Yliopisto  ja tutkijan vapaus valita  

sitaatteja/ajatuksia yliopiston nykytilasta

Päivitetty 14.2.2016

"Mitä ja keitä yliopistot palvelevat? Valtiovaltaa, tuloksia, tehokkuutta ja työelämää? Vai edistääkö ylin opetus vapaata ajattelua, perussivistystä ja perustutkimusta?"  (Charles Percy Snow) Brittikirjailija Charles Percy Snow erotteli nämä kaksi leiriä kirjaklassikossaan Kaksi kulttuuria (1959).

Keskiajalla luostarikoulujen rinnalle alettiin perustaa opettajien ja oppilaiden kohtaamista varten akatemioita. Niistä kehkeytyi korkeimman sivistyksen kehtoja, yliopistoja.

Jos yliopistot eivät tuota enää relevanttia tietoa ihmisen evoluution kannalta, niin mistä tietoa aletaan etsiä?

Sivistysyliopiston ihanne syntyi 1800-luvulla, isä oli saksalainen Wilhelm von Humboldt ja Suomessa sen asiaa ajoi etenkin J.V. Snellman. Sivistysyliopiston perustehtävä on kannustaa opiskelijoita ja tutkijoita arvostelemaan selviöitä ja ajattelemaan itsenäisesti. Sivistys on yksilön kasvamista vapaaksi ja vastuulliseksi kansalaiseksi. Nykyään sivistysyliopisto on saanut haastajakseen yritysyliopiston. Sen tehtävä on edistää teknistä taloudellista kasvua. Voidaanko nämä kaksi yliopistoa yhdistää? Kyllä voidaan.” (Ilkka Niiniluoto: Dynaaminen sivistysyliopisto, Pekka Wahlstedt hs 30.7.2011)

 

1. Vain harvat päättävät viroista ja rahoista                

”Kun samat henkilöt hallitsevat yliopistovirkoja, apurahasäätiöiden salaisia paneeleja sekä hyvä veli- ja siskoverkostoja, yhdenmukaisuudesta tulee pätevyysvaatimus... niiden asiantuntijoiden nimiä, joita säätiöt kuulevat rahoituksesta päättäessään, ei julkisteta, eivätkä näiden lausunnotkaan ole julkisia."

"Suomessa vertaisarvioinnin asema on vahva sekä yliopisto- että yritysmaailmassa. Suomalaiset tiedemiespaneelit ovat arvioineet lehtiä lähinnä niiden vaikuttavuuden perusteella. Erityisen vaikuttavina pidettävissä julkaisuissa joukko samanmielisiä arvioijia vie tieteenalansa vakiintuneita näkemyksiä eteenpäin hyväksymällä artikkeleita. Valtavirrasta poikkeaville uusille ajatuksille joudutaan hakemaan sijaa marginaalisista julkaisuista, joita arviointijärjestelmä ei arvosta. Julkaisufoorumien arvioinnilla on yliopistojen rahanjaossa suuri merkitys. Ongelma on, miten turvataan hullujen visioiden rahoitus ja esiin pääseminen. Suomen menestyksen kannalta elintärkeitä radikaaleja innovaatioita syntyy vain, jos samanmielisyyden perinne murretaan." (Vesa Harmaakorpi, Pekka Aula, hs 13.12.2011)

Jatkuvien hakemusten sorvaamsisesta on viime vuosina tullut yhä mielettömämpi ruljanssi. Maunu Häyrynen pitää ulkopuolisten asiantuntijoiden harjoittamaa vertaisarviointia ongelmallisena ja katsoo sen johtavan siihen, että paljon omilla alueillaan julkaisseet konkarit korjaavat potin kotiin ja nuoret tai uusia aiheita esiin nostavat tutkijat jäävät nuolemaan näppejään. Akatemian huippuyksikköstatuksen näyttävät saavan yhä uudestaan samat tutkijaryhmät. Venäjän politiikkaa koskevat hakemukseni joutuivat Akatemiassa usempana vuotena analyyttista filosofiaa edustavien “asiantuntijoiden” arvioitaviksi.” (Vesa Oittinen hs 8.1.2007)

”Korkeimman opetuksen ja tutkimuksen asema on perustunut Euroopassa etuoikeuteen varustaa valtion hyväksymisleimalla tietyt kirjat, luennot, tutkinnot ja tutkijat – kuin laadun ja totuuden takeena. Voi kysyä, onko hierarkkinen opiskelija – maisteri – tohtori - dosentti – professori -malli tarpeen itse tutkimuksen kannalta, vai liittyykö se enemmänkin rahanjakoon ja vallankäyttöön.” (Antti Hautamäki hs 20.12.1996)

”Yhteiskuntatieteilijöiden suosimat perinteiset apurahan hakukohteet olivat ja ovat edelleen Suomen Kulttuurirahasto ja sen eri rahastot... Ensin oli tietenkin katsottava, että assistentteina olisi mieluusti sellaisia henkilöitä, jotka tavoittelivat tohtorin tutkintoa. Kun jakajina toimi rehtoriston, hallintojohtajan ja säätiön asiamiehen muodostama pieni ryhmä, jako tapahtui lähinnä laitosten preferoinnin pohjalta. Ohjaajan kannalta suurempi työ oli perinteisen säätiörahoituksen "hoitaminen"...  Lausuntojen kirjoittaminen kaikista hakijoista vei oman aikansa ja merkitsi aina myös prefenssilistan laatimista... Jos halusi asioihin vaikuttaa, pelkkä lausunnon kirjoittaminen, kuten valtaosa ohjaajista tekee, ei tietenkään riitä. Ohjaajan lausunto toki merkitsee, jos se on vakuuttavasti ja todella korkealla profiililla kirjoitettu... Säätiöiden osalta ohjaajan pitäisi tietää, kuka on säätiössä se tiedealakohtainen henkilö, joka tekee säätiön hallitukselle esityksen jaettavista apurahoista. Säätiöt vaalivat näitä tietoja mustasukkaisesti, mutta Suomen pienissä piireissä tiedot kyllä usein kulkeutuvat niitä tarvitseville. Joskus kyseiset avainhenkilöt ovat sillä tavoin avoimia, että ottavat suoraan yhteyttä ohjaajaan. Esimerkiksi vanha Eino Jutikkala soitti minulle Tampereen yliopistolle useana vuotena ja tiedusteli, kenelle mielestäni valtio-opista pitäisi antaa Aaltosen tai SKR:n apuraha tänä vuonna... Koskaan hän ei tietenkään luvannut mitään, mutta pari nimeä hän yleensä kirjoitti ylös ja usein juuri kyseiset henkilöt myös saivat vuoden apurahan.” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010)

”Valtaosa 90-luvun väittelijöistäni oli oman laitoksen kasvatteja, jo perustutkinnosta tuttuja omia oppilaita. Näitä seuraa ihan eri silmällä kuin laitoksen ulkopuolisia väittelijöitä, joiden kanssa yhteistyösuhde jää usein lyhyeksi... oikeastaan enin työ omien oppilaiden kanssa on siitä huolehtiminen, mistä taas seuraavaksi vuodeksi tai edes puoleksi löydetään työhön rahoitus tai jokin pätkätyö, jonka ohessa yritetään edetä työssä... Erilaisia lausuntoja ja neuvotteluja tulee todella runsaasti.” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010, siv 266)

Tampereella Rehtori Marko Nenonen kirjoitti, millä perusteilla tutkimusrahaa ja virkoja todellisuudessa jaetaan: "Vuosikausien yliopistotyöni perusteella voin sanoa, että useilla aloilla vain muutamat ihmiset päättävät kaikesta siitä, mitä yliopistossa tutkitaan ja miten sitä arvioidaan. Joutuminen epäsuosioon lopettaa pätkätöidenkin ketjun.  Epätavallisuus katsotaan riskiksi eikä mahdollisuudeksi, ja se voi päättää työsuhteen. Harvat voivat tarttua haastaviin ja merkityksellisiin tutkimustehtäviin... yliopistot ovat vanhanaikaisia ja hierarkkisia laitoksia. Kun samat henkilöt hallitsevat yliopistovirkoja, apurahasäätiöiden salaisia paneeleja sekä hyvä veli- ja siskoverkostoja, yhdenmukaisuudesta tulee pätevyysvaatimus... niiden asiantuntijoiden nimiä, joita säätiöt kuulevat rahoituksesta päättäessään, ei julkisteta, eivätkä näiden lausunnotkaan ole julkisia." Ja Nenonen ehdottaa: "Meidän pitäisikin rahoittaa ja tukea ihmisiä, joissa on särmää. Jos valitsemme vain yhdenmielistä porukkaa, emme koskaan luo Suomeen uutta Nokiaa." (hs 30.8.2010)


2. Yliopistojen rintamalinjojen taistelu                     

YTT Leena Koski osoitti väitöskirjassaan vuonna 1993, että selkään puukottaminen ja vyön alle lyöminen omien etujen turvaamiseksi on ollut tavanomaista koko yliopistolaitoksen historian ajan. Otteet ovat viime aikoina koventuneet. Esimerkiksi kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen koulukunnan kiistat ovat muuttuneet kiivaammiksi. Yliopistojen sisäiset sodat hautautuvat hallintoelinten päätöksiin, jotka koskevat esimerkiksi virantäyttöjä, opinnäytteiden arvostelua ja resurssien suuntaamista tiedekunnissa ja laitoksissa. (Vesa Puronen hs 11.7.1995)

"Tiedeyhteisön jäsenet ja tiedetoimittajat kiillottavat kilvan kilpiään julistamalla, että tieteellinen tutkimus vaikkapa ilmastonmuutoksesta perustuu aineistoon ja tosiasioihin ja että "tiede korjaa itse itseään"... Tutkimustulosten tulkinta perustuu vääjäämättä aineiston lisäksi tutkijan ja laajemman tiedeyhteisön maailmankatsomukseen. Itse asiassa aineistokin on maailmankatsomuksen värjäämä: valinnat siitä millaisia mittauksia tehdään, missä ja miten, eivät koskaan ole objektiivisia... Käytännön arviointikriteeri on aina tulosten mielenkiintoisuus ja se, ovatko tutkijan argumentit yhdenmukaisia vertaisarvioiden maailmankuvan kanssa. Tätä maailmankuvaa kyseenalaistavat tutkimukset osataan vaientaa tiedeyhteisössä häkellyttävän tehokkaasti... Saadakseen julkaisuja tutkijan on edustettava vertaisarvioitujen tieteellisten aikakauslehtien toimituspoliittisia linjauksia."  (Professori Mikko Ketokivi hs 18.12.2009)

Riitta Nelimarkka, hs 21.2.2001: Olen joka tapauksessa omalla osaltani onnistunut herättämään keskustelua kahdessa ajankohtaisessa kysymyksessä… Miten alkeellinen ja vaappuva onkaan opiskelijan ja väittelijän oikeusturva riittävän tulehtuneessa korkeakouluyhteisössä.”

Kristian Donnerin (Helsingin yliopisto) mielestä yliopistopoliittinen megatrendi on ollut saada asiat näyttämään ei-ideologisilta ja objektiivisilta. ”Siihen tähdätään turhaa työtä teettävillä byrokraattisilla järjestelmillä. Erilaisilla laskennallisilla malleilla yritetään piilottaa puhtaasti poliittiset päätökset näennäisen objektivisuuden alle. Tulosjohtaminen, työajan seuranta ja kokonaiskustannusmalli ovat kaikki vallanköytön välineitä, joilla mahdollistetaan se, että organisaatio pääsee vaikuttaman siihen, mitä saa ja voi nähdä.” 

3. Hyvä veli -verkostot

Sosiaalipolitiikan professori JP Roosin (Yhteiskuntapolitiikka-lehti) mukaan joidenkin väitöskirjojen korkea arvosana kertoo ongelmista Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Roos syyttää tutkimuksen arvostelijoita kuulumisesta ”keskinäisen kehun kerhoon”. Samaan tutkimusalaan vihkiytyneet ovat antaneet hyvän arvosanan työlle, joille ulkopuoliset eivät pane paljon arvoa. ”Toisin sanoen tieteen laatukontrolli ei toimi, Bullshitista tuleekin hyväksyttävää, jopa erittäin korkeatasoista tiedettä.” (Esa Mäkinen hs 17.6.2011)

"Tutkimusrahojen kummajainen on suosittelujärjestelmä. Suosittelijoita on oltava, korosti eräskin säätiön asiamies. Väitöskirjan tekijä itse ei siis olekaan yhtään mitään. Suositusten pyytäminen on kuin pyytäisi vekseliin nimeä." (Mirja Kananen, hs 7.2.1995)

”Hyvät veljet ovat pahoja: he järjestelevät toisilleen rahakkaita töitä, muhkeita optioita, kultaisia kädenpuristuksia ja edullisia asuntoja. Hyviä ihmisiä kauhistuttaa: tuollainen ei käy, että hyvistä suhteista on hyötyä ja kaverit auttavat toisiaan. Naimisiinmeno on erityisen haitallista, sillä verkosto tuplaantuu, ellei puoliso jo ennestään ole lapsuusystävä tai koulukaveri.” (Seija Sartti sarkastisesti ehdottaa että on ruvettava edistämään miesten syrjäytymistä, Kuukausiliite 7/2012)


4. Pelko toisinajattelijoista                                                

Tiede yleensä ensimmäisenä nousee vastustamaan yhteiskuntaa todella uudistavia ideoita.  (Alfred McAlister)

"Vuosikausien yliopistotyöni perusteella voin sanoa, että useilla aloilla vain muutamat ihmiset päättävät kaikesta siitä, mitä yliopistossa tutkitaan ja miten sitä arvioidaan. Joutuminen epäsuosioon lopettaa pätkätöidenkin ketjun. Epätavallisuus katsotaan riskiksi eikä mahdollisuudeksi, ja se voi päättää työsuhteen. Harvat voivat tarttua haastaviin ja merkityksellisiin tutkimustehtäviin... yliopistot ovat vanhanaikaisia ja hierarkkisia laitoksia. Meidän pitäisikin rahoittaa ja tukea ihmisiä, joissa on särmää. Jos valitsemme vain yhdenmielistä porukkaa, emme koskaan luo Suomeen uutta Nokiaa." (Tampereen yliopiston rehtori Marko Nenonen hs 30.8.2010)

David Martin Jones (International Affairs 77/2001) kysyy: "Miksi akateeminen tutkimus ei osannut ennustaa Neuvostoliiton sortumista? Ainut teos, joka ennusti oikein, oli Unification Churchin julkaisema The Soviet Union and the Challence of the Future. Niin yliopistot kuin CIA jäivät toiseksi. Länsimaissa ei oltu arvostettu venäläisten emigranttitutkijoiden arvioita, joissa myös ounasteltiin tulevaa (Brzezinski, Fedoseyev). Ei kunnioitettu niitä, jotka olivat itse eläneet Neuvostoliitossa, heillä olisi totalitarismin trauma ja olisivat siksi ulkopuolisia, uskottiin vain niitä, jotka ymmärsivät ”objektiivisesti” Neuvostojohtajia."

"Saksalaisilla yliopistoilla on kaksi haastetta: miten säilyttää tieteellinen vapaus, ja miten edistää luovuutta. Tarkan ja luovan tiedon pitäisi olla vaakakupissa tasa-arvoisia (exact und verruckt) - kaoottinen, suuri virhemahdollisuus ja alan sääntöjen tarkoituksellinen unohtaminen, brainstorming. Vain luova, mieletön ajattelu voi luoda uutta. Yliopistomaailmassa on voimassa kirjoittamaton sääntö, joka kieltää omien ajatusten esittämisen. Sehän olisi skandaalimaista hassahtaneisuutta ja veisi tieteeltä arvovallan." (Wolf Wagner Tatort Universität. Vom Versagen deutscher Hochschulen und ihrer Rettung 2010)

Sana platon tarkoittaa leveäselkäistä. Oma menetelmäni on platoninen siinä mielessä, että esitän ajatukseni Platonin selän takaa. Silloin kun esittää vallitsevista ajatuksista poikkeavia ajatuksia on hyvä tukeutua kuuluisaan auktoriteettiin... (Reunanen haastatteli ministeriöitä 1992–1994). Todellinen lainsäädäntövalta ja budjettivalta ei ole enää sillä tavoin eduskunnalla kuten hallitusmuodossa julistettiin, vaan se on valunut virkamiehille... Kun demokratian perinteiset viholliset kuten kuninkaat, keisarit, diktaattorit ovat massaliikkeinä kuolleet, demokratian puolustus on muuttunut vain jonkinlaiseksi poliitikkojen vallan pönkittämiseksi. Myös kansalaiset ovat kypsiä kannattamaan asiantuntijoita ruutinsa sammuttaneitten puolueiden sijaan. (Valtiotieteen lisensiaatti Jyrki Reunanen hs 26.10.1996)

”Toisen maailmansodan jälkeen Rooseveltin ja Trumanin neuvonantajan Vannevar Bushin raportti Science – The Endless Frontier hahmotti pitkään länsimaista tiedepolitiikkaa. Tieteen tuottamien siunausten sanottiin syntyvän, ei siitä huolimatta, vaan nimenomaan siksi, että tiede on vapaa. Autonomia tutkia mitä tutkijan mieleen tulee, oli hyvän tieteen välttämätön edellytys. Vapaus tuo mukanaan vastuuta, tutkijoiden tapauksessa vastuuta etsiä sellaista mikä tulevaisuudessa saattaa olla ihmiskunnalle suureksi avuksi ja iloksi. Tieteen ja yhteiskunnan välinen sopimus sääteli tieteelliselle tutkimukselle annetun tuen perusteluja. 1960-luvulla se tarkoitti taloudellista kasvua. 1970-luvulla tutkimuksen opetettiin olevan inhimillisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisija. 1980-luvulla tieteellisten toimikuntien tuli keskittyä löytämään ne tutkijat ja projektit, jotka tieteen sisäisten kriteerien mukaan ovat erityisen lupaavia. 1990-luvulla painotettiin laitosten välisen kilpailun tärkeyttä, kansainvälisten kytkentöjen merkitystä sekä tieteen ja teknologian yhteyksiä." (Erik Allardt Tiedepolitiikka 4/1997)

Nykyään eivät enää tutkijat päätä, vaan soveliaat tieteen edustajat valitaan jo karsinnassa. Ne jotka ovat uskollisia järjestelmälle eli palvelevat selvästi kansainvälisen kilpailukyvyn logiikkaa ja teknologiaa, valitaan yliopistolle, stipendiaateiksi ja professoreiksi.

Yliopistomaailmassa on voimassa kirjoittamaton sääntö, joka kieltää omien ajatusten esittämisen. Se olisi skandaalimaita hassahtavaisuutta ja veisi tieteeltä arvovallan.” (Pertti Julkunen hs 27.7.2009)

Kyky luoda uutta on vaikeaa ja vastakkaisista puheista huolimatta lähes aina vallitsevan kulttuurin vastaista. Nobel-fyysikko Richard Feynman sanoi, että menestyvä teknologia edellyää, että todellisuus asetetaan suhdetoiminnan edelle, sillä luontoa ei voi huijata. Tieteentekijöiden on annettava panoksensa myös tuleville sukupolville. (Jari Palomäki Kanava 8/2001)

Marx vertasi aikansa yhteiskunnallisista ja poliittisista taisteluista syrjässä pysyvää kamarioppinutta juustomatoon ja perusteli kirjeessään Paul Lafarguelle tätä arviotaan seuraavasti: "Tiede ei saa olla egoistista ajanvietettä. Niiden jotka ovat niin onnellisia, että voivat toimia tieteen päämäärien toteuttamiseksi, on oltava ensimmäisinä tarjoamassa tietojaan ihmiskunnan käyttöön ja työskenneltävä maailman hyväksi." (Oscar Kluge)

Tuskin pidemmälle erilaisen maailmankuvan mollaamisessa voi mennä kuin Vesa Kanniainen 2014 Etiikka ja talous
-luennollaan Helsingin yliopistossa: ”Patomäen käsitys tieteellisestä tutkimusmetodista on toinen kuin varmaankin useimmilla niillä tieteenaloilla, joita Patomäki ei edusta. Itse olen ymmärtänyt maailman monimutkaisuuden lainalaisuuksien tutkimisen tieteelliseksi metodiksi arkitodellisuuden yksityiskohtien yläpuolelle nousemisen abstraktioiden avulla. Tämä on selitys sille, että ne tuhat taloustieteilijää, jotka pyrkivät jäsentämään meitä ympäröivää monimutkaista todellisuuttamme, rakentavat Patomäen pilkkaamia ”kuvitemaailmoja”. Nämä tietenkin ovat fantasiamaailmoja. Niiden lainalaisuuksien selvittämisen toivotaan auttavan ylivoimaisen kompleksisen reaalimaailman lainalaisuuksien ymmärtämistä askel askeleella. Patomäen pilkka siis kohdistuu myös teoreettiseen fysiikkaan, joka rakentaa abstrakteja matemaattisia maailmoja ja jopa suhteellisuusteorioitaan. Taloustieteen ”Nobel”-palkintoa Patomäki niin ikään pilkkaa. Hän ei anna painoarvoa sille, että monet palkinnon saajat ovat menestyksellisesti yhdistäneet psykologian, sosiologian ja taloustieteen. Ekonometrikot puolestaan keräävät huomattavia datapankkeja näiden kuvitemaailmojen lainalaisuuksien estimoimiseksi ja väitettyjen hypoteesien testaamiseksi reaalimaailmassa. Patomäki ei kuitenkaan arvosta tieteellisiä menetelmiä. Hän katsoo tietävänsä talouden lainalaisuudet ilman niitäkin: kapitalismi on paha, uusliberalismi harhauskoinen opinkappale ja taloustieteilijät velhoja, joita ilman ihmiskunta voisi paremmin. Valitettavasti en osaa sanoa tätä kauniisti. Hylkäämällä tieteellisen tutkimusmetodin Patomäki jättää suojauksena auki kapitalismin kriitikkona. Hänelle maailmankuvan muodostuminen heijastaa puhtaasti ideologisten meemien välistä taistelua ihmisen mielen hallinasta. Tutkimustyötä ei tarvita... Heikki Patomäki on lukenut valtiotieteilijä. Hän kuitenkin pilaa profiilinsa hylkäämällä tieteellisen metodin, ottamalla vapauden nimitellä ihmisiä uusliberalisteiksi itse keksimiensä perustein, hän haluaa esiintyä taloudellisten ilmiöiden tulkkina kirjoittaen tieteenlasta, johon hänellä ei ole tutkijankoulutusta. Patomäen argumentaatio perustuu lähinnä demagogien käyttämiin tunteisiin vetoaviin vääristäviin yksinkertaistuksiin. Vaikeinta hänessä on, että hänessä ei ole tieteentekijältä vaadittavaa nöyryyttä: hän ei etsi totuutta, vaan uskoo sen jo löytäneensä. Tämä on tutkijoille vieras ominaisuus."

Patomäki vastaa 29.1.2013 blogissaan (tässä lyhentäen) ”... valtavirtataloustieteilijät yleensä puoltavat pääoman vapauttamisen, markkinakurin ja yksityistämisen ohjelmia ja ovat mielellään ajamassa ammattiliittoja ja minimipalkkoja alas. Vallitsevan vaihtoehdottoman menetelmäopin mukaan taloustieteen täytyy olla matemaattista tai tilastollista mallittamista. Tähän oikeaoppiseen maailmankuvaan kuuluu tiukka tieteenalarajojen varjelu. Käytännössä se tarkoittaa, että ainoastaan ja yksinomaan ne, jotka ovat jo omaksuneet vallitsevan oikean opin, saavat puhua siitä. Vesa Kanniaisen henkilöhyökkäykset minua ja taloustieteellistä pätevyyttäni kohtaan ovat hyvin tyypillinen tämän pyrkimyksen ilmentymä. Sen maailmankuvan mukaan todellisuus koostuu välittömistä kokemuksista tai havainnoista, jotka ovat niiden luonteen takia varmoja. Mitään filosofista tai metodologista keskustelua ei tarvita. Seurauksena on dogmatismi, jota myös Kanniainen omalla luonteenomaisella tavallaan edustaa.” 

Helsingin yliopiston sosiologian professori Matti Korteisen mukaan nyt tapahtuvassa muutoksessa on kyse nopeasta kaupunkiseutujen keskinäisestä eriytymisestä ja myös eriytymisestä kaupunkienseutujen sisällä. ”Kun sitten törmätään eroihin, niitä pysähdytään ihmettelemään ja miettimään, saako niistä edes puhua. Tästä eriytymisestä puhuneille tutkijoillekin on julkiselta taholta huomautettu, että miksi te tuollaista tutkitte, ei sitä saa tutkia.” (hs 23.4.2015)

”Olemme yliopisto-opettajina ja -tutkijoina törmänneet erilaisiin poliittisiin rajoitteisiin siinä, mitä aiheita on sallittua käsitellä ja miten… Paljon puhuvaa on se, että aihe on niinkin herkkä, että hankkeemme on nimettömästi leimattu epätieteelliseksi ja tarkoitushakuiseksi.” (Higher Education Unbounded -projecti hs 23.6.2015)

”Aleksanteriinstituutin tutkija Kaalin Miklossyn työryhmä teki kyselyn Helsingin yliopiston opettajille. Heiltä kysyttiin, mitkä aiheet he kokevat hankaliksi tai suoranaisiksi tabuiksi. Vastaukset eivät vahvista kuvaa akateemisen ajattelun vapaudesta. Laitoksilla on ”oikeita” ja vähemmän oikeita teemoja. Tärkeät aiheet ja tulkinnat määritellään kabineteissa ja laitosten hierarkia huolehtii lopusta.  Suomessa keskustelu kulkee mielipidekäytävässä, käyttääkseni ruotsalaisen valtiotieteilijän Henrik Ekengren Oscarssonin ilmausta. Mielipidekäytävä on se kapeahko tila, jonka sisällä ihmisen näkemykset voivat vaihdella ilman, että hänen mielenterveyttään saa epäillä julkisesti. Miklossy johtaa parhaillaan tutkimusprojektia nimeltä Higher Education Unbounded, ”opettajat ilman rajoituksia”, jossa kehitetään demokraattisen keskustelun työkalupakkia.”  (Matti Apunen 16.6.2015)

Ehkä konsensus-Suomen suurin ongelma on se, että se on halannut kerettiläisensä kuoliaaksi. Luovuus nousee usein siitä, että minussa oleva harhaoppinen nousee kapinaan minun omaa oikeaoppisuuttani vastaan. Historia tarvitsee kerettiläisensä. Mitään muutosta ei tapahdu, ellei entistä kyseenalaisteta. (Martti Lindqvist hs 28.10.1988)


5. Mielistelyn kulttuuri                                                           

 Aino Suhola, Keskisuomalainen 16.9.1999: ”Kirkko oli kerran mystifioitu laitos, jonka sisäisistä, ihmisten välisistä ristiriidoista ja valtataistoista piti vaieta. Oli aika, jolloin opettajainhuoneiden helveteistä ei saanut puhua, ja olipa kerran aika, jona hallitusta ja eduskuntaakin vielä jonakin pidettiin. Mutta nyt vetää kaikista ovista. Paitsi yliopistossa. Ympäristökemisti Ilari Kotimäki kertoo: ”Tämän päivän lapsi on huikea pakkaus. Täynnä tietoa, luovuutta, itseilmaisua, ihmettelyä. Kun hän tulee yliopistoon, hän on vielä jotakin mieltä, mutta kun hän alkaa valmistua tutkintoon ja varsinkin, jos suunnittelee tutkijan uraa, hän alkaa noudattaa vallitsevaa systeemiä, myötäillä johtavaa mielipidettä, koska jos hän on eri mieltä, tie nousee tukkoon. Yliopisto kouluttaa ihmisen selkeästi itsekkyyteen. Jos et itse pidä itsestäsi huolta, ei kukaan pidä. Enää ei ole mitään aineyhdistyshenkeä. Mielistellään niin paljon kuin ehditään eikä ajatella missään kohdassa kaveria.

Lörpöttely toimii eräänlaisena nomenklatuuran pääsykokeena. Eliittiryhmän jäseniksi pääsevät ne, jotka ilkeävät teeskennellä ymmärtävänsä sellaista, mitä eivät ymmärrä. (Pertti Julkunen, Kirja-arvostelu hs 21.7.2009)

Rochesterin yliopiston tutkija Paul Brookes perusti vuonna 2012 blogin nimeltä Science Fraud. Siellä tutkijat saattoivat raportoida nimettömänä tutkimuksista, joiden he uskoivat olevan tahallisesti vääristeltyjä. Blogi paljasti vuodessa yli 300 tutkimusta. Brooken blogi paljasti tieteellisen vilpin yleisyyden, mutta mitä siitä seurasi? Brookes haastettiin oikeuteen. Hän joutui sulkemana bloginsa. Opiskelijalta vaaditaan tyhmän rohkeutta, jotta hän uskaltaa haastaa professorinsa tieteellisestä vilpistä. Tietovuotajat tarvitsevat paitsi rahaa myös verkostoja, jotka tukevat heitä silloin kun heitä koetetaan horjuttaa. (Jani Kaaro, hs 3.12.2014)

”Pääosa tutkijoista ei uskalla työsuhteidensa lyhytaikaisuuden ja suomalaisen tieteen tiiviin suhdeverkoston pelossa nostaa ongelmia esiin edes nimettömänä. Ongelmiin ja väärinkäytöksiin puuttumisesta on harvoin mitään hyötyä, mutta henkilökohtaisella tasolla riski tieteellisen uran katkeamiseen on suuri.”Pääosa tutkijoista ei uskalla työsuhteidensa lyhytaikaisuuden ja suomalaisen tieteen tiiviin suhdeverkoston pelossa nostaa ongelmia esiin edes nimettömänä. Ongelmiin ja väärinkäytöksiin puuttumisesta on harvoin mitään hyötyä, mutta henkilökohtaisella tasolla riski tieteellisen uran katkeamiseen on suuri. (Helsingin Sanomat, Mielipide 9.2.2016, nim. Ammattitutkija) ”Pienemmässä mittakaavassa kotimaisen tieteen sisäistä korruptiota ovat halutuille henkilöille suunnatut, näennäisesti avoimet professuurit, mielivaltainen tieteellisten artikkeleiden tekijälistojen muokkaaminen haluttujen tutkijoiden ansioluetteloiden kasvattamiseksi sekä tieteen arvioinnissa käytettyjen viittausindeksien tarkoituksellinen manipulointi. Merkittävää taloudellista valtaa käyttävien säätiöiden toimintaa eikä päättäjien kytköksiäkään ei juuri valvota. Ne tutkijat, jotka tuovat ongelmat esiin, vaiennetaan. Myös haitta tiedeyhteisölle on suuri, koska nuoret tutkijat sisäistävät väärät eettiset normit ja toimintakulttuurin. Ne tutkijat, jotka tuovat ongelmat esiin, vaiennetaan. Myös tulosten tarkoitushakuinen vääristely sekä rahoituskilpailussa pakollinen epärealististen lupausten antaminen ovat arkipäivää. (Harmaa etiikka ei ole vierasta suomalaiselle tiedeyhteisölle, Helsingin Sanomat, Mielipide 9.2.2016  Ammattitutkija, ”Pitkään suomalaisella tutkimussektorilla työskennelleenä, varsin hyvin menestyneenä tutkijana”)

Nykyiset korkeakouluopiskelijat keskiluokkaistuvat aiempia sukupolvia nopeammin. 1980-luvun opiskelijoiden arvomaailma on materialistinen, ihanteet ja tavoitteet haetaan yhä useammin menestyvien ja menevien aikuisten maailmasta. Radikalismi ja kumouksellisuus eivät vedä puoleensa, opiskeluakin pidetään vain välttämättömänä välitavoitteena eikä sivistyksellisenä mahdollisuutena. Hyvinvointiyhteiskunnan ”lastentarhasukupolvi” ei paranna maailmaa sen enempää idän kuin lännen aattein. Nykyisin ylioppilaat eivät pyri yliopistoihin sivistääkseen itseään vaan hankkiakseen arvostetun, kilpailukykyisen koulutuksen, joka takaa pääsyn tavoiteltuun ammattiin. Luentosaleissa kriittiset äänet vaikenivat jo ajat sitten kiivaasti jäljentävien kynien suhinassa. Materialistiset tavoitteet säätelevät tiedepolitiikkaa, ja siitä tietotaitonsa ammentava ”teknologinen imperatiivi” muuttaa yhteiskuntaa sivistyksen tappioksi. Porvarismi on ovela aate, pirullisin kaikista, koska se on lähimpänä ihmisen heikkouksia. (Markku Mäkinen, hs 19.3.1986

 

6. Tieteen itsensä raja on hämärtynyt                          

Tiedeviestinnässä yksisuuntainen tuloksista kertominen korvautuu yleisön vuorovaikutuksella tutkijoiden kanssa... Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tutkimuspäällikkö Antti Hautamäki (hs 20.12.1996): ”Yksi eteen nouseva seikka on niin sanottu demarkaatio-ongelma. Se tarkoittaa rajanvedon vaikeutumista tieteellisen ja ei-tieteellisen tiedon välillä. Tieteen on entistä vaikeampi vaatia erioikeutta oikeaan tietoon ja väittää muita tiedon muotoja virheellisiksi, koska tutkimuksessa on mukana arvojen ja metafyysisten taustaoletusten kaltaisia lähtöasetelmia, jotka vaikuttavat itse tieteen tekoon... Teorioiden tilalle luodaan malleja. Ihmisen ymmärryskyky on huomattavan rajoittunut puheen alueella. Kuva ja malli on parempi tapa lisätä ymmärrystä kohteesta.

Beckin mielestä (1992) kysymys on oikeastaan tieteen menestyksen mukanaan tuomasta varjopuolesta, ei tieteen epäonnistumisesta sinänsä: tiede vain on laajentanut systemaattisen epäilyksen varjon koskemaan myös omaa toimintaansa, myös tiede itse suhtautuu tieteeseen skeptisesti. Tieteestä muodostui ”yksinkertaisessa modernissa” jonkinlainen myyttinen rakennelma, mutta nyt metodologisen epäilyksen varjo pitenee ja ylettyy jo tieteen omiin perusteisiin ja käytännön tuloksiin. Mystiikan purku ylettyy mystiikan purkajaan, ja silloin myös mystiikan purkamisen ehdot muuttuvat. (Kimmo Saaristo, Avoin asiantuntijuus 2000)

Gibbons ja kumppanit (1994) ovat kuvanneet tiedontuotannon muutosta ja muutoksia asiantuntijatiedon tuottamisen tavoista. Heidän mukaansa olemme siirtymässä uudenlaiseen tiedontuotannon muotoon. Vanha tiedontuotannon muoto on se, mitä lyhyesti sanottuna on totuttu sanomaan tieteeksi. Tiede itse määrittelee sen, mitkä kulloinkin ovat merkittäviä ongelmia, ketkä voivat harjoittaa tiedettä ja mikä kulloinkin on hyvää tutkimusta. Uusi tiedontuotannon malli on heterogeeninen ja tietoa syntyy pikemminkin monitieteisissä yhteisöissä kuin yhden tieteenalan sisällä. Olennaista uuden tiedontuotannon muodossa on ennen muuta yhteistyön, vuorovaikutuksen ja ongelmalähtöisyyden korostaminen. Jos nämä otetaan lähtökohdaksi, silloin ei voi niinkään olla tärkeää se, millainen koulutus kulloiseenkin työryhmään osallistuvilla on, vaan se mitä he voivat tuottaa ongelman ratkaisua varten.

Gibbons ja kumppanit 1994 ovat kuvanneet tiedontuotannon muutosta ja muutoksia asiantuntijatiedon tuottamisen tavoista. Heidän mukaansa olemme siirtymässä uudenlaiseen tiedontuotannon muotoon. Vanha tiedontuotannon muoto on se, mitä lyhyesti sanottuna on totuttu sanomaan tieteeksi. Tiede itse määrittelee sen, mitkä kulloinkin ovat merkittäviä ongelmia, ketkä voivat harjoittaa tiedetä ja mikä kulloinkin on hyvää tutkimusta. Uusi tiedontuotannon malli on heterogeeninen ja tietoa syntyy pikemminkin monitieteisissä yhteisöissä kuin yhden tieteenalan sisällä. Olennaista uuden tiedontuotannon muodossa on ennen muuta yhteistyön, vuorovaikutuksen ja ongelmalähtöisyyden korostaminen. Jos nämä otetaan lähtökohdaksi, silloin ei voi niinkään olla tärkeää se, millaisen koulutuksen kulloiseenkin työryhmään osallistuvilla on, vaan se mitä he voivat tuottaa ongelman ratkaisua varten.

Tiede selvittää yksinkertaisia asioita ja esittää niistä kovia faktoja. Heti kun tilanne käy liian monimutkaiseksi, tiede ei pysty käsittelemään ongelmia. Tavallisetkin asiat ovat tieteelle liian monimutkaisia. Tieteessä käsitellään asioita, jotka ovat ymmärryksen rajamailla ja se mikä on ymmärryksen rajamailla, on yleensä hyvin yksinkertainen asia. Ihminen ja ihmisen toiminnat ovat paljon monimutkaisempia.

7. Maksaja vaatii ”tieteellisen” tutkimustuloksen

Energiapolitiikkaa tutkinut professori Ilkka Ruostesaari Tampereen yliopistosta sanoo, että tutkimustulosten ohjaaminen lakkaa, kun poliitikot tilaavat selvityksiä päätöksenteon tueksi. ”Tutkimustuloksia ei tietenkään voi tilata, mutta toimeksiannolla rajataan tutkimusta.” Myös se vaikuttaa, keneltä tietoa tilataan. Selvitysmieheksi voidaan nimittää joku, jonka kanta tiedetään jo ennestään. Päättäjillä on aika kiire, jolloin perinteisen akateemisen tutkimuksen aikajänne on liian hidas. (hs 29.6.2010)

 ”Itsenäisillä tutkimuslaitoksilla ei ole mahdollista saada samaa rahoitusta kuin teollisuuden rahoittamilla, ja siksi objektiivisen tiedon saanti on vaikeaa.” (Jussi Viitala: Miten maailma loppuu)

Saska Saarikoski nosti esiin 15.9. tärkeän kysymyksen pohtiessaan sitä, mihin ovat hävinneet yhteiskuntatieteilijät, jotka voivat ottaa kantaa tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jos yliopistojen tulosindikaattori kiristyy, se alkaa uhata itse tiedeinstituutiota. Ministeriöiden rahavarat tutkimukseen on tyrehdytetty. Poliitisilla päättäjilläkään ei ole halua tilata tutkimuksia, joiden tulokset ovat osin ennakoimattomia. Ennalta tunnettujen visioiden rahoittaminen on päättäjille turvallisempaa.” (Ilkka Arminen, professori sosiaalitieteenlaitos, hy 18.9.2012)

Kansainväliset järjestöt ja tutkimuslaitokset kartoittavat kyllä tulevaisuuden kehityskulkuja. Mutta ne toimivat yleensä kansallisvaltioiden löyhässä ohjauksessa ja ovat suurina yksikköinä melko hitaita käänteissään.” (Keijo K. Kulha hs 1.11.1995)

Jyväskylän yliopiston opinnäytetöistä 35 prosenttia tehtiin vuona 2013 yhteistyössä yritysten ja julkisyhteisöjen kanssa. Eniten opinnäytteitä tehdään julkisyhteisöille kuten sairaanhoitopiirille, kaupungille ja koululle. Sidosryhmien kanssa graduja tehdään etenkin kauppatieteiden, informaatioteknologian sekä liikuntatieteiden tiedekunnissa. Professori Taija Juutinen korostaa, että yliopistolla periaatteena on tutkimuksen vapaus eli vapaus tutkia mitä tahansa asiaa, vaikka aihe nähtäisiin kiistanalaiseksi tai ongelmalliseksi. (Keskisuomalainen 22.2.2015)

Entiset hankenlaiset, siis nykyinen yrityseliittimme auttavat pyörittämään Helsingin ruotsinkielistä kauppakorkeakoulua. Hanken keräsi vuonna 2011 vanhan opiskelijansa, nykyisen hallituksensa puheenjohtaja Björn Wahroosin johdolla suunnilleen saman verran yksityistä rahaa kuin Helsingin yliopisto, vaikka opiskelijoita on vain viidestoistaosa jälkimmäiseen verrattuna.”(Aurora Rämö Suomen kuvalehti 48/2014)

Jyväskylän yliopiston filosofian professori ja Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti Sara Heinämaa muistuttaa että tutkimuksen umpioituminen ja tulosten panttaamien on todellinen ongelma. ”Tutkijoiden sananvapauden kaventumiseen vaikuttavat tällä hetkellä useat seikat: kärjistyneet kansalaismielipiteet, yliopistojen johtoelinten pyrkimys sopeutua Suomessa vallitsevaan talous-, tutkimus- ja kehityspolitiikkaan, rahoituslaitosten vaihtelevat intressit ja ennen muuta tiedonvälityksen viihteellistyminen. Hänen mielestään tällainen suuntaus johtaa pitkällä tähtäyksellä umpikujaan, koska lopulta tutkijat eivät enää kykene saattamaan tutkimusten tuloksia kansalaisten tietoon – kuten heiltä edellytetään. ”Jos tutkimustulokset viittaavat eri suuntaan kuin politiikassa tai taloudessa halutaan edetä, niin tutkijaa saatetaan ojentaa joko nettihäirinnällä tai puhutteluilla ja jopa rahoituksen katkaisemisella. Tästä on konkreettisia esimerkkejä niin terveydentutkimuksen alalta kuin yhteiskuntatieteistä ja jopa oikeustieteistä”, Sara Heinämaa jatkaa. Yhä harvemmalla tiedotusvälineellä on nykyään aikaa, tilaa tai kärsivällisyyttä kuunnella kannanottojen perusteita. Se on tuhoisaa, koska juuri perusteissa on viime kädessä asiantuntijalausuntojen arvo.” Tolkun ihminen ei ole hiljaa -kannanottoja. (hs 18.2.2016)

”Suuri ongelma tutkijoiden ja talouspolitiikan päättäjien välisessä keskustelussa on se, että virkamiehistöllä, jonka kolme suurinta puoluetta ovat läänittäneet, on aina poliittinen agenda, jolle se haluaa saada akateemista pintakiilto. Ongelma on erityisen suuri isoissa rakennepoliittisissa kysymyksissä, joissa tutkijoilla olisi eniten annettavaa. (Pertti Haaparanta, hs 7.7.2010)

Pääministeri Juha Sipilä vetosi kansaan tv-puheessaan 16.9.2015. Poliittisen retoriikan tutkija Jouni Tilli Jyväskylän yliopistosta teki Sipilän puheesta analyysin, joka linkitettiin Facebook-sivuille. Kohta Tilli sai hämmentävän viestin: ”Linkki on poistettu.” Yliopiston hallinto perusteli analyysin poistoa kirjoituksen poliittisuudella”. Poistopäätös aiheutti laajaa kritiikkiä tutkijayhteisössä ja sensuuriotsikoita mediassa. ”Yliopisto saa tietysti päättää, mitä se omissa somekanavissaan jakaa, mutta samalla oli surullista, miten hallinto määritteli, mitä hyväksytään julkisesti osaksi yliopistoa. Kun raha on ronkittava eri läheistä, joutuu olemaan kiltti ja kesytetty”, Tilli kommentoi. Tilli mukaan ulkopuolista rahoitusta hakevat ja itseään brändäävät yliopistot vaientavat kriittisiä ääniä. Hänen mielestään suora sensuuri ei ole yliopistoissa suuri ongelma, sen sijaan itse sensuuri on: ”Olipa sitten kyse siitä, että pelkää rahahanojen tyrehtymistä, tai siitä, että sähköposti tulee täyteen tappouhkauksia. (Keskisuomalainen 19.6.2016


8. Perustutkimus on liian kaavamaista

Professori Klaus Helkama ja lehtori Markku Verkasalo (hs 9.7.2010): ”Soveltavassa tutkimuksessa lähtökohdat ja periaatteet ovat ennalta annettuja eikä niitä pyritä kyseenalaistamaan. Muuttuvassa maailmassa soveltavan tutkimuksen painottaminen saattaa johtaa taantumaan. Keksinnöt ja innovaatiot pohjautuvat viime kädessä perustutkimukseen. Soveltava tutkimus saattaa tuottaa taloudellista hyötyä lyhyellä aikavälillä. Tätä nykyä yliopistot saavat rahoitusta suoritettujen tutkintojen ja valmistuneiden väitöskirjojen määrän mukaan. Väitöskirjan tekijälle olisi edullista saada ohjausta useilta maan parhailta asiantuntijoilta eri yliopistoista. Tällaista ei kuitenkaan tapahdu, kun väitöskirjapisteitä ei voi jakaa yliopistojen kesken.

"Vuoden 2010 korkeakouludistus siirsi valtaa johdolle ja luotiin julkaisutehtailua suosivia arviointimenettelyjä. Monialaisuus, kotimaisuus, uuden tutkimusaiheen avaaminen, kulttuuriarvo tai hidas vaikeiden ongelmien ratkaiseminen ei tuo kilvassa menestystä." (Göte Nyman, Krista Lagus, hs 12.10.2014

9.  Erityisongelmiin keskittyvän tutkimuksen yliarvostus

Tutkimus kohdistuu yhä enemmän konkreettisten ja rajattujen ilmiöiden analysoimiseen kuin yleisten periaatteiden ja lainalaisuuksien esittämiseen.  Kukaan ei rahoita enää rakenteellisen väkivallan tutkimusta. Ympäristötutkimuksetkin on rajattu näpertämiseen.

Turun yliopiston opetushenkilökunnalle tehtiin kysely: mikä opiskelijoissa ärsyttää. Vastaus oli: eniten sieppaa opiskelijoiden käytöksessä uusavuttomuus ja kiinnostuksen puute. Yliopisto-opiskelu on vastaajien mukaan muuttunut koulumaiseksi. Laaja-alainen kiinnostus tiedettä kohtaan on vähentynyt. Toivottiin, että opiskelijat olisivat ajattelevampia ja näkisivät opetuksessa muunkin kuin välittömän hyötyaspektin, erityisesti viitataan opiskelijoiden motivaatiopulaan. (Turun yliopistolehti 9/2011)

"Yliopistojen idea on kadonnut, ne ovat massalaitoksia. Manchesterin yliopiston professori Raymond Tallisin mukaan henkinen ilmasto on dailymailistynyt, kulkenut kohti kevyemmän brittilehdistön asenteita. Suomeksi ilmaisu voisi olla seiskapäiväistynyt. Kulttuurien ero alkoi tieteissä jo 1700-luvulla, jolloin eri tieteenalat alkoivat erikoistua. Filosofian ja luonnonhistorian yleisnerot olivat tuolloin viimeisiä, jotka vielä tiesivät aikansa tiedosta lähes kaiken. Ja kokosivat sitä laajalti itse. Sitten alkoi tieteiden hurja erikoistuminen.” (hs 27.10.2009 Yliopiston tehtävä?)

Professionaalisen asiantuntijan toimintaan yhdistetään usein korkea-asteinen itseohjautuvuus, jota kontrolloi professioammatteihin kuuluva eettinen itsekontrolli sekä kollegiaalinen kontrolli. Tämä on nähty jopa vastakkaisena byrokraattiselle esimieskontrollille. C. Wright Millsin mukaan byrokratia ja prosessit ovatkin ajautuneet konfliktiin: laaja-alainen sivistys on saanut väistyä kapea-alaisen erikoistumisen tieltä ja samalla professionaalit ovat palkkatyöllistyneet ja heidän itseohjautuva rationaalisuutensa on pakkoluovutettu organisaatioiden rationaalisuudelle.


10. Naisen tutkijana tultava mieheksi

”Erityinen ilonaihe 90-luvulta alkaen oli naisväittelijöiden määrän nopea kasvu. Valtio-opissa oli Tampereella ennen 90-lukua väitellyt vain yksi nainen. Raili Ruusala 1972.” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010, siv. 271)

”Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roos soitti minulle keväällä 1996 ja pyysi, voisinko toimia toisena vastaväittäjänä Vuokko Jarvan kahden asunnon loukkuun joutuneita perheitä käsittelevässä väitöstyössä. Itse väitösprosessista on jäänyt mieleen kaksikin hauskaa episodia. Huomasin että väittelijällä oli päällään kaunis kansallispuku, johon kuului myös tuppiroska. Onneksi pienimallinen naisten tuppiroska. Ajattelin että tästä saisi keskustelun alkuun hyvän jännitystä laukaisevan elementin. Ennen kuin aloituspuheenvuorojen jälkeen aloitin varsinaisen "vastaväittämisen", käännyin kustoksen, tilaisuuden valvojan puoleen ja sanoin: "Toivoisin että herra kustos olisi erityisen valppaana, koska väittelijällä näyttää olevan tuppiroska vyöllään." Sali räjähti nauramamaan ja niin saatiin sopiva rento fiilis tilaisuuteen.” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010)

Prof Jorma Sipilä: Yliopistoyhteisössä kuulee Sipilän mukaan helposti naisia vähätteleviä kommentteja. Sipilää kiinnostavat yhteiskunnallisen vallanköytön muodot. Vaikka vallan muotoja on monenlaisia, miehet tuntuvat silti aina olevan johdossa. Suurin ongelma on haluttomuus keskustella miesten asemasta. Etuoikeutetut eivät halua keskustella etuoikeuksistaan. (Keskisuomalainen 3.3.1995)

Monen naisen pahin este on kuitenkin hän itse, koska tiukassa
tilanteessa nainen lamaantuu.” (Sara Heinämaa  hs 12.3.1993)


11. Näkökulma ei ole eettinen vaan taloudellinen

 "Talouskäsitteisiin turvautuva tutkija on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimia katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi löytää. Talousfundamentalismi on siis juurtunut jopa tieteelliseen ymmärrykseen... Jo ennen taantumaa hallitusohjelmassa on vuosikausia ollut yksi ainoa merkittävä toisin sanoen talouspoliittinen näkökulma. Nimenomaan talouden avulla poliitikot luokittelevat eri vaihtoehdot realistisiksi tai epärealistisiksi. Tätä perustellaan pragmaattisuudella, käytännönläheisyydellä. Voi kuitenkin kysyä, mitä käytännönläheistä on ideologiassa, jossa ensin huomioidaan taloudelliset realiteetit ja vasta sitten realiteetit. Kun koko inhimillinen elämä on alistettu taloudelle, kyse on pikemminkin yksipuolisesta teoreettisuudesta." (Jaakko Holvas väitteli talousmetafysiikan kritiikistä HY, hs 31.12.2009)

”Tutkijoiden passiivisuus keskustelussa on ymmärrettävää, koska akateemisessa taloustieteessä ei osallistumista talouspoliittiseen keskusteluun katsota merkittäväksi ansioksi esimerkiksi akateemisia virkoja täytettäessä. Aikakausikirjoja ovat nykyisen talouskriisin aikana talouspolitiikasta kirjoittaneet lähinnä vain virkamiehet, kyseisten aikakauskirjojen toimituskunnat ja ei-akateemisten laitosten edustajat... Nyt tutkijoiden näkemykset keskusteluun näyttävät välittyvän pelkistäen vain siten, että toimittajat soittavat niille akateemisen maailman edustajille joiden tiedetään antavan halukkaasti julkisuuteen yksiselitteisiä kommentteja. Tutkijoiden perusteltujen näkemysten monipuolinen tuominen keskusteluun olisi kuitenkin entistä tärkeämpää. Nykyoloissa taloustieteilijöillä on poikkeuksellisen erilaisia näkemyksiä talouspolitiikan päälinjoista. (Martti Hetemäki, valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri 2.7.2010)

Vuonna 1995 kauppa- ja teollisuusministeriö jakoi 40 prosenttia valtion tutkimusvaroista, opetusministeriö 37 prosenttia. Niistä vain 26 prosenttia niistä ohjattiin yliopistoille.

"Vaasassa kotipaikkaansa pitävä EPV Energia Oy lahjoittaa Vaasan yliopiston peruspääomaan 100 000 euroa. EPV Energia näkee tärkeänä Vaasan yliopiston panostukset energia-alan liiketaloudellisen ja teknillisen tutkimuksen ja koulutuksen kehittämiseen sekä tähän liittyvään yhteistyön elinkeinoelämän kanssa. Yksityisen rahoituksen osuus on lisääntymässä yliopistoissa uuden yliopistolain myötä. Tämä merkitsee, että elinkeinoelämä pääsee yhä enemmän vaikuttamaan siihen, millaista tutkimusta yliopistoissa tehdään, mitä rahoitetaan ja missä määrin tuloksia julkaistaan tieteellisen käytännön edellyttämällä tavalla. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että yliopistoista tulee liike-elämän rahoittamia tutkimuslaitoksia, jotka teettävät vain taloudellisesti kannattavia tilaustutkimuksia.”

Kuka lahjoittaisi yliopistolle 100 000 filosofiaan? Vaasassa filosofian lehtoraattia rahoittaa Vaasan kaupunki. Ilman Vaasan kaupungin panosta yliopistolla ei olisi varaa pitää filosofian lehtoria. Vaasan kaupungilla ei siis ole mitään velvollisuutta rahoittaa filosofian lehtoraattia, kuten ei yliopistollakaan. Filosofiaa rahoitetaan tällä hetkellä siksi, että Vaasan kaupunginhallituksessa on joku henkilö, joka pitää filosofiaa tärkeänä oppiaineena. Kaupunginhallitukseen on siis ikään kuin "viimeisten mohikaanien" joukossa päässyt livahtamaan joku humanisti. Uusi yliopistolaki on viilannut yliopistoja markkinahenkiseen suuntaan. Se saattaa merkitä sitä, että tulevaisuudessa ei enää ole egyptologian opintokokonaisuutta, ei muinaisturkkia, ei klassista kreikkaa, ei paleontologiaa jne.”

”Teknologit ja ekonomistit kuuluvat kasvukulttuuriin, sillä se etsii ratkaisuja tulevaisuudelle yhteiskunnan talouden ollessa kasvusuuntainen. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät edustavat protestikulttuuria, joka asennoituu kriittisesti olemassa olevaan, asettaa sille kysymyksiä ja keskustelee.” (Päiviö Tommila, Ylipisto-lehti 1990)

Poliittinen päätöksenteko luo akateemiselle yrittäjyydelle puitteet. Akateemisen yrittäjyyden motiiveja on pohtinut New Yorkin tiedeakatemian innovaatiotutkimuksen johtaja Christopher Hayter. Vain alle kymmenen prosenttia tohtorin tutkinnon suorittaneista akateemisista siirtyy yliopiston ulkopuolelle yrittäjiksi. Akateemisia yrittäjiä ei motivoi ensisijaisesti taloudelliset tekijät vaan halu jakaa oman tutkimuksen tuloksia laajempaan käyttöön. (Jyrki Suomala hs 10.8.2011)

Ilman huipputeknologiaa emme olisi pystyneet tyhjentämään ehtyviä luonnonvaroja tulevien sukuplvien nenän edestä... tiede sinänsä ei ole hyvä eikä paha, vaan sen käyttö tai käyttäjä, ihminen. Raamatu puhuu vertauskuvallisesti hyvän ja pahan tiedon puusta. Kuka päättää, millaisia hedelmiä puun oksilta poimitaan? … Annan kaksi suositusta tiedemiehille: Ensinnäkin humanististen ja sosiaalitieteiden tasoa tulisi dramaattisesti kohottaa niiden kysymysten osalta, jotka sivuavat ihmiskunnan elinolosuhteiden säilyttämistä... Toiseksi tiedemiesten tulisi selvittää, miten he voisivat osallistua tieteellisen ja teknologisen tiedon käyttöä koskevaan päätöksentekoon nykyistä enemmän. (Onko tosiaan Näätänen sanonut? ”Nyt eivät enää tutkijat päätä, vaan soveliaat tieteen edustajat valitaan jo karsinnassa. Ne jotka ovat uskollisia järjestelmälle eli palvelevat selvästi kansainvälistä kilpailukykyä ja teknologiaa, valitaan yliopistolle, stipendiaateiksi ja professoreiksi.”) (Akatemian professori, Risto Näätänen hs 27.12.1997)

Hänelle vastasi Pekka Pihlanto, Turun kauppakorkeakoulu, professori (hs 15.1.1998): ”Näihin käsityksiin on helppo yhtyä. Korostan kuitenkin erityisesti sitä, että kaiken tieteellisen ja teknisen tarkastelun lähtökohdaksi olisi otettava ihminen. Ilman toimivaa ihmiskäsitystä ja sen tarjoamien johtopäätösten toteuttamista nykyinen ahdinkomme vain syvenee.

Olli Haapala Turun yliopiston perinnöllisyystieteen dosentti (hs 10.1.1997): Aikaisempi aito akateeminen tiede saattaa kadota kokonaan, tai ainakin sen on annettava tilaa uudenlaiselle jälkiakateemiselle tieteelle (termi John Ziman, englantilainen fyysikko ja tieteenfilosofi). Sen filosofiset ja sosiaaliset normit ja käytännöt ovat muuttuneet siten, että se tuottaa kokonaan toisenlaista tietoa kuin mitä sitä edeltänyt akateeminen tiede on tuottanut. Jälkiakateeminen tiede on uusi sosiaalinen instituutio, jonka tiedonintressi on tiedon taloudellinen hyödynnettävyys ja joka on siten hämärtämässä käsitystämme omista mahdollisuuksista. Tieteen organisoinnin muutos on käynnistynyt tieteellisestä ja teknisestä edistymisestä... Tehokkaamman tutkimuksen katsotaan vaativan suuria työyksiköitä. ”Kun hyvä tiede tulee kalliiksi ja köyhä yhteiskunta haluaa tieteensä pysyvän ajanmukaisena, se päätyy rakentamaan näyttävyyttä ja ilmoittaa tuottamattomaksi tai peräti tarpeettomaksi... Jälkiakateeminen tiede hylkää tavoitteen hankkia tietoa, josta voisi syntyä yhtenäinen ja yleinen tieteellinen käsitys maailmasta... Jälkiakateemisuus näyttää valinneen laaduntarkkailun kovan käytännön, ihmisten ja tutkimushankkeiden tuloksellisuuden mittaamisen. Siinä paetaan akateemisen tieteen olennaisimman kohtaamista. Koska tieteen todellisuus ei ole ilmeisen haluttava sellaisenaan, rakennamme tieteestä toisenlaisen, karnevaalin kaltaisen leikin. Tiedeleikki syntyy hukutuksesta tuottaa tuoksuva todellisuus ja saada maailma haluamaan sitä.

 "Osaaminen on ihmisissä. Organisaatioiden tehtävä on tarjota puitteet osaamiselle sekä mielekkäälle työlle. Oma kokemukseni on, että tutkimuslähtöinen yhteiskunnan ja talouden kehittäminen vaatii tavoitteellista toimintaa." (hallintotieteiden tohtori Heikki Rantala hs 9.12.2006:

Uuden rehtorin Jukka Kolan mukaan Helsingin yliopiston tavoitteena on päästä 50 maailman parhaan yliopiston joukkoon. Heikoimmin Suomessa menestytään juuri kansainvälisyyttä, tunnettavuutta ja liike-elämän yhteistyötä mitattaessa. (hs 1.2013)

Korkeakoululaitoksen on pystyttävä omalta osaltaan tukemaan maamme kilpailukyvyn ylläpitämistä ja kehittämistä... Työ ja elinkeinoelämä tarvitsee vastedes nykyistä enemmän erilaista osaamista ja eri tavoin profiloituja korkeakoulututkintoja. ( Markku Lahtinen ammattikoulujen rehtorineuvoston puheenjohtaja, Anneli Pirttilä varapuheenjohtaja hs 3.3.2014)

Keijo Virtanen, Turun yliopiston rehtori: "Tiede ja yliopistot ovat vuosi vuodelta enemmän valjastuneet yhteiskunnan ja työmarkkinoiden akuuttien tarpeiden tyydyttäjiksi. Miten ylläpitää tasapaino tieteellisen työn omaehtoisen autonomisuuden ja jatkuvasti voimistuvan markkinavetoisuuden välillä? Ei ole niinkään enää kyse kahden tieteellisen kulttuurin, luonnontieteellisen ja humanistisen välisestä jännitteestä. Nyt on kyse koko tieteellisen toiminnan tavoitteen määrittelyistä. Jopa Financial Times julkaisi artikkelin otsikolla The decline of higher education. Yliopistot olivat 30 vuotta sitten bisnesvapaita ympäristöjä. London School of Economics and Political Sciences, jonka ennen pelättiin omistautuneen sosialismin levittämiseen ympäri maailmaa, keskittyy nyt uuden eliitin kouluttamiseen ”liberaalin kapitalismin” hengessä. Koulutuksessa ei näytä olevan tilaa muille kuin työllistymistavoitteille. Humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja ei hevin tunnusteta hyvinvoinnin edistäjiksi. Intellektuelli on suomen kielessä muuntunut hieman halventavasti elitistiseksi sivistyneistön edustajaksi, älylliselle työlle omistautuneeksi ja maailman todellisuudessa vieraantuneeksi kummajaiseksi. Olisi kuvitellut että ammattikorkeakoulujen perustaminen Suomeen olisi vapauttanut yliopistot keskittymän entistä painokkaammin siihen, mikä niille kuuluu, toisin sanoen korkeatasoiseen, kriittiseen ja perustutkimukseen, analyyttiseen ajatteluun ja metodologisesti sofistikoituneeseen koulutukseen. Teoreettisuutta, kriittisyyttä ja pitkäjänteisyyttä ei totisesti pidetä menestystekijänä, pikemminkin vanhanaikaisena kiviriippana. Intellektuellin tulee osallistua kiihkeästi, ottaa riskejä, toimia julkisuudessa – sitoutua periaatteisiinsa (palestiinalainen kulttuurikriitikko Edward Said). Vaarana on että Euroopan unionin koulutuspolitiikka muuttuu pikemmin osaksi eurooppalaista talous- ja työllisyyspolitiikkaa kuin tieteellistä yliopistojen toimintaa." (Kanava 8/2001)

Tiede voi kehittyä ja vaikuttaa vain maailmassa, jossa on mahdollisuus arvioida kanonisoiduimpiakin totuuksia. Ruotsalainen kirjailija Sven Lindqvist kirjoitti: ”Sinä tiedät jo riittävästi. Niin minäkin. Tietoa meiltä ei puutu. Meiltä puuttuu rohkeutta käsittää mitä me tiedämme ja tehdä johtopäätökset.” Tiedon tulee aina johtaa johonkin aktiviteettiin.

Vai annetaanko pikkusormen sijasta koko käsi niille vaatimuksille, joissa tieteen ja yliopistojen ainoana tehtävänä on välitön vastaaminen kansakunnan, yritysten ja kansalaisten tarpeisiin. Vai onko aika todella huolestua yliopistojen asemasta tieteellisen ajattelun ja tieteellisen sivistyksen tyyssijoina? Edward Saidin tavassa määrittää intellektuelli riippumattomaksi ja ulkopuoliseksi vaikuttajanki. Yksityisen ja julkisen tutkimusrahoituksen suhde oli vuosikymmen sitten 55/45, nyt 70/30. Enää ei paljon kysytä mitä tarjottavaa tiedeyhteisöllä itsellään olisi. Tämän päivän Suomessa myös yliopistot on haluttu panna antamaan panoksensa yhden tai kahden kortin varassa lepäävän talousideologian kekoon.” (Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen Kanava 8/2001)

Arvo Myllymäki Tampereen yliopiston julkisoikeuden professori Kanava 8/01
Suomen perustuslaki erottaa sääntelyn tasolla tieteen ja ylimmän opetuksen vapauden ja toisaalta yliopistojen itsehallinnon. Tieteen ja ylimmän opetuksen vapaus on perustaltaan tulkittava oikeudeksi vaikuttaa tieteellisen työn kohteiden ja keinojen priorisointiin. Taloudellisten resurssien osalta perustuslaki mutta myös yliopistolaki hämmästyttävää kyllä jäävät sääntelytyhjiöön. Talousresursseja koskeva sinänsä kiusallinen asia ohitetaan olankohautuksella. Missä on yliopistojen talouden autonomia ja onko se suojattu? Yliopistolaitoksella ei esim. ollut sanan sijaa, kun liikelaitos nimeltä valtion kiinteistölaitos Senaatti-kiinteistöt, perustettiin. Vuokramenojen jatkuva kasvu on viime vuosina kaventanut yliopistojen toimintamahdollisuuksia. Ovatko tulosopimukset autonomiaa lisääviä vai poliittisen ohjauksen muutosvirtoja myötäileviä resurssisuitsia. Suomessa kaikki yliopistot ovat valtiollisia. Yliopisto on vain yksi tilivirasto valtionhallinnon kokonaisuudessa. Ulkopuolinen tulorahoitus ei asiaa muuksi muuta. Henkilöpolitiikan harjoittaminen on budjettivallan vankeja.

Ennen vanhaan yliopiston tarkoitus oli sivistys, yksittäinen ihminen halusi sivistää itseään – olemmeko nyt syntyneet sitä varten että valtion kilpailukyky voimistuisi???

"Yliopistojen budjeteissa hallintoon kuluva summa on noussut pilviin. Tämä johtuu bisnesmallin tuomisesta koulutukseen ja se on vaikuttanut myös valintoihin. Se polkee alleen luovuuden, riippumattomuuden, löytämisen ilon ja kyvyn työskennellä muiden kanssa luovasti. Yliopisto kulkee päinvastaiseen suuntaan ja se on vahingoksi. Paljon on hylättävä, jos halutaan päästä terveellisempään järjestelmään, kulttuuristen saavutusten säilyttämiseen ja kasvuun." (Noam Chomsky)

Erkki Tuomioja (Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Tammi 1993):”Tieteen huipun loitontuessa yhä kauemmaksi tavallisen ihmisen kokemus- ja elämänpiiristä alkaa tieteellinen tutkimus yhä enemmän muistuttaa itsetyydytyksen harjoittamista, jonka laskun kuitenkin koko yhteiskunta saa maksaa. Tutkimuksen alttarille uhrataan vuosittain miljardeittain dollareita, puntia, ruplia ym. ja kuitenkaan eivät tutkimusmäärärahat mene kuin vain hyvin pieneltä osalta mihinkään ihmisläheiseen tai maailman ongelmien kannalta relevanttiin tutkimukseen.”

Mihin arvoihin tutkija sitoutuu, tutkijan etiikka? ”Yhteiskunta määrittelee tavoitteet ja antaa tutkijalle tehtävän. Näin on poliittinen vastuu ja eettinen vastuu sekoitettu toisiinsa. Sosiaalisen vastuun etiikka: tutkijan on itse vaikutettava siihen, mitä hän tutkii. Tiedepolitiikkaa ei saa jättää ammattipäättäjien asiaksi. Sokraattinen ihminen suhtautuu maailmaan sekä tiedollisesti että eettisesti, elää johdonmukaisesti ja itsenäisesti ja vastuullisesti ihanteidensa mukaan. (prof. Juhani Pietarinen)


12. Aika kuluu kokoustamiseen                                               

"Yltiöpäinen kokoustaminen ei paranna asiaa. Virkojen haun ja pätkätöiden vuoksi kokoustamisesta on tullut yksi tärkeimmistä tavoista ajaa ja suojella omia etujaan.”

Onko tavallisella professorilla mitään virkaa, kyseli tutkija, joka vaikuttaa Georgian yliopistossa Yhdysvaloissa. Sitä ennen oli "kotoisessa yliopistomaailmassa synnytetty sisäsiittoisesti kiihkeä keskustelu siitä, ovatko professorit työteliäitä vai eivät. YTT Heikki Luostarinen arvelee kuitenkin, että maan korkein opetus ja tutkimus ovat ylentäneet itsensä tavalla, joka suorastaan kutsuu alentamista, pilkkaa ja vahingoniloista rienaa.  (Keijo K. Kulha hs 18.2.1996)

”Yliopistopoliittinen megatrendi on ollut saada asiat näyttämään ei-ideologisilta ja objektiivisilta. Siihen tähdätään turhaa työtä teettävillä byrokraattisilla järjestelmillä. Erilaisilla laskennallisilla malleilla yritetään piilottaa puhtaasti poliittiset päätökset näennäisen objektivisuuden alle. Tulosjohtaminen, työajan seuranta ja kokonaiskustannusmalli ovat kaikki vallankäytön välineitä, joilla mahdollistetaan se, että organisaatio pääsee vaikuttaman siihen, mitä saa ja voi nähdä.” (Kristian Donner Helsingin yliopisto)

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkurinniemi pitää syynä tutkijoiden haluun jättää yliopisto pätkätöitä, hallinnollisten tehtävien kasautumista ja palkkaerojen kasvua. Miehistä vain 41 prosenttia ja naisista 36 prosenttia on pysyvässä työsuhteessa. Myös johtaminen on Kaakkuriniemen mukaan hukassa yliopistossa. (hs 21.6.2011)

"Suurimmat ongelmat suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä ovat olleet tiedossa pitkään, ja osa niistä on yleiseurooppalaisia. Yliopistot eivät ole houkuttelevia työpaikkoja, koska virkarakenne on jäykkä ja tutkijat ovat pätkätöissä. Määräaikaisten pestien mielivaltainen ketjutus on tavallista eikä urakehitys- ja vaikutusmahdollisuuksia koeta juuri olevan... (Mikko Haataja, Mikko Karttunen, hs 18.4.2008)

”Kun jotkut ihmettelevät, että mitä ne professorit tekevät harvojen luento- ja seminaarituntiensa lisäksi, tässä on tarjolla aikasyöppö. Rahan etsimisen lisäksi pitää tietenkin lukea valmistuvia tekstejä ja tehdä niihin kommentteja. Siinä sivussa pitää hoitaa hallintotehtävät ja ylläpitää yliopiston palvelutehtävää ympäröivään yhteiskuntaan. Unohtaa ei pidä sitäkään, että professorillakin on usein perhe, jolloin pitäisi olla aikaa omaankin elämään!” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010, sivu 267)

Maija-Riitta Ollilla kertoi, miksi hän jätti Aalto-yliopiston oppituolinsa: ”En ole jatkamassa täällä. Olen nyt hoitanut kolme vuotta puolipäiväisenä ja määräaikaisena filosofian professuuria ja sitä rangaistusta olisi ollut jäljellä vielä yli vuosi. Tulin siihen tulokseen, että sen enempää metaboliani kuin kutsumuksenikaan ei viittaa kokouksissa istumiseen eikä siihen loputtomaan organisatoriseen myllerrykseen, mitä tämä Aalto on, tai niihin ilmiöihin, joita kouluissa syntyy, kun kamppaillaan siitä, miten tässä kokonaisuudessa nyt sitten voi pärjätä. (niin et näin 2/2010)

"Tieteen tärkeyden oivaltaminen on luonut monenlaisia paineita: tieteen tulisi vauhdittaa talouskasvua, auttaa tekemään oikeita poliittisia ratkaisuja ja tuottaa maalle kansainvälistä kunniaa. Varttuneilla tutkijoilla ja erityisesti professoreilla on oma paineensa. He joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan rahoituksen hankkimiseen, hallintaan, arviointeihin, toimitustyöhön, tiedottamiseen ja julkiseen keskusteluun. Aivan liian paljon aikaa hukkaantuu heikkojen hallinta- ja laskentajärjestelmien parissa. Professorien päätehtävä on kuitenkin uusien tutkijasukupolvien kasvattaminen. Kaiken tämän varjoon jää huippututkimuksen tukeminen, vaikka professoreiksi on valittu tutkijoista pätevimmät. Tieteenharjoitus vaatii aikaa ja jatkuvuutta eli juuri niitä kahta asiaa joita tiedepolitiikka ei ole kyennyt järjestämään." (Jorma Sipilä Suomalaisen tiedeakatemian esimies, Marianne SteniusTiedeseuran esimies hs 8.1.2014)

Professorin aika on pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia. Yliopisto on älykkäiden ihmisten yhteisöksi typerä organisaatio. Tutkijakoulutuksen saaneet kovapalkkaiset professorit käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen mitä he tutkisivat, jos voisivat. Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja. Yhteiskunta maksaa professorille, jotta hän hakisi yliopistolle projekteja ja rahaa, jota jakaa aivan sama yhteiskunta toisista virastoista käsin. Usein pohdin, tehdäänkö tulevaisuuden yliopistoissa vielä tiedettä. Vai korvaako tutkimuksen lopullisesti näennäinen suorittamisen kulttuuri, jota tuottaa julkaisuja ja projekteja rahanjakajien tilastoihin, sisällöstä viis? (Janne Saarikoski hs 89.2014)

"Kun yliopistojen leikkauksista valitetaan, halutaan lisää rahaa pohtimatta sitä tukeeko järjestelmä tiedettä vai tiedelaitoksia.  Kun valtion rahaa jaetaan Suomen Akatemian kilpailutuksen kautta,
Akatemian pitäisi tuntea tieteen huominen totuus.  Keksinnön määritelmä kuitenkin kuuluu, että sitä ei ole aiemmin keksitty. Projektit ovat jo lähtökohtaisesti määräaikaisia ja rajattuja eli lyhytjänteisiä. Projektien kilpailutus on järkevää jos ajattelee yliopistoyksikköä yrityksenä. Projekteilla se varmistaa rahoituksensa, ja sääntöjä tarkasti noudattamalla yksiköstä voi tehdä tehokkaan ajoituksen hakijan. Tämä ohjaa toimintaa ja tekee tiedelaitoksesta konsulttitoimiston, joka suoltaa huipputieteen sijaan rahoittajien tilaamia selvityksiä. Kaikkein järjettömimmältä tuntuu, että tutkijoiden sijaan organisoidaan hakemushallintoa ja palkataan hakemusasiantuntijoita laatimaan oikeantyyppistä tekstiä rahoittajien miellyttämiseksi".  (Prof. Jukka Korpela hs 29.7.2015)


13. Ohjaajat puuttuvat   

Dosentti Juha Hakala Jyväskylän yliopistosta näkee ongelmallisena ohjaajan ja opiskelijan kyvyn olla vuorovaikutuksessa. Taidoissa on parantamisen varaa: “Tutkielman ohjaustilanteessa opiskelija on jännittävän ja vaativan asian edessä ensimmäistä kertaa ja työtä ohjaava professori ehkä sadannen kerran. Siinä kohtaavat kaksi maailmaa ja kaksi kieltä. Opiskelija pelkää usein sanoa, ettei ymmärrä. Gradun tekemisen ongelmia tulee yhdessä käydä läpi."  Hakala huomauttaa, että vaikka professorilla on kosolti alansa asiantuntemusta niin häneltä saattaa puutua ohjauksessa tarvittavia pedagogisia ja ihmissuhdetaitoja (hs 31.3.1998)

"Jo kauan ennen tohtorikouluja, aivan 1980-luvun alussa sovimme Turun yliopiston valtio-opin professorin Jaakko Nousiaisen kanssa, että aletaan pitää luonnonkauniissa Seilin saaressa Saaristomeren tutkimusasemalla, joka kuului Turun yliopiston piiriin, parin päivän tutkijatapaamisia. Niiden pääsisältö oli sellainen, että nuoret väitöskirjaa valmistelevat tutkijat kertoivat omista hankkeistaan ja niissä esiintyvistä pulmista, joista sitten vapaasti keskusteltiin, heitettiin ilmaan uusia ideoita, tarjottiin kirjallisuusvinkkejä, etsittiin avaintiedottajia ja rohkaistiin työssä eteenpäin. Joskus tapaamisessa vieraili myös ulkomaisia tutkijoita… Seminaariin kuului iltasauna, vierailu museoidussa spitalisten asuinhuoneessa ja saaren puukirkossa. Joskus käytiin leikkimielinen tikanheittokilpailu... Tässä Seili-ryhmässä oli Helsingin yliopisto varsin heikosti mukana. Ryhmän tutkimusta stimuloiva vaikutus oli ilmeinen. Jaakon ja minun jäätyä eläkkeelle, nuorempi polvi ei ole valitettavasti jaksanut ylläpitää tätä hyvää perinnettä.” (Olavi Borg: Elämä kertoo, Puolivuosisataa akateemisessa maailmassa, Tampere University Press 2010, siv. 242)

Suoritettuani angloamerikkalaisille opetusmetodeille rakentuvan IB-lukion saavuin yliopistoon motivaatiota puhkuen. Petyin heti siihen, että yliopistossa ei kerrottu, mitä perustutkinto-opiskelijalta edellytettiin. Jokainen tentti oli kuin pääsykokeen kopio, mutta kukaan ei missään vaiheessa ohjeistanut, miten kirjoittaa parempia koevastauksia. Opinnot suoritettiin usein sieltä mistä aita oli matalin eikä palautetta annettu. Akateemisen vapauden hengessä opiskelijoiden oppimistuloksista ei ollut vastuussa kukaan. Olen nyt jatko-opiskelijana Harvardin yliopistossa. . Muistioiden kirjoitus ja suullinen argumentointi ovat olennainen osa juristin opetussuunnitelmaa. Opiskelijoilta odotetaan yhteiskunnallisten rakenteiden kyseenalaistamista. Opiskelijoita pidetään akateemisen yhteisön jäseninä ja professorit suhtautuvat heihin mielenkiinnolla ja kollegiaalisesti. Yliopisto-opettajien pitää kantaa vastuuta opiskelijoiden hyvistä oppimistuloksista. Yliopiston perusajatuksiin kuuluu akateemisen tiedeyhteisön vapaus seurata ajatuksiaan ja toteuttaa uusia ideoita. (Pekka Pohjankoski hs 11.3.2015)

(Samaan lehteen Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kola kirjoitti mm.: ”Opiskelijat saavat äänestää jaloillaa ja antaa palautetta. Siten laatu kohenee. Olemme tarjonneet laadukasta opetusta ja oppimista jo 375 vuoden ajan.”)

14. Tutkimuksia tehdään entistä vähemmän

Ympäristöongelmat on Venäjällä saatu lakaistua maton alle yksinkertaisesti lopettamalla tutkimukset. Samoin on käynyt länsimaissakin. Toimittajatkin alkavat keskittyä haastatteluihin ja katugallupeihin, kun ei ole muuta mitä raportoida.

"Suomalaisessa konsensuksessa poliittisesti mahdollinen ratkaisu nostetaan heti ainoaksi totuudeksi ja muut haudataan elävältä. Kun työryhmät asetetaan poliittisten voimasuhteiden mukaan, keskustelu tapetaan jo ennen kuin se on syntynyt. Kuohuttava esimerkki kaltoin kohdellusta isästä herättää moraalista närkästystä. Sitten joku esittää vastakkaisen esimerkin sikamaisesta isästä. Keskustelu juuttuu eipäs-juupas-juntturaan, koska kumpikaan ei osaa esittää lukuja tai edes arvioita, onko tapaustyyppinen suhde 1-99 vai 50-50." (Paul Lillrank, Aalto-yliopiston professori Suomen Kuvalehti 3/2013.)


Vielä on pieniä ideologisiakin uskalluksia

"Tutkimuksen näkökulma ratkaisee tuloksen."
"Hallitsevat ajatukset eivät ole mitään muuta kuin materiaalisen kehityksen aatteellista ilmausta."

"Hyönteisillä on kolme jalkaparia ja hämähäkeillä neljä, mänty kasvaa Suomen Lapissa pohjoisempana kuin kuusi, ja merilohi nousee syntymäjokeensa kutemaan. Näin on eikä muuksi muutu. Mutta Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa tilanne on päinvastainen. Tämän selityksesi yksi tarjoaa jääkauden jälkeistä historiaa, toinen maaperän laatua, kolmas ilmasto-olosuhteita, neljäs kulttuurivaikutusta. Voisi hyvin olla olemassa kaksi kilpailevaa teoriaa eliöiden esiintymisalueiden rajojen määräytymisestä, joista toinen korostaa fysikaalisia ja kemiallisia tekijöitä (ilmasto, maaperän laatu), toinen bioottisia vuorovaikutussuhteita (lajien välinen kilpailu rajallisista resursseista, peto-saalissuhteet).

Haila sieeeraa Engelsia: ”Asennoitukoot luonnontieteilijät miten haluavat, heitä hallitsee filosofia. Kysymys on vain siitä, haluavatko he, että heitä hallitsee jokin huono muotifilosofia vai sellainen teoreettisen ajattelun muoto, joka perustuu ajattelun historian ja tulosten tuntemukseen.” Mutta mitä tekee luonnontiede silloin, kun eteen nouseva ongelma on uusi – esimerkiksi yhteiskunnallisen kehityksen esiin nostama, esimerkiksi paljon puhuttu ekologinen ongelma. Ehkäpä vakiintuneet tutkimusperinteet ovat kyvyttömiä tunnistamaan, saatikka formuloimaan koko ongelmaa.” Mutta havainnot ja tosiasiat ovat teoria- ja metodisidonnaisia. Tieteelliset läpimurot useimmiten merkitsevät uutta tapaa tulkita ja ymmärtää vanhat asiat, vain harvoin niihin liittyy uusia löytöjä ja keksintöjä. Jokainen tutkija joutuu siis ottamaan mittaa alansa käsitteistöstä ja nimenomaisista tutkimuskohdettaan selittävistä teorioista.” (Yrjö Haila)

”Rochesterin yliopiston tutkija Paul Brookes perusti vuonna 2012 blogin nimeltä Science Fraud. Siellä tutkijat saattoivat raportoida nimettömänä tutkimuksista, joiden he uskoivat olevan tahallisesti vääristeltyjä. Blogi paljasti vuodessa yli 300 tutkimusta. Brooken blogi paljasti tieteellisen vilpin yleisyyden, mutta mitä siitä seurasi? Brookes haastettiin oikeuteen. Hän joutui sulkemana bloginsa. Opiskelijalta vaaditaan tyhmän rohkeutta, jotta hän uskaltaa haastaa professorinsa tieteellisestä vilpistä. Tietovuotajat tarvitsevat paitsi rahaa myös verkostoja, jotka tulevat heitä silloin kun heitä koetetaan horjuttaa. (Jani Kaaro, hs 3.12.2014)



Erik Allardt viittaa vanhaan saksalaiseen luonnehdintaan yliopistosivistyneistön asemasta. Sen mukaan yliopistosivistyneistön jäsen on ihminen, joka on eri mieltä. Allardtin luonnehdinta sisältää näkemyksen, että yliopistosivistyneistön rooli julkisessa keskustelussa on tuoda esiin kriittisiä äänenpainoja. Ongelmallisinta kriittiseen keskusteluun osallistuminen on niille valtiointellektuelleille, jotka kytkeytyvät tiiviisti julkishallintoon. He ovat ensisijaisesti olemassa olevan hallinnon asialla eikä heidän voi odottaa purevan kättä, joka ruokkii heitä. Allardt on Immnuel Kantia ja Pierre Bourdieuta mukaillen löytänyt kolme muuta alaryhmä yliopistosivistyneistön joukossa. Ne eivät ole yhtä riippuvaisia yhteiskunnan valtaapitävistä. Allardtin mielestä on liioiteltua väittää yleisesti, etteivät tutkijat osallistu julkiseen keskusteluun. Sen sijaan keskustelunaiheiden valinnassa on huolestuttavia aukkoja ja vaikenemista. (Matti Apunen, Aamulehti 4.11.2002)


”Yliopistojen tulosjohtaminen murentaa yliopiston perustaa. Omaehtoisuus, kokemus oikeudenmukaisuudesta ja kriittinen uteliaisuus motivoivat ihmisiä oppimaan ja tutkimaan paremmin kuin raha. Tieteen pitää voida edetä totuuden pyrkimyksenä. Vapaus on ensisijainen tavoite verrattuna taloudelliseen tehokkuuteen. Albert Einstein on sanonut että koulutuksen tehtävänä on harjoittaa riippumattomasti ajattelevia ja toimivia yksilöitä, jotka kuitenkin näkevät yhteisön palvelemisessa elämän korkeimman saavutuksen. Täytyy olla rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia oletuksia ja asettaa ongelma toisin. Vaurastumisen olisi luullut avaamaan tilaa moninaisille arvoille: oppimiselle itsearvona, sivistykselle, vapaudelle, sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle ja hyvälle elämälle. Silti yhä yksiulotteisempi ja ekonomistisempi ihmiskuva valtaa alaa.” (Heikki Patomäki hs 7.5.2008)