän myönnetyistä varoista kului hallintoon ja tarkkailuun. Yritysten epäonnistuminen johtui paljolti lakipykälistä ja toimilupien monimutkaisuudesta.

Baltic Sea Action Groupin yhteistyöprojektit Venäjän kanssa ovat hidastuneet taloustilanteen ja pakotteiden vuoksi. (Vihreä lanka Annakaisa Suni 22.1.2015) 

Krimin miehityksen ja EU:n pakotepäästöjen jälkeen Pojoismaiden ympäristöyhteistyötä Venäjän kanssa on rajoitettu. Pohjoismaiden investointipankki ei rahoita uusia ympäristöhankkeita Venäjällä. Pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuusrahasto NDEP ei voi rahoittaa uusia ympäristöhankkeita ilman kansainvälisten rahoituslaitosten panosta. (Mikael Sjövall, hs 28.7.2018)

OECD ja ympäristöasioiden rahoitus

OECD:llä oli keskus ylimenokausitalouksien yhteistyön hoitoon. Se järjesti marraskuussa 1996 seminaarin yhdessä Venäjän Kansainvälisen teknologianeuvonnan ja Venäjän kaupunkiliiton kanssa ympäristöasioiden rahoituksesta. Seminaarissa pohdittiin asioita alueelliselta ja paikalliselta tasolta, koska “niillä tasoilla johdetaan ympäristömääräysten täyttämistä” (Environmental Financing 1998, s. 3). Seminaarissa painotettiin tehokasta kulutusta (spending), jossa etusijalla olisi paikallistason nimeämien alueiden ja valtion eri tasojen koordinointi. Koska varoja on vähän, tulisi keskittyä energian tehokkaampaan käyttöön: selvä tärkeysjärjestys, parempi yhteistyö eri tasojen välillä, ympäristörahaston suurten investointien tarkka miettiminen. Suurimpien kaupunkien ja alueiden yhteistyötä tulisi lisätä rahaston varojen yksityiskohtaiseksi ohjaamiseksi.

OECD suositteli, että Venäjällä otettaisiin paremmin huomioon maksu/hyötysuhde eli että talous ja ympäristö kulkevat käsi kädessä (Environmental Financing 1998, s. 77). Saastuttaja maksaa -periaatetta tulisi tehostaa. Valtio korvaa ympäristöön tehdyt investoinnit myöntämällä palkintoja, jotka kattavat ympäristöinvestoinnit. OECD piti tätä valitettavana tapana parantaa yritysten ympäristöystävällisyyttä (s. 10). "Mutta jos avustuksia käytetään todellisiin ympäristöystävällisiin investointeihin, ei tämä mekanismi toimi vastoin Saastuttaja maksaa periaatteita.” ( s. 19) Esimerkiksi Vodakanalsin tulisi järjestää maksut niin, että hinnat vastaavat veden tuotantohintoja ja jätevesienpuhdistusta. Järjestelmä on kuitenkin niin uusi Venäjällä, että olisi otettava huomioon perheiden tulotaso.

Seminaarin lopputuloksessa todettiin, että Venäjältä puuttuvat varat ympäristöinvestointeihin. Ulkomaiset investoinnit voivat kattaa vain kymmenen prosenttia. Ympäristöinstituutioiden ja rahastojen osuutta on lisättävä, samoin yritysten palkitsemista ympäristöasioiden parantamisesta.
Ympäristöinvestoinnit osoittautuivat huomattavasti alhaisemmiksi kuin virallisissa tilastoissa. Vuonna 1990-95 ympäristöinvestoinnit alittivat yli puolella ne investoinnit, joita oli bkt alhaisimmillaan suunniteltu (Environmental Financing 1998 s. 17).

Ympäristörahaston rahoitettavaksi jää 80 prosenttia. Venäjän systeemin mukaisesti 80 prosenttia sen varoista tulee päästömaksuista. Jokaisen tehtaan maksamista ympäristöveroista 10  prosenttia ohjataan keskushallinnolle ja 90 prosenttia ympäristörahastoon. Ympäristörahastosta ohjataan 10 prosenttia liittohallitukselle, 30 prosenttia alueelliselle rahastolle ja loput 60 prosenttia paikalliselle rahastolle. Alueet voivat sijoittaa rahan itse, etupäässä raha kuluu teollisuuslaitosten ympäristöhankkeiden neuvontaan. Vaikka liittovaltion hallinnon tulisi saada kymmenen prosenttia ympäristöveroista, vuonna 1992 se sai vain kaksi prosenttia, mutta vuonna 1995 25 prosenttia. 65 prosenttia ympäristörahaston tuloista saadaan kerättyä vaikeuksitta. Muita haittaa Venäjän yleinen maksukyvyttömyys. Venäjän ympäristötilastoissa kerrotaan tarkkaan, kuinka paljon yritykset investoivat, mutta ei sitä, kuinka paljon rahoitetaan ympäristörahastosta, saastelainana järjestelmästä tai yrityksen omista varoista (s. 24). Ennen vuotta 1991 useita tehdaslaitoksia suljettiin ympäristösaasteiden vuoksi, mutta ei enää sen jälkeen. Saastuttavat tehtaat ovat saaneet huomautuksen, mutta ovat tuskin siitä välittäneet (s. 2. 25).

Ennen vuotta 1992 ei ollut juuri eroa valtion ja yritysten ympäristöinvestoinnin rahoituksessa. Yritysten ympäristöinvestoinnit luokiteltiin kohtaan Valtion investoinnit ympäristön suojeluun ja luonnonvarojen säästämiseksi, mutta vuoden 1992 jälkeen valtio ei enää rajoittanut ympäristöinvestointeja.
 
Venäjän ilmastosaasteiden vähentämiseksi on tehty neljä kertaa enemmän sijoituksia kuin ennen vuotta 1991, OECD toteaa kuitenkin, että sijoitukset tehtiin niihin kohteisiin jotka ovat halvimpia.

 1995 tilastojen mukaan ympäristörahaston suurimmat vaikeudet olivat: rahoitettavien ympäristöprojektien yksityiskohtien täsmentäminen, tarkkojen lainapaperien muotoileminen, maksujen takaisinmaksu, kaavakkeiden puutteellisuus, maksujen ja palautusten huono raportointi, vaikeus erottaa vat projektin kustannuksista ja keskeneräinen tavoitteiden asettelu. Kansainvälinen standardisointi puuttuu. Syynä oli, että laboratoriokokeet voivat käsitellä vain pieniä saastemääriä eikä ympäristöpäästöjä osata vielä raportoida, ei osata erotella ympäristömäärärahoja. (s. 51) OECD:n tutkimuksessa suositellaan, että yritysten tulisi saada lainaa ja avustusta tarkoin määriteltyihin projekteihin.

Aineistoa, asiantuntijoita

Agriculture and the Environment in the Transition to a Market Economy, OECD, Paris 1994
Anitskii, O.N. Oleg Nikolaevich, Russian Environmentalism: leading figures, facts, opinions, Moscow, Publ. House 1993         (perusteos)
Amazonian and Siberia: legal aspects of the preservation of the environment and development in the last open spaces, ed.         Michael Bothe etc, Graham et Trotman Nijhoff 1993
Communist and Post-Communist Studies, Los Angeles
Controlling Pollution ion Transition Economies, Randall Bluffstoune ed Edward Elgar, Cheltenham, UK 1998
Dahlmann Dittmar, Naturzerstörung und Naturbewahrung, Nur Bären und Wölfe 2011
Demokratizatsija, The Journal of Post-Soviet Democratization, Helduf Publ., The American Univ. and Moscow State Univ.
Deutsche Institut für Wirtschaftforschung: Ympäristöraportti Neuvostoliitosta 1988
During Michael Hrsg, Nur Bären und Wölfe, Natur und Umwelt im Östlichen Europa, Osteuropa-Studien, Universität Kiel     2011
Environmental Financing in the Russian Federation, OECD Proceedings, Centre for Co-operation with Non- Members,         1998
Environmental Policy Review. The Commonwealth of Independent States and Eastern Europe, Jerusalem, Hebrew Univ.         ISSIV 0792-0032
Environmental Resources and Constrains, ed. Philip R.Pryde, Westview Press 1995
Environmental Security and Quality after Communism ed. Joan DeBardeleben Westview Press 1995
Feshbach Murray and Alfred Friedly Jr: Ecocide in the USSR. Health and Nature under Siege. New York, Basic Books         1992
Feshbach Murray: Ecological disaster: cleaning up the hidden legacy of the Soviet regime, New York Twentieth Century         Fund Press 1995
Finnish Energy Conservation Group, Energy Conservation Study of Nine Industrial and Energy Utility Plants in the Russian Fedetarion, Final Summary Report, Ministry on Trade and Industry, Finland Studies and Reports 87/1995
Gerner Kristian: Miljöproblemer of miljödebat i Sovejetunion, Sovjetiunionen: Indre og ydre problemer i 1980'erne,                 Slavisk  Institut Odense Universitet, Trykkeri 1982
Hedlund Stefan terveystutkija. tutkijaprofessori 
Hünermann Georg: Umweltprobleme und Umweltpolitik in der Sowjetunion, Forschungstelle für Umweltpolitik der FU,         rep.   87-1
Jablokov Alksei,  meribiologi, Venäjän huomattavin ympäristönsuojelija, Gorbatsovin luonnonsuojeluasian lainsäädännön j        johtaja, Boris Jeltsinin ympäristöpolitiikan ja kansanterveysasioiden neuvonantaja KaitalaVeijo, Acid Rain and International Environmental Aid. A Case Study of Transboundary Airpollution Between Finland, Russia and Estonia, ETLA     Elinkeinoelämän tutkimuslaitos, Discussion Papers No 400, 23.3.1992, s. 1)
Luoteis-Venäjän ilmansaasteet ja terveys. Kirjallisuusselvitys ilmansaasteiden terveysvaikutuksista Pohjois-Lapissa, Meri Kouluvalo, Helena Mussalo-Rauhamaa, Leena Soininen, Sosiaali- ja terveysministeriö, Lapin lääninhallitus, Hki 1997
Lutshko Marina: Venäjän ympäristönsuojelun ongelmat: Vaivaako Venäjää 'ekologinen stressi'? Ulkopolitiikka 3-4/1993
Mnatsakaniean Robin: Environmental Legacy of the Former Soviet Republics, Edinburgh 1992 (luotettavaa statistiikkaa,     Glasgow yliopistossa eniten luettu)
Müller Friedemann /Ott Susanne  (eds.)_ Bridging Divides - Transformation in Eastern Europe: Connecting Energy and         Environment, Nomos Verlagsgesellschaft, Baden-Baden 1998
Murray Feshbach and Alfred Friedly Jr: Ecocide in the USSR. Health and Nature under Siege. New York, Basic Books         1992
Nurpeisev Abdizhamil, kirjailija, romaaneissa ympäristö esillä
OECD taloudellinen vuosikatsaus, Energy Policies of the Russian Federation, 1995 Survey, International Energy Agency,         OECD/IEA 1995
Popova Tatjana, naisten ekologisen järjestön Ekofamin puheenjohtaja 1994
Powell David, Wheaton College: Russian Health care
Pryde Philip: Environmental Management in the Soviet Union, Cambridge Soviet Paperback 1991 (paljon historiaa)
Ruokanen Leena: Murmanskin alueen jätteet, Lapin lääninhallituksen julkaisusarja 1994:7 State of the World 1998
Stewart John Massey: The Soviet Environment: problems, policies and politics, Cambridge Univ. Press 1992 (Papers given in Harrogate Fourth World Congress of Soviet and East European Studies)
Tolstaja,Tatjana  kirjailija, asunut myös USA:ssa
Tynkkynen Veli-Pekka, Aluesuunnittelu ja kestävä kehitys Luoteis-Venäjällä, Ympäristösuunnittelun mahdollisuus paikallisissa hallintatavoissa, Suunnittelumaantieteen väitöskirja, Maantieteen laitos
Helsingin yliopisto 2016  http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/mat/maant/vk/tynkkynen/aluesuun.pdf
Ukraintseva Valentina, Vegetation cover and environment of the "mammoth epoch" in Siberia, ed. by Larry Agenbroad etc,     Hot Springs S.D. 1993
Valkonen Martti,  kirja-arvostelu hs 27.4.1995 Ecocide, "Eurosuomalaisen pikakurssi Venäjän asioihin"
Valkonen Tapani, terveystutkija tutkijaprofessori 
Venäjän tiedeakatemian saastetutkimuslaitos INEP
Weiner Douglas: Models of Nature. Ecology, Conservation and Cultural Revolution in Soviet Russia, Indiana Univ. Press         1988 (näkökulma: luontoa muokkaavat insinöörit)
A Worldwatch Institute Report on Progress Toward a Sustainable Society, W.W.Norton&Company 1998

__________

Näin ennen

Viro

Riianlahti
Armeijan lentotukikohdasta valui joulukuussa 1989 Pärnujokeen 150 tonnia lentopetrolia. Sitä nousi ylös pelloille ja kaupungin kanaviin. Vesilinnut kuolivat, samoin pientalojen kanat. Kaupunkilaiset keräsivät ämpärillä talven polttoainevaraston joesta. Loppuöljy sytytettiin palamaan.

Virossa uimakelpoisen veden kolibakteriraja on 1000 kolia litraa kohden. Pärnunlahdella on pienimmillään mitattu 5000 kolibakteeria (1990). Vain yksi 108 puhdistuslaitoksesta pystyy suodattamaan fosforin

Maardu Estonfosforit -yhtiö
Louhinta ja fosforiitin käsittely fosfaattilannoitteen tekemiseen aloitettiin 1960-luvun alussa Tallinnan itäpuolella, ja loppui 1993? Vaikka kaivannot peitetään ja puita kasvaa päällä, on maa kuumaa. Maa alkaa heti savuta jos sitä vielä kaivetaan. Mustaliuskekerros reagoi veden ja ilman kanssa ja voi syttyä itse palamaan. Alueella maa vajosi, kaivoista loppui vesi ja eläimet sairastivat. Alueella on myös kemiallinen tehdas. Vuonna 1987 laitoksessa työskenteli 540 työntekijää.


Liettuassa Ignalina ydinvoimala

oli aikoinaan maailman suuritehoisin, toiminnassa 1983–2009.
Yhdysvaltojen energiaministeriön raportin mukaan vaarallisin voimala valmistui 1983. Siitä puuttuu nopeita vaaratilanteita estävä reaktorirakenne, rahoitus ja valvonta. Liettua oli siitä niin riippuvainen, että paineet käynnissä pitämiseen olivat kovat. Kaksi Tshernobyl tyyppistä reaktoria saatiin valmiiksi, kolmannen rakentaminen pysäytettiin mielenosoitusten vuoksi 1988. Liettuassa kerättiin nimiä ja muodostettiin ketju voimalan ympäri. Vuosina 1987-89 tapahtui 82 onnettomuutta. Reaktorityyppi RBMK-1500 oli 1 500 megawatin sähkötehollaan aikoinaan maailman suuritehoisin. Ignalinan sulkeminen oli yksi Liettuan EU-jäsenyyden ehdoista.