Päivitetty 22.9.2017
 

Nykyään puukaan ei ole enää muuta kuin broileripuuta.


Linkolan kanssa metsämatkalla 1995

Katso myös kirja-arvosteluni Hannu Hyvösen toimittamasta kirjasta Hyvä metsänhoito (Ekometsätalouden liitto 2009), asiantuntijoina kolme metsätieteen tohtoria Erkki Lähde, Olavi Laiho, Yrjö Norokorpi, http://dissidentti.org/hyvametsanhoito

Metsänystävät/Marketta Horn 30.5.1995

Juttu Keskisuomalaiseen

 

Mihin me Linkolan kanssa pyrimme 

Keski-Euroopan retkellämme?

Kuuntelin Elämänsuojelijoiden (Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry VESL) seminaarissa 29.1.1995 Pentti Linkolan esitelmää suomalaismetsien avohakkuista ja metsien monimuotoisuuden häviämisestä. Linkolan mielestä metsäteollisuus on niin piittaamaton, että ainoaksi muutoskeinoksi jää keski-eurooppalaisten ostajien informoiminen.

Mietin heti, että jos Linkolalla on unelma, jonka toteutumista voin edesauttaa, tottahan teen parhaani. Kärsin itsekin kovasti metsiemme muuttamisesta puupelloiksi. En ymmärrä, miksi on syötävä samoja hedelmiä tuoreina kesät talvet, rahdattava tavaraa maasta toiseen, parannettava kilpailukykyä. Omavaraisuus lisäisi turvallisuuttakin.

Kun kuukauden päästä  pidettiin Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä metsävaalitilaisuus,  matkalle ilmoittautui tilaisuuden aikana 40 henkilöä. Niinpä jo pian postitimme Suomen Akatemian tutkija Otso Ovaskaisen ja filosofi Erkki Haapaniemen kanssa Anneli Jussilan ja Pentti Linkolan kirjettä Lähde Eurooppaan pelastamaan Suomen metsät:

"Tarkoitus on pyytää apua pohjoisten metsien suojelussa vetoamalla puumme ostajiin niin, että nämä kieltäytyisivät ostamasta aarniopuuta ja kestämättömin menetelmin tuotettua puuta. Toisaalta on tarpeen vedota kuluttajiin paperin ja puun säästämiseksi ... Tarvitsemme mukaan innostuneita lähtijöitä, joilla on joustava mieli ja halu pelastaa metsämme."

Eniten kannattajia löytyi nuorista. Harvoilla kuitenkin oli varaa moiselle matkalle. Ongelmaa koitui myös siitä, että järjestöihin kuuluvat metsäaktivistit pitivät tärkeämpänä selvitellä aarniometsien kohtaloa Suomen rajojen sisäpuolella. Vihreiden kansanedustaja Paavo Nikula vakuutti sarkastisesti, että saisimme Kanadan metsäteollisuuden sponsoroimaan matkaamme. Sari Kuvaja pelkäsi, että meitäkin leimattaisiin isänmaan pettureiksi, jos Greenpeace tukisi matkaa aktiivisesti. Loppujen lopuksi retkeämme kannattivat Vihreä Elämänsuojelun Liitto, Ekologinen puolue ja Naiset Rauhan Puolesta, vaikka vain neljännes matkaajista kuului näihin järjestöihin.

Torstaiaamuna 11.5. nousi bussiin 28 ihmistä: lääkäri, rakennusmestari, biologi, ekonomi, filosofi, valtiotieteilijöitä, uskontotieteilijä, kompostineuvoja, maantiedon opiskelija, diplomi-insinöörejä ja viisi koululaista. Ryhmästä viisi oli vihreitä kunnanvaltuutettuja, kolme toimittajia. Peräti kymmenen asui Espoossa.

Lähdimme matkaan, vaikka emme olleet saaneet valmiiksi julkilausumia ja lehdistötiedotteita. Emme myöskään olleet saaneet yhteyttä kaikkiin Keski-Euroopan metsäaktivisteihin. Mutta saksalaiset painotalot olivat kiinnostuneet vierailustamme. Heiltä säästyi vaivoja, kun toimme tietoa ilmaiseksi paikan päälle. Olimme saaneet sovittua tapaamisia myös EU:n virkamiesten kanssa.

 

Miten meidät otettiin vastaan?

Matkallamme oli neljä kohdetta: ihmiset kaduilla ja toreilla, EU-virkamiehet, painotalot ja suomalaiset virkamiehet.

Laivoilla pidetyissä spontaaneissa keskusteluissa ja korttikampanjoissa meille ei riittänyt ymmärrystä: “Millä Suomi sitten elää, jos kukaan ei huoli paperiamme? Teillä ei taida olla isänmaata edes kynsien alla...“

Ensimmäinen katumielenosoitus pidettiin Hampurissa. Se ei onneksi jäänyt tyypilliseksi: “Miksi osoitatte mieltä omalle hallituksellenne? Kuka metsänne kaataa? Mekö saksalaiset?” Jotkut puhkuivat ostoskasseineen ohitse: “Mitä joutavaa. Puuhan kasvaa aina uudestaan. Kuulostaa kuin miljonääri valittaisi rahan puutetta, kun suomalainen puhuu metsän puutteesta.”

Matkan edetessä sanomamme alkoi mennä perille ja esitystämme seurattiin hiljaisen järkyttyneinä - Bonnissa Suomen suurlähetystön edessä ja diplomaattilähiön kävelykadulla, Brysselin EU-aukiolla, Lontoon keskustassa ja Amsterdamin torilla.

Kerroimme valkaisemattomalle lakanakankaalle kirjoitetuissa banderolleissamme: “Avohakkuu on aina rikos”, “Suomi muistuttaa Pohjolan Brasiliaa“, “Metsän kaataminen turhuuden takia on lopetettava“. Mielenosoituksissa kannoimme koivuristiä ja Suomen lipussa liehui musta surunauha. Jotkut olivat pukeutuneet koivuiksi, toiset kuusiksi. Joku kantoi mukanaan korttinäyttelyä kansallistaiteilijoiden ikimetsämaalauksista "in memoriam", toisilla oli shamaanirummut. Monien yllä oli musta suruasu. Mielenosoituksia seuraavat ihmiset kysyivät: “Kaadetaanko Suomessa todella viimeisiä metsiä?" " Eikö paperia voida tehdä vaikka hampusta, jos on kyse näin monipuolisesta ilmaston tasaajasta?"" Saanko minäkin allekirjoittaa vetoomuksenne?”

Vaikka Hampurissa on niin Greenpeacen metsäkampanjan, Vihreän puolueen, Nuorten metsänsuojelijoiden kuin Taiga-verkoston toimistot, niiden työntekijöitä tai aktivisteja ei näkynyt rinnallamme. Lontoossa Naisten ympäristöjärjestön Rowan Tilly saapui mielenosoituspaikalle selvästi hämmästellen, että saako hän liittyä joukkoomme. Amsterdamissa Friends of the Earthin toimistosta kukaan ei ehtinyt läheiselle torille seuraamaan mielenosoitustamme. Ihmettelin mikä voi olla niin tärkeä este: “Aloitamme kolmen viikon kuluttua kampanjan Skandinavian aarniometsien hakkaamista vastaan“, kertoi Sylvia Borg.

Jokaisella oli kiire omassa kampanjassaan.

 

Linkolan jutustelua

Linkola kertoili matkan aikana elämän totuuksiaan. Hän oli hyvin oikeassa kritiikissään meitä reissulaisia kohtaan: “Ainut ketä todella kunnioitan ovat ekonomit. Kun sovitaan klo 16.15, tarkoittaa se myös vartin yli neljä. Paperit ovat salkussa järjestyksessä.”

Linkolan mielestä säkillinen näkkileipää ja juomana raikas vesi olisi riittänyt evääksemme. Kuitenkin söimme aamuisin kaurapuuroa ja pistimme leivän päälle juustoa. Majapaikoissa kerkisimme nukkua keskimäärin viisi tuntia yössä. “Eihän täällä tehdä muuta kuin nukutaan ja syödään“, puuskahteli Linkola, kun puurokattila kiersi iltapäivällä bussissa kolmatta kertaa. Kun yritin Turun satamaan tultaessa päästä suihkuun, jouduin todella häpeämään tuhlaavaa veden käyttöäni: “Vastahan sinä Amsterdamissa kävit suihkussa“, ojensi Linkola. Passitarkastuksiin jouduimme jopa mitättömällä Ranskan ja Belgian välisellä rajalla. “Hyvä kun on paljon passitarkastuksia ettei vaan pakolaisia pääse“, lohdutteli Linkola. Alkumatkalla hiukan naureskelimme, kun hän kompassin, puukon ja kiikarien kanssa ohjaili matkaa moottoriteiden risteyksissä. Lontoossa opimme jo luottamaan enemmän Linkolan kompassiin kuin kaupungin karttakirjoihin. 

"Kaikkien puolueiden ensisijainen päämäärä on lisätä aineellista hyvää, jatkaa taloudellista kasvua, alistaa luonto ja käyttää sitä hyväksi. Vihreä liike edustaa historian valtavinta kumousta, käännöstä länsimaisessa ajattelussa, koska se hylkää ihmiskeskeisen maailmankuvan ja siirtää pääosan vihreän luonnon tuotto- ja kantokyvylle", julisti Linkola.


Kustantajien taloissa

Hampurissa Springer-Verlagin edustajat ottivat meidät arvokkaasti vastaan. He halusivat tietää totuuden siitä, että kasvaako Suomessa puuta enemmän kuin hakataan. Eri tuotantosektoreiden edustajat kuuntelivat keskittyneesti Pentti Linkolan vakuuttaessa puhtaalla saksan kielen taidollaan, miten hänen isänmaataan ja äiti maataan tuhotaan: "Ostakaa Ruotsista ja Kanadasta mieluummin kuin Suomesta. Niissä maissa on vielä metsää jäljellä", vetosi Linkola ja kaatoi kahvia kuppiini: “Juodaan nyt kohteliaisuudesta isäntiä kohtaan.” Lupasimme toimittaa lisätietoa ja videon Suomen itärajan hakkuista.

Brysselissä teollisen metsänkäytön johtaja Jeremy Wall unohti tapaamiselle varatun 30 minuutin ajan kulumisen samoin kuin Springer Verlagin edustajat Hampurissa. “Mitä te puhutte? Ketä te olette? Minkälaisia todista teillä on? Voiko meillä olla näin väärää tietoa Suomen metsätaloudesta?”

EU-johtaja kertoi olevansa erityisen kiinnostunut kansalaisten mielipiteistä: “Tavallisesti luonani lappaa vain metsäteollisuuden edustajia.” Strassburgissa Europarlamentissa luonnonvarojen säilyttämistoimiston johtaja Despina Symons alkoi pohtia kuvaesityksemme jälkeen mahdollisuuksia esittää ponnen Suomen metsien suojelemiseksi.

Bonnissa ojensimme juhlallisesti kultamitalin tuhometsähoidosta Suomen metsälähettiläälle Hannu ValtaseIle ja Pentin luokkatoverille suurlähettiläs Kai Heleniukselle. Suomen metsäteollisuus on ansainnut mitalin kahdeksassa eri lajissa: avohakkuut, metsäautoteiden rakentaminen, metsätyökoneiden sekä sellu- ja paperikoneiden tuotanto, metsiä tuhoava konsultointi maailmalla, soiden ojitus, lannoitus, metsävalehtelu, vientiluvut metsäpinta-alaan suhteutettuna.

Onko totuutta Suomelle antamassamme ykkössijassa?

Suomi tuhoaa metsiä yhtä paljon kuin ilmansaasteet. Metsän tutkimuslaitoksen harsuuntumisselvityksen mukaan vuona 1980 männyistä keskimäärin 30 prosenttia, kuusista 60 prosenttia ja lehtipuista 40 prosenttia oli menettänyt neulasistaan tai lehdistöistään enemmän kuin ne pystyivät uusiintumaan. Näitä puita uhkaa pystyyn kuoleminen.

Myös biodiversiteetti on vaarassa yhtä lailla Suomessa kuin Kanadassa. Suomen 1700 uhanalaisesta kasvi- ja eläinlajista kuuluu 41 prosenttia uhanalaisiin nimenomaan metsätalouden takia. Metsälajien elinehtojen luotettavimpia osoittimia ovat metso, tikat, metsätiaiset, kuukkeli sekä joukko kolopesijöitä. Ne ovat hävinneet lähes tyystin.

Surullista on, että puut hakataan lapsina. Mänty saavuttaa täysi-ikäisyyden 250 vuotiaana. Suomen vanhin mänty Lapissa on 810 vuotta. Kuusi saavuttaa täysi-ikäisyyden 300-vuotiaana ja elää jopa 1000-vuotiaaksi. Esimerkiksi kaarnaa alkaa muodostua runkoon vasta sadan vuoden jälkeen. Rauduskoivusta tulee täysi-ikäinen 130-vuotiaana, haavasta 120-vuotiaana. Istutettu metsä ei ole ekosysteemi vaan puuntuotantosysteemi.

Isänmaan petturit?

Meitä syytettiin Suomen lehdistössä isänmaan pettureiksi ja työllisyyden vaarantajiksi. Mikä on isänmaa? Vain yksi prosentti maailman metsistä sijaitsee Suomessa, mutta kuitenkin kymmenen prosenttia metsäteollisuudesta. Myymmekö isänmaata? Minulle isänmaa tarkoittaa maata, jonka päällä voin seisoa ja joka antaa minulle ravinnon. Pohjoisessa syntyneenä tarvitsen ruista ja puolukkaa, en banaania ja riisiä.

Luonnonmukainen metsänhoito ei uhkaa työllisyyttä, päinvastoin. Metsätaloudessa on vähentynyt työvoima kaksikolmannesta sitten vuoden 1960. Metsähallituksen koneellistamisaste on nyt 40 prosenttia, "liiketaloudellisista" syistä se halutaan nostaa 70 prosenttiin vuoteen 2000 mennessä, 5 prosenttia vuodessa. Maailman toiseksi suurin paperikone Oulussa toimii 200 henkilön turvin ja tuottaa 360.000 tonnia päällystettyä hienopaperia.

Aarniopuun kaataminen on Nyky-Suomen metsäteollisuuden edellytys siitä yksinkertaisesta syystä, että hakkuukypsiä metsiä ei ole. Noin kolmasosa Kainuun puista sijaitsee arvokkaissa kohteissa. Teollisuus tarvitsee vanhojen metsien kuusipuuta.

Mutta myöskään suojeluun kelpaavia metsiä ei tahdo löytyä. Metsiä on Suomessa 10 miljoonaa hehtaaria. Oulunjoen eteläpuolella vain 20.000 hehtaaria täyttää vanhojen metsien suojeluvaatimukset. Eivät edes kaikki yli satavuotiaat metsät kelpaa suojelumetsiksi. Valtion omistamista metsistä Pohjanmaalla, Kainuussa ja Peräpohjolassa on vain noin neljä prosenttia luonnonsuojelullisesti arvokasta aarniometsää. Määrä on selvästi vähemmän kuin inventointia aloitettaessa arveltiin.

Kainuun metsien ikärakenne tiedetään vääristyneeksi, koska 1960-luvulla hakattiin liikaa. Metlan tietojen mukaan jopa neljännes metsäalasta on avohakattu tai nuorta taimikkoa. Jo puolet Suomen metsäalasta on joko toisen maailmasodan jälkeen hakattua nuorta puuta tai avohakkuuta.

Kun Metsähallitus muuttui liikelaitokseksi, eduskunta päätti sadan miljoonan markan tulostavoitteesta. Kannattaako sen takia uhrata koko maan metsämaine, kysyy itse Metsähallituksen pääjohtaja Pentti Takala.

Yhtyneitten Kajaanin tehtaitten metsäpäällikkö Hannu Vainio kertoo yhtiön pienentäneen puumäärien ostoa Metsähallitukselta neljännekseen  aikaisemmista vuosista (100.000 kuutioon ) sen vuoksi, ettei aarnialueita tarvitsisi hakata. Ongelma on siinä, että Yhtyneet kuten muutkin metsäyhtiöt ostavat Metsähallitukselta puuta tietyn määrän portille toimitettuna, ei tiettyjä leimikoita. Veitsiluoto Oy:n Oulun aluepäällikkö Martti Kuume kertoo Veitsiluodolla olevan täysi luottamus Metsähallitukseen, että se noudattaa puuntoimituksissaan lakeja ja asetuksia. Ainoastaan Metsähallitus tietää varmuudella, mistä puu on peräisin.

Metsävalehtelun pääargumentin mukaan Suomessa metsä kasvaa yli hakkuiden. Sanomatta jätetään, että kasvu keskittyy nuoriin metsiin. Teollisuus käyttää maineensa kirkastamiseen Saksassa vuosittain lähes kymmenen miljoonaa markkaa. On puhetilaisuuksia ja materiaalin hankintaa. Metsäteollisuus ry järjesti Bonnissa 2.11.1993 seminaarin 160 saksalaiselle toimittajalle ja metsäammattilaiselle. Isäntinä toimivat mm Metsäteollisuus ry:n pj Pertti Laine, Kymmene Oy:n ympäristöjohtaja Esko Meloni, Myllykoski Oy:n toimitusjohtaja Carl G. Bjömberg ja Finnboardin johtaja Claes Ehrnrooth.

Puheenjohtaja Jarl Köhler on valittanut, että Der Spiegel -lehden jutun paikkaaminen aiheutti metsäteollisuudelle miljoonien markkojen lisäkustannuksia.

Matkafaktoja

Meidän matkamme hinta oli 28 kertaa 1300 mk. Hintaan sisältyi 3000 km:n bussimatka, kahdeksan lauttamatkaa, järjestelyt, tiedotteet, varaukset, bussi- ja telttamajoitus sekä perusruoka. Toivoimme, että isänmaa ei häviä jalkojen alta.

Kansalaisjärjestöt ympäri maailmaa ovat esittäneet omia vetoomuksiaan ja perustelleet niitä maalaisjärjellä. Seuraavassa lyhennelmä kolmen suurimman järjestön esitteistä.

 

Saksan Greenpeacen metsäkampanjan tiedotteesta

Mitä hienompaa paperia sitä enemmän avohakkuita aarniometsissä. Olisiko mahdollista, että Kölnin tuomiokirkko, Notre Dame tai St. Paulin katedraali purettaisiin ja niiden vanhoista kiviseinistä hakattaisiin murskaa moottoritien päällysteeksi? Tämä tapahtuu vanhoille puille. Vihreät katedraalit keitetään selluksi. Niistä tehdään raaka-ainetta paperin, mainoslehtisten ja vaippojen valmistukseen. Pohjoisen tuhat vuotta vanhan männyn rinnalla on goottilainen tuomikirkko lähes uudisrakennus.

Kaksi miljoonaa tonnia selluloosaa eli kymmenen miljoonaa kuutiometriä puuta, 30 miljoonaa puuta säästyisi vuodessa, jos Saksassa siirryttäisiin kierrätyspaperiin. Kaatuuko neljä viidestä puusta vain, jotta saksalaiset ja englantilaiset saisivat paperia mainoslehtisten tuottamiseen? Jos Saksassa lopetettaisiin kertakäyttövaippojen käyttö, säästyisi 1000 tonnia selluloosaa.

Puuta on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mutta minkälaista puuta? Lajimäärältään köyhtynyttä tasaikäistä ja tasalaatuista tukkipuuta.

Greenpeace vaatii ympäristövastuullista puuteollisuutta: Aarniometsiä ei saa avohakata eikä sekametsistä saa tehdä lajiköyhiä puupeltoja:

- pellavavaippoja kertakäyttövaippojen sijasta

- kangasnenäliinoja kertakäyttönenäliinojen sijasta

- pulloja maitopurkkien sijasta

- kaikki painotuotteet on kerättävä uudelleenkäyttöön

- kustantajat on velvoitettava keräämään kaikki se paperi talteen, jota he lehtinä myyvät ulos.

 

Belgian Maanystävien metsäkampanjan tiedotteesta:

Julistus kustantajan aikomuksesta

Pohjoiset metsäalueet ovat uhanalaisia. Suurin syy on paperin käyttö. Paperin tarpeen ennustetaan kaksinkertaistuvan seuraavan 20 vuoden aikana. Sen vuoksi Skandinavian viimeiset vanhat metsät ovat vaarassa joutua kaadettaviksi. Näiden metsien suojelu on tärkeää.

Tämän lisäksi yli tuhatta lajia uhkaa sukupuuttoon kuoleminen metsätalouden seurauksena. Alankomaiden kustantajat ostavat suurimman osan paperistaan Skandinaviasta.

Seuraavat kustantajat pyrkivät tukemaan vanhojen metsien suojelua ja metsän ekologisia arvoja. Ne ovat päättäneet olla käyttämättä paperia, jonka tuotannossa on käytetty aarniometsiä ja kestämätöntä metsätaloutta 1995-vuoden puolivälistä lähtien .

Heti kun kestävästi valmistettua paperia on saatavilla, kustantajat alkavat käyttää pelkästään sitä. Niin kauan kuin tällaista paperia ei ole saatavilla, pyritään edistämään sen tuotantoa. Kustantaja käyttää kierrätyspaperia aina kun mahdollista.

Kustantaja ilmoittaa paperintuottajalleen, että se ei halua enää aarniometsistä tuotettua paperia. Se vaatii vakuuden (Tällaista vakuutta eivät voi antaa Suomesta Veitsiluoto, Ruotsista SCA ja Sodraja Norjasta Norske Skog).

Vuoden 1995 loppuun mennessä kustantaja ottaa selvää, mitä konkreettista paperintuottaja on tehnyt kestävän metsätalouden hyväksi ja käyttää ohjeena Forest Stewardship Councilin ohjeita 1996 vuodesta lähtien ja käyttää paperia vain kestävää metsätaloutta tavoittelevalta tuottajalta

 

Kestävän metsätalouden sertifikaatin esittely

Puolueeton taho osoittaa että määrätyt standardivaatimukset on täytetty. Vaatimukset on luonut riippumaton ja tunnustettu organisaatio. Riippumaton tarkastaja huolehtii niiden täyttymisestä. Todistuksen saamiseksi yritys antaa vapaaehtoisesti riippumattoman tarkastajan tarkastaa, miten metsää on käsitelty ja miten paperi on tuotettu.

Standardisoinnin kansainvälinen organisaatio (Internationa Organization for Standardization ISO . Sustainable Forestry Certification

 

Kanadan Vancouverissa sijaitsevan Greenpeacen esitteestä Kanada - avohakkuista vapaa alue

(Kansikuva avohakkuu: Tämä alue on hakattu jääkauden jälkeen yhden kerran)

Avohakkuu tuhoaa biodiversiteettiä, avohakkuu tuhoaa kalakannan ja maan. Avohakkuu pirstoo ekosysteemin, avohakkuu vie työpaikat, avohakkuu vahingoittaa maan taloutta.

Tiedemiesten mukaan avohakkuu on jopa tuhoisampi kun on arveltu, koska sen tuhoja ei voida korjata. Avohakkuu on nopeaa ja halpaa. Mutta kun metsä tuhotaan, tuhotaan samalla sen ympärillä oleva yhteisö. Istutusmetsän biologinen ja taloudellinen arvo on huomattavasti pienempi kuin ikimetsän.

Vaihtoehtoja ei ole vain kaksi niin kuin meille uskotellaan - joko avohakkuu tai luonnonsuojelualue. Kolmas vaihtoehto on ekologinen metsätalous. Hakkuiden jälkeenkin metsä säilyttää oman luonteensa. Metsää ei tule vain tasoittaa, vaan metsän kanssa on työskenneltävä.

Avohakkuu tuhoaa metsän ja alueen luonteen. Avohakkuulla on kaksi vakavaa seurausta. Toinen pitkäaikainen, toinen ikuinen. Pitkäaikainen vaikutus on maapinnan vaurioituminen, ikuinen on biologisen monimuotoisuuden tuhoutuminen.

Avohakkuut ja suuret sellutehtaan korvaavat ihmistyövoiman koneilla.

Suomen erikoisuutena on kallioinen ja lähes mullaton perusmaa. Jääkauden aikana mannerjää pyyhkäisi pois irtaimen maan. Maamassat työntyivät Suomesta etelään. Uusi kivennäismaapeite syntyi peruskallion osasista. Yleisin irtain maalaji on moreeni eli murtokivisora. Peruskallion päällä on vain viisi senttiä humusta, kun Keski-Euroopassa on viisi metriä. Nyt kaadamme sen ainoan mikä siinä kasvaa eli metsän. Siitä ei synny humusta, vaan sävytettyä vessapaperia saksalaisten kylpyhuoneeseen.

Suomessa maa on karua, joten peltoviljely ei menesty. Hallat ja sateet vaikeuttavat sadonkorjuuta. Sen sijaan meillä on hyvät edellytykset metsätaloudelle: Mänty, kuusi ja koivu ovat maailmalla arvokkaita puulajeja. Havupuu on pitkäkuituisuutensa ansiosta hyvä selluloosana. Talvella jää ja lumi tasoittavat maaston ja puunkorjuu helpottuu. Kaikki suurimmat joet alkavat sisämaasta ja päätyvät meren rannalle.

Onko meillä oikeus tuhota tulevilta sukupolvilta mahdollisuus harjoittaa metsätaloutta?

 

Metsänystävien lehdistötiedotteesta

"Vain kolmasosa Suomen metsäpinta-alasta on luonnollisesti syntynyttä vanhaa metsää. Mutta sekin on biologisesti köyhtynyt. Vallitsevan metsäideologian mukaan lehtipuut on poistettu rikkaruohona ja harvennushakkuilla on metsistä tehty tasalaatuista havumetsää. Vanhojen metsien puuttuminen näkyy talvisissa satelliittikuvissa. Suojelumetsää on vain 0,6 prosenttia metsäpinta-alasta Lappia lukuun ottamatta. Niistäkin suurin osa hakattiin ennen suojelupäätöstä. Tehokkaan metsätalouden vuoksi Suomessa vallitsee lajien köyhtyminen. Metsien ohella myös järvien ekosysteemi on romahtanut. Koska joet on valjastettu metsäteollisuuden energian turvaamiksi on Itämeren lohen lisääntyminen vaarantunut. Maailman kohtalonkysymys on hiilitasapaino. Suomalaiset metsät voisivat varastoida 4-5 kertaa enemmän hiilidioksidia..."

Metsämaaksi luonnehditaan alue jolla metsän vuosikasvu on vähintään kuution hehtaarilla, metsän kiertoaika 100 vuotta. Talousmetsässä tulisi olla 0-120 -vuotiaita puita. Yli 140-vuotiaita ikimetsiä on metsäpinta-alasta 10 prosenttia eli 160.000 hehtaaria, mutta avohakkuuaukkoja peräti 25 prosenttia.

Greenpeace herätti pelkoa Suomessa

Toimittaja Heli Saavelainen haastatteli Greenpeacen Suomen-osaston ensimmäistä metsävastaavaa Sari Kuvajaa: ”Metsäteollisuuden ytimeen osui saksalaisessa Der Spiegel -lehdessä vuonna 1993 julkaistu haastattelu, jossa Kuvaja kertoi Suomessa hakattavan aarniometsää. Nousi valtava kohu, ja teollisuus iski raivolla takaisin. Kampanja kävi suomalaisen metsäteollisuuden kukkarolle keskellä 1990-luvun lamaa. Vastakkain olivat luonto sekä teollisuus ja työpaikat. Kuvajasta tehtiin oman pesän likaaja. ”Minua nimitettiin isänmaan petturiksi ja terroristiksi”, Kuvaja sanoo. Hänet kutsuttiin kuultavaksi eduskuntaan, jossa tentattiin, miksi hän oli mennyt puhumaan Suomen asioista ulkomaisille toimittajille. Vähitellen asenneilmapiiri muuttui. Alkoi tulla hedelmällistä vuoropuhelua järjestöjen ja teollisuuden kanssa. Yrityksillä ei ole enää varaa ylenkatsoa ympäristö- ja ihmissuhdeasioita. Myös järjestöt ovat muuttuneet. ”Kansainvälisyys ei ole enää mörkö vaan itsestäänselvyys”, Kuvaja sanoo. (hs 29.1.2015)


 

Tietoiskuja metsätuhosta

matkan jälkeen

 

 Onko metsä  hiilinielu?

"Nyrkkisääntö on, että metsä päästää hiiltä ilmakehään noin 20 ensimmäisen kasvuvuotensa ajan. Tämän jälkeen metsä on hiilinielu... Vanhoissa metsissä hiiltä kertyy lahoaviin puihin ja maaperään enemmän kuin hoidetuissa talousmetsissä".  ( toimittaja Elina Kervinen hs 17.10.2009)

”Metsäiset maat kuten Itävalta ja Suomi esittävät, että metsänhakkuista syntyviä päästöjä voisi paikata istuttamalla uusia puita, vaikka niistä tulee hiilinieluja vasta 20 vuoden kuluttua. Kun puita istutettaisiin, näyttäisivät ne päästövähennyksiltä.” (Metsien avulla ilmaston lämpenemistä vastaan hs 25.10.09)

 Metsäteollisuus ry:n Anders Portin ehdottaa, että puutuotteet luettaisiin hiilinieluksi. "Puutalossa hiili säilyy noin sata vuotta. Paperikin varastoituu kirjoissa ja kirjahyllyssä." Vaikka kun puu kaadetaan, ei se enää sido hiiltä metsässä.

Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on melkein puolta suurempi kuin tilastokeskuksen ja ympäristöministeriön laskema virallinen hiilijalanjälki, arvioi ympäristötieteen dosentti Heikki Simola. Ojitetut suot eivät ole mukana Suomen virallisissa päästöluvuissa, koska menettelystä on sovittu niin sanotun Kioton prosessin alussa. Suomi ilmoittaa, että hiilidioksidin päästö henkeä kohti on 14 tonnia vuodessa. Luvusta puuttuu kuusi tonnia, mikä on peräisin ojitetusta suometsistä. Simolan mukaan ojitusten takia suometsät päästävät ilmakehään enemmän hiiltä kuin soilla kasvavat puut hiiltä nielevät.

Suomen soihin on varastoitunut 6000 miljoonaa tonnia hiiltä, metsien maaperässä on 1300 miljoonaa ja puustossa 800 miljoonaa tonnia.

Jos hiilivarasto kasvaa, puhutaan nielusta, supistuessa lähteestä. (hs 5.2.2011)

"Suomessa päästöt ovat nyt henkeä kohden 12 tonnia vuodessa, kun tavoitetaso on kaksi tonnia... Suomen pitkän ajan kulut ovat 70 - 2000 miljoonaa euroa vuodessa riippuen siitä, mitä sovitaan." (Annemari Sipilä hs 22.10.09) 

Marketta: Tästäpä voi äkkiä laskea, että jos omat päästöni ovat jopa negatiivisia, kuinka paljon valtion tulisi maksaa kaltaisestani luonnonsuojelijasta!

 

Mitä voi seurata siitä, että Suomi vuotaa hiilidioksidipäästöjä 80 prosenttia vähemmän kuin vuonna 1990?

"Kesämökit eivät ole talvisin lämpimiä eikä niillä piipahdella milloin sattuu, koska polttoaine on kallista. Yhä useampi auto on sähköauto, ja nykyiset maasturit on kärrätty romutettaviksi. Työmatkoilla käytetään julkista liikennettä... Ilmastonmuutoksen maailmassa ne edustavat samaa ajattelua kuin menneiden aikojen Afrikan-safarit kotiin tuotuine leijonantaljoineen... Helppo ja halpa lentoturismi on historiaa. Uudet talot ovat passiivitaloja, joissa ei pröystäillä neliömäärillä eikä lämmitetä sähköllä. Ruokapöydässä ei enää mässäillä ranskalaisilla juustoilla ja brasilialaisella sisäfileellä - lautasella on yhä useammin kasviksia ja lähiruokaa." (hs pääkirjoitus 21.10.2009)

Vähän naiivilta kuulostaa perustelu, että "kylmän ja energiaintensiivisen maamme" hiilidioksidipäästöistä syntyy energian tuottamisesta, ja "pitkien välimatkojen takia" liikenteestä. Tietysti on kylmä ja pitkät matkat, mutta eikö elämäntavan täydy sopeutua kunkin maan tarjoamaan tilanteeseen? Pahalta tuntuu myös, että "kaikki mistä pitää luopua, on ollut jo pitkään monelle suomalaiselle "elämän tarkoitus". Työllä ja säästämisellä on tavoiteltu juuri sellaista elämäntapaa ja sellaisia tavaroita, jotka eivät sovi vuoden 2050 Suomeen." Tuossa minua särähtää, että lehden on tietysti tuettava mainostajia.

 

Lempikolumnistini Antti Blåfield kirjoittaa samassa numerossa: "Puu on yksi ilmastopolitiikan avaimista... Nyt tuntuu uskomattomalta, että Suomessa on tuhlattu puoli vuosisataa metsäosaamisen etumatkaa vain siksi, että metsävarat alistettiin paperinvalmistukseen." Mutta hänkään ei näe uusia auvoisia mahdollisuuksia, vaan maalaa pirun seinälle: "Jos talouskasvu pysähtyy, emme palaa 1950-luvun onnelaan, vaan meillä on edessämme köyhtyvä, riitelevä, suvaitsematon ja itseensä käpertyvä Suomi."  Vaikka hän myöntää, että "globalisaatio ja lama osoittavat vientiin perustuvan elinkeinorakenteen haavoittuvuuden", on hän sitä mieltä, että "se raha, joka tässä yhteiskunnassa kiertäessään on luonut hyvinvointia ja turvallisuutta, sivistystä ja tulevaisuudenuskoa, on virrannut Suomeen ulkomailta." Mikähän onnela täällä vallitsisikaan, jos olisimme 90 prosenttisesti omavaraisia!


WWF: maailman energiajärjestelmä on mahdollista muuttaa 40 vuodessa siten, ettei mitään fossiilisia lähteitä eikä myöskään ydinvoimaa enää tarvita. Hiilidioksidipäästöjä vähennetään vuoteen 2050 mennessä yli 80 prosenttia. Tärkein osa on energian säästäminen. Se ei onnistu vapaaehtoisesti vaan valtioiden on pakotettava lainsäädännöllä kulutuksen muuttamiseen. Lisäksi tarvitaan tehokas mittaus- ja rahoitusjärjestelmä. Lihankulutuksen tulisi puolittua henkeä kohden 40 vuodessa. (hs 4.2.2011)


 Ekovuosi Manhattanilla, Colin Beaven 2010

Kasvit kasvoivat, kuolivat ja hautautuivat soihin näennäisesti loputtomassa syklissä. Fotosynteesin kautta jokainen näistä miljardeista ja taas miljardeista puukasveista imi hiilidioksidia ilmakehästä ja lopulta hautautui mutaan. Muutaman sadan miljoonan vuoden aikana nuo hiiltä sitoneet kasvit kivettyivät ja muuttuivat hiileksi. Tuon hiilen polttaminen tuottaa lämpöä, joka muuttuu veden paineistetun höyryn suihkuiksi, jotka saavat turbiinit pyörimään, mikä synnyttää sähköä. Jokainen lapiollinen hiiltä joka heitetään voimalaitosten tulipesiin, käänttää toisin päin forosunteesiprosessin sekä hiilidioksidin sitoutumisen prosessin, joka tapahtui niin monta miljoonaa vuotta sitten. Kun poltamme noita nyt kivettyneitä puukasveja, vapautamme takaisin ilmakehään hiilen, jonka ne siitä kerran poistivat.


Mihin kulkee Vihreän Elämänsuojelun liiton VESL:n tie?

 Vesliä perustettaessa 25 vuotta sitten oli Pentti Linkolan idea käsitykseni mukaan luoda kansalaisjärjestö, joka esittäisi kritiikkiä ja vaihtoehtoja hallinnolle. Liiton jäsenten tulisi osallistua julkiseen keskusteluun. Allekirjoittajiksi julkilausumiin pyrittäisiin saamaan mahdollisimman arvostettuja tieteen ja kulttuurin henkilöitä. Monet alkuperäisistä jäsenistä olivat erityisen innokkaita kyseenalaistamaan nykyisen menon ja valtion toiminnan perustuslain puitteissa, turvaako valtio perustuslaissa luvatut elämisen mahdollisuudet.


Pentti Linkola itse kirjoitti useita juttuja niin Helsingin Sanomiin kuin Suomen Kuvalehteen. Hänen tietoperusteiset ja sympaattisesti riittävän ärsyttävät juttunsa saivat kansalaiset ajattelemaan. Syntyi keskustelua. Ihmiset alkoivat tajuta, mistä on kyse, missä itse ovat mukana, vaikka kokivat oman tilanteensa pakon sanelemaksi.

 

Sittemmin VESLin toiminta kutistui seminaareiksi ja netin myötä sisäiseksi keskusteluksi.

 

Entä nyt - 2013! Some tarjoaa mielettömät mahdollisuudet!!! Jopa presidentti aikoo satsata suorassa lähetyksessä itsenäisyyspäivän tienoilla kansalaisten nettikysymyksiin! Jokaisessa ajankohtaislähetyksessä vilkuillaan sosiaalisessa mediassa esitettyjä kysymyksiä, lähetysikkunaa, twitterin mielenilmauksia ja mitä kaikkea. Suomessa ei ole enää ainuttakaan lehteä, joka ei pyytäisi lukijoiden kommentteja.


Minun nimelläni ei ole paljon menetettävää, joten voisin hyvin osallistua someen milloin missäkin, jopa Yle puheen shoutboxissa luetaan reaaliajassa kuuntelijoiden kommentteja. Nolaamisen uhka on kuitenkin suuri, kaikkihan tietävät kaikesta kaiken... Minä vain en... Eli olisi hienoa yhdessä muovata kommentteja! Minkä asian voi ilmaista mitenkin yhä paremmin. Voisimmeko esittää rakenteita muuttavia kysymyksiä ja huomioita yhdessä, toisiamme tukien? Kritiikkiä, lisäinfoa, tarkennuksia, loogisuutta – tätä kaikkea voisimme antaa niille jäsenille, jotka uskaltautuvat lähettämään kannanottonsa radion ja television lähetyksiin.


Googlattua:

Siinä missä blogilista.fi kokoaa yhteen suomalaiset blogit sosiaalinenmedia.org kokoaa yhdelle sivustolle (etenkin) suomalaisten organisaatioiden ja yhteisöjen sosiaalisen median (some) ratkaisut. Sivusto on yksi oppimiskeskuksen wikin alueista ja kaikille avoin: kuka tahansa voi lukea sitä ja kuka tahansa kirjautunut käyttäjä voi lisätä omia esimerkkejään sosiaalisen median hyödyntämisestä niin julkishallinnossa kuin yrityselämässä.

Anne Rongas, 2011



Metsän kestävä käyttö

”Tutkijoiden viestit metsien roolista ilmastonmuutoksessa saattavat olla päätöksentekijöiden ja kansalaisten näkökulmasta ristiriitaisia. Osa tutkijoista viestittää, että metsien käyttö puuenergiaksi on haitallista, ja toiset taas juuri päinvastaista. Hämmennystä lisää, että kummankin puolen voi sanoa olevan oikeassa – sen mukaan, mistä näkökulmasta asiaa katsotaan. Puun polttaminen vapauttaa väistämättä hiilidioksidia ilmakehään. Vaikka uudet kasvavat metsät sitovat puuenergian tuotannossa vapautuvan hiilidioksidin takaisin itseensä seuraavien vuosikymmenien aikana, puuenergia voi lyhyellä aikavälillä lisätä päästöjä. Tästä näkökulmasta katsottuna puuenergia on ongelmallista. Kun asiaa tarkastellaan osana kaikkea muuta metsiin ja talouteen liittyvää toimintaa ja toiminnan ilmastovaikutuksia, saatetaan päätyä päinvastaiseen viestiin. Puuenergian tuottaminen on usein kiinteä osa metsienhoitoa, metsätaloutta ja teollisuutta. Mikä on ”ilmastoviisasta” metsien käyttöä? Miten tällainen metsien käyttö ja muut metsiin liittyvät tavoitteet voidaan sovittaa yhteen? Euroopan metsäinstituutti (EFI) julkaisi joulukuussa raportin, jonka mukaan EU-maiden metsien rooli ilmastonmuutoksen hillitsemisessä voi olla merkittävästi nykyistä suurempi. Unionin alueella olevien metsien ja niiden käytön on arvioitu aiheuttavan hiilidioksidipäästöjen vähenemisen, joka vastaa suuruudeltaan 13:a prosenttia EU:n kokonaispäästöistä. Uusilla metsien käytön ja hoidon tavoilla voidaan lisätä tätä vaikutusta merkittävästi. Tämä vaatisi uusien kannustimien luomista ja EU-maiden metsien alueellisten erityispiirteiden parempaa hyödyntämistä ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Ilmastotavoitteet tulisi ottaa osaksi kaikkea metsiä koskevaa politiikkaa. Tavoitteita pitäisi tarkastella yhdessä muiden tavoitteiden – kuten biotalouden kasvattamisen ja monimuotoisuuden säilyttämisen – kanssa. Näin voidaan saavuttaa päästöleikkaus, joka vastaisi jopa viidennestä EU:n kokonaispäästöistä. Leikkaus syntyy metsien hiilinielusta, fossiilisten raaka-aineiden korvaamisesta metsätuotteilla ja hiilen varastoinnista metsätuotteisiin. Suomessa voi olla järkevää lisätä osassa metsiä kestävästi puuntuotantoa biotalouden tarpeisiin ja siten edesauttaa fossiilisten raaka-aineiden ja tuotteiden korvaamista. Toisaalta alueilla, joissa metsien kasvu on hidasta ja kannattavan metsätalouden edellytykset ovat heikot, voi olla järkevää keskittyä metsien muiden käyttötavoitteiden, kuten matkailu- ja virkistyskäytön ja monimuotoisuuden edistämiseen. Osassa suometsiä voi puolestaan olla ilmasto- ja vesistöhaittojen ja taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta järkevämpää keskittyä hiilidioksidin sitomiseen metsiin ja maaperään kuin hyödyntää metsiä puuntuotantoon. Ilmastonmuutoksen odotetaan aiheuttavan Suomessa keskimääräistä suuremman lämpötilan nousun ja lisäävän sään ääri-ilmiöitä, kuten myrskyjä ja kuivuusjaksoja. Jotta metsät pysyvät hiilinieluna, niiden on uudistuttava: metsien pitää kestää aiempaa paremmin lämpöä ja sään ääri-ilmiöitä. Metsän kantokykyä voidaan kohentaa esimerkiksi valitsemalla puulajeja ja taimia, jotka kestävät edessä olevia muutoksia. Ilmastovaikutukset tulee kuitenkin ottaa vielä selvemmin osaksi kaikkea metsiin liittyvää politiikkaa.” (hs  Lauri Hetemäki 18.12.2015 )


”Kun edunvalvojat esittävät, mitä kansantalouden edun nimissä olisi tehtävä, he miltei poikkeuksetta ehdottavat toimenpiteitä, jotka ovat edullisia erityisesti heille itselleen, eivät välttämättä kansantaloudelle. Tämän ei pitäisi olla yllätys ja tästä varoitti jo kapitalismin isänä pidetty Adam Smith (1723–1790). Tuoreen tutkimuksen mukaan lobbareiden määrä ja vaikutus on Suomessa poikkeuksellisen suuri. Lobbausta ei Suomessa säädellä, ja se on sivuuttamassa tieteellisen tiedon yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Metsäyhdistyksen Hannes Mäntyranta kommentoi metsäenergian hiilineutraalisuudesta esittämiäni uusia tutkimustuloksia (HS Mielipide 4.12.). tukea edunvalvontaorganisaatiolta, jonka jäseniä ovat Luonnonvarakeskus (Luke), Biologian ja maantieteen opettajien liitto ja Metsähallitus. Niiden olettaisi tukeutuvan pikemminkin tieteelliseen tietoon. Tutkimusryhmäni on julkaissut lukuisia tutkimuksia ilmastonmuutoksen taloudesta ja metsien käytöstä. Näitä tuloksia on sisällytetty nykyiseen metsälainsäädäntöön ja metsänhoidon ohjeisiin. Tutkimusta hiilineutraalisuudesta on ollut tarjolla yli 20 vuotta. Suomi on ottamassa melkoisen riskin perustaessaan ilmastopolitiikkansa ja biotaloutensa kritiikin kohteeksi joutuneen hiilineutraalisuuden varaan, joka ei saa tukea ilmastopaneelin tuoreessa selvityksessä. Pariisin ilmastosopimuksen sanavalinnat viittaavat siihen, että laskentatavat saattavat romuttua. Suomalaiset lobbarit ovat Pariisissa esittäneet näistä asioista kestämätöntä ja nykytutkimukselle vierasta tietoa. (hs 20.12.2015 Olli Tahvonen metsätieteiden laitos)



Kerää energiaa puusta!

Taoalaisuudessa puita kunnioitetaan erityisen voimakkaina kasveina. Ne imevät ilmasta hiilidioksidia ja muuttavat sitä hapeksi, mutta myös muuntavat kielteisiä voimia hyviksi energioiksi ympäristössään. Puiden juuret menevät syvälle maahan ja mitä syvemmälle ne menevät sen korkeammalle puu voi kurottautua kohti taivasta. Puut seisovat hyvin hiljaa, imevät maan energiaa ja universaalia voimaa. Puilla kuten kaikilla kasveilla on kyky imeä myös valoa energioista ja muuntaa se ruuaksi. Niidenhän ravinto koostuu pääasiassa valosta, vesi ja maan mineraalit vastaavat vain 30 prosenttia niiden ravinnosta. Puu parantajana ja ystävänä on spirituaalisesti kaikkein edistynein kasvi. Se on meditatiivisessa tilassa ja hienojakoinen energia on sen luonnollista kieltä. Mitä enemmän kielitaitosi kehittyy sen paremmin voit luoda yhteyden puihin. Ne auttavat sinua kehittämään rauhaisaa läsnäoloa ja vitaalisuutta. Voit myös auttaa puita suojaamaan lähiympäristöäsi.
Historian aikana ihmiset ovat käyttäneet puiden kaikkia osia parantumiseen ja lääkkeinä. Isoilla puilla on eniten parannusvoimaa, erityisesti männyillä. Mänty säteilee chitä. Se ravitsee verenkiertoa, vahvistaa hermojärjestelmää. ravitsee sielua ja henkeä. Mänty on kuolematon puu. Vanha kiinalainen runous ja taide on täynnä ihailua mäntyä kohtaan. Muutkin isot puut, varsinkin ne, joita löytää lähellä juoksevaa vettä, säteilevät ikiaikaista viisautta. Jotkut puut tuntuvat ihmisenkin käteen kylmiltä, jotkut lämpimiltä. Ihmisten lähellä kasvavat puut pystyvät tukemaan ihmistä enemmän kuin erämaan puut. Voit kehittää määrättyjä rituaaleja ja luoda näin hiljaisen kommunikaation jota sekä sinä että puu ymmärtävät ja lisätä näin harmoonista vuorovaikutusta. Jokaisella puulla kuten kaikella on oma persoonallisuus ja halut ja oma elämä. Puut eroavat toisistaan siinä miten ne ottavat kontaktia ihmisten kanssa. Jotkut haluavat antaa kaiken energian, jotkut ovat heikompia ja tarvitsevat ihmisen lohduttavaa energiaa. Jotkut ovat vain ystävällisiä sieluja ja pitävät ihmisen seurasta. Puilla on pitempi aikaperspektiivi kuin ihmisillä. Voit palata saman puun ääreen useita kertoa ja luoda suhteen. Vieraile säännöllisesti niin puu tietää milloin odottaa sinua. Spirituaalinen suhde puuhun muistuttaa rakkautta enemmän kuin mikään muu inhimillinen aktiviteetti. Anna puun johtaa sinut sen oman elämän ihmeisiin!


Peltomaalla pajumetsikön runkoihin ja oksiin syntyy jo viidessä vuodessa nielu, jossa hiiltä on keskimäärin kahdeksan tonnia hehtaarilla. Myös pajun maanalaisten hienojuurten nielu on tonni hehtaaria kohti vuodessa. Suomen pitkän kiertoajan metsien hiilen määrä on rungoissa ja lehstössä 28 tonnia hehtaaria kohti. (Veli Pohjonen (hs 29.8.2016)


Pentti Linkola: ” vihreä liike ei ole oppositioliike, se on vaihtoehtoliike. Kaikki muut poliittiset liikkeet – kommunisteista perustuslaillisiin ovat saman ideologian muunnoksia. Niiden kaikkien ensisijaisena päämäärä on lisätä aineellista hyvää, jatkaa taloudellista kasvua, alistaa luonto ja käyttää sitä hyväksi pidäkkeettä. Vihreä liike edustaa historian valtavinta kumousta, käännöstä länsimaisessa ajattelussa, koska se hylkää ihmiskeskeisen maailmankuvan.

 



  Pentti Linkola – ihminen ja legenda

elämänkerrasta

julkaistuja lehtijuttuja

Siltala 2017. 463 s.Siltala 2017. 463 s.



”Petteri Hiidenkoski 18.8.2017

"Ongelma on, että Linkola näkee ihmiset eläiminä, jotka taistelevat olemassaolostaan."

Hah hah hah! Eikös valtaosa evoluutiouskovaisista näe asian samalla tavalla?



Iltasanomat: Uutuuskirja paljastaa Pentti Linkolan suosion naisten keskuudessa, 16.8.2017

Uusi elämäkerta kertoo muun muassa ekoprofeetan naisista ja etelänmatkoista. Kalastaja Pentti Linkola on totuttu tuntemaan ankarana ekoprofeettana. Riitta Kylänpään kirjoittama uusi elämäkerta Pentti Linkola -ihminen ja legenda (Siltala) valottaa myös Linkolan yksityiselämää, joka sekin on välillä ollut myrskyinen. Linkola (s. 1932) oli pitkään naimisissa nuoruudenrakkautensa Aliisan kanssa ja he saivat kaksi tytärtä. Erakkoelämän valinnut kalastaja ja kirjoittaja oli kuitenkin vaikea kumppani ja äksy perheenisä. Kirjan mukaan avioliitto kariutui lopulta vuonna 1974 seitsemän viikon soutuveneretkeen Ahvenanmaan ympäri. Koko perhe oli mukana ja välillä hengenvaarassa merenkäynnin vuoksi. Eroon vaikutti myös Linkolan suhde kustannusvirkailija Sirkka Kurki-Suonion kanssa. Kirjan mukaan tieto tästä oli Aliisalle vain helpotus. – Sirkka tuli sopivasti avuksi, hän sanoo kirjassa. Linkola oli selittänyt, että hänellä voisi olla yksi nainen kotona lapsia huoltamassa ja ruokaa laittamassa, toinen apuna töissä ja kolmannen kanssa voisi käydä teatterissa ja keskustella kirjallisuudesta. Liitto kaatui Linkolan vaatimaan armottomaan elämäntapaan ja toiseen naissuhteeseen.

Linkola ei enää mennyt naimisiin pitkistä naissuhteistaan huolimatta. Kurki-Suonion lisäksi nousee esiin Anneli Jussila, jonka kanssa seurustelu ja ystävyys menevät Linkolalla limin ja lomin Kurki-Suonion kanssa. Jussilan kanssa suhde alkoi, kun he matkustivat Talaskankaalle metsämielenosoitukseen, josta myöhästyivät. – Käkien kukkuessa ja suovillojen kukkiessa Talaskankaan saloilla syttyi kahden luonnonystävän välinen romanssi, Jussila kuvaa kirjassa.

Välillä ”kahden naisen loukko” vaivasi Linkolaa, joka ei pidä ihmissuhdesotkuista. Myöhemmin tärkeä naispuolinen ystävä oli Anu Murto. Linkola kuvailee itse kirjassa muitakin suhteitaan:

Toisia, joiden kanssa ei erotiikkaa, joidenkin kanssa taas oli. Mutta yksikään ei innostunut kalastuksesta ja silti tänne olisi ollut joku tulossa. Jotkut olivat hyvin aloitteellisia, mutta olihan se imartelevaa miehiselle itsetunnolle.

Yllättävä piirre tiukkana erakkona pidetyssä Linkolassa on hänen matkailuharrastuksensa. Mielellään hän on kiertänyt Eurooppaa pyöräillen, mutta myös Kanarian saarten hiekkarannat ovat Linkolalle tuttuja. Elämäkerta kertoo Linkolan vaikeista hetkistä. Välillä hän joutui sairaalahoitoon masennuksensa vuoksi ja myös sokeritauti vaivasi. Dramaattisia hetkiä osui jo poikavuosiin. Hänen vanhempi velipuolensa Anssi kaatui vuoden 1941 hyökkäyssodassa, millä saattoi olla vaikutusta Linkolan nuoruuden pasifismiin. Isä, professori Kaarlo Linkola kuoli seuraavana vuonna syöpäleikkauksen jälkeen veritulppaan. Sen seurauksena kolmilapsinen perhe joutui muuttamaan isän virka-asunnosta kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksesta Kaisaniemessä. Kovasti teini-iässä kirpaisi myös Kariniemen kesäpaikan menetys. 1970-luvulla Linkola asettui samoihin Vanajaveden maisemiin kalastamaan. Maisemaa muuttavat metsähakkuut olivat hänelle aina suuri shokki.

Minä olen jo niin haalea ja vanha, ettei minulla ole mihinkään intoa. Tietysti ajattelen... muistot ovat raskaita... Kun elämässä ei ole enää mitään muuta kuin muistot. Pelkät muistot, Linkola suree elämäkerran lopussa.



Mtv: Pentti Linkolan elämä kuvina – elämäkerta valottaa, kuinka lapsinerosta ja pasifistista tuli ihmislajin tuhoa toivova radikaali, 16.08.2017


Pentti Linkolan elämästä kirjoitettu Pentti Linkola – ihminen ja legenda -teos valottaa hänen elämäänsä lapsuudesta radikalismiin. Vaikka monet lapsuuden ja nuoruuden ystävät luonnehtivat Linkolaa poikkeuksellisen älykkääksi, yliopistossa hän ei viihtynyt. Sisätiloissa pänttääminen tuntui Linkolasta taistelulta omaa luontoaan vastaan ja hänestä tuli Suomen ensimmäinen maasto-ornitologi. Nuoruudessaan Linkola oli vakaumuksellinen pasifisti ja ajatteli, että sota on ihmishenkien tuhlausta. 1950-luvulla Linkola kuitenkin huolestui avohakkuista ja teollistumisesta – sekä liikakansoituksesta. Jo vuonna 1972 Linkola suositteli Luonto-Liitolle väkivallan käyttöä luonnonsuojelussa. Linkola oli alkanut uskoa, että vain väkiluvun radikaali supistuminen säilyttäisi ihmislajin. Toivon, että täydellinen ihmislajin tuho tulee mahdollisimman nopeasti. Niin nopeasti, ettei ihminen sitä ennen ehtisi tuhota uuden evoluution mahdollisuuksia, Linkola kommentoi elämäkertansa mukaan 1980-luvulla.

Ajattelun kehittymisen lisäksi teoksessa kuvaillaan Linkolan monisyistä naishistoriaa. Linkolan ensimmäinen vaimo ja lasten äiti Aliisa Lummes haki avioeroa kuultuaan, että Linkolalla oli suhde Sirkka Kurki-Suonion kanssa. Vaikka Linkola tunnettiin pitkään juuri provosoivien kirjoitusten laatijana ja epämiellyttävien totuuksien laukojana, elämäkerta vihjaa Linkolan iän myötä jälleen pehmenneen. Vuonna 2004 Linkolalta julkaistiin kirja nimeltä Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla? Esipuheessaan hän kertoo, että useimmat hänen ystävänsä ja monet sivullisetkin määrittelevät hänet nykyisin naiiviksi optimistiksi.

Pentti Linkola MTV:lle vuonna 2008: Uudisrakentaminen pitää lopettaa 100 vuodeksi – vihreillekin liian vihreästä ympäristöradikaalista julki elämäkerta.



MTV "Luonto on turvassa, kun Suomessa asuu 100 000 ihmistä": Kalastaja Linkola, Suomen viimeinen todellinen vallankumouksellinen – hullu, nero vai molempia? 16.08.2017

Silti, vanhempana, Pentti Linkola on miettinyt sitä, olisiko talvisota sittenkin ollut vältettävissä.

Jo ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitto ehdotti Suomelle vaihtokauppaa, jossa Suomi olisi saanut Kuittijärven ja Tuoppajärven valtavat metsäerämaat Itä-Karjalasta, jos se olisi myynyt Neuvostoliitolle strategisesti tärkeät Suomenlahden Suursaaren, Tytärsaarta ja osan Karjalankangasta. Paasikivi ja Mannerheim olisivat suostuneetkin kauppaan, mutta ei kansa eikä kansan valitsema eduskunta.

Linkolan älykkyys ei jäänyt huomiotta. – Hän oli sietämättömän fiksu, osasi kaiken. Eihän sillä ollut koulussa muuta tekemistä kuin häiritä, Aira-sisar muistelee. Kun luokkakaverit opettelivat aakkosia, Pentti toimitti jo lastenlehteä perheen luettavaksi. Koulussa hän ei viihtynyt. Pieni Pentti puuhaili luokkahuoneessa kaikkea kiellettyä, ampui ritsalla tauluun, ja opettaja ajoi hänet tuon tuosta ulos luokasta. Opettajana toiminut Helsingin hiippakunnan piispan Ilmari Salomiehen puoliso Kirsti Salomies on todennut Pentistä, että "ei auta, vaikka on kuinka viisas ja älykäs, jos ei osaa käyttäytyä". Lukiossa toverukset nimittivät itseään filosofeiksi. Penttiä kutsuttiin Sokrateeksi. Pojat puivat maailmanpolitiikan polttavia kysymyksiä, päällimmäisinä olivat sotaan liittyvät asiat. Pentti suhtautui tappamiseen ehdottoman kielteisesti. Hän ei hyväksynyt metsästystäkään. Kalastaminen oli eri asia, ”koska kalat eivät olleet samalla henkisellä tasolla kuin muut eläimet.”

Jo tuolloin Linkolalla oli sanomisissaan tiukka sävy. – Pentti ajoi itseään marginaaliin, ja koulun loppuaikoina häntä vähän syrjittiinkin sen takia. Mutta hänellä oli vahva itsetunto, hän tiesi mitä hän halusi ja mitä ei. ”Väärässä olijoille” hän nauroi pilkallisesti. Niitä, jotka eivät ymmärtäneet lintuja, hän halveksi, Risto Pelkonen, koulukaveri, muistelee. Juuri Pelkosen kanssa Linkola alkoi käydä linturetkillä. Ei mennyt kauaa ja niistä tuli henkireikä. – Oli täysin toista herätä kultarinnan lauluun kuin hevosten kavioiden kopseeseen Laivanvarustajankadulla, hän muisteli myöhemmin.

Hän näki linnut inhimillisinä olentoina. Vuonna 1946 Linkola kirjoitti näin: ”Tämä alkukesä on totisesti linnustajan kulta-aikaa... Eilen istuin täällä vinttihuoneessani lukien Woodhousen kirjaa Neitonen ahdingossa. Silloin kajahti aitantakaisesta metsästä korviini tuttu ääni: ”kuhakiehuu, kiehuu!” Kuin salama kompuroin alas portaita ja juoksin metsään. Sitten hiiviskelin varovasti yhä jatkuvaa ääntä kohti. Ja yht´äkkiä jyrähti edessäni eräästä puusta rastaankokoinen, keltainen lintu, kuhankeittäjäuros.”

Lintuharrastuksensa takia nuorella ei oikein ollut aikaa käydä koulua viimeisinä lukiovuosinaan, edes biologia ei kiinnostanut häntä. Hänen kiinnostuksensa autoja kohtaan oli rajoittunut niiden ulkonäköön, ja sama päti lintuihin. Hän vähät välitti niiden anatomiasta tai fysiologiasta. Ne vieroittivat hänet myöhemmin myös opinnoista. Hän kulki lintujen perässä joka päivä ja usein yölläkin. Nykyään Linkola kertoo, että hänellä on havainto 260 lintulajista.

"Tyhmien kanssa ei kannata puhua". Tytöt olivat hänestä ”sovinnainen ja aivan liian tavallinen harrastus”. ”Ajattelin, että minulle kuuluvat luonto ja luonnonsuojelu.” – Hän oli aika tarkka siitä, kenen kanssa hän puhui. Se on niin tyhmä ihminen, ei sen kanssa kannata puhua, hän saattoi sanoa”, ystävä Erkka Paavolainen muistelee nuoruusvuosia. – Kun on riittävän fiksu, viihtyy omassa henkevässä seurassa, on Linkola todennut myöhemmin.

1951 Pentti aloitti eläin- ja kasvitieteen opinnot Helsingin yliopistossa maantiede sivuaineenaan. Opinnot jäivät kuitenkin pian. Eläinten anatomia ja fysiologia olivat hänestä “sanomattoman epäkiinnostavia”. Pahempaa oli vain olla sisätiloissa. ”Luontoaan vastaan ei voi toimia”. Muutama vuosi ja lukuisa metsäreissu myöhemmin Linkola päätyi Suomen ensimmäiseksi maasto-ornitologiksi. Linnut pääsivät myös kansien väliin. Linkolan ja Olavi Hildénin suomennustyö Suuri Lintukirja ilmestyi 1955. Teos sai hyvän vastaanoton.

"Kansalliskiihko kommunismia vaarallisempaa". Samoihin aikoihin Linkola alkoi ottaa kantaa julkisesti. Kirjoituksissa yhdistyivät pasifismi ja luonnonsuojelu. 1954 Ylioppilaslehti julkaisi yleisönosastossaan Kai Laitisen ja Pekka Lounelan kirjoituksen, jossa nämä arvostelivat Runebergin runoutta sodan ihannoinnista. Heidät leimattiin kommunisteiksi. Linkolaa rinnastus huvitti ja myös raivostutti ja hän kirjoitti oman vastineensa ”oikeassa olijoille”. Hän totesi, että ”saattaa olla olemassa vieläkin suurempia vaaroja ihmiskunnalle kuin kommunismi – ehkäpä juuri kansalliskiihko eli isänmaallisuus”. Myös Linkola leimattiin kommunistiksi.

Hän puhui jo tuohon aikaan internationalistisesta luonnonsuojeluaatteesta. Hän samaistui filosofi Bertrand Russellin ajatteluun. Russell oli osallistunut pasifistiseen toimintaan jo ensimmäisen maailmansodan aikana ja hänen viestinsä oli, että sota on järjetöntä ja mieletöntä ihmishenkien tuhlausta. Russellin tavoin Linkola piti elämän säilyttämisen kannalta välttämättömänä ”maailmanvaltion” synnyttämistä, hänelle isänmaa tarkoitti koko maapalloa, ei vain yhtä rajatulla alueella asuvaa kansaa tai kansakuntaa. Kun maanpettureille toivottiin mahdollisimman kovaa rangaistusta, jopa kuolemantuomiota, Linkola ehdotti, että kaikki Suomen sotasalaisuudet tehtäisiin julkisiksi. Hän itse oli valmis antamaan mitä tahansa tietoja sekä Neuvostoliitolle että muille naapureille. Hänen mielestään sellaista käsitettä kuin maanpetos ei pitäisi olla olemassakaan. Kirjoituksensa herättivät kiukkua – puhuttiin myös maanpetturuudesta. Itse hän valitsi kuitenkin aseellisen palveluksen. Linkolan suurin pelko oli, että kieltäytyessään hän joutuisi sisätöihin. Linkola aavisteli, että sitä hän ei kestäisi. Miehen maine aseistakieltäytymisen kannattajana saavutti nopeasti myös kantahenkilökunnan. ”Se merkitsi hirmuista simputusta.” – Alokkaita seisotettiin aamuvoimistelun varjolla asennossa paitahihasillaan 40 asteen pakkasessa, kunnes sormet ja korvanlehdet turposivat muodottomiksi ja pahimmin silmätikuiksi joutuneita juoksutettiin alasti hangessa parakkien ympäri tai palautettiin maahan-ylös-harjoituksella niin hyvään järjestykseen, ettei eväkään enää liikkunut, Linkola muisteli myöhemmin. Linkolan pelasti hänen hyvä fyysinen kuntonsa, joka oli tullut yhdistetyillä lintu- ja pyöräretkillä eri puolilla Suomea. Myöhemmin Teuvo Suominen totesi Linkolan kunnosta näin: – Pentin rasvaprosentti oli nolla. Jos hänen lihansa paistettaisiin, maun vuoksi olisi syytä lisätä rasvaa. Ajatukset sodasta eivät armeijan päättymisen jälkeen kadonneet. Ne päätyivät lopulta pasifismi-pamflettiin, jossa kehotettiin nuoria miehiä kieltäytymään aseellisesta palveluksesta. Ennen kaikkea – toivomme nuorten lukijain ymmärtävän, että sodat ja tuho eivät sittenkään viime kädessä riipu muutamista valtiomiehistä, vaan meistä jokaisesta: sotasyyllinen on jokainen nuorukainen, joka taipuu auttamaan sotaa ja sen valmisteluja.
Yhdessä Pehr Charpentierin kanssa kirjoitettu, Isänmaan ja ihmisen puolesta - mutta ei ketään vastaan -nimellä julkaistu, pamfletti oli arkaluontoisuudessaan kansakunnan henkinen pommi. Isänmaa-pamfletti teki Linkolasta kertaheitolla poliittisen henkilön, mutta pasifismin ja luonnonsuojeluaatteen puolestapuhujaa oli vaikea sijoittaa puoluekartalle. Pamfletti on kestänyt aikaa. Vuonna 2010 ilmestyi kirjan neljäs painos. Siinä Tampereen yliopiston emeritusprofessori Osmo Apunen ja Sadankomitean ja Suomen Rauhanliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Kalevi Suomela arvioivat kirjoituksen yhteiskunnallisia vaikutuksia: – Kirja on yksi ”Suomen tärkeimmistä 1960-lukulaisen vapauttavan kulttuurinmurroksen airuista. Kun hakkuut muuttuivat yhä useammin avohakkuiksi 1950-luvulla, Linkolan huoli metsäluonnosta kasvoi uusiin mittoihin. ”Avohakkuu on helppoa ja halpaa, mutta luonnon kannalta kestämätöntä – monimuotoisuus katoaa.” Myös teollistuminen kauhistutti Linkolaa, varsinkin kun se liittyi metsien laajamittaiseen hyödyntämiseen. Kun siihen yhdisti sotien jälkeen tapahtuneen syntyvyyden ryöpsähtämisen, yhtälö muuttui pelottavaksi. Yhä suurempi määrä ihmisiä halusi yhä enemmän tavaraa. Hän alkoi uskoa, että liikakansoitus ja teollistuminen veisivät maapallon lopulliseen tuhoon. Autojen määrä oli hänelle yksi muutoksen mittari. Suomessa niitä oli vuonna 1950 noin 70 000 ja 1961 jo 300 000 ja vuonna 2016 lähes neljä miljoonaa.

Myös lähipiiri oudoksui Linkolan kiivasta luontosuhdetta. Martti-veli ehdotti hänelle kirjeessään (1958) opettajantöitä raskaan kalastajan ammatin sijasta. Pentistä ajatus oli älytön, hän ei ollut henkisen työn tekijä. Hän puolestaan suositteli Martille opintosuunnan vaihtamista biologisiin aineisiin. Keskustelu aiheesta päättyi alkuunsa. Pyöräillessään pitkin ja poikin Suomea ja kalastaessaan Keiteleellä Linkolalla oli ollut aikaa sulatella näkemäänsä ja ajatella. Ja jälleen oli aika siirtää ajatukset paperille - yleisön tietoisuuteen. Kärjistykset hän vei usein niin pitkälle, että ne saivat aikaan kiukunvihlaisun – tai naurunhörähdyksen. Hänen tekstinsä eivät jättäneet ketään kylmäksi tai edes haaleaksi. Vuoden 1959 lopussa Ylioppilaslehti julkaisi Linkolalta kolmen artikkelin sarjan Suomen luonnon tilasta. Hän ehdotti pyörämatkojensa perusteella, että Lappi jätettäisiin rauhaan samalla tavalla kuin Pohjois-Ruotsi oli jätetty. Pohjoisen pakkomielteiset teollistamis- ja muut kehittämispyrkimykset” olivat hänestä teennäisiä ja metsä- ja maataloudenkin tukeminen silkkaa varainhaaskuuta: – Luonnon tuottavuus vähenee jyrkästi etelästä pohjoiseen mentäessä. Vaikka tiedossa oli, että silmänkantamattomiin paljaiksi hakatut Lapin metsät ovat seuraavan kerran hakattavissa korkeintaan 150 vuoden kuluttua, hakkuita jatkettiin sumeilematta. Hänen viestinsä oli, että teollistumisesta ei ole hyötyä vaan pelkästään haittaa, koska se johti metsien tuhoutumiseen. Materia ei lisännyt onnellisuutta, päinvastoin, ihmisistä tuli ilottomia.

"Mies sortuu ja kuolee ilman Volkswagenia". 1960-luvun alussa Linkola ihmetteli työttömyyspuheita. Hänestä ongelma oli tragikoominen. ”Vasta joukkopsykoosi on saanut luontaisesti talvijoutilaan pienviljelijän vauhkona kirjautumaan työttömyyskortistoon... (…) Ajanhenki kun kuuluu olevan niin armoton, että mies sortuu ja kuolee ilman Volkswagenia ja ämmä ilman jääkaappia, vaikka reikäleipää ja läskiä juuri piisaisikin." – Säännöllinen ympärivuotinen työ häviävän onnettomine vuosilomineen on jo sellaisenaan onnettomuus. Tällaisessa biologisissa luonnottomuuksissa epäilemättä piilevät tunnetun nykyajan tyytymättömyyden syyt, joita etsitään useimmiten aivan muualta. – Kaikkein surkuteltavinta oli ihmisen vapautuminen ruumiillisesta rasituksesta: Ihminen on näin antanut riistää itseltään erään aidompia ilojaan, raskaan työn tuottaman.” Pakkasen pamfletissa hän kirjoitti, ettei filosofi Albert Schweitzerin elämänkunnioituksen periaatteen perusteella voinut ratkaista kaikkia ongelmia: – Ihminen on vain yksi eläinlaji niiden lukemattomien joukossa, joita varten maailma on olemassa. Jos poljemme ihmisen omahyväisyydellä näitä muita jalkoihimme tai riistämme häikäilemättömästi niiltä elintilaa itsellemme, olemme korkeintaan hitusen verran USA:n Vietnam-kenraalia tahi apartheid-ministereitä edellä elämänkunnioituksessa.

"Ihmisen herruus vastenmielistä". Linkolan Signilskärillä muotoilema ajatus ihmisestä yhtenä eläimenä eläinten joukossa on avain hänen ajattelunsa ymmärtämiseen. Sen pohjalta hän näki kaikki suuret ihmiskunnan ja yhteiskunnan ongelmat aina sodista työttömyyteen pohjimmaltaan biologisina. 1960-luku oli ympäristöheräämisen aikaa. Yhtenä tärkeänä herättäjänä toimi yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, joka ilmestyi vuonna 1962. – Kasvisuojelu- ja hyönteismyrkyt ovat jo nyt aiheuttaneet luonnossa ja ihmisen ravintotilanteessa katastrofin, jonka rinnalla atomikokeiden tunnetummat seuraukset näyttävät kalpenevan, Linkola kirjoitti myöhemmin Suomen Kuvalehdessä. Carsonin kirja sai aikaan sen, että DDT:n käyttö kiellettiin Ruotsissa ja Norjassa 1970, Yhdysvalloissa 1972 ja lopulta myös Suomessa – maataloudessa 1972 ja metsissä 1975. Kirja oli lähtölaukaus nykyaikaiselle ympäristöliikkeelle. Sitä ennen luonnonsuojelu oli ollut enemmänkin maisemien suojelua ja luonnonpuistojen perustamista. Vuonna 1967 luonnonsuojelun rinnalle tuli uusi termi, ympäristönsuojelu. Linkola puhui luonnonsuojelun puolesta, se tähtäsi elintasokilpailun hillitsemiseen, luonnon suojelemiseen ihmisen vaikutuksilta. – Ympäristönsuojelu taas tähtäsi metsäteollisuuden raaka-aineen turvaamiseen. Se piti sisällään Linkolalle vastenmielisen ajatuksen ihmisen herruudesta.

Kalastajalle 1960-luku merkitsi ennen muuta ”Suomen luhistumista”: ”Vallan otti metsätalous”. Hakkuut muuttuivat ”vimmaisiksi” myös hänen Hämeessään, ja murhe metsistä alkoi hallita hänen elämäänsä. – Oli traagista katsoa häntä ja nähdä miten hän kärsi siitä, että hänen rakkaat metsänsä parturoitiin ja kaunis agraarimaisema meni pilalle, Pekka Tarkka muistelee. Tilastot tukivat Linkolaa: juuri Päijänteen alueella ylihakkuu oli suurin. ”Vanhoista metsistä ei ollut enää tietoakaan, oli vain matalaa rääseikköä.” Kalastajana häntä sapetti se, että saarien ja rantojen hakkuissa puut kaadettiin rantaveteen ja jäälle, ja ”kalastaja sai repiä verkkojaan petäjänlatvoista”. Toinen painajainen oli puutavaran uitto: ”Nippulautat veivät mukanaan tuhansien markkojen arvoisia verkkojatoja, ja laki oli metsäyhtiöiden puolella.”

18-tuntisia työpäiviä. Kalastajaperheen elämä oli rankkaa. Järvelle oli lähdettävä aikaisin aamulla, ja ennen kuin he olivat kokeneet kaikki satakunta verkkoa, oli jo pimeää. 10–12-tuntiset työpäivät olivat tavallisia, mutta 18-tuntisetkaan eivät olleet harvinaisia. Silti Vierulassa Linkola tunsi elävänsä oikeata elämää ja keskenään perhe ei ollut, sillä kylässä kävi koko ajan paljon vieraita. ”Pentti teki töitä kestokykynsä rajoilla”, Tarkka muistelee. Hän oli joskus auttamassa ystäväänsä verkkojen laskussa. ”Pitkän jadan laskeminen avannosta avantoon paljain käsin pitkien riukujen avulla oli hurjaa touhua.” Joskus Linkola yritti tarjota Tarkalle verkkoon tarttuneita raakoja kuoreita, mutta tämä ei suostunut syömään niitä. Pentti napsi raa´at kuoreet suihinsa makupaloinaan. Ne maistuivat kesältä ja kurkuilta. ”Myös raaka muikku on hyvä, mutta kuore on herkullinen.”

Väkivaltaa luonnonsuojeluun. 70-luvulle tultaessa kalastaja oli kyllästynyt luonnonsuojelijoiden hampaattomuuteen. 1972 Luonto-Liiton talvipäivillä entiseksi nyyhkypasifistiksi itseään nimittävä Linkola suositteli heille väkivallan käyttöä luonnonsuojelussa. Puheensa lopuksi Linkola tiivisti henkisen testamenttinsa: – Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä, mikä sille itselleen on parhaaksi. Tee ainakin itsellesi selväksi, että luonnonsuojelija aina kuuluu häviävän pieneen vähemmistöön. Ja jos kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin. Linkolan usko demokratiaan oli haihtunut. Kansa ei tuntenut omaa parastaan ja tarvitsi siksi vahvan johtajan. Linkolalle ympäristönsuojelu merkitsi luonnon suojelemista ihmisen tarpeita ajatellen. Siinä ihminen asetettiin koko muun eläinkunnan yläpuolelle, mutta Linkolalle ihminen oli eläin eläinten joukossa. Aika kului ja Linkolan huoli tulevaisuudesta kasvoi, ja hän toisti kirjoituksissaan vanhan teesinsä: vain väkiluvun radikaali supistaminen ja teollisuustuotannon vähentäminen säilyttäisi lajimme. Tosin hän ei uskonut, että sellaiseen ryhdyttäisiin. – Eivät edes luonnontieteilijät voi suosittaa paluuta entisen kaltaisiin talousmuotoihin, koska ihmisen biologiaan on kirjoitettu, että sen täytyy ottaa käyttöön kaikki uudet keksinnöt, kaikkein tuhoisimmatkin.” Myöhemmin, 1979 historiaan jäi Koijärvi, jossa luonnonsuojelijat turvautuivat ensimmäisen kerran suoraan toimintaan. Keulahahmot, Ville Komsi ja Osmo Soininvaara nousivat vihreän liikkeen kärkeen. Linkola oli vaikuttunut koijärveläisten toiminnasta, mutta ei täysin tyytyväinen: – Koijärvellä ei ollut luonnontieteilijöitä eikä lintutieteilijöitä niin paljon kuin olisi voinut olla. Operaatio oli punavihreän suvaitsevaiston käsissä. "Miksi Maan tukehtuminen ihmislihaan ei huolestuta?"

Yhtä aikaa 70-luvun ympäristökeskustelun kanssa julkisuudessa väiteltiin valmisteilla olevasta aborttilaista. Aborttioikeuden vastustajat olivat kovaäänisiä, mutta Linkolasta ajatuskin aborttioikeuden kieltämisestä oli järjen vastainen. – Miksi maapallon tukehtuminen ihmislihaan ei huolestuta suomalaisia, hän siunaili. Linkola ei ollut ainoa, joka uskoi, että väestöräjähdys johtaisi täydelliseen tuhoon, tekipä muille asioille mitä tahansa. Väestökasvu oli seitsemänkymmentäluvun ekologisen herätyksen keskipisteessä muuallakin maailmassa. Hän tunsi yhdysvaltalaisen väestögurun, biologi Paul Ehrlichin vaatimuksen syntyvyyden säännöstelyn rajoittamisesta pakkokeinoin. 1960-luvun alussa YK:n asiantuntijat olivat kiistelleet siitä, riittäisikö ruoka silloiselle kolmen miljardin väestölle. 1970-luvulla pelättiin, että maailman väkiluku kasvaa 20-30 miljardiin. Ajan henki vei kaikin voimin kehitystä poispäin Linkolan arvoista: – Tuottamaton kuului tehdä tuottavaksi, joka aari oli otettava kansantaloutta rakentamaan ja tehtaita pyörittämään. Vuonna 1973 kalastajalta ilmestyi esseekokoelma Unelmat paremmasta maailmasta. Aika oli Linkolan puolella. Kirjasta otettiin kolme painosta ja sitä myytiin lähes 10 000 kappaletta. – Se, mikä Linkolalla oli 1960-luvulla ollut protestia, toisinajattelua, poikkitelaisuutta, ei 1970-luvun puolella enää ollut sitä samassa mielessä ja samalla tavoin, analysoi Anto Leikola myöhemmin. – Nyt hänet nähtiin edelläkävijäksi: hän oli jo viittä tai kymmentä vuotta aikaisemmin sanonut asioita, joita muut sanoivat nyt. Elohopeakohu raivostutti. Linkolan suru ja kiukku kasvoivat. – Elohopeakohu kiristi isän pinnaa entisestään, tytär Mirjami Linkola-Auvinen muistaa. 1972 Linkola osallistui Työterveyslaitoksen elohopeatutkimuksiin ja hänen hiuksistaan mitattiin valtakunnan ennätysmäärä metyylielohopeaa. Vain yhdeltä Päijänteen rannalla asuvalta vanhalta insinööriltä oli mitattu korkeampi veren elohopeapitoisuus, mutta hiuksissa Linkola oli ylivoimainen. Kaikkia mahdollisia asioita tutkittiin, hänet pantiin ajamaan kuntopyörääkin. Testaajat lisäsivät vastusta, mutta Linkolasta pyörä oli koko ajan yhtä kevyt ajaa. Hänen kuntonsa lähenteli huippukilpapyöräilijän kuntoa. – Se sattui olemaan minun alaani ja olin tietysti koko ajan hyvässä fyysisessä kunnossa.” Vanhoja haukia ei vieläkään saisi syödä useammin kuin kerran viikossa, mutta Linkola söi niitä jatkuvasti. – Elohopea ei vaikuttanut mitenkään, vaikka sen piti olla tappava. Suomessa yksikään ihminen ei ole sairastunut kalojen elohopeasta. Kaikki on pelkkää panettelua. Paljon myöhemmin, Vuonna 2007 Linkola osallistui cesium 137 -mittaukseen esimerkkinä paljon kalaa syövästä ihmisestä Tšernobylin laskeumavyöhykkeellä. Helsinkiläisten 200 becquerellin keskiarvoon verrattuna Linkolan säteilymäärä, 1662 becquerellia oli korkea, mutta hän hävisi perusteellisesti Lapin poromiehille, joilla oli 1960-luvulla mitattu pahimmillaan 50 000 becquerellia radioaktiivista säteilyä. Syynä poromiesten korkeisiin arvoihin olivat Neuvostoliiton Novaja Zemljan saarella tekemät maanpäälliset ydinkokeet.

Ilaskivi haastoi. Linkola jatkui yltynyttä debattiaan. Puhuttiin jo linkolalaisuudesta. Kesänkorvalla 1974 Vierulaan saapui TV2:n kuvausryhmä mukanaan pankinjohtaja Raimo Ilaskivi. Luonnonsuojelija ja teknokraatti keskustelivat talouskasvusta Ollaanko tuhon tiellä -ohjelmassa. Ilaskivi uskoi, että talouskasvu on ratkaisu myös luonnonsuojelun ongelmiin. Linkola puolestaan uskoi 1700-1800-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Thomas Malthusin talousteoriaan, jonka mukaan mikään päättymätön kasvu ei voi johtaa muuhun kuin tuhoon. – Luonto on turvassa vasta silloin, kun Suomessa asuu noin 100 000 ihmistä”, hän totesi. Miesten näkemykset olivat liian kaukana toisistaan, jotta todellista keskustelua olisi syntynyt. Keskustelun lomassa Linkola eli kalastajan elämää. Penni oli tiukassa. Syyskuun 1994 jälkeen Linkola ei ollut päässyt talvikuukausina kertaakaan edes markan tuntipalkalle. Ote vuoden 1975 alusta: – Ja ennen kaikkea kalaparvet, niin kuha kuin siika, on täältä tuulen alta kadonnut niin totaalisesti, että saaliit ovat pelkkää tärisyttävää pilkantekoa. Eilen saimme verkoista (viiden vuorokauden kokemisväli) kaksi kuhaa. Syyskalastuskaudella 1975 hän pääsi 3,13 markan tuntiansioille, työtunteja kertyi neljän ja puolen kuukauden aikana 1820. Kahdesti tai kolmesti syksyn aikana he lämmittivät saunan. Linkolasta saunominen oli ajantuhlausta, hän mieluummin luki senkin ajan. Noina aikoina Linkola kirjoitti pelostaan ajautua yhä toivottomammaksi pessimistiksi. – Lopullinen ihmisvihaan putoaminen vaani minua yhä vakavammin. Sinä vuonna Linkola kirjoitti Suomen Kuvalehdessä pakahduttavasta surustaan. Hän suri ihmisten välinpitämättömyyttä ja ahneutta, ja rakkaiden metsiensä tuhoa.

Jos olisin nuori ja hullu, minä sanoisin: menkää kaikkeen maailmaan ja toimikaa niin että väkiluvut vähenevät, lapsilisät poistetaan, palkat pudotetaan neljännekseen, eläkkeet viidennekseen. Ja suomalaisille sanoisin ennen kaikkea: Älkääkö ostako yhtään turhaa tavaraa, älkää viljelkö yhtään vehnäkiloa, älkää ampuko yhtään lintua, älkääkä kalastako yhtään enempää kuin mitä hengissä pysyäksenne tarvitsette. Linkola tarkasteli maailmaa puhtaasti biologin silmin. Ihminen oli hänelle vain yksi eläin eläinten joukossa ja vieläpä aika ikävä eläin: – Ihmisen perimästä puuttuu kyky hillitä tuotantoa ja vähentää kulutusta. Ihmisestä ei yksinkertaisesti ole toimimaan säästöliekillä, ja se on tuhon tie. Natsikortti vilahti, kun Linkola palkittiin Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja pysyi sinnikkäästi puheenaiheena. Neljä vuotta kirjoituskokoelman ilmestymisen jälkeen 1983 Eino Leinon Seura myönsi hänelle arvostetun Eino Leinon palkinnon. Palkinto ei miellyttänyt kaikkia. Sosialidemokraatti-lehden Kyösti Salovaara pohti kuka voisi olla seuraavan vuoden Leino-palkinnon saaja. ”Mistä Linkolalle löytyy vertainen? A. Hitlerin Taisteluni taitaa olla jo kilpailusta sivussa. Vai onko?” Toimittaja Maarit Niiniluoto veti keskustelun yhteen Uuden Suomen kirjoituksessaan ”Onko Hitlerin Taisteluni seuraava”. Vuonna 1983 kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä jännittyi äärimmilleen sitten 1962 Kuuban ohjuskriisin. Neuvostoliiton ilmavoimien Suhoi-hävittäjä ampui ohjuksella alas korealaisen lentoyhtiön New Yorkista lähteneen matkustajakoneen, kun se 1. syyskuuta poikkesi vahingossa Neuvostoliiton puolelle. Koneen kaikki 269 matkustajaa ja koko miehistö saivat surmansa. Iltalehti haastatteli Linkolaa ja sai haluamansa lööpin. ”Pentti Linkola järkyttää maailmaamme: Mieletöntä surra lentokoneen pudottamista – sehän on huojennus.” Ihmisiä oli liikaa ja Linkolalle kaikki keinot vähentää ihmisten määrää olivat sallittuja. ”Toivon, että täydellinen ihmislajin tuho tulee mahdollisimman nopeasti. Niin nopeasti, ettei ihminen sitä ennen ehtisi tuhota uuden evoluution mahdollisuuksia.” Linkolaa haastatellut Iltalehden toimittaja Hannu Holvas näki, että tämä oli masentunut ja kysyi suoraan itsemurhan mahdollisuudesta. Linkola vastasi, että itsemurha on aktiivisen ihmisen teko. ”Minä olen niin lamassa etten pysty edes siihen.” Pentti Linkola pidätettiin luonnonsuojelijoiden tempauksessa 1991

"Miten ihmisoikeudet voivat olla yhtäläisiä?" Natsikortti on heilunut myös myöhemmin. 2006 Linkolaa syytettiin jälleen natsismista ja hänen kutsunsa luennoida Tampere-talon Suuressa filosofiatapahtumassa peruttiin. Linkola oli kutsuttu luennoimaan edellisen vuoden lopussa aiheesta ”Pitäisikö opettajan opettaa järjen käyttöä”, jolloin Tampereen yliopiston Aikalainen-lehti oli haastatellut häntä. Haastattelussa hän oli todennut, että ”kouluissa täytyisi opettaa kyseenalaistamaan demokratia, tai ainakin keskustelemaan siitä”. Hän ei voinut ymmärtää, että ihmisoikeudet katsottiin yleisiksi ja yhtäläisiksi, vaikka ”elämä on luonteeltaan hierarkkinen ja monen ihmisen arvo on miinusmerkkinen”, hän kirjoitti myöhemmin ja ehdotti, että ihmisten luokittelemisen mittareiksi otettaisiin äly, viisaus, sivistys, tunne ja empatia. ”Joku ihminen on näissä suhteissa simpanssin, joku majavan, joku niittykirvisen tasolla. Fyysinen vajavuus ei merkitse yhtään mitään.”

Hätäohjelman teesit liikaa vihreille. Vuonna 1985 Linkola pyydettiin puhumaan vihreiden valtakunnalliseen kokoukseen. Hän esitteli siellä ”hätätila- ja katastrofiohjelmansa” pääkohdat, jotka eivät keränneet kokousväeltä laajaa kannatusta. Linkolan tavoitelista oli viedä väeltä jalat alta.

Keskitetty hallinto, ankara syntyvyydensäännöstely, ehdoton protektionismi - irrottautuminen kaikista ulkomaankauppasopimuksista vienti- ja tuontikieltoineen, metsämaan rauhoittaminen hakkuilta erikseen määrättyjä suppeita talousvyöhykkeitä lukuun ottamatta, kaiken tavaranvalmistuksen saattaminen tarveharkinnan mukaan luvanvaraiseksi, kaiken uudisrakennustoiminnan lopettaminen, väestönsiirrot taajamista maaseudulle, elinkeinoelämän hajauttaminen ja suuryritysten purkaminen perheyritysten kokoon asti, ankara energian säännöstely, yksityisen ajoneuvoliikenteen korvaaminen julkisella, tarpeettomien kuljetusten valvottu kieltäminen, tiestön, pysäköintikenttien ja tarpeettomien rakennuspohjien raivaaminen maatalous- ja metsämaaksi, maksimipalkkalaki, opetuksen ja kulttuurilaitosten jyrkkä supistaminen, keinolannoitteiden, kasvinsuojelumyrkkyjen ja raskaan konekannan korvaaminen maataloudessa biologisilla viljelymenetelmillä ja kymmenkertaisella ihmistyövoimalla.” Myöhemmin Linkola arvosteli vihreitä siitä, että liikkeellä ei ollut kantavaa aatetta, filosofiaa. Kun Vihreä liitto oli ajanut Linkolan mielestä karille (1987), piti hän mahdollisena, että Vihreä Elämänsuojelun Liitto kohoaisi merkittäväänkin yhteiskunnalliseen rooliin, mutta ”vastuuntuntoinen sivistyneistö” ei lähtenyt liikkeelle Linkolan toivomalla tavalla. Samana vuonna syntyi paljonpuhuttu essee Kirje Suomen henkeville naisille. Linkola suri siinä ”omaa kylmää kuvettaan ja tyhjää syliään ja kaikkien tyhjiä urosten sylejä kautta Suomenmaan”. Maaseutu oli murroksessa. Miehet olivat ihmeissään kaupunkilaisten naistensa kanssa ja purkivat hämmennystään ja pettymystään kuka kalastamalla, kuka kaatamalla puita ja repimällä metsät aukioiksi koneillaan. Naiset olivat kiinnostuneempia lehmämaalauksista kuin lehmistä. Ja niin suloisia kuin nuo taajamanaiset olivatkin, olivat he aina väsyneitä, kirjoittaja valitti. Kirjoituksesta tuli kahvipöytien puheenaihe, sitä lainattiin ja luettiin ääneen: ”… Me tunnemme, että ihmiset on luotu elämään pareittain, että miehen ja naisen hyväily ja yhteisymmärrys ovat elämän perusasioita, että jokainen yksin nukuttu yö on rikos luontoa vastaan.” Lehmistä puheen ollen, Linkola on maidon ystävä. Kolme litraa päivässä on kuulemma sopiva määrä.

Kalastajasta vanhaksi. Ikä on tuonut vihaiseen Linkolaan myös pehmeämpää värinää. Vuonna 2004 Linkolalta julkaistiin kirja nimeltä Voisiko elämä voittaa – ja millä ehdoilla? Jo kirjan nimi kertoo toivon mahdollisuudesta. Linkola ei ollutkaan enää yhtä ehdottoman jyrkkä kuin edellisissä kirjoissaan. Hän valmisteli lukijoita yllätykseen kirjansa esipuheessa kertomalla, että useimmat hänen ystävänsä ja monet sivullisetkin määrittelivät hänet nykyisin naiiviksi optimistiksi.

Ennen Pentti Linkola taisteli koko maailmaa vastaan, vuonna 2016 päästäkseen kaivolle ja postilaatikolle. Mustaa petollista jäätä mustassa maassa. Ei ole kauan, kun hän ajatteli olevansa elinkelvoton silloin, kun hän ei kykene enää kantamaan kahta täyttä kahdenkymmenen litran vesisankoa kaivolta saunalle. Liukkailla puolikin sangollista on hyvä.

Kirjan luettuani mieltä kalvaa hämmennys. Mitä Linkola lopulta oikein on? Fanaattinen pettynyt impivaaralainen? Suomen viimeinen vallankumouslainen? Häikäisevä poleemikko vai itseään toisteleva jahkailija? Hullu, nero vai molempia? Vasemmistolaisuuden kieltäjä, mutta ei oikeistolainenkaan? Vai tiukka taiteilija, joka sai innoituksensa luonnosta? Kauneuden rakastaja, joka halusi, että myös tulevat sukupolvet voisivat nauttia alkuperäisen luonnon kauneudesta?

Läksit kävelemään jo 10 kuukauden ikäisenä, joten kiire sinulla on aina ollut, kertoi Pentti Linkolan äiti kirjeessä vuonna 1997. Linkolan suurin kiire koskee palloa, jossa asustamme. Sen hän haluaa yhä pelastaa. Keinoista saa olla montaa mieltä.

Jälkikirjoitus. Uskottava se on. Kyllä luonnonsuojelijalla itselläänkin oli aikoinaan auto. Se oli hänellä viisi tai kuusi vuotta. Aamuisin hän vei sillä kalat linja-autolle, joka kuljetti ne kalatukkuun Helsinkiin. Niiden vuosien aikana hän ohitti toisen auton vain kerran, ja sekin seisoi parkissa tien laidassa. ”Yleensä odotin, että auto lähti liikkeelle, eikä minun tarvinnut ohittaa sitä. Pelkäsin aina ajaessani.” Pelko oli aiheellinen, koska Linkola nukahti tuon tuosta rattiin ja ajoi ojaan. Lopulta hän hermostui autoon, ”se oli kamala rakkine”. Suuri osa tekstistä on lainattu Linkolaa käsittelevästä elämäkerrasta

Räväkkäpuheisen Linkolan kieli ei näytä kuihtuneen ikävuosien myötä. "Luonto on turvassa, kun Suomessa asuu 100 000 ihmistä": Kalastaja Linkola, Suomen viimeinen todellinen vallankumouksellinen – hullu, nero vai molempia?


Etelä-Suomen Sanomat: Tyylikäs elämäkerta Pentti Linkolasta auttaa ymmärtämään kuohuttavaa ekoeksentrikkoa, 17.8.2017

Ylen Suuret Suomalaiset -ohjelma vuodelta 2004 on painunut tv-unholaan. Muistutettakoon, että viisi suurinta elävää suomalaista kyseisessä äänestyksessä olivat Tarja Halonen, Matti Nykänen, Ville Valo, Linus Torvalds ja Pentti Linkola (s. 1932). Heitä taitaa yhdistää Suomen kansalaisuuden lisäksi lähinnä kuuluisuus. Linkolan tapauksessa kuuluisuus on ollut kaksijakoista: karismaattista persoonaa on ihailtu ja vihattu, arvostettu ja halveksittu. Toimittaja Riitta Kylänpään (s. 1957) kirjoittama elämäkerta Linkolasta jättää kyseisen äänestyksen mainitsematta ja onnistuu muutoinkin pysymään olennaisuuksissa. Laajaan arkisto- ja lähdemateriaaliin sekä lukuisiin haastatteluihin perustuva teos käy läpi Linkolan julkisen toiminnan ja avaa hänen yksityiselämäänsä tyylikkäästi. Linkolan profeetallisen minäkuvan vuoksi häntä ei voi kohdata neutraalilla maaperällä. Kylänpään suhtautumisessa on kunnioituksen ohella havaittavissa myötäsukaisuutta Linkolan ajatuksille, mutta ei kokonaisuutta haittaavasti.

Kasvitieteellinen puutarha leikkipaikkana. Kasvitieteen professori Kaarlo Linkola (1888-1942) toimi Helsingin yliopiston rehtorina vuosina 1938-1941. Hän avioitui biologian opiskelija Hilkka Suolahden (1907-2001) kanssa oltuaan sitä ennen seitsemän vuotta Anssi-poikansa yksinhuoltaja. Kaarlo Linkolan ensimmäinen puoliso oli menehtynyt synnyttäessään. Linkolat asuivat kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa Kaisaniemessä. Kasvitieteellinen puutarha oli vilkkaalle Pentti-pojalle - joka toimitti perheelleen lastenlehteä nimimerkillä Peppu - mieluisa leikkiympäristö. Vielä mieluisampi paikka oli Suolahden suvun Kariniemen maatila Vanajanselän rannalla Kanta-Hämeessä, missä Pentti, isosisko Aira (nyk. Ruohonen) ja pikkuveli Martti viettivät kesänsä. Kunnes alkoi sota. ”Kiva ja sopuisa isoveli” vänrikki Anssi Linkola kuoli jatkosodan hyökkäysvaiheessa 20-vuotiaana. Kaarlo Linkola menehtyi seuraavana vuonna veritulppaan. Isoisä, Helsingin yliopiston kansleri ja kokoomuksen entinen puheenjohtaja Hugo Suolahti lyyhistyi sydänkohtaukseen suurpommitusten aikaan helmikuussa 1944. Ensin Linkolat ”karkotettiin” Kaisaniemen virka-asunnosta, sitten Pentin eno myi Kariniemen rakennukset ja rannat. ”Menetys oli valtava.”

Laaja ystäväpiiri. ”Vaihtoehtoja ei ollut. Kalastuksen vuosirytmi sopi yhteen lintuharrastuksen ja kirjoitustöiden kanssa.” Linkola hullaantui lintuihin 12-vuotiaana, kirjoitti ensimmäisen poleemisen tekstinsä Ylioppilaslehteen 21-vuotiaana ja ryhtyi ammattikalastajaksi 25-vuotiaana. Mitä Linkola on tehnytkin, tekemistä on leimannut sisäsyntyinen intensiteetti, mikä leiskuu elämäkerran sivuillakin. Suuria asioita rotkomaisella ehdottomuudella käsitelleet tekstit tekivät Linkolasta kulttuuriradikaalien juhlitun metsäjäsenen. Tällä vuosituhannella laaja ystäväpiiri on kallistunut älyköistä luonnonystäviin, kirjoitustyö suojelualueiden hankintatyöksi. Ajattelijana Linkolaa voi kehua yksinkertaiseksi: luonnon monimuotoisuus on ainoa mittapuu. Ankara kalastaja-arki sähköttömässä mökissä kaatoi Linkolan avioliiton, vaikka suhdetta yritettiin elvyttää Keihäsmatkalla Gran Canarialle. Kun Aliisa Linkola (nyk. Sinivaara, os. Lummes) lähti mukanaan pariskunnan kaksi tytärtä, Pentin masennus syveni sairaalahoitoa vaativaksi. Ahdistusta lievittävää seuraa Linkola löysi vaikeuksitta ja ajautui ”kahden naisen loukkuun” 1980-luvun lopussa.

Ei tieteellisiä tekstejä. ”Lampaat, vätykset ja lallukset”, ”mölyävät massat”, ”pölvästit ja pölkkypäät”, ”luonnonraiskaajat”, ”intialaisia iskusanoja höpäjävät kummitukset”, ”raukat, räähkät ja rotat”. Solvaajana Linkola muistuttaa Tintin seikkailujen kapteeni Haddockia. Ajattelijana Linkolaa voi kehua yksinkertaiseksi: luonnon monimuotoisuus on ainoa mittapuu. Siten hänen raivonsa modernisaatiota vastaan saa ylevät raamit. Tieteellisiä Linkolan tekstit ja puheet eivät ole. Hän on luontoesteetikko ja nostalgikko, jonka retoriikka on hirvittävässä tunteikkuudessaan tehokasta. Kun Linkola näkee avohakkuualueen, hän ensin itkee ja sitten havainnoi lintukodon lintukadon, mikä on aina todiste siitä, että loppu on lähellä, ihmiskunta ja elämä maapallolla tiensä päässä. Linkola tuntee linnut, mutta niidenkin kohdalla hän liioittelee. ”Mustakurkku-uikku on hävinnyt sukupuuttoon.” Birdlife Suomen tietokannassa havainnot lajista ovat päivittäisiä: tänään (15.8.) Hangossa ja Nivalassa.

Äiti esti terroristiksi kasvun. Äiti Hilkka Linkola oli usein huolestunut Pentistä. Koskettavan teoksen koskettavinta antia on äidin lohduttava kirje yli 50-vuotiaalle pojalleen, joka suree lähitienoon raiskion vuoksi; herkälle pojalle, joka toistuvasti unelmoi väkivaltaisesta diktatuurista, ylistää niin holokaustia kuin terrori-iskuja, kehottaa ihmisiä ekoterrorismiin, pitää keskoshoitoa lääkäreiden suurimpana munauksena, ja niin edelleen. ”Minusta ei tullut koskaan terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti”, Linkola sanoo itse. Teollista yhteiskuntaa yhtä lailla vihanneesta Theodore Kaczynskista tuli. Unabomberina tunnettu Kaczynski aloitti kirjepommiensa lähettämisen vuonna 1978, ei 1975 kuten Kylänpää mainitsee. Hienosti toimitetussa teoksessa on pari muutakin virhettä. Kuvanveistäjä Heikki W. Virolaisen nimi on kirjoitettu yksöisveellä, ”kuusen herkkusieni” on yhdyssana. (ESS 17.8. Pekka Jäntti)


Iltalehti: Pentti Linkolan elämäkerta: Kepulaiset vastuussa Pohjois-Suomen ongelmista, 16.8.2017

Linkola olisi halunnut Pohjois-Suomesta matkailureservaatin. Pentti Linkolan mielestä Pohjois-Suomi tulisi parhaimmin toimeen isona luontoreservaattina.

Linkola on lähtöisin ajattelijoiden ja vaikuttajien suvusta. Hänen isoisänsä oli kokoomuksen ensimmäinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti. Isä Kaarlo Linkola oli Helsingin yliopiston rehtori ja tunnettu luonnonsuojelija. Hänen veljensä Martti taas oli Museoviraston intendentti ja kasvitieteen professori. Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Pentti Linkola - Legenda ja ihminen (Siltala) ilmestyy tänään.

Pentti Linkola ennusti jo vuonna 1959 miten Pohjois-Suomen tulevaisuus turvataan parhaimmin: tekemättä mitään. Linkola esitti Pohjois-Suomen säästämistä suureksi matkailureservaatiksi. Nyt Linkolan esitys näyttääkin olevan se keino, joka parhaimmin toimii.

"Aina on ihmisiä, jotka kaipaavat alkuperäisen erämaaluonnon elämyksiä enemmän kuin muita henkisiä vaikutteita. Joulukuun kaamoksessa Utsjoen tuntureissa vaeltavat saksalaiset ja englantilaiset turistit eivät taatusti ole tulleet Suomeen ihailemaan linjakkaita voimalaitoksia, AlvarAallon arkkitehtuuria tai Timo Sarpanevan lasia, vaan -ollakseni pateettinen- suuremman mestarin käsialaa" Linkola kirjoitti Ylioppilaslehdessä.

Linkola ei nähnyt Pohjoisimman Suomen teollisissa hankkeissa tai sen maa- ja metsätaloudessa mitään järkeä. Ylipäätään Pohjoisen asuttuna pitäminen ei ollut tarpeellista. Ruotsissa asutus oli keskitetty maan eteläosiin. "se on täynnä iloisia ja vauraita tiheään rakennettuja kyliä ja tehdasyhdyskuntia, ja koko Norlanti melkein Gävlestä ylöspäin oli loputonta asumatonta metsää. Ja millaista metsää!" Pohjois-Suomen asutustiheys luonnonvaroihin ja ilmastoon verrattuna hipoi Linkolan mielestä mielettömyyttä. Linkola syytti asiasta Urho Kekkosta ja maalaisliittoa (nyk. Keskusta). Pentti Linkola arvostaa koskematonta luontoa ja raskasta työtä.

Linkola on lähtöisin yliopistoeliitin ja poliittisten vaikuttajien suvusta. Hänen isoisänsä oli kokoomuksen ensimmäinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti. Isä Kaarlo Linkola oli Helsingin yliopiston rehtori. Hänen veljensä Martti oli puolestaan Museoviraston intendentti ja kasvitieteen professori. Persoonana Linkola on ristiriitainen äärimmäisyysihminen. Ilmeisen vaikea tapaus. Linkola katsoo itse tulleensa enemmän isosetäänsä Eino Suolahteen kuin omaan isoisäänsä Hugo Suolahteen. Eino Suolahti oli avoimen äärioikeistolainen Lapuanliikkeen kannattaja ja IKL:n perustaja, joka toimi lääkintäkenraalimajurina sotien aikana.

Linkola tuli nuorena miehenä 1950-luvun lopulta alkaen tunnetuksi ahkerana yhteiskunnallisena keskustelijana. Hän aloitti biologian opiskelut, mutta ei mielestään soveltunut sisätöihin. Linkola on ansioitunut lintumies ja parkkiintunut luonnossa vaeltaja. Hän aloitti yksinkertaisen elämän kalastajana jo vuonna 1959. Sen jälkeen Linkola on toiminut teollistuneen ja kaupungistuneen elämäntavan rajuna kriitikkona. Linkola on suosittanut ihmiskunnalle karskia elämää luonnon armoilla. Paras nautinto ihmiselle on äärimmäisen raskas työ elantonsa eteen. Jo pitkään Linkola on katsonut ihmiskunnan menetetyksi tapaukseksi. Linkola oli aikoinaan mukana Suomen vihreässä liikkeessä ennen sen muuttumista puolueeksi. Linkola kuitenkin riitautui vihreiden kanssa.

juha.keskinen@iltalehti.fi


HS Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa

Luontoa suojelevalta Pentti Linkolalta sallitaan sellaisten mielipiteiden esittäminen, joita tuskin siedettäisiin keneltäkään muulta. Hän kommentoi maailman nykytilaa HS:lle yhtä kärjekkäästi kuin on tehnyt jo vuosikymmenien ajan. 16.8.2017


Luontoa suojelevalta Pentti Linkolalta sallitaan usein sellaisten mielipiteiden esittäminen, joita tuskin siedettäisiin keneltäkään muulta. Poliitikko Pekka Sauri luonnehtii HS:n kirja-arviossaan ekofasistiksikin leimattua Linkolaa.

Sairaalassa hoidossa ollut Linkola, 84, oli tiedotustilaisuudessa väsyneen oloinen ja puhui hiljaisella äänellä, mutta kommentoi maailman nykytilaa HS:lle yhtä kärjekkäästi kuin on tehnyt jo vuosikymmenien ajan.

Pentti Linkola, mikä teidän mielestänne on tällä hetkellä maailman tärkein globaali puheenaihe ja minkä takia? ”Väestökysymys tietysti. Koko maapallon väestönkasvua pitää hidastaa. Tämänhetkinen kasvu on sietämättömän mahdoton.”

Mitä asialle pitäisi mielestänne tehdä? ”Nyt pitäisi aloittaa edes siitä, että tässä valtakunnassa ja maailmassa ryhdyttäisiin säännöstelemään syntyvyyttä. Mutta ei sekään yksin riitä. Valmiiksi tiheimmin asutettuun maanosaan eli Eurooppaan tulee muista maanosista pakolaisia ja siirtolaisia. Rajoille pitäisi ehdottomasti laittaa sulku.”

YK on ennustanut, että Afrikan väestö kasvaa yli 2,5 miljardin vuoteen 2050 mennessä. Hurja väestönkasvu voi tuoda Eurooppaan satoja miljoonia siirtolaisia. Miten tilanteeseen pitäisi mielestänne reagoida? ”Kaikki materiaalinen kehitysapu pitäisi ottaa heti pois Afrikan mailta. Ainoastaan kondomeja saisi jakaa. Kun ihmiset lähtevät Afrikasta, heitä ollaan pelastamassa Välimerellä. Tulee kyynel silmään, kun ajattelee toiminnan järjettömyyttä. Se olisi luonnollista, että edes pieni ylijäämä hukkuisi Välimereen. Mutta sitäkään ei anneta tapahtua.”

Teidän mielestänne näitä ihmisiä ei siis saisi pelastaa? - ”Ei missään nimessä. Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta.”

Eikö se ole julma ajatus, että näiden ihmisten annettaisiin kuolla? - ”Minusta se ei ole julmaa, jos halutaan, että ihminen säilyisi tällä maapallolla. Missään tapauksessa koko valtava lauma ei voi säilyä, mutta kun edes osa pelastuisi. Jokainen siirtolainen ja uusi suomalainen merkitsee niin ja niin montaa perhosta ja pistiäistä ja kasvia, jotka vain lakaistaan pois.”

Myös halla-aholaisilla on jyrkkiä kantoja Afrikan väestönkasvusta ja siirtolaisten tulosta Eurooppaan. Oletteko samaa mieltä heidän kanssaan? - ”Tämän asian osalta kyllä, mutta mielestäni oma kantani on vielä jyrkempi kuin heidän. Muutenhan halla-aholaisilta puuttuu monissa asioissa vähäinenkin valistus. Heillä on kaiken maailman hölmöilyjä, joista en suinkaan ole samaa mieltä. Esimerkiksi presidenttiehdokas Laura Huhtasaari (ps) ei usko edes evoluutioon eikä tieteen tuloksiin. Sellaiselle ihmiselle ei pitäisi missään nimessä antaa suunvuoroa.”

Onko Suomessa nyt mitään puoluetta, jonka kanssa tunnette hengenheimolaisuutta? - ”Ei ole. Jotta mikään yleensä voisi pelastua tai toteutua, tämä ihmiskunta pitäisi vaihtaa.”

Onko teidän ajatusmaailmallanne enää mitään yhteistä vihreän puolueen kanssa? - ”Ei oikeastaan enää. Alkuun oli kyllä, mutta alun vihreä idealismi sammui. Sanonta “seura tekee kaltaisekseen” päti, kun vihreät liittyi eduskuntaan. Tavoitteet muuttuivat samoiksi kuin muilla puolueilla. He ovat ajamassa nuorten lapsiperheiden asiaa ja lapsilisiä ja muita vastaavia. He tekevät aivan päinvastoin kuin elämän säilyttäminen edellyttäisi.”

Olette puhunut väestönkasvusta jo vuosikymmeniä. Oletteko pettynyt, että kasvua ei ole saatu hillittyä? - ”Osa elämäkerrasta kertoo yrityksistäni puhua järkeä. Tiedän jo tällä hetkellä, että järki on hävinnyt. Vanhuudesta on se hyöty, että tunne-elämä laimistuu. Nuorempana olisin ollut surullisempi kuin mitä nyt olen. En tunne enää tuskaa, ainoastaan pysyvää alakuloa.



Pekka Sauri arvioi Pentti Linkolan elämäkerran: Kun Persianlahden sota syttyi, Linkola toivoi ”huomattavaa tappamista”

Juuri ilmestynyt elämäkerta on korkeatasoinen sekä huolellisesti dokumentoitu ja kuvitettu, hs 16.8.2017


Kalastaja, kirjailija, ympäristöfilosofi ja lintututkija Pentti Linkola täyttää joulukuussa 85 vuotta. Elämäkerralle Pentti Linkola – ihminen ja legenda olikin jo korkea aika. Linkolan elämä ja teot on ollut monin tavoin hämmästyttävä ja joiltakin osin suorastaan uskomaton tarina.

Hän syntyi vuonna 1932 kasvitieteen professori, Helsingin yliopiston rehtorinakin toimineen Kaarlo Linkolan ja Hilkka Linkolan (o.s. Suolahti) perheeseen. Molemmat vanhemmat polveutuivat vanhoista sivistyssuvuista. Kaarlo Linkola oli Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen, nykyisin Luonnonsuojeluliiton perustajajäsen. Linkolat asuivat Kaisaniemen yliopistollisen puutarhan komeassa päärakennuksessa, jota oli aiemmin kaavailtu Suomen kuninkaan linnaksi. Kaarlo Linkolan kuoltua yllättäen keväällä 1942 vain 53-vuotiaana yksinhuoltajaperhe muutti Ullanlinnaan entistä paljon niukempiin oloihin. Äiti-Hilkka elätti jälkikasvuaan laborantin vaatimattomalla palkalla. Pentti oli jo koululaisena kiinnostunut erilaisten havaintojen merkitsemisestä muistiin. Pojan myöhempien vaiheiden kannalta pikantti yksityiskohta on, että hän keräili muun muassa autojen rekisterinumeroita. Lintujen seuraamisen Pentti aloitti käydessään Suomalaista yhteiskoulua biologian opettaja Jorma Soverin innostamana. Ylioppilaaksi päästyään hän kokeili opiskelua vuoden verran, mutta totesi, ettei ”viihdy sisätiloissa”. Ammattikalastajaksi hän ryhtyi 26-vuotiaana 1959.

Aiemmin ei lie näin pysäyttävästi kuvattu Linkolan valitsemaa elämäntapaa ja kalastajan arkea. Verkoille lähdettiin aamuhämärissä ja palattiin iltahämärissä. Sen jälkeen saalis piti säilöä tai pakata laatikoihin kalatukkureille rahdattavaksi. Linkola kuljetti kalat linja-autopysäkille polkupyörän tarakalla. Ihme on, että hänen vaimonsa Aliisa jaksoi pysytellä mukana ja soutaa säitä uhmaten satojen verkkojen jatoja toistakymmentä vuotta. Lopulta hänkään ei enää jaksanut tätä yli-inhimillistä raadantaa. Linkolan fyysinen kunto oli kaikesta päätellen triathlonistin luokkaa. Mielenterveys sen sijaan murtui ajoittain. Kulttuuripessimisti oli useaan otteeseen hoidossa masennuksen takia. Kalastuksen ohella Linkola harjoitti uupumattomasti pesimälintujen laskentaa ja rengastamista ja tietenkin kirjoittamista. Suomen Kuvalehti tarjosi hänelle näyttävän foorumin. Kirjoittajana Linkola on ollut maan terävimpiä: teksti on sekä kielellisesti virtuoosimaista että sisällöltään koskettavaa tai järkyttävää. Linkolan paljon polemiikkia nostattaneista kirjoista pitää mainita pasifistinen julistus Isänmaan ja ihmisen puolesta (1960), Unelmat paremmasta maailmasta (1971), Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979) ja Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989). Kun vihreä liike alkoi Suomessakin kehkeytyä 1980-luvulla, Linkola uskoi löytäneensä poliittisia hengenheimolaisia. Tämä usko haihtui kuitenkin nopeasti.

Linkola kirjoitti Vihreän liikkeen periaateohjelmaksi nimeämänsä monisteen, jota hän esitteli puolueeksi järjestäytymistä pohtineiden vihreiden kokouksessa Tampereella 1986. Muutama poiminta antaa käsityksen ohjelman sisällöstä: ”Suomen väkiluku on pudotettava miljoonan ja sadantuhannen välille syntyvyyttä säännöstelemällä. Elintarvikkeiden tuonti ja vienti on kiellettävä. Sähkö on tuotettava kotimaisella vesivoimalla, lämpö kotimaisella polttopuulla. Mainos- ja näyteikkunavalaistus on kiellettävä, ulkovalaistus sallittava vain taajamien kerrostaloalueille klo 24 saakka. Yksityisautoilu on lakkautettava, olemassa olevat autot varastoitava – niitä käytettäisiin takseina ei vain seuraavien vuosikymmenten vaan seuraavien vuosisatojen mittaan. Yli 60-vuotiaille tulee sallia mopedi. Kaikki tavaranvalmistus on muutettava luvanvaraiseksi ja supistettava sadasosaan nykyisestä. Sosiaaliturvaa ei ole tai ainakaan se ei suosi heikkoutta eikä laiskuutta.” Oli päivänselvää, että Linkolan kirjoittamaa ohjelmaa ei mitenkään voitaisi toteuttaa demokraattisin menetelmin. Vihreiden ja Pentti Linkolan tiet erkanivat. Linkolaan lyötiin ekofasistin ja kansanvallan vastustajan leima, joka ei vieläkään ole haalistunut. Linkola puolestaan huomasi, että vihreistä ei olisi hänen ohjelmansa toteuttajiksi. Vihreät joutuivat silti vielä pitkään irtisanoutumaan Linkolan näkemyksistä, kun poliittiset vastustajat yrittivät käyttää periaateohjelmaa lyömäaseena tai pelotteena. Pentti Linkola on vuosikymmenten varrella kovertanut itselleen oman ekologisen (sic) lokeron, jossa hänelle sallitaan sellaisten mielipiteiden esittäminen, joita ei ehkä keneltäkään toiselta siedettäisi. Linkola oli varmasti ainoa suomalainen, joka Persianlahden sodan sytyttyä saattoi haastattelussa täräyttää toivovansa ”huomattavaa tappamista”. Vaikka Linkola on ollut tämän vuosituhannen puolella vähemmän esillä julkisuudessa, viime vuosien ulostulot osoittavat, ettei hänen maailmankatsomuksensa ole iän karttuessa pehmentynyt. Helsingin Sanomien haastattelussa loppuvuonna 2015 Linkolalla oli sumeilematon näkemys tuolloisesta pakolaiskriisistä: ”Eurooppa on kaikista maanosista ylivoimaisesti tiheimmin asuttu ja tupaten täynnä. Tänne ei missään tapauksessa pitäisi tuoda yhtäkään ihmistä muista maanosista, vaan rajat pitäisi saada kiinni jo Välimerellä… Nykyisin pitäisi ihmisten vähintäänkin pysyä niillä alueilla, mihin ovat alkujaan syntyneet.”

Toimittaja Riitta Kylänpää on kirjoittanut onnistuneen elämäkerran, joka ei hetkeäkään pitkästytä. Tämä toki johtuu eritoten elämäkerran kohteesta, mutta joka tapauksessa teos on korkeatasoinen ja huolellisesti dokumentoitu ja kuvitettu. Pääasiallisina lähteinään Kylänpää on käyttänyt lukuisia Linkolan haastatteluja ja päiväkirjamerkintöjä sekä aikalaisten kertomuksia. Jos hallitsematon ekokatastrofi yhtenä kauniina päivänä kaatuu päällemme, emme pääse sanomaan, etteikö meitä olisi varoitettu. Loppukevennys: joskus 1980-luvun puolivälissä olin kyhännyt Suomi-lehteen lennokkaan lintubongausjutun otsikolla Post-ornitologia. Lehden ilmestyttyä sain Pentti Linkolalta kirjeen, jonka vastaanottajaksi oli merkitty ”Pseudo-ornitologi P. Sauri.” Yritän vieläkin uskotella itselleni, että se oli tarkoitettu huumoriksi.


Aamulehti: Pentti Linkola kirjoitti oman kuolinilmoituksensa sairastuttuaan ensimmäisen kerran elämässään flunssaan – "Hätäännyin ja luulin kuolevani"

Riitta Kylänpää korosti äidin kirjeiden merkitystä Pentti Linkolan elämäkerran synnyssä. Pentti Linkola esitteli elämäkertansa julkistamistilaisuudessa itselleen kirjoittamaansa muistokirjoitusta. Riitta Kylänpää korosti äidin kirjeiden merkitystä Pentti Linkolan elämäkerran synnyssä.

16.08. 2017 Matti Kuusela

… Pentti Linkola pitää kuulolaitetta enää metsässä lintujen takia: Ihmisten suhteen toivo on menetetty

Pentti Linkola, 84, osaa totisesti edelleen yllättää. Keskiviikkona Helsingissä elämäkertansa julkistamistilaisuudessa Linkola veti muiden kehupuheiden jälkeen taskustaan ryppyisen paperin palan - itse laatimansa tekstin omaan kuolinilmoitukseensa. –Sairastuin kolme vuotta sitten ensimmäisen kerran eläessäni flunssaan. Sitä jatkui muutaman päivän, hätäännyin ja luulin kuolevani, kertoo Linkola pienen hymyn karehtiessa huulilla. –Minua huolestutti, millainen muistokirjoitus minusta tehtäisiin. Laadin sen itse, sanoo Linkola ja alkaa lukea tekemisiään taitavasti vähättelevää tekstiä. Saatuaan lapun loppuun hän kääntyy elämäkertansa kirjoittaneen Riitta Kylänpään puoleen ja toteaa. –Ei millään pahalla, mutta ei siihen 460 sivua olisi tarvittu… Kylänpää ymmärtää huumorin, mutta yksi asia häntä harmittaa: –Olisit antanut tuon paperin käyttööni.
Äidin kirjeet herkistivät. No, kyllä Kylänpäällä materiaalia riitti – muun muassa 65 elämäkertaa paksumpaa käsin kirjoitettua lintuhavaintopäiväkirjaa ja 45 kalapäiväkirjaa. Ja kirjeitä, tuhansittain, muun muassa nyt paikalla istuvalta Pekka Tarkalta. –Herkimpiä olivat Pentin äidin Hilkan lähettämät 300 kirjettä. Jos olisin lukenut niitä ääneen, ääni olisi värissyt, sanoo Kylänpää.

Nimi vaihtui. Kirjaa markkinointia pitkään nimellä Turmion profeetta. Painosta eilen tulleen teoksen kannessa lukee kuitenkin Pentti Linkola, ihminen ja legenda. Kuinkas siinä niin kävi?

–Pentti ei itse halunnut sitä. Turmion profeetta oli hänen mielestään liian raju, paljastaa Siltala kustannuksen tiedotuspäällikkö Reetta Ravi. Täpötäyden yleisön vetäneen julkistamistilaisuuden siunatuksi lopuksi Pentti Linkola joutui jälleen kertomaan, mitä mieltä on nykyvihreistä. –Puolueena ei ainakaan parempi kuin muut, oli miehen vastaus. Linkola itse halusi korostaa Luonnonperintösäätiön jatkuvuutta. –Sen toimitusjohtajana jatkaa myöhemmän elämäni tärkein ihminen Anneli Jussila. Täytyy toivoa, että hän pysyy kunnossa niin fyysisesti kuin henkisesti. Luonnonperintösäätiö on nyt käytännössä Anneli Jussila, sanoi Linkola siihen sävyyn että se kuulosti vähän kuin testamentilta.


Aamulehti: Pentti Linkolan elämäkerta paljastaa kolmiodraaman – kalastaja, kirjailija ja ajattelija on myös naistenmies! 16.8.2017

Pentti Linkolan elämäkerta on ihme. Sekä itse elettynä että ennen muuta kirjaksi painettuna.

Tuntuu joten kuten uskomattomalta ja liikuttavalta, että Linkola suostui toimittaja Riitta Kylänpään pyyntöön, jonka tämä esitti hänelle kesäkuussa 2015. Kas kun Linkola oli jo päättänyt, ettei mikään puhe enää kannata. "Maailma syöksyy kohti tuhoaan, eikä siitä kannata keskustella". Maailman suureksi onneksi Kylänpää sai Linkolan suostumaan, puhumaan. Keskiviikkona julkistettu teos Pentti Linkola -ihminen ja legenda on ilman muuta vuoden tärkein teos.

Ei mikään erakko: Kylänpää on käynyt läpi valtavan määrän materiaalia - Linkola kirjoitti ja sai paljon kirjeitä. Hän piti myös useampaakin päiväkirjaa. Ja mikä tärkeintä, suostui kertomaan lähes kaiken. Myös hänen tärkeimmät naisensa Aliisa Sinivaara, Sirkka Kurki-Suonio ja Anneli Jussila sekä siskonsa Aira ja tyttärensä Leena ja Mirjami Linkola kertovat kirjassa omat tulkintansa läheisestään. Linkola piirtyy eteemme ilahduttavan ristiriitaisena miehenä. Hän ei suinkaan ole juro ihmisvihaaja ja erakko, vaan luontainen torikauppias, helppoheikki, hauska ja rento seuramies, joka kertoo alati kaskuja ja järjestää ystävilleen villejä yllätysjuhlia. Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin pakahduttavan surullinen. Se kertoo tappioon päättyvästä kamppailusta, jota sävyttävät Linkolan syvät masennuskaudet. Linkola siteeraa Erno Paasilinnaa: "Totuus ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei ole kannattajia. Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous."

Onnen hetkensä Linkola lukee yhden kalan suomuin. Yksi niistä tuli vastaan arvaamatta linja-autossa Rautavaaran pitäjässä. "Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat kullankeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta."

Surun peittäminen. Pentti Linkolan lapsuus kääntyi varhain suruun. Isoveli Anssi kuoli rintamalla, kun Pentti oli kahdeksanvuotias. Poikansa hautajaisissa isä, professori Kaarlo Linkola, tunsi ettei kaikki ollut kunnossa. Hän kuoli eturauhassyöpään vain puoli vuotta Anssin kuoleman jälkeen. "Isän menettäminen oli surullinen asia, mutta jostain syystä muistan Anssin kuoleman paremmin kuin isän kuoleman. Olin kuitenkin vielä lapsi enkä kyennyt ymmärtämään täysin kuoleman lopullisuutta, ja menetykset peittyivät nopeasti intohimoisten harrastusten alle", kertoo Linkola kirjassa.

Maaninen mies. Sama toistuu jatkossa - aikuisenakin Linkola yrittää peittää surunsa maaniseen tekemiseen; kalastamiseen, rengastamiseen, pönttöjen väsäämiseen, kirjoittamiseen, soutamiseen, hiihtämiseen, pyöräilemiseen. Alkoholikaan ei häntä armahda - Linkola sai viinasta niin pahan krapulan, että joutui luopumaan siitä kokonaan jo nuorena. Hän juo vain kermaista maitoa, monta litraa päivässä.

Entä kuinka paljon Linkola saa lohtua seksistä? Siihen kirja ei anna vastausta, vaikka kertookin kaunistelematta kuinka Pentti petti ensin Aliisaa Sirkan kanssa ja sitten Sirkkaa Annelin kanssa. "Joidenkin kanssa ei ollut erotiikkaa, joidenkin kanssa taas oli. Mutta yksikään naisista ei ollut innostunut kalastuksesta, ja silti tänne olisi joku ollut tulossa. Jotkut olivat hyvinkin aloitteellisia, mutta olihan se imartelevaa miehiselle itsetunnolle."

Osta mekko vaimolle! Linkolan elämän tärkein nainen taisi sittenkin olla äiti, Hilkka. Hän oli totisesti viisas nainen. Tällaisen kirjeen hän lähetti pojalleen, kun tämän ensimmäinen avioliitto alkoi kääntyä ahdistukseksi. "Lähtekää huvittelemaan ja ostakaa Aliisalle mekko ja lähettäkää lasku Hilkkamummulle! Toivoo sydämestään äitisi. P.S. Aliisa ei ole kuuden avioliittovuotensa aikana ostanut ainuttakaan mekkoa itselleen. Mistäs löydät toisen kaupunkilaisnaisen ja kauniin nuoren naisen, joka voi sanoa samaa. Joten kyllä jo tämänkin takia Teidän kannattaisi nyt ottaa vähän löysin rantein pari kesäistä päivää." Mitä teki Pentti? Vei Aliisan tuhannen kilometrin souturetkelle ympäri Ahvenanmaan. Siihen liitto lopullisesti kariutui.

Nätti ja vahva. Linkola ei ole mikään romantikko. Näin hän ajatteli lähtiessään hakemaan tulevaa vaimoaan ensimmäiselle souturetkelle. "Minä laskelmoin. Aliisa oli nätti kuin mikä ja vahvan näköinen ja vahva se olikin. Ajattelin, että siinä oli sopiva kumppani myös kalastukseen, niin kuin se olikin. Monet vuodet. " Pentti ja Aliisa saivat kaksi tytärtä, Leenan ja Mirjamin. Heille oli lopulta helpotus, kun äiti pakkasi tavarat ja tytöt kuorma-autoon ja muutti Helsinkiin. Pentille perheen lähtö oli täydellinen yllätys ja suuri järkytys. Kuvio oli mielenkiintoinen. Aliisa oli saanut tietää, että Pentillä on suhde Tammen kustannusvirkailija Sirkka Kurki-Suonion kanssa. Naiset tapasivat Pentiltä salaa ja tekivät sopimuksen: Aliisa ja lapset saavat muuttaa Sirkan asuntoon, kun tämä muuttaa Pentin luokse Vanajavedelle! Aliisa sanoi Sirkalle samat sanat, mitkä Pentin äiti Hilkka oli hänelle sanonut. "Saat tämän taakan." Alussa taakka tuntui liiankin raskaalta. Ote kirjasta: Kun hän palasi illalla kotiin, keittiön pesuvadissa odotti kaloja. ”Oli opittava laittamaan kalaruokia.” ”Mitä minä olen mennyt tekemään”, kävi hänen mielessään ja häntä itkettikin. Eräänä heikkona hetkenä hän soitti Aliisalle ja pyysi, että tämä ottaisi Pentin takaisin, mutta Aliisa ei huolinut. Pentti yritti lohduttaa Sirkkaa. ”Kerran hän oli etsinyt runokokoelmasta runon ja pannut sen tyynylleni. Se oli kaunis ja rohkaiseva runo.”

Pentti Linkolan ja Sirkka Kurki-Suonion yhteinen taival jatkuu yhä, vaikka Pentillä oli usean vuoden kestänyt suhde häntä 20 vuotta nuoremman Anneli Jussilan kanssa. "Käkien kukkuessa ja suovillojen kukkiessa Talaskankaan saloilla syttyi kahden luonnonystävän välinen romanssi", kuvailee Jussila metsäleirillä alkanutta suhdetta, joka jatkui viitisen vuotta. Jussila kertoo kirjassa lopettaneensa sen itse. "Halusin päästä eroon kolmiodraamasta ja rauhoittaa elämäni. Pentti yritti sekä syödä että säästää kakun." Asiaan kuuluu kauniisti, että Jussila on nykyään Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön puheenjohtaja ja usein hänen autonkuljettajansa.

Vanhuuden ilo. Vanhuus on Linkolan vihoviimeinen koettelemus, kärsimys jollaista hän ei uskonut kohtaavansa. Ennen Pentti Linkola taisteli koko maailmaa vastaan, nyt päästäkseen kaivolle ja postilaatikolle. Soutaminenkin on jäänyt. "Jalka ei nouse enää veneen laidan yli." Maailmakin näyttää entistäkin synkemmältä. Näin Linkola maalailee kirjan lopussa: ”Elämme romahdusta edeltävän rappion aikaa. Kaikki on kääntynyt ylösalaisin. Yksikään ihmisille asettamistani muutostoivomuksistani elämän säilyttämiseksi ei ole toteutunut. Teollisen yhteiskunnan romahdus on lähempänä kuin koskaan”. "Jäljelle jäävät vain rotta, varpunen ja suolistobakteeri.” Suomestakaan ei löydy paljoa hyvää sanottavaa: ”Kukkakaupat ovat ainoita hyviä asioita Suomessa, mutta nekin ovat vähentyneet." Tämän mies huomasi, kun yritti viimeksi ostaa kukkia rakkaalle Sirkalleen – Lasipalatsin kukkakauppa oli lopetettu.

Lintuja unista. Pieniä ilojakin silti yhä riittää. Linnuista. Ne olivat pienen Pentin ensimmäinen harrastus - lintujen laulu oli kauneinta, mitä hän tiesi. Hän ehti rengastaa 70 000 lintua, lieneekö maailman ennätys. Linnut ovat myös 84-vuotiaan Linkolan suurin ilo. Hän on aloittanut uuden harrastuksen, unilintupinnauksen. Ote kirjan epilogista: Viime vuoden alussa hän alkoi kirjoittaa ylös lintu-uniaan tyttärensä Mirjamin innostamana. Hän kerää unilintupinnoja. Hän on nähnyt unessa myös muuttohaukan, kanahaukan ja rantasipin. Kerran hän löysi mustan kattohaikaran pesän lehtipuun oksistosta, mutta ei hyväksynyt sitä pinnaksi, koska kattohaikara ei ole musta eikä se pesi puussa, varsinkaan oksistossa. Onnettomuudeksi tulee uusia unia samoista lajeista. Nehän ovat turhia. Linkolalla on koossa jo yli 30 unilintupinnaa. Pelastettu!

Ja ehkä viimeiseksi on syytä muistuttaa niin miestä kuin maailmaa yhdestä ei ihan pikku seikasta: Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö on onnistunut hankkimaan 62 suojelualuetta ja pelastanut ikuisiksi ajoiksi 145 hehtaaria metsää. Eiköhän niissä muutama lintukin laulele.

Mikä Linkola on? Kirjasta poimittua

Pekka Tarkka. "Toisin kun julmista kirjoituksista voisi päätellä, Pentti on uskomattoman sympaattinen, hauska ja lämmin ihminen”,

Antti Nylen: ”Linkolan proosa on yhtä pitkää, katkeraa, ahdistunutta kostoa. Mikä muu häntä motivoisi tähän turhaan taisteluun, lauseiden tekemiseen?”

Pertti Lassila: " Poleemikkona hän on häikäisevä; hänen keinojaan ovat ennen muuta paatos ja provokaatio. Hänellä on mestarillinen taito yhdistää yksityistapaus ja yleinen."

Martti Linkola: "Pentti oli aikoinaan itsekeskeisimpiä, itsekkäimpiä ja toisia ihmisiä eniten hyväksikäyttäviä henkilöitä, joita olen koskaan tavannut."

Eero Paloheimo: ”En usko, että hän näkee itsensä Jeesus-hahmona, mutta hänessä on kiistatta Jeesus-hahmon ominaisuuksia."

Pekka Sundell: ”Harvoin näkee niin upeaa työmiehen ruumista. Lihakset oli hankittu työssä eikä salilla treenaamalla. Kun hän tarttui airoihin, vene hypähti liikkeelle.”

Jeja-Pekka Roos: "Kun natsismiymmärrykseen liittyy vielä primitiivinen demokratian ja yleisen äänioikeuden inho, niin lienee oikeutettua kutsua linkolalaista filosofiaa ekonatsismiksi."

Markku Eskelinen: "Itseään toistava jahkailija, joka toimi kirjansa jo teränsä menettäneelle tyylilleen uskollisena kaikkitietävänä kertojana.”

Esa Saarinen: "Tummanpuhuva patriootti, aikamme profeetta, pyhä kalastaja."