Opponentin lausunto: kymmenen sivun lausunto (Helsingissä toukokuun 26. päivänä 1992, Jyrki Iivonen, Dosentti  plus omia kommenttejani)




                         Lohdutusta onnittelukorteista                                   


Arvoisa tohtori

… Yllätyin positiivisesti teoksesi uudesta ilmeestä ja monipuolisesta keskustelusta, jota sen sivuilla voi seurata neuvostokielen kehittymisestä. Tältä osin työssäsi on tapahtunut suorastaan “määrän muuttuminen laaduksi”. En tällä halua ottaa kantaa teoksestasi tällä hetkellä käytävään keskusteluun. En ole perehtynyt argumentteihin…

Ymmärrän että saatat juuri nyt olla väsyneessä, ehkäpä katkeroituneessakin mielentilassa. Tämäkö on palkinto vuosia jatkuneesta piinasta? Eikö asioiden olisi pitänyt sujua toisin? Tähän haluan sanoa vain pari asiaa. Aika ja moraali ovat puolellasi. Hälinä laantuu aikanaan, mutta työsi jää paikalleen. Arvostelijoidenkin kiusaksi. Parhainta onnea tuleville projekteillesi toivoen!

 

Leena!
Onneksi olkoon väitöskirjan johdosta. Se on arvokas. Itsenäinen analyysi neuvostoajattelun yhdestä aspektista. Uskon että työsi arvo vielä lisääntyy tulevaisuudessa, koska tältä aihealueelta on olemassa niin vähän tutkimuksia. Työn hyvänä puolena on myös se, että siinä on vapauduttu anglosaksisista ajatusmalleista ja paneuduttu venäläiseen ajatteluun. Lukijan kannalta on myös hyvä, että työ vastoin nuoria muotivirtauksia ilmestyi suomeksi. Hyvää jatkoa toivoo…

 

Onnen toivotuksemme tohtoriksi valmistumisen johdosta. Ota vastuuntuntoisesti haasteet vastaan! Jumalalla on onnen ohjat. Luojalla lykyn avaimet.

 

Marketta,
Suuri päiväsi on koittanut. Osoitit tasa-arvoisuutesi väittelyssä vastaväittäjään nähden. Miehet tilaisuudessa sekä vastaväittäjä että kustos olivat miehisiä ja Sinä pehmeä sekä naisellinen. Edustit parhaalla tavalla naissukupuolta. Väittely oli nautittavaa, asian tuntevaa, rehellistä, rakastettavaa, huumorintajuista, lämminhenkistä ja uutta luovaa. Rinnakkaiseloa toivomme…

 

Rouva tohtori ja lapset
Me vihreät naiset haluamme muistaa ja kiittää teitä, Marketan lapset, siitä positiivisesta energiasta, jota myös rakkaudeksi kutsutaan, jonka tukemana Marketta teki sen väitöskirjansa.

 

Tetta Horn

On mukavaa kun sukulaiset pärjäävät ja erityisesti mukavaa kun kyse on suvun naisista. Onnea väitöksestä.

 

Onnea Marketta,
Pidit hyvin pintasi johdonmukaiseen loppuun saakka. Hieno ja rohkea suoritus asettaa “tiede” kyseenalaiseksi.

 

Onnea, onnea Marketta-tohtorille
Tutkimusta voi tehdä ryhmätyönä, ihmiskuvausta ei, ja näytelmässä johon jouduit, saat ihmiskuvasi tehdä yksin. Älä yritä miellyttää muita, hukut niiden virtaan. Älä mene sukupuolten välisiin sotiin, ole ihmisen puolella, rakkauteen kuuluu ystävyys, ystävyyteen rakkaus eikä kukaan ole niin vahva astia kuin luullaan.

 

“Tiedekunnan väitellyin tohtori”

otsikoi valtiotieteellisen tiedekunnan lehti haastattelunsa Teemu Lehtonen

 

 

Yliopisto-lehdessä virisi raastava keskustelu                                  

 

Yliopisto 18/92

“Joku naistohtori” vastaa Anto Leikolalle

Ystävättäreni tuli luokseni juhannusviikolla. “Marketta, nyt Yliopisto-lehdessä on Leikola tehnyt sinusta todella pilaa.” Toukokuisen väitöstilaisuuteni jälkeen olin jo tottunut kaiken moiseen. Lehtikuva oli levittänyt ainoana kuvana tilaisuudesta Minna Canth asuista estottomasti nauravaa naista, joka puristaa vasenta rintaansa tiiviisti nyrkissään. Helsingin Sanomissa oli kuvani yläpuolelle kirjoitettu otsikko “Rauhanomaisia tyhjiösanoja”, ja muutenkin tavallisesti asiallisella sivulla vähätelty niin väittelijää kuin valtiotieteellistä tiedekuntaa. Espoon ainut lehti Länsiväylä kertoi, että aihe oli yhtä vanha kuin väittelijäkin. Iltalehdessäkään ei väistökirjan varsinaisesta sanomasta ollut sanaakaan. Lukijat saivat kuulla itkijänaisten ja hymypoikien osallistumisaktiivisuudesta väitöstilaisuuteeni. Mitä enää? Niin - Yliopistolehdessä (17/92) Anto Leikola kirjoitti, että jonkun naistohtorin karonkassa oli ollut vain naisia. No mitäpä siinä. Leikolahan on loistava pakinoitsija enkä näe tässä mitään kummempaa, ihmettelin. “Mutta katso, jonkun - ethän sinä ole joku”, intti ystävättäreni.

No vähätpä ystävättäreni tiesi. Olinhan kymmenen vuoden yliopistollisen tutkijaurani jälkeen imarreltu, että herra tohtori huomioi minut edes “joksikin”. Tähän saakka en ollut ollut kukaan - kunhan muuan ylikriittinen ulkomailla opiskellut kotirouva, josta olisi pitänyt päästä irti jo hyvissä ajoin.

Kukaan ei kantanut huolta kun tutkimushankkeeni makasi kuusi kuukautta milloin tarkastajan milloin professorin kirjahyllyssä. “Ymmärräthän sinä, että opiskelijoita on niin paljon ja virkoja aivan liian vähän. Luen kyllä kun ehdin.” Oli yritetty muitakin perinteisiä mitätöimiskeinoja - vaikenemista, myhäilyä, vihjailuja, uhkailuja. Julkinen mollaaminen väitöstilaisuudessa olisi ehkä ollut liian läpinäkyvää, väittelijä olisi aiheetta saanut sympatiat puolelleen, ja tilaisuus vietiin mielestäni läpi yllättävän korrektisti. Ajattelivat varmaan, että arvosana, huonoin mahdollinen (approbatur), pitää kyllä vihreän tohtorin vastedeskin kompostiaan kaivelemassa.

Pyydän Teitä, Arvoisa herra Leikola: lukekaa väitöskirjani. Perehtykää esipuheeseen, tutkimusintressiin, tutkimusmenetelmään ja tutkimuksen varrella tehtyihin päätelmiin. Löytyykö aihetta todeta, että “joku feministitohtori kuuluu viettäneen karonkkansa pelkässä naisseurassa”? Jos väitöskirjaani ei olisi tehnyt Leena Horn, vaan Lennart Horn, olisittekohan kirjoittanut “jostakin” tohtorista hänen erikoislaatuista karonkkaansa muistellessanne? Väitöskirjani on erikoinen, mutta hyvä. Ja minulla taatusti oli aihetta “surra” sen valmistumisvaiheita naisporukassa.

Leena Horn

 

Yliopisto 19/92

Hornin väitöskirjan tarkastuksessa ei viivytelty

En ole halunnut aikaisemmin puuttua valt.tri Leena Hornin ei yhteyksissä julkisesti esittämiin näkemyksiin, joista osa on ollut hyvinkin loukkaavia. Hän antaa kuitenkin Yliopisto-lehden numerossa 17/1992 siksi harhaanjohtavan kuvan väitöskirjansa käsittelystä, etten voi olla sitä oikaisematta. Horn on aikaisemmin väittänyt julkisesti minun yrittäneen estää häntä väittelemästä ja nyt toteaa tutkimushankkeensa maanneen “kuusi kuukautta milloin tarkastajan milloin professorin kirjahyllyssä”.

VTL Leena Horn jätti Neuvosliiton rauhanomaisen rinnakkainolon semiotiikkaa (sic) koskevan käsikirjoituksen valtiotieteelliselle tiedekunnalle 18.9.1991 ja jo seuraavana päivänä tiedekunta määräsi kokouksessaan dosentit Jyrki Iivosen ja Klaus Törnuddin sen esitarkastajiksi. He jättivät hyvin perusteelliset ja kriittiset lausuntonsa tiedekunnan kansliaan jo joulukuun 1991 alkupäivinä. Kumpikaan tarkastajista ei katsonut voivansa puoltaa painatusluvan myöntämistä. Heidän korjausehdotustensa pohjalta Leena Horn ryhtyikin tarmokkaasti korjaamaan käsikirjoitustaan. Kuten työstä annettu arvosana ja sen virallinen tarkastus osoittavat, jäi tutkimukseen kuitenkin lukuisia puutteita. Molemmat esitarkastajat katsoivat uuden version riittävän painatusluvan myöntämiseen. Kokouksessaan 18.3.1992 tiedekunta myönsikin painatusluvan ja väitöstilaisuus pidettiin 16.5.1992. Tiedekunta hyväksyi yksimielisesti, joskin keskustelun jälkeen Hornin väitöskirjan arvosanalla approbatur kokouksessaan 3.6.1992.

Tämän tapahtumahistorian valossa minun on vaikea ymmärtää, mihin valt.tri Horn perustaa väitteensä siitä, että häntä olisi yritetty estää väittelemästä tai että hänen väitöskirjansa tarkastamista olisi viivytelty. Pikemminkin prosessissa olisi mielestäni pitänyt edetä maltillisemmin, jos tekijän kärsivällisyys olisi vain antanut sen myöten. Todettakoon vielä, että Hornin lisensiaattityö samasta aihepiiristä on hyväksytty tiedekunnassa 24.4.1991.

Raimo Väyrynen, Yleisen valtio-opin, erityisesti kansainvälisen politiikan professori

 

Yliopisto-lehti

Semantiikan seksismiä

Vaatimattomasti valtiotieteen ylioppilaana ja naistutkimuksen opiskelijana haluaisin antaa kommenttini Anto Leikolalle (Yliopisto 19/92) näin jälkijättöisesti. Jos todetaan “jonkun feministitohtorin viettäneen karonkkaansa pelkässä naisseurassa”, voisi vastaavasti todeta “jonkun sovinistitohtorin viettäneen karonkkaansa pelkässä miesseurassa”… ja “hymähtäen todeta, että ajat ovat muuttuneet”. Kyse on siis semantiikan seksismistä. Emmekö me todella voi täällä yliopistolla päästä “rotuerotteluista”, ja vapautua tiedon ja valistuksen harjoittamiseen - arvosanoista ja karonkkayhteisöistä riippumatta? Olen samaa mieltä Irma Sulkusen kanssa: inhimillisyyttä tieteeseen.

Heli Äärila, valt.yo

 

Yliopisto 20/92

Mikä on professorin toimenkuva?

Professori Raimo Väyrynen kimpaantui Anto Leikolalle “jonkun naistohtorin” nimissä lähettämääni tunteenpurkaukseen. Kirjoitukseni johti hänessä jo pitkään kyteneen loukkaantumisen rajan ylittymiseen. Olen pahoillani, jos väitöstilaisuuteni tiimoilta tehdyt haastattelut ovat loukanneet Väyrystä. Arvostan suuresti Väyrysen omaan lisensiaattityötä. Hänen kommenttinsa ja huomionsa ovat teräviä ja älykkäitä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että Väyrysen kyvyt tulisivat paremmin esille jossain muualla kuin kansainvälisen politiikan jatkokoulutuksesta vastaavana.

En suinkaan ole väittänyt, että väitöskirjani tarkastamista olisi pitkitetty. Päinvastoin. Kun vihdoin päästiin tarkastamisvaiheeseen, prosessi eteni nopeasti. Sen sijaan aina tilaisuuden saatuani olen väittänyt, että tutkimushankkeestani on yritetty vaieta, sitä on pitkitetty eikä siitä olla oltu kiinnostuneita. Olen asunut 15 vuotta ulkomailla ja suurimman osan siitä ajasta opiskellut Yhdysvaltojen, Saksan, Neuvostoliiton ja myös Ranskan ja Ruotsin opinahjoissa. Siksi tiedän mihin kohteluani vertaan, kun vuonna 1974 ja uudestaan vuonna 1984 kirjoittauduin Helsingin yliopiston jatkokoulutukseen. Miksi siirtää keskustelu väitöskirjan tarkastusprosessiin kun minä kerroin väitöskirjan valmistumisprosessin pitkittämisestä - siitä ajasta, jolloin tutkija tarvitsee vinkkejä mutta myös kovaa tieteellistä debattia?

Masentavinta on ollut tavata ulkomaalaisia tiedemieskollegoitani. Heistä useilla oli jo kaksi väitöskirjaa siinä vaiheessa kun minä vielä harkitsin mahdollisuuksia jättää lisensiaattityöni tarkastettavaksi. En ole tyhmä enkä ole laiska - siis miksi väitöskirjani aina vain viivästyi? Selitin heille, että meillä Suomessa tämä on tapa, vaaditaan lisensiaattityöt, sosiaalinen käyttäytyminen, oikea puolue, kielikokeet.

Koska Väyrynen esitti selvän kysymyksen: mihin perustuu väitteeni siitä, että minua olisi yritetty estää väittelemästä, on paikallaan käydä läpi tutkijanurani.

1973: valmistuin Berliinissä, 1974: aloitin lisensiaattiseminaarin HY:ssä, 1981-83: jatkoin Trierissä, 1983: jatkoin väitöskirjaani Väyryselle, 1984: esittelin lisensiaattiseminaarissa, 1985: opiskelin Moskovassa, 1985-90: Väyrynen puhelimessa, lounaalla, haastattelussa, ulkomailla, virkavapaalla, 5.6.1990 lisensiaattityön tarkastus.

Uskon että väitöskirjani olisi valmistunut jo vuonna 1978 eikä vuonna 1992, jos sen valmistumisprosessia olisi tuettu henkisesti, tieteellisesti ja materiaalisesti.

Siis talvella 1898/90 luovutin. Jätin puolet työstäni lisensiaattityönä, vaikka tutkintouudistuksen mukaan väitöskirjan voi jättää suoraankin siksi, että edes joku viran puolesta joutuisi kommentoimaan. Tiesin että työni johtopäätökset eivät olleet “objektiivisesti todistettavissa”. Eli jos joku toinen tekee päätelmiä Neuvostoliiton ulkopolitiikasta puolueen asiakirjojen, kansainvälisen oikeuden, Neuvostoliiton perustuslain ja NKP:n ohjelman, Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin valtiofilosofian sekä Neuvostoliiton peruskoulun oppikirjojen perusteella, hän ei väistämättä päädy samaan lopputuloikseen kuin minä. Väitöskirjani oli mielestäni kuitenkin niin pitkällä kuin pystyin etenemään Helsingin yliopiston tarjoamissa puitteissa eli ilman tiedeyhteisöä. Miten vakuuttaa henkilö, jonka ajattelun logiikka on tuntematon?

Väyrynen toteaa kuolemanvakavana Yliopisto-lehden vastineessaan, että “kumpikaan tarkastajista ei katsonut voivansa puoltaa painatusluvan myöntämistä”. Siis mitä sä Marketta hourit? Eihän sinusta väitöskirjan tekijäksi, vai? Väyrynen olisi voinut mainita, että lisäselvitysten pyytäminen on tuiki tavallista. Esitarkastajien lausunnot poikkesivat tavanomaisista lähinnä perusteellisuudessaan, mistä tietysti olen esitarkastajille hyvin kiitollinen. Venäjän asioiden ekoguru VTT Ilmari Susiluoto jätti kuulemani mukaan väitöskirjansa kolmeen kertaan esitarkastajille.

Minua on jäänyt askarruttamaan tiedekunnan kokous 3.6.1992. Tiedän että kokous keskeytettiin ja minulle soitettiin. Olin saanut edellisenä päivänä tiedekunnan kirjeen, jossa minulle ensi kertaa ilmoitettiin arvosanan järkyttävyydestä ja valituksen mahdollisuudesta. Sanoin: “En jaksa tapella enää kanssanne. Pitäkää koko roska.” Väyrysen mukaan virallinen tarkastus osoittaa, että tutkimuksessa oli puutteita. Niinkö siinä kävi? Ymmärsin asian niin, että arvosana oli Iivosen oma keksintö ja tuli tiedeyhteisöllekin yllätyksenä.

Maltillisuus ei olisi tilanteessani auttanut. Rukoilin ja manguin kuuden minuutin audiensseillani, että eikö laitoksella todella ole ketään, joka voisi kommentoida työtäni. Itse olin edennyt niin pitkälle kuin osasin. Tarvitsin impulsseja, vastaväitteitä, kysymyksiä. Jos olisin malttanut mieleni näiden 15 vuoden jälkeen vielä yhden vuoden, mitä uutta olisi tapahtunut?

Leena Marketta Horn, VTT

 

Yliopisto 22/92

Vielä Hornin väitöskirjasta

Aivan ilmeisesti Leena Marketta Horn ja minä elämme eri todellisuudessa ja siksi samat asiat näyttäytyvät meille hyvin erilaisina. Horn katsoo, ettei hänen jatko-opintonsa ole saaneet riittävää taloudellista ja tieteellistä tukea ja niistä on yritetty vaieta. Tunnetusti jatko-opiskelijoiden työn tukemisessa on suomalaisessa tiedeyhteisössä parantamisen varaa. Hornin kohdalla tosiasia on kuitenkin se, että opinnäytteiden tarkastajat mukaan luokkien ainakin seitsemän tutkijaa on virkansa puolesta lukenut Hornin tekstejä ja kommentoinut niitä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Aivan ilmeisesti näin saatu palaute ei ole Hornia tyydyttänyt eikä hän aina ole kommenteille paljon arvoa antanutkaan. Taloudellisesti sekä Helsingin yliopisto että Suomena akatemia ovat tukeneet hänen tutkimustyötään.

Myönnän olleeni “puhelimessa, lounaalla, haastatteluissa, ulkomailla, virkavapaalla”. Tämän ohella on kansainvälisessä politiikassa valmistunut lukuvuosina 1987-1992 kaikkiaan neljä väitöskirjaa, kymmenen lisensiaattityötä sekä 97 pro gradu tutkielmaa. Koska olen viime vuoteen saakka ollut kansainvälisessä politiikassa ainoa opetusvelvollinen opettaja, on näiden tutkielmien ohjaaminen teettänyt jonkin verran työtä. Kun vaaditaan yksilöllisempää ohjausta ja opetusta, täytyy edellytykset niiden antamiseen punnita käytettävissä olevia resursseja vasten. Itse asiassa näiden kahden ristiriita näyttää olevan voimistumassa 1990-luvun yliopistomaailmassa.

Mahdollinen lukija saattaa hämmästellä, miksi 3.6.1992 pidetty valtiotieteellisen tiedekunnan kokouksen yhteydessä Hornille soitettiin. Syy tähän oli yksinkertaisti se, että tiedekunta halusi varmistautua väittelijän saaneen vastaväittäjän dos. Jyrki Iivosen lausunnon ja siihen sisältyneen arvosanaehdotuksen nähtäväkseen. Kun Horn ilmoitti, että hän on lausunnon saanut, eikä käytä valitusoikeuttaan, niin tiedekunta saattoi tehdä kevätkauden viimeisessä kokouksessaan päätöksen väitöskirjan hyväksymisestä tarvitsematta jättää asiaa pöydälle kesän yli.

Horn toteaa, että arvosanaehdotus - approbatur - oli “Iivosen oma keksintö ja tuli tiedeyhteisöllekin yllätyksenä”. Vastaväittäjän arvosanaehdotus on tietysti aina hänen omansa. Sen osalta en ole havainnut mitään erityisiä yllättymisen merkkejä. Tiedekunta hyväksyi ehdotuksen yksimielisesti. Omalta osaltani päätän keskustelun Leena Marketta Hornin väitöskirjasta ja väitöstilaisuudesta tähän ja suuntaan näin vapautuvan ajan jatko-opiskelijoiden ohjaukseen.

Raimo Väyrynen

  

Yliopistolehden päätoimittaja puhelimessa 20.11.1992: “Ylemmältä taholta on tullut määräys olla julkaisematta seuraavaa juttuasi Yliopisto-lehdessä. Mene Iltalehden puheille”

 

Fallisen tieteen ylivallan oltava ohi

Vihdoinkin prof. Raimo Väyrynen toi keskustelun (22/92) väitöskirjani valmistusprosessista ja arvioista siihen, jota pidän keskustelun väärttinä ja jonka puolesta mielelläni uhraan oman väitöskirja”tekeleeni”. On todella käynyt niin kuin prof. Väyrynen toteaa: “Leena Marketta Horn ja minä elämme eri todellisuudessa ja siksi samat asiat näyttäytyvät meille hyvin erilaisina.”

Sinänsä eri todellisuuden myöntämisessä ei mielestäni ole mitään eriskummallista. Asummehan moniarvoisessa yhteiskunnassa. Mutta tutkijanura kaltaisilleni dissidenteille on Suomessa kohtuuttoman vaikea. Tuntuu kuin olisi kaiken ja kaikkien sylkykuppina.

Minun todellisuudessani maailman tila on katastrofaalinen. Tutkimuksen lisääminen ei enää riitä, vaan tarvitaan uudenlaista ajattelua. Paradigman muutoksen tarve on ilmeinen silloin, kun ihminen tieteen varjolla ja tieten tahtoen tuhoaa niitä edellytyksiä, joista hänen elämänsä riippuu.

Fallisen tieteen peruskaava on yksinkertainen: etsitään aineistoa, analysoidaan sitä ja syöstään tulos. Hannu Rautkallion kirja noottikriisistä on loisto esimerkki fallisen tieteen etenemisestä. Tämä mekanistinen tiede ei valehtele raportoidessaan siitä, minkä se näkee, vaan siinä, minkä se jättää näkemättä. Holistisessa tutkimuksessa tutkimusprosessi kokonaisuudessaan on tulos ja saa merkityksensä erilaisissa verkostoissa.

Tilanne Helsingin yliopistossa on se, että useat hengenheimolaiseni joutuvat vetämään väitöskirjatyönsä pois, koska ne eivät näytä sopivan mihinkään tiedekuntaan eivätkä ole yhtä helppolukuisia kuin rationaaliseen, mekanistiseen, hierarkkiseen ja auktoritaariseen todellisuudenkuvaan perustuvat tutkimukset.

Tarkastajan loppuarvostelu minun tekeleestäni osoittaa, mihin maailmankuvien ero johtaa: tulokset ovat tavoitteisiin nähden vähäisiä, enemmän julistuksellisuutta kuin tieteellistä perustelua, aineisto ei vastaa tavoitteita, argumentoi itseään vastaan, perustelemattomia epätieteellisiä väitteitä, esimerkiksi Margot Lightin tutkimus ei kuulu hänen lähteisiinsä, termit menivät seksin, väitöskirjan aihetta on jouduttu keinotekoisesti venyttämään. Ei voitu saada merkittäviä tuloksia.

Entä eri todellisuudet tutkimusprosessissa? Kaikki pitää paikkansa, mitä prof. Väyrynen sanoo: ainakin seitsemän tutkijaa on virkansa puolesta kommentoinut tekstejäni, ja Helsingin yliopisto ja Suomen Akatemia ovat taloudellisesti sitä tukeneet.

Koska tutkimukseni kysymyksenasettelu ei useimmista kommentoijista vaikuttanut mielenkiintoiselta, he tyytyivät korjaamaan asia- ja kirjoitusvirheitä. Olisivatpa he samalla provosoineet keskustelun ideologisten käsitteiden mielekkyydestä, jotta olisin saanut testata hypoteesejani!

Suomen Akatemialta saamastani 100 00 markasta jouduin maksamaan kalliin hinnan vuosia kestäneiden anomusten muodossa. Tuttua varmaan monelle, mutta hylkäämisen syy oli lohduton: Tällaista tutkimusta ei Suomessa ole tehty aikaisemmin. Tämä on riskitutkimus. Suomen Akatemia ei rahoita riskitutkimuksia. Mieluummin perustan suomalaisten päähän potkittujen apuraha-anojien yhdistyksen kuin kiitän Akatemiaa kaiken tämän nöyryytyksen jälkeen saamastani tuesta.

Asiat näyttäytyvät meille erilaisina. Omalta kohdaltani tärkein kysymys on: Sinulla prof. Raimo Väyrynen on kontaktit, perinteet, visiot. Minä nykyiseen epäekologiseen ja epäeroottiseen järjestelmään, niin kutsutussa vapaassa demokraattisessa valtiossa, täysin tuskaantuneena asetan ne kyseenalaisiksi. Miksi minun on yhden tutkimuksen puitteissa jaksettava? On kohtuutonta jättää tutkija yksin vetäytymällä muiden kiireiden lisäksi “tieteen objektiivisuuteen” ja “ohjaajan puolueettomuuteen”, silloin kun tutkija selvästi ja tosissaan yrittää löytää ratkaisua uuteen ongelmaan uusin menetelmin. Eikö riitä, että väitöskirja on harkittu ja pätevä opinnäyte itsenäisestä ajattelusta “planetaarisen käänteen” aikaansaamiseksi kestävän kehityksen suuntaan? Miksi raahata vuosisatoja vanhaa ajattelukaavaa joka tutkimuksessa?

Marketta Horn

 

Yliopisto 27/92

Väyrynen ja Horn aselepoon!

Olen naurunsekaisin tuntein seurannut tohtori Hornin ja professori Väyrysen kädenvääntöä Yliopistolehden sivuilla. Molemmilla on kuitenkin myös asiaa sanottavanaan: olen Hornin kanssa samaa mieltä siitä, että professori Väyrynen on kiireinen ihminen. Omiin kokemuksiin nojautuen olen siinä uskossa, että opetusvelvollisuuden hoitaminen tai opiskelijoiden ohjaaminen ei ole Väyryselle sydämenasia: kun aikoinani yritin ottaa yhteyttä häneen, jouduin usein jättämään viestejä hänen puhelinvastaajaansa. Professori olin Hornin mainitsemilla teillä.

Lehtiä seuranneena alkaa tuntua siltä, että Väyrynen havittelee virkaa yliopiston ulkopuolelta, niin usein hän on ollut ehdokkaana erilaisiin tehtäviin. Joten parhain Horn: Te ette ole ainoa, jota Väyrynen on “kohdellut kaltoin”; samassa veneessä muutkin ovat. Hornia taas tuntuu vaivaavan alemmuudentunne (naisena olo miesten maailmassa?) - kun tähän ympätään kiihkofeminismi, saadaan lopputulokseksi hieman naurettava kitisijä, joka näkee “munallisia” peikkoja joka puolella. Minä tutustuinkin Hornin väitöskirjaan (tosin vain kursorisesti) ja ihmettelin, miten moiselle roskalle voidaan antaa painatuslupa? Kuitenkin Hornin appro innosti miettimään jatko-opiskelujen aloittamista: jos korkeimman akateemisen oppiarvon saa näin löyhin perustein, kannattaisi ehkä itsekin aloittaa jatko-opiskelu!

Syytä on siis sysissä ja sepissä - toivottavasti ao. henkilöt ovat jo päässeet keskenään sopuun (tai ainakin aselepoon) ja haukkuvat yhdessä kirjoitukseni - keskustelu on hyväksi, kunhan se ei veny liian pitkäksi ja asiattomaksi. Helsingin yliopiston arvokkuuden ja tason kannalta olisi hyvä, jos Väyrynen oleskelisi enemmän työpaikallaan ja yrittäisi sietää opiskelijoita ja Horn tyytyisi osaansa ja olisi tyytyväinen liian korkeaan arvosanaansa: mielestäni tohtoreiden lisensiaattien tasoon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota ohjaamalla heitä ja vaatimalla tiettyä tasoa väitöskirjoissa.

Nimim. Matti R-k.

 

Yliopisto 1/93

j.k. Puheenvuoro-palstalla:

Nimimerkki Matti R.-k. kommentoi samassa numerossa “naurunsekaisin tuntein” Leena Hornin ja minun mielipiteenvaihtoani. Jos henkilööni kohdistuvat kommentit helpottavat nimimerkin oloa, niin niistä lienee silloin oma hyötynsä. Sen sijaan en pidä oikeana menettelynä, enkä toimituspolitiikkana, nimittää kursorisen tutustumisen pohjalta ja vielä nimimerkin suojassa perusteellisen tieteellisen arvion läpikäynyttä väitöskirjaa “roskaksi”. Arvioitaessa tieteellisiä töitä tutustumisen tulisi olla perusteellisempaa ja esiintymisen tapahtua omalla nimellä.
Raimo Väyrynen



       Tästäkö se alkoi ja jatkui sitten rankaisemiseen    alhaisella arvosanan?                                       

ts. Naisunionin tiloihin ei saanut kutsua miesprofessoreja ja muuhun paikkaan minulla ei ollut varaa


Kutsu karonkkaan

Naiset!

Nyt tarvitsen tukeanne!

Väitöskirjani asetetaan julkisesti tarkastettavaksi ensimmäisenä lauantaina äitienpäivän jälkeen 16.5.1992 kello 10.00 Helsingin yliopiston päärakennuksessa, sisäänkäynti tsaarin patsaan puolelta Senaatintorilta, Aleksanterinkatu 15, toinen kerros, sali XIV.

Tutkimusaihe: Rauhanomaisen rinnakkainolon merkitykset Neuvostoliitossa vuosian 1917-1986. Semanttinen käsiteanalyysi neuvostomarxilaisesta kielestä.

Vastaväittäjä: valtiotieteen tohtori Jyrki Iivonen Ulkopoliittisesta instituutista

Kustos: Kansainvälisen politiikan professori Raimo Väyrynen Helsingin yliopistosta

Väitöskirjan julkaisee Neuvostoliittoinstituuttia.

Väitöskirjassani osoitan, miten keinotekoinen oli ideologisen opin varaan rakennettu neuvostokommunistinen valtiollinen järjestelmä. Kuitenkin Neuvostoliitto oli vain irvikuva samanlaisesta patriarkaalisesta unelmasta, jota lännessäkin yritetään saavuttaa keskittämällä, mekanisoimalla, hierarkioita rakentamalla sekä koviin tosiasioihin kuten ohjusten määrään, dollarin kurssiin ja kilpailukykyyn vetoamalla. Jos nykyinen kansainvälinen järjestelmä ei pysty toimimaan ihmisessä itsessään, mitä tarkoitus sillä sitten on?

Väitöstilaisuuden kiinnostavimmaksi kysymykseksi on tähän mennessä noussut: “Missä asussa aiot väitellä?” Johtuu ehkä siitä, että väittelijä luokitellaan helposti vihreäksi feministiksi. Ehkä myös siitä, että hän on Suomen ensimmäinen naiskremlologi (vai palaako sovjetologia?) ja ensimmäinen nainen, joka väittelee kansainvälisen politiikan alalta Helsingin yliopistosta.

Tervetuloa iltajuhlaan Karonkkaan

Syömme kokonaisen sian.

Illan aikana paljastan mitä kaikkea väitöskirjasta piti jättää pois, muun muassa häpyhuuliteoriani miesten kielenkäytöstä, Kekkosen patriarkaalisuus noottikriisissä, kyrillisten kirjainten translitterointi jne.

Koska mesenaatteja ei ole, joudumme itse kustantamaan illan. Tuo pulloja ja nyyttejä. Tarjolla on boolia ja hormonihoidettu sika - rosvopaisti papujen ja itujen kera. Voit pistää veitsesi suoraan karjun ytimeen.

Naisunionin periaatepäätöstä kunnioittaen kutsu on osoitettu vain naisille.



  Näin asia paisui                                                                  


Näkökulma HS 13.11.1992
Väitösinflaatio

… Suomalainen väitöskirjainstituutio elää rapautumisen aikoja. Sisällöllisesti ja jopa teknisesti pahasti keskeneräisiä tekeleitä lasketaan väitöstilavuuteen asti. Pari esimerkkiä.

Helsingin yliopistossa tarkastettiin suuren ennakko- ja jälkikohun oloissa väitöskirja, jossa taulukon rivien ja sarakkeiden summat oli laskettu väärin. Siis: väittelijä ei ollut osannut laskea yhteen muutamia lukuja - ja esitarkastajat eivät olleet virhettä huomanneet. Vastaväittelijän huomautettua asiasta väitöstilaisuudessa, väittelijä vastasi: “Voi kun mulla on niin huono matikkapää.”… Huonoja väitöskirjoja on aina ollut. Mutta nyt meneillään on väitöskirjainflaatio. Nämä tapaukset heittävät ikävän valon Helsingin ja Turun yliopistojen, ei vain yksittäisten väittelijöiden ylle. Molemmissa tapauksissa kyseessä oli yliaktiivinen jatkotutkinnon suorittaja, joka saamastaan palautteesta piittaamatta väsyttämällä runnoi käsikirjoitukselleen painatusluvan. Viisas antaa aina periksi - ja tähän perustuu idioottien maailmanherruus!
Matti Wiberg

 

Vastine HS 14.11.1992

“Dosentti Wiberg sohaisi kolumnissaan tärkeätä instituutiota, väitöstä, vaikkakin riman alittaen. Hän kritisoi painovirheitä ja peräänkuulutti sääntöjen noudattamista. Suomen tulevaisuus on ennakkoluulottomissa ideoissa ja ajattelussa - ei pedanteissa pikkusieluvirkamiehissä. .. Väitösinflaatiota pahempi on ideainflaatio. Toteuttajia maassamme olisi vapaana 400 000 henkeä. Lopuksi väitän vastaan periksi antamisen viisaudelle. Se on varma tuhon tie, parempi on “per ardua ad astra”.
Jukka Neejärvi.

 

HS 20.12.1992 Näkökulma-palsta

“Yhteiskuntatieteelliset yksiköt ovat Suomessa mikroskooppisen pieniä: enempien osalta on naurettavaa puhua akateemisesta yhteisöstä… Pätevää ohjausta ei tietenkään voi ollakaan, koska ohjaajat eivät itse ole saaneet ohjausta, eivätkä he niin ollen käytännössä tiedä, mitä opinnäytteen ohjaaminen on. Meillä miltei jokainen väittelijä tekee pioneeritutkimusta. Edes kunnollista keskusteluseuraa ei hevin löydy, koska kukaan toinen ei ole lukenut samoja kirjoja. Yhteiskuntatieteissä väitelleitä tohtoreita ei kaikesta päätellen yliopistojen ulkopuolella tarvita – ja yliopistoissa on monessa oppiaineessa assistenttina henkilö, jolla on professorin pätevyys. Professoreita ei palkita sen enempää tutkimuksesta kuin opinnäytteiden ohjaamisesta.
Matti Wiberg

Keskustelua väitöskirjoista ja ohjauksesta herätti myös 1992 Jukka Kemppisen väitöskirja Turun yliopistolla. (Matti Wibergin juttu väitöskirjainflaatiosta)


HS 8.1.1993

Auli Hakulin: Naistutkimus ei ainakaan madalla suomalaisen tieteen tasoa

Liisa Husu: Mitä Matti Wiberg tietää naistutkimuksen tasosta?

Klaus Mäkelä: Sitaatti-indeksit kertovat (Matti Wibergin tutkimuksiin viittauksia 1980-92 kaksi kpl.

 

 ***

 

Helsingin Sanomat

12.1.1993

Mikä on yhteiskuntakelpoinen tohtori?

Matti Wiberg on vuodenvaihteessa syytellyt tohtoreita jos mistäkin. Koska hän aloitti nälvimisensä minun väitöskirjastani (13.11.92), laajensi sen naistutkimuksen kevyisiin saavutuksiin yleensä (20.12) ja kyselee uudestaan: kuka tarvitsee näin paljon näin huonoja tohtoreita (11.1.), haluan kertoa oman tarinani.

Väitöskirjani aihe, sisältö ja johtopäätökset eivät vielä ole kiinnostaneet Wibergin kaltaisia arvostelijoita. Heille on jäänyt mieleen ”suuri ennakko- ja jälkikohu", huono laskupääni, ehkä karonkan osanottajien sukupuoli. Huomattavasti intelligentimmin väitöskirjaani on suhtautunut sitä ohjannut prof. Raimo Väyrynen kirjoittaessaan: "Leena Marketta Horn ja minä elämme eri todellisuudessa ja siksi samat asiat näyttäytyvät meille hyvin erilaisina."

Elämmehän moniarvoisessa yhteiskunnassa, joten eri todellisuuden myöntäminen on vähintään reilua. Kullekin sallittakoon autuus omalla tiellään. Tieteessä ei ole tavoiteltu yhtä ja oikeaa totuutta enää sen jälkeen kun fysiikassa jouduttiin luopumaan newtonilaisesta determinismistä. Kriisissä ei ole ainoastaan nainen, väitöskirjan tekijä tai suomalainen tiedeyhteisö vaan koko tieteellinen paradigma. Wibergin suulla älähtää vanha determinismi. Oman käsitykseni mukaan paradigman muutoksen tarve on ilmeinen silloin, kun ihminen tieteen varjolla ja tieteen keinoilla tuhoaa niitä edellytyksiä, joista hänen elämänsä riippuu. Yhteiskuntatieteen kriteerejä eivät voi enää olla kolmiulotteinen maailma, johon kuuluu matemaattinen mitattavuus, yksiselitteinen dokumentointi, vanhoista johdattelu ja tutkijapersoonan häivyttäminen.

Miksi väittelijöiden tilanne on yhä se, että useat kaltaiseni ekofilosofit, jotka hylkäävät rationaalisen, mekanistisen, hierarkkisen ja auktoritaarisen todellisuudenkuvan joutuvat vetämään väitöskirjatyönsä pois? Tai naisen kyseessä ollessa meistä tehdään naurettavia ääri-ihmisiä?

Omalta kohdaltani tärkeä kysymys on, mitä vaaditaan tutkijalta niin kutsutussa vapaassa valtiossa? Olisiko yhteen esimerkiksi entisen Neuvostoliiton ulkopoliittisia päämääriä käsittelevään väitöskirjaan mahduttava sekä mekanistisen tieteen kritiikki että holistisen ajattelun esittely, jotta tutkimus ansaitsisi arvosanan laudatur?

Fysiikassa uusi totuuskäsitys on ilmiselvä, mutta yhteiskuntatieteissä ei vielä olla kulkemassa sinne päinkään. Erityisesti oman alani Venäjää koskeva tutkimus uinuu vielä markkinatalouden, demokratian ja kansainvälisen työnjaon ihannoinnissa.

Väitöskirjan todellista arvoa ei onneksi ratkaise opponentin arvosana tai päivälehtien kritiikki, vaan onko tutkimus edes aiheeltaan relevantti kymmenen vuoden kuluttua. Wibergin visio tiedeyhteisöstä, jossa valmistuu rajoitettu määrä yhteiskuntakelpoisia tohtoreita tiedeyhteisön itse määrittelemin kriteerein tuntuu jotenkin tutulta. Hänen ihannoimiensa tohtoreiden tarvetta epäilen itsekin. Sen sijaan tarvitaan perusteltuun ja itsenäiseen ajatteluun pystyviä, itsellisiä ja itsepäisiä väittelijöitä. Olkoon ensisijainen tarkoitus vaikka oman eettisyyden kehittäminen.


 

Marketta Horn, valtiotieteen tohtori

Espoo 23.2.1995
Yliopisto-lehti, puheenvuoro

Hauskaa muiden tohtoreiden kanssa

Luin hiki otsassa valtiotieteellisen tiedekunnan promootiotoimikunnan kutsua vuosituhannen viimeiseen promootioon. Promootio on mustavalkoinen juhla, sanotaan pukeutumisohjeissa.

Pidän kovasti juhlista ja vietän mielelläni aikaa arvoisessani seurassa. En olisi myllännyt tutkimuksen parissa 15 vuotta, ellen arvostaisi myös yli kaiken ajatusta perinpohjaisesta väittelystä itseäni kiinnostavan asian tiimoilta.

Mutta miksi tarvitsen aseellisen puolustuksen? Ja miehen hatun mittaani pidentämään? Myös kirkonisien saarnan? Miksi samalla annetaan sananvapauden kaventajalle Aatos Erkolle ja kansainvälisen kilpailukyvyn apostolille Jorma Ollilalle oikeus kutsua itseään kunniatohtoreiksi?

Tohtorin hattu maksaa 3600 mk, tohtorin miekka 2180. Miekanhan on oltava "itsenäisen Suomen virallisesti vahvistettu". Juhlan luonne haiskahtaa vallitsevan järjestelmän pönkitykseltä.

Haluaisin kyllä osallistua flooran päivän retkeen, mutta miekanhiojaiset kammottavat, promootioakti kuulostaa kovin falliselta, Jumalanpalvelus Tuomiokirkossa teennäiseltä ja patriarkaaliselta.

Tein itse väitöskirjani ideologisen kielen semantiikasta. Lopputulos oli, että käsitteet määrittelivät toinen toisiaan eikä kehästä ollut ulospääsyä. Mitä sanoisi semioottista tutkimusta soveltanut tohtori sylinterin, miekan, rahan, kirkon ja kaavojen kehästä? Voisiko moisilla perinteillä olla vaikutusta tutkimuksen päämääriin?

Ehdotan kolmannen vuosituhannen tohtoriyhdistyksen perustamista. Toisen vuosituhannen tapa tarkastella maailmaa on päättymässä vielä hirveänpään eksodukseen kuin ensimmäisen vuosituhannen noitaroviot. Kertoisimme toisillemme hilpeitä juttuja siitä mitä on valmistaa väitöskirjaa Helsingin yliopistossa ja ennen kaikkea, mitä on puolustaa sitä vanhan vuosituhannen kulisseissa.

Leena Marketta Horn, VTT

 

 

En ole ihan yksin                                                                                

moni muukin opiskelija on joutunut kärsimään ohjauksen puutteesta, hyväveli-kerhoista tai erikoisen tutkimuksensa aliarvostuksesta.

 

Yliopisto-lehti, Puheenvuoro

Väitöskirjan tekoon Turkuun - miksi?

… Aloitin syksyllä 1992 jatko-opiskelut Helsingin yliopistossa tavoitteenani lisensiaatin tutkinnon suorittaminen vielä tällä vuosikymmenellä. Keskusteluissani syksyllä 1992 professori Raimo Väyrysen kanssa sain sellaisen käsityksen, että nyt myös Helsingin yliopistossa oltaisiin kiinnitetty huomiota jako-opiskelijoihin toden teolla…

Heikki Kinnunen

 

Yliopisto-lehti 3/95, Kolumni

… Nykyisin hallintotehtäviin ei valikoidu sellaisia henkilöitä, jotka olisivat niihin sopivimpia. Kyky ja halu hallintoon ovat professorien piirissä yleensä kääntäen verrannollisia. Voimakastahtoisia henkilöitä ei mielellään valita rehtoreiksi tai dekaaneiksi, vaan vaali osuu helpommin ns. konsensusjohtajiin, joilla ei ole halua muuttaa suuresti vallitsevia oloja. Muutosta haikailevat eivät asetu ehdolle tai eivät ainakaan tule valituiksi…

Hannu Tapani Klami, yleisen oikeustieteen ja kansanvälisen yksityistieoikeuden professori

 

Ari Manninen

Tiedon tuottamisesta tieteellisellä areenalla: Arvostetunkin tutkija hyvin perustellut tulokset voidaan vaieta tiedeyhteisössä kuoliaaksi, jos ne asettavat koko tieteenalan kyseenalaiseksi. Näin kävi laskentatoimen alalla toimineelle yhdysvaltalaiselle professori Arthur L. Thomasille. .. Toisaalta Thomasin tarina kertoo tieteellisen tiedon muodostuksen ongelmista yksilön näkökulmasta. Yksittäinen tutkija saattaa kohdata voimakkaita paineita, ja joutua jollakin tapaa valitsemaan yleisön reaktioiden ennustamisen ja oman näkemyksen toteuttamisen välillä. Tässä tilanteessa yksittäisen omapäisen tiedon tuottajan asema on vaikea… Saattaakin olla, että ajattelemattomasti rakennettu arviointijärjestelmä, jota tukee “sopiva” henkinen ilmapiiri, on omiaan tyrkkäämään tutkijan kurinalaisen relativismin pyörteeseen ainoana evästyksenä neuvo päästä jonkin ryhmän hyväksymäksi jäseneksi.”

 

Kielletyt kysymykset

Tutkijaliiton kesäkoulu 26.- 28.8.1994

Moni muistaa minkälaisia kysymyksiä pyöri mielessä opiskelujen alkuaikoina. Opintojen edetessä kuitenkin paljastui, ettei tällaisiin kysymyksiin saa vastausta tai jopa ettei niitä mielellään saa edes esittää. “Kieltämisen” tapoja ja perusteita on monia. Aina ei ole kyse sensuurista: jokin kysymys voi kuulua toisen tieteenalan vastuualueeseen, se voi olla “filosofinen” eikä tieteellinen kysymys. Kysymys voi myös olla “liian vaikea”, mutta mieluummin “vanhentunut”, “väärinasetettu”, “mieletön”, “lapsellinen”, tai “ikuinen ja ratkaisematon.

 

Opetustyön arvovajaus yliopistojemme riesana (pääkirjoitus hs 11.6.1995)

… Kansainväliset arvioijat ovat hienovaraisesti myös huomauttaneet, että yliopisto-opettajien pitää lähestyä tietoisesti omia opiskelijoitaan, jos mielimme parantaa opetustamme.

 

Yhteiskuntatieteissä on sisällissota (vieraskynä hs)

… YTT Leena Koski osoitti väitöskirjassaan (1993), että selkään puukottaminen ja vyön alle lyöminen omien etujen turvaamiseksi on ollut tavanomaista koko yliopistolaitoksen historian ajan. Otteet ovat viime aikoina koventuneet. Esimerkiksi kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen koulukunnan kiistat ovat muuttuneet kiivaiksi. Toisen koulukunnan suvaitseminen, saati ymmärtäminen, katsotaan usein tarpeettomaksi. Yliopistojen sisäiset sodat eivät näy lehtien palstoilla. Ne hautautuvat hallintoelinten päätöksiin, jotka koskevat esimerkiksi virantäyttöjä, opinnäytteiden arvostelua ja resurssien suuntaamista tiedekunnissa ja laitoksissa.

Vesa Puuronen

 

Yliopisto rajoittaa tieteen vapautta (3.5.1996 hs)

Keskiajan ja uuden ajan taitteessa uudenlaisen ajattelun jarruna toimi ennen kaikkea kirkko: Kopernikuksen taivaankappaleiden liikkeitä koskeva pääteos julkaistiin kirkon vastustuksen vuoksi vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja Galilei määrättiin kotiarestiin kirkon vaalimaan maailmankuvaan sopimattomien tutkimustulosten vuoksi. Onko Helsingin yliopisto nyt ottamassa itselleen Suomessa inkvisiittorin asemaa? Tieteellisen sensuurin keinot ovat kyllä inkvisition ajoista pehmentyneet, mutta tavoite tuntuu olevan sama: kritiikin tyrehdyttäminen ja tieteellisen työn ohjaaminen ”toivottaville” tahoille. ” (koski K. V. Laurikaisen väitöskirjan hylkäämistä)

Peura, Virokannas, Stambej

 

31.3.1998 HS, Suomessa on tuhansittain ”viittä vaille maistereita”

… dosentti Juha Hakala: ”Tutkielman ohjaustilanteessa opiskelija on jännittävän ja vaativan asian edessä ensimmäistä kertaa ja työtä ohjaava professori ehkä sadannen kerran. Siinä kohtaavat kaksi maailmaa ja kaksi kieltä.” Gradun tekemisen ongelmia tutkinut Hakala huomauttaa, että vaikka professorilla on kosolti alansa asiantuntemusta, niin häneltä saattaa puuttua ohjauksessa tarvittavia pedagogisia ja ihmissuhdetaitoja. Hänen tutkimuksessaan professoreiden enemmistö oli todennut tarvitsevansa koulutusta ohjaustilannetta varten.

 

Vapaus on oppimisen paras tae (Heikki Patomäki 7.5.2008 vieraskynä hs)

Uskon Albert Einsteinin tavoin, että ”koulutuksen tehtävänä on harjoittaa riippumattomasti ajattelevia ja toimivia yksilöitä, jotka kuitenkin näkevät yhteisön palvelemisessa elämän korkeimman saavutuksen”. Todelliset innovaatiot ja tieteen läpimurrot syntyvät kriittisestä ajattelusta. Täytyy olla rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia oletuksia ja asettaa ongelma toisin.

 

 

Nainen tutkija                                                                      

Suomi ratifioi vuonna 1986 Naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen HYK:ssa. Sen mukaan: "Sopimusvaltioiden tulee ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin muuttaakseen miestenja naisten sosiaalisia ja sivistyksellisiä käyttäytymiskaavoja poistaakseen ennakkoluulot ja tapaan tai muuhun perustuvat käytännöt, joiden lähtökohtana on käsitys komman kumman sukupuolen alemmuudesta tai alemmuudesta tai kaavamainen miesten ja naisten roolijako (5. artikla)

 Vuonna 1988 yhteiskuntatieteiden väittelijöistä oli vain kolme prosenttia naisia (muilla aloilla kolmannes väittelijöistä on naisia), vaikka perustutkinnon suorittaneista on naisia 52 prosenttia. 70 prosenttia väitelleistä yhteiskuntatieteilijöistä jäi yliopistoon.  Naiset valittavat ohjauksen puutteesta.

Keskisuomalainen 9.11.1996, STT

Naistutkijoiden uraesteitä selvitetään työryhmässä

Suomen Akatemia asettama työryhmä selvittää ensi kevääseen mennessä, miten naistutkijoiden uran esteitä poistetaan.

 

Tieteessä menestyneet naiset ovat olleet isän tyttöjä

Keskisuomalainen 6.10.1996 , STT

“Outi Raehalmeen väitöskirjassaan tutkimien tiedenaisten enemmistöllä oli ollut läheinen suhde isään. 59 prosenttia naisista kertoi ihailleensa isäänsä... Tytöllä oli ollut perheessään jokin erityisasema... Samastuminen isään oli opettanut tytöille riippumattomuutta ja kohottanut heidän itsetuntoaan.

Raehalme tutki tiedekorkeakoulussa tohtorinopintoja suorittavia naisia. Keväällä 1993 heitä oli 926. Raehalme rajasi joukosta pois lääketieteilijät (347). Muista muodostettiin 221 naisen otos.

Aritmeettinen keskiarvo oli 39 vuotta.


Miesvalta näyttää naisen paikan (Janne Hopsu 12.3.1993 hs)

Strategiat, joilla naiset tehdään naurunalaiseksi, ovat hienovaraisempia kuin aiemmin. Asioita ei enää sanota suoraan, ja tätä vastaan on vaikeampi tapella… Monen naisen pahin este on kuitenkin hän itse, koska tiukassa tilanteessa nainen lamaantuu.


Miehet eivät edes lue naisten kirjoittamia tutkimuksia (
3.3.1995 STT, hs)

Suuri ongelma tieteessä on se, että miehet eivät edes lue naisten kirjoittamia tutkimuksia, sanoo sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä. Miestutkijat viittaavat mieluummin heikkoihin toisen käden mieslähteisiin kuin paljon ansiokkaampiin naistutkijoiden alkuperäislähteisiin, väittää Sipilä Tampereen yliopiston Alumni-lehdessä. Yliopistoyhteisössä kuulee Sipilän mukaan helposti naisia vähätteleviä kommentteja… Sipilä epäilee, että naisten hylkiminen on tiedostamatonta.

Yliopistojen tilanne. YTT Leena Koski osoitti väitöskirjassaan 1993, että selkään puukottaminen ja vyön alle lyöminen omien etujen turvaamiseksi on ollut tavanomaista koko yliopistolaitoksen historian ajan. Otteet ovat viime aikoina koventuneet. Esimerkiksi kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen koulukunnan riidat ovat muuttuneet kiivaammiksi. Riidat hautautuvat kuitenkin hallintoelinten päätöksiin, jotka koskevat esimerkiksi virantäyttöjä, opinnäytteiden arvosteluja ja resurssien suuntaamista. (Vesa Puuronen hs 11.7.1995)




”Postmodernismia suosimalla kielipelien ja diskurssianalyysien nimissä voidaan arvioida kaikkea. Postmoderniin ilmaisuun tarvitaan epälooginen tarina, muutama arvostetun kirjailijan siteeraus, pari sanaleikkiä, lapsellisia vertauksia ja tukku alaviitteitä ja sen jälkeen omalaatuisten väittämien tekeminen. Yhdysvaltalainen kvanttifyysikko Alan Sokal tarjosi niitä arvostettuun Social Text -kulttuurijulkaisuun. Sokal paljasti täydellisen huijauksensa myöhemmin.” (hs 15.6.1996) Niinpä oli vaikea tehdä väitöskirjaa semantiikasta postmodernismi aikana. Vaikka kuinka luki silmänsä punaisiksi diskurssianalyysejä ei käteen jäänyt mitään.

”Heidi Liehun naisfilosofia kyseenalaistaa miesten käyttämät käsitteet. Hän ironisoi sanoja kirjoittamalla ne muka mystifioiden isolla alkukirjaimella, hän laittaa niistä lainausmerkkeihin, merkitsee ne ”niin sanotuiksi” ja liittää sulkeisiin loputtomasti kommentteja. (Tero Liukkonen arvostelee Heidi Liehun kirjaa Kirsikkakukkia otsakkeella Fallosentrismin jähmeä logiikka, hs 5.4.93)


Tutki, äiti, tutki! (Virpi Suutari, Sunnuntaisivut hs)

Mihin monen yliopistonaisen hyvin alkanut urakehitys tyssää? Miesten mielestä lastentekoon. Naisten mielestä piilosyrjintään… Liisa Husu haastatteli väitöskirjaansa varten tutkijanaisia piilosyrjintäkokemuksista… Naisten syrjinnän muodot ovat hienostuneet, mutta eivät kadonneet… Yliopistossa on sisäänrakennettua kontrollia, jonka pitäisi estää syrjintää. Toisaalta ihmiset yliopistossa ovat myös äärimmäisen riippuvaisia valtaapitävien sympatioista ja antipatioista… Naisten syrjintä tieteessä juontuu Maaret Waagerin mukaan syvältä kulttuurista. Se liittyy myös tieteeseen valistuksesta asti liitettyihin käsitteisiin: objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen. ”Haastattelemistani keski-ikäisistä luonnontieteilijöistä tuntui siltä, että jos haluaa tulla vakavasti otetuksi, työyhteisöissä kannattaa välttää leimautumista tunneolennoksi. Syvällä tuntui edelleen elävänä epäily, pystyykö nainen tekemään todellista tiedettä, koska hän synnyttää, koska hän tuntee. Siksi puhe lapsista tai naisellisuuden ulkoiset merkit pitää kätkeä.”

Tutkijanaisilta puuttuu Aino Sallisen mukaan roolimalleja. Esiäitejä on ollut, mutta tieteen historiassa tutkijanaisen kohtaloksi on usein jäänyt naamioituminen miehen nimen taakse.

”Älykköjen täytyy aina ottaa yhteiskunnassa toisen ääni. Konflikti systeemin kanssa voi olla ainoa keino saada vääristyneet rakenteet näkyviin”, Ebba Witt-Brattström sanoo.


Raimo Väyrynen

Suomen Akatemian uuden pääjohtajan valinta on loppusuoralla. Väyrysen vahvuutena pidetään hänen vahvaa kansainvälistä kokemustaan. Kansainvälisen politiikan tutkija on ollut vierailevana professorina muun muassa Princetonin yliopistossa Yhdysvalloissa. Amerikkalaisessa Notre Dame – yliopistossa hän on toiminut professorina vuodesta 1993. Väyrynen on sosiaalidemokraattien julkikannattaja. Tätä pidetään hänen heikkoutenaan, koska viimeaikaiset virkanimitykset ovat menneet sosiaalidemokraattisille ehdokkaille (hs 25.10.2003)

"Työskentelyilmapiiri ulkopoliittisessa instituutissa on huono eikä henkilökunta luota instituutin johtajaan Raimo Väyryseen (hs 28.5.2008, Jouni Mölsä)... Antti Tanskasen mukaan instituutin sisällä ei asioista syystä tai toisesta pystytä keskustelemaan... Normaaliin elämänmenoon kuuluva luonteva juttelu näyttää vieläkin puuttuvan. .. Raimo Väyrynen tuli instituutin johtajaksi Suomen akatemian pääjohtajan tehtävästä keväällä 2007. Ilmapiiriongelmat kiristyivät sen jälkeen, kun osa työntekijöistä valitti Väyrysen alkoholinkäytöstä ja häiritsevästä käyttäytymisestä. Väyrynen kiisti ongelmat... Tanskasen mukaan henkilökunta selvästi kokee, että heidän on vaikea keskustella Väyrysen kanssa.

 

 

 *****

Leena Marketta Horn

1996

Sovjetologiasta Eurooppaihannointiin  

Kiitos Aili Niininen-Kepolle suomalaisen sovjetologian paikantamisesta (23.2.). Toivottavasti yliopiston ja Suomen Akatemian asiantuntijat jaksavat lukea jutun parikin kertaa.

Moni on kokenut saman, mutta kuinka ei osannutkaan sanoiksi pukea: Suomen pienessä tiedeyhteisössä hyllytetään järjestelmällisesti niitä tutkijoita, jotka eivät ole "hitsaantuneet valtajärjestelmän osaksi".

Päätin vuonna 1974 tehdä väitöskirjan Suomen ja Neuvostoliiton suhteista esimerkkinä rauhanomaisen rinnakkainolon suhteista. Tämä johtui siitä, että pitkään ulkomailla asuttuani jouduin näitä suhteita toistamiseen selittämään. Saksassa prof. Löwenthalin ja Yhdysvalloissa tri Kissingerin oppilaana minulla oli jonkinlainen käsitys siitä, miten Suomen ja Neuvostoliiton suhteita maailman tieteellisissä keskuksissa arvostettiin. Yritin tutkimukseni avulla löytää kunnioitettavan selityksen naiivin tuntuiselle liturgiallemme. Yksinhän siinä jäin, vaikka väitöskirja syntyikin.

Aila Niinimaa-Keppo kirjoittaa tämän päivän tilanteesta niin kuin itsekin asian koen: "Kun tarkkailee uuden tutkijapolven tapaa ylistää Venäjän vauhdikasta demokratisoitumista tai markkinatalouden leviämistä, on kuin mikään ei olisi muuttunut sitten Brezhnevin ajan."

Muistan miten Brezhnevin aikaan 1970-luvulla ei saanut asettaa kyseenalaiseksi Neuvostoliiton ”rauhantahtoisuutta”. Nyt ei saa asettaa kyseenalaiseksi Venäjän pyrkimystä "demokratisoitua" ja kehittää "markkinataloutta". Sanan 'demokratisoituminen' avaaminen ei suinkaan tuo esille kansanvaltaa merkityksessä ”asukkaat päättävät” eikä ”markkinatalouden” avaaminen voi tarkoittaa mainonnan ja säädösten yhteiskunnassa, että myyntikäyrät osoittaisivat, mitä asukkaat eniten toivovat

Eikö juuri tieteellisen vapauden nimissä tulisi kannustaa myös EU-maailmalle vaihtoehtoisia ihmisen elämisen malleja? Elina Haavio- Mannilan ja Timo Piiraisen haastattelemat sata perhettä Pietarissa edustavat yhtä venäläistä realiteettia. Missä viipyvät muut tutkimukset? Olen toimittaja Anne Kuorsalon kanssa samaa mieltä, että johtopäätösten tekeminen koko Venäjän tilasta ei suurkaupunkeja tutkimalla onnistu. Venäjän niin kuin minkä tahansa maan turvallisuus ja tulevaisuus ratkeaa maaseudulla, siellä missä ihmiset vielä tekevät todellista työtä. Voisiko maaseudulla asuvien ihmisten päämäärä olla omavaraisuus ja omaehtoisuus - ei vain toiminta ravinto- ja jätevarastona suurkaupungeille?

 

Väitöskirjat suomeksi!                                                      

”Jos tämä nykyinen kielipolitiikka suomalaisissa yliopistoissa jatkuu, suomenkielinen tieteellinen kirjallisuus kuihtuu. Suomen kieli tieteen kielenä kuoleutuu. Erityisesti suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria tutkivien yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kannalta suomen kielen käyttö ja suomenkielisen käsitteistön kehittäminen on välttämätön. Vuonna 2004 Suomen kielen lautakunta vaati suomen kielen vahvistamista yliopistoissa. Kansalaisyhteiskunnan toimivuuden ja demokratian kannalta on tärkeää, että suomen kieltä käytetään kaikilla yhteiskunnan aloilla. Yliopistojen tulosten seurannassa tulee lukea hyväksi suomenkielinen akateeminen oppimateriaali. Virantäyttöprossissa 200 jätettiin kokonaan huomiotta tieteellisen pätevyyden arvioinnissa ne joiden tuotannosta löytyy etupäässä suomenkielisiä julkaisuja. Tärkeälle sijalle on nostettu englanninkielisten vertaisarvioitujen artikkeleiden määrä. Erityisesti suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria tutkivien yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kannalta suomen kielen käyttö ja suomenkielisen käsitteistön kehittäminen on välttämätöntä." (Vesa Puuronen, dosentti, Itä-Suomen yliopisto hs 26.5.2010)


Aalto-yliopisto on laatinut kieliä koskevan linjauksen. Yksi tavoitteista on, että opetusta ja tutkimusta tehdään myös suomeksi ja ruotsiksi, jotta varmistetaan kansallisten kielten käytön kehittyminen tieteen kielenä. Tekstiin sisältyy velvoite, että Aalto-yliopisto kehittää aktiivisesti suomen- ja ruotsinkielisiä tieteellisiä termejä.

Suomen kielen lautakunta lähestyi vuonna 2010 yliopistojen johtoa vetoomuksella, jossa nostettiin esiin kielipoliittisten linjausten ja Suomen kielen aseman turvaamisen tarve korkeimman opetuksen ja tieteen kielenä. Tiede on perusluonteeltaan kansainvälistä eikä kansainvälistymisen merkitystä kiistä kukaan. Yliopiston toinen keskeinen tehtävä on kuitenkin asiantuntijoiden kouluttaminen yhteiskunnan tarpeisiin sekä uuden tiedon tuottaminen suomalaisten päättäjien ja eri alojen asiantuntijoiden käyttöön. (Minna-Riitta Luukka, Auli Hakulinen, hs 18.8.2011)

"Suomalaiset yliopistot ovat 20 viime vuotta tehneet parhaansa suomenkielisen tiede- ja tietokirjallisuuden näivettämiseksi. Kehitys käynnistyi toden teolla 1990-luvun lopulla, jolloin akateemisten tutkimusten mittausvälineeksi otettu Kota-tietokanta asetti kansainvälisiin aikakausjulkaisuihin hyväksytyt artikkelit kaikkea muuta julkaisutoimintaa arvokkaammiksi. Tilanne on johtanut englannin kielen ylivaltaan jaa tilanteeseen, jota akateemikko Anna-Leena Siikala on kutsunut tieteen itsekolonisoinniksi. Suomalainen yliopistomaailma on alistunut vapaaehtoisesti ja kyselemättä ulkoisen hegemonian edessä. Opiskelijat pakotetaan kirjoittamaan sieluttomalla seminaarienglannilla papereita, joissa keskustellaan sieluttomalla seminaarienglannilla kansainvälisissä konklaaveissa. Samalla omalla äidin kielellä ajatteleminen ja kirjoittaminen näivettyvät. Globaalin talouden ja tieteen maailmassa suomalaista historiaa, kulttuuria ja yhteiskuntaa tutkivat edelleenkin vain suomalaiset. Suomen kieltä ja kulttuuria voi todella tehdä ymmärrettäväksi vain, jos osaa kirjoittaa suomeksi." (Kai Häggman, Helsingin yliopisto, hs 26.4.2014)

Kotilainen väitteli suomen kielestä tohtoriksi vuonna 2007. Sinä vuonna Helsingin ylipistossa valmistui vajaat 700 väitöskirjaa. Niistä yli 500 oli englanninkielisiä. Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Teknillisessä korkeakoulussa väiteltiin käytännössä vain englanniksi. Seuraukset voivat olla vakavat. Jos tiedettä tehdään vain englanniksi, uusia tieteellisiä termejä ei välttämättä enää suomenneta. Ne eivät vakiinnu suomen kieleen. Se taas johtaa siihen että uusista asioissa ei voi puhua suomeksi – eikä lukea suomeksi. Ne jotka osaavat ja viitsivät, voivat toki lukea ilmastonmuutoksesta tai bioenergiasta englanniksi. Mutta suomen kieli kutistuu ja lopulta, jos oikein huonosti käy, se surkastuu kyökkikieleksi. Sitten suomeksi puhutaan vain arjen asioita. Palataan tilanteeseen, jossa oltiin vielä 800-luvun alussa. (Elina Järvinen suomen kuvalehti 7/2012)

Jukka Kemppinen blogissaan 1.3.2013: ”Väitöskirjan painovirheiden suuri määrä nauratti minuakin vielä 20 vuotta sitten. Nyt ei oikein naurata, kun trollin kaltaiset henkilöt näyttävät tietävän siitä vain tämän.


Entä miten väitöstiedon hyödyntäminen?

”Erityisen vaikeaa suomalaisille yrityksille näyttää olevan palkata tohtoreita. Hylkimisen lähtökohta voi olla se, että tohtori symboloi teoreettista tietoa. Hän edustaa kaikkea sitä epäkäytännöllistä näpertelyä mitä yliopistolla löytyy.  Tohtoreiden epäillään olevan besserwissereitä, jotka käytäntöä ymmärtämättä tulevat neuvomaan, miten työt pitäisi tehdä. Tämä on ilkeä mielikuva hierarkkisesti organisoiduissa yrityksissä, joissa tohtori koetaan helposti uhkaksi esimiehille. Tohtori uhmaa helposti esimiesten asemaa ja itsetuntoa. Lääketieteen tohtori löytää helpommin töitä yrityksistä kuin yhteiskuntatieteilijä. Tohtoreilla on käytännön tietoa siitä, millaisia taitoja väitöskirjan tekeminen tuottaa. Niitä ovat etenkin pitkäjännitteisyys, kyky viedä hankala projekti päätökseen ja taito perustella omia näkemyksiä.  Etenkin maiteritasoiset henkilöt pitävät tohtoreita kapea-alaisina spesialisteina. Yrityksissä tehdään myytäviä tuotteita, yliopistoissa tuotetaan uutta tietoa.”  (Jussi Välimaa hs9.5.1999)