Guyanan itäisin alue on Region 6, jonka jälkeen tuleekin jo Surinam. Itäisestä alueesta käytetään usein yleisnimitystä Berbice. Rannikkoa pitkin menee suht hyväkuntoinen tie aivan rajajoelle Corentynelle, mutta matkanteko on aika hidasta, sillä tie kulkee rannikkokylien läpi. Kaikilla kylillä ei ole edes nimeä, pelkät numerot. Kun edellinen kylä loppuu, alkaakin jo seuraava. Rannikon tie onkin periaatteessa yhtä suurta taajama-aluetta. Tiellä kulkee sekä tavallisia autoja, sokerifarmien traktoreita että Tapir-merkkisiä rumahkoja guyanalaisvalmisteisia autoja. Varsinkin toripäivinä matkantekoon pitää varata melkein tunnin verran lisää aikaa.

Berbiceläiset itse ovat hyvin ylpeitä kotiseudustaan, mutta kauniiksi sitä ei voi kehua. Kameraankaan ei sattunut juurikaan kuvia alueesta. Samanlaista katukuvaa löytyy Georgetownistakin, eli pieniä kojuja, huonosti pysäköityjä autonromuja, taloja molemmin puolin, ja tietysti suuret määrät joutilaita ihmisiä ja roskia.

Turistin tärkein syy tulla Berbiceen lienee pääsy Surinamen puolelle. Aikaisemmin piti ylittää myös Berbice-joki lautalla, mutta nyt siihen on saatu ponttoonisilta. Lauttoja Corentyne-rajajoen yli menee kaksi päivässä, ja aikaisempi klo 9 lautta on se, jota käyttäen ajomatka Paramariboon hoituu ennen ruuhka-aikaa. Tietenkin lauttojen lähtöajat vaihtelevat summittaisesti, joten aikataulu pitää tarkistaa puhelimitse. Moleson Creekin lauttaterminaalin portit suljetaan klo 8, eli tuntia ennen lähtöä. Tästä syystä Georgetownista onkin syytä lähteä jo klo 5, että ehtii ensimmäiseen lossiin.

Vaikka rajamuodollisuudet hoidetaan tuskastuttavan hitaasti, jää aikaa kierrellä terminaalirakennusta ja vierailla tax-free-liikkeessä. Omalla reissullamme lossi oli nimittäin tunnin verran myöhässä, ja vielä lähdön jälkeen puolessa välissä jokea piti palata takaisin, koska erään kuorma-auton kuljettajan rahtikirjoista löytyi huomautettavaa. Myöhästyminen lienee enemmän sääntö kuin poikkeus.

Lossi on pakattu täyteen autoja, ja mukaan mahtuu mitä erilaisimpaa rahtikalustoa, kuten kuvan porauslaite.

Surinamin puolella katukuva on aivan erilainen. Kadut ovat suoria ja hyväkuntoisia, eikä tien varressa ole kojuja tai taloja. Molemmilla puolilla tietä on syvät ojat, jotka pitävät sadeveden poissa tieltä. Maatalous on hyvin järjestettyä, palstat ovat tarkalleen neliskulmaisia, ja tiekin tekee usein tiukkoja 90 asteen mutkia palstojen mukaan. Kastelujärjestelmät ja kalusto ovat huomattavasti kehittyneemmän oloisia kuin Guyanan puolella. Yleisesti Surinam vaikuttaakin selvästi edistyneemmältä.

Toisaalta matka rajalta Paramariboon on vielä Guyanan rannikkokatuakin tylsempi. Matkalla ei ole mitään, ei siis kertakaikkiaan mitään nähtävää. Ajajana pitää siis olla tarkkana, ettei nukahda, ja että lähtee risteyksistä oikeaan suuntaan. Suuntakylttejä nimittäin ei ole. Hidastetöyssyjä eli Nadering Drempelejä on melko tiuhaan, ja ennen risteyksiä tärinäraitoja.

Vaikka guyanalaiset kehuvatkin Paramariboa kauniiksi ja puhtaksi,  Surinamin pääkaupunki kärsii samasta rappioilmiöstä kuin Georgetownkin. Hienojen rakennusten välillä on paljon välittömässä romahtamisvaarassa olevia hörskiä. Kadut ovat tukossa, autoja on kertakaikkiaan liian paljon. Sen verran Georgetownin pahamaineisia pikkubusseja pitää kehua, että ovat ne sentään erittäin tehokkaita joukkoliikennevälineitä. Surinamin bussit ovat kookkaampia ja varmasti turvallisempia, mutta eivät yhtä ripeitä. Onhan hienoja rakennuksiakin paljon, ja nähtävyyksiä presidentinlinnasta joenvarren pikkuliikkeisiin mukavasti tarjolla, mutta meille Paramaribo oli kovan hehkutuksen jälkeen pieni pettymys. 

Toki esim Tulip-niminen suuri, puhdas ja hyvin varusteltu ruokakauppa oli riemastuttava kokemus, juustoille oli oma hylly, leipää oli monenlaista ja tietysti tuoretta maitoa ja jogurttia. Moni eurooppalainen tuleekin Guyanasta Paramariboon ensisijaisesti ostoksille.

Paramaribon ympäristössä on joitakin näkemisen arvoisia paikkoja. Joen yli vievä korkea silta on nähtävyys jo sinänsä, meno on kuin vuoristoradalla, ja näkymät kaupungin yli hyvät. Toisella puolella jokea on  mm. New Amsterdamin miellyttävä ja kiinnostava ulkoilmamuseo, joka on siis entinen linnoitus.

Peperpot-niminen luontoretki on taas on hieman huonosti hoidettu, ja portilla mainostettu 4 km päässä sijaitseva ruokailutila vaikutti olleen tyhjillään jo vuosikausia. Jos erilaiset puut ja pensaat kiinnostavat, Peperpot on varmasti ihan OK.

Hintatasoltaan Paramaribo on kuitenkin positiivinen yllätys. Yöpyminen 4 tähden hotellissa on noin 70 euroa per huone, ja tuoreet elintarvikkeet saa halvemmalla kuin Guyanassa tarjotut säilykkeet. Omituista Paramaribossa on, että melkein jokaikisellä kaupalla on kiinalainen nimi, vaikka kiinalaisia ei katukuvassa niin paljon ole.

Surinamin sisämaahan pääsee hyvää asvaltoitua tietä pitkin. Matkan varrella on alumiinitehdas, jonka tehdasalueen läpi on ajettava. Tien päässä on Brokopondo-niminen pato, josta Paramaribo saa suurimman osan sähköstään.






Brokopondo-padon yläjuoksu on levittäytynyt suureksi järveksi, josta vanhat puunrungot vielä yltävät vedenpinnan yläpuolelle. Järvelle tehdään reissuja veneellä, mutta aika hiljaiselta paikka vaikutti meidän visiittimme aikana.





 Oma yrityksemme päästä Brokopondolta läheiseen  Brownsberg-nimiseen ekomajapaikkaan kariutui huonon sään takia, kun rankkasade oli kaatanut puun hiekkatien päälle. Näin ollen piti palata Paramariboon yöksi. Matka oli kyllä mielenkiintoinen, ja Brownsbergin luonnonsuojelualueella näkyikin olevan aikalailla myös teollista toimintaa. Myöhemmin kuulin WWF:n Surinamin toimiston aloittaneen laajan hankkeen laittoman kaivostoiminnan kitkemiseksi Brownsbergin alueelta.



Ennen paluuta Guyanan puolelle piipahdimme varoitteluista huolimatta Niew Nickerien pikkukylässä aivan rajan tuntumassa. Kaupunkia kuvailtiin tylsäksi, mutta oikeastaan kaupunki on mukavan rauhallinen ja siisti. Eihän siellä ole paljoakaan tekemistä, mutta yhden yön viettäminen on ihan miellyttävä kokemus. Sitäpaitsi sieltä ei tarvitse lähteä ennen kukonlaulua, jos haluaa päästä ensimmäisen lautan kyydissä Guyanan puolelle.