Rakenteellinen muutos?

Päivitetty 20.2.2017

Viime aikoina on menty toiseen äärimmäisyyteen hävittämällä keskustelusta yhteiskunnalliset raketeet. Puhutaan vain arkielämästä ja ihmisten kokemusmaailmasta.


Nykyiset rakenteet

1. Elämän alistaminen rahataloudelliselle tuottavuudelle

2. Jatkuvasti kasvavan globaalin kulutuksen ihannointi

3. Kulttuurin ja kehityksen pinnallisuus

4. Suositus lainakierteiseen ja velkapohjaiseen elämänmuotoon


Nykyiset ongelmat

1. Uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen ja

2. luonnon monimuotoisuuden hupeneminen,

3. maaperän köyhtyminen sekä

4. CO2-päästöt

5. mielenterveysongelmien lisääntyminen

6. työelämän ja koulutuksen epäinhimillistyminen tehokkuus- ja tuottavuuspaineiden alla


Rakennemuutoksen suunta

1. CO2 päästöjen lopettaminen

2. paikallisyhteisöjen kannustaminen

3. omavaraisuus 90 prosenttia

4. ihmisten keskinäinen huolenpito ja jakamishalu



Mikä ihmeen rakennemuutos?

Ennen kansalaisilla ja äänestäjillä oli valittavana todellisia poliittisia vaihtoehtoja. Niitä tarjosivat 
kommunistit, sosialistit ja monen sortin porvarit. Nyt on vain Suomi nousuun -lätinää vuodesta toiseen.”
 
(Jarkko Vesikansa SK 29/2014)

Taloudellisten rakenteiden muutos vaatii myös yhteiskunnallisten rakenteiden muutosta.

Suomen Työ ja elinkeinoministeriö kirjoittaa: Paras keino hallita rakennemuutosta on monipuolinen ja uudistuva elinkeinorakenne, kokonaan uusien kasvualojen edistäminen ja koulutuspolitiikan ajantasaistaminen, yritysten näkökulman ymmärtäminen, vanhoista rakenteista irtipäästäminen. Keskiössä on alueilla oleva yritystoiminta ja sen uusiutuminen. (23.3.2015)

Otso Kantokorpi kertoo rakennemuutoksesta, johon ”myöhemmin lisättiin joidenkin poliitikkojen toimesta – olisikohan asialla 
ollut Harri Holkeri? – toki etumääre ’hallittu’, mikä sekään ei osoittautunut yhtään mitään tarkoittavaksi”.

(Tämä juttu lähti liikkeelle kiukusta: miksi erinomaista sanaa rakennemuutos, strukturaalinen muutos, alettiin 2014 käyttää niin kepeästi)


Mitä rakennemuutos on merkinnyt eri vuosisatoina ja vuosikymmeninä

Rakenne tarkoittaa toiminnan perustaa. Vallanjako kuuluu rakenteisiin, samoin kuin toiminnan perusmalli. Rakenne yhdistää eri ryhmien toiminnan ajan ja paikan yläpuolelle. Koska rakenne tai tiedostamaton  mielikuva rakenteesta on päätösten pohjana, rakenteita ei ole helppo havainnoida. Siksi juuri rakenteita on tutkittava ja korjattava, jos halutaan siirtyä yhdestä yhteiskuntatilanteesta toiseen. (Émile Durkheims, Talcott Parsons, Niklas Luhmann, Pierre Bourdieus)

1800-luvun alkupuolen Suomen alueella asuvien ihmisten rakenteita muovasivat suuret tuloerot, omavaraisuuteen ja maatalouteen perustuva tuotantorakenne, maataloustuotannon vähäinen ylijäämä, pääoman niukkuus sekä suhteellisen nopea väestönlisäys, toisaalta myös keisarin toive Suomesta Venäjän valtakunnan mallialueena Euroopan suuntaan.

1900-luvun alussa yli puolet kulutusmenoista käytettiin ravintoon. Kulutusyhteiskunnan esiaste nosti päätään 1920- ja 1930-luvulla: tuotannon tehostuminen ja jakelujärjestelmien organisointi, yhteiskunnallisen työnjaon eteneminen ja sosiaalisen liikkuvuuden lisääntyminen, yhteiskuntaelämän yksilöllistyminen sekä omistamisenhalu. Populaarikulttuurin markkinat olivat syntymässä "gramofonikuumeen" sekä elokuvien suosion lisääntymisen myötä. Ensimmäiset mainostoimistot perustettiin vuosina 1923 - 1926 ja reklaamimessut järjestettiin Helsingissä vuonna 1928.

1950-luvulla alettiin puhua joukkokulutuksesta. Kansaneläkejärjestelmän uudistaminen oli 1950-luvun suuri rakenteellinen uudistus.


1960-luku oli suuren rakennemuutoksen vuosikymmen 

Kulutuksen rakenne muuttui: yhä suurempi osa kulutusmenoista käytettiin liikenteeseen, asumiseen ja virkistykseen. 1960-luku oli myös autoistumisen vuosikymmen. Autojen tuonti vapautettiin Suomessa säännöstelystä vuonna 1962.

Maatalouden tehostaminen synnytti 1960-luvulla ylituotantoa, etenkin maitotaloustuotteiden kohdalla. Riitta Vartti kertoo (Edistyksen päivät 16.10.2004) : ”Suomi kehittyi ennätysvauhtia, mutta siinä jäi jalkoihin koko entinen elämänmuoto, ihmiset runnottiin pikapikaa metsistä ja pelloilta asvaltin ja sementin keskelle ja lastattiin Ruotsin laivoihin.” Silloin niin moni tunsi kärsineensä vääryyttä ja poti tuskaa myös toisten kärsimysten takia. Sille, jonka juuret olivat maalla, "siirtotyöläisen" sanat kolahtivat. Junat kuljettivat hiljaisia miehiä ja naisia etelän parakkeihin. Maaseudun ikkunoihin lyötiin lautoja, ihmiset vaelsivat siirtolaisiksi työn, leivän ja koulutuksen perässä. Kotiseutu, juuret, sukulaiset, kaikki oli jätettävä edistyksen nimissä. Toisessa päässä kaupungit ja yliopistot ratkeilivat liitoksistaan. Kukaan ei asuttanut näitä evakkoja, jotka jättivät juurensa näennäisen vapaaehtoisesti.

Rakennemuutoksesta kärsi lähes jokainen. Jokin yhdisti äkkiä erilaisista taustoista tulleet nuoret ja käänsi heidät jyrkästi vasemmalle. Siinä oli nostalgiaa, mutta myös närkästystä, kun huomattiin, että valkoinen Suomi oli vaiennut teoistaan ja vääristellyt historiaa. Vuoden 1918 haavoja ei käsitelty eikä suurta osaa kansasta oltu kelpuutettu "ihmisten" joukkoon. 1960-luvulla tämä asia lopulta purskahti esille ja aiheutti myöhäsyntyisen vihanaallon ja revanssiajatuksia: Solidaarisuutta Vietnamin, Chilen ja Suomen kansan puolesta. Toivoa paremmasta maailmasta sosialismin avulla, turvaan yksinäisestä kaupunkielämästä ja kylmästä individualismista. Suuret ikäluokat olivat tulleet siihen ikään, jolloin etsitään maailmankatsomusta ja paikkaa elämässä. Vaikka taistolaiseen liikkeeseen järjestäytyi vain muutama prosentti opiskelevasta nuorisosta, heidän moraalinen intomielensä vastasi ajan yleistä henkeä. Unelmana oli oikeudenmukaisempi yhteiskunta, jossa ihmiset eivät jakaantuisi rikkaitten ja köyhien luokkiin, ei olisi riistoa eikä sortoa, nälkää eikä sotia. Kulutuksen suosimista.

Anna Kontulan mukaan taistolaisuus liittyi keskiluokkaistumisen ongelmaan. Uusilla, maalta ja työväenluokasta tulleilla nuorilla oli todella vaikeaa löytää paikkansa koulutetussa maailmassa. He eivät halunneet rakastaa "esineitä, kirjojen kansia, auton ovia, ihmisten kuorta". Uhrautuminen työväenliikkeen, rauhantyön ja kolmannen maailman hyväksi oli arvokkaampaa kuin urapyrkyryys. "Kylmien asemien yksinäisiä miehiä" piti rakastaa, ei "soopeliturkkeja" eikä "nahkaselkäistä vieraskirjaa".

Juha Siltala on osoittanut, että 1960- ja 70-luvut olivat työtätekevän ihmisen kulta-aikaa, jolloin tuntui että mennään koko ajan vain ylöspäin. Moni uskoi, että vauraus voi vain kasvaa ja sosiaaliturva voi vain parantua.

Erkki Tumiojan mukaan Pekka Kuusen 1960-luvun sosiaalipolitiikka oli ”rakennemuutoksen avainteos” (ANUS 4/2002): ”Vielä vuonna 1960 peräti 35 prosenttia ammatissa toimivasta väestöstä toimi maa- ja metsätaloudessa. Muutosten tahti oli vuonna 1957 ”Köyhyys pesii maataloudessa” -otsikolla rakennemuutoksen vauhdittamista vaatineen Pekka Kuusen mielestä liian hidasta ja sen suuntakin epävarma. Maatalouden tukemista oli vähennettävä: ”ainoa tiemme on teollistamistie” (Suomen Kuvalehti 23/1957). Tällaisessa tilanteessa Pekka Kuusen syyskuussa 1961 ilmestyneelle 60-luvun sosiaalipolitiikalle oli vahva sosiaalinen tilaus rakennemuutoksen ja modernisaation käsikirjana. Innoittavin ja Suomessa uusin sanoma Kuusen kirjassa oli aikaisemmasta poikkeava käsitys sosiaalipolitiikan ja talouden suhteesta. Esimerkiksi Pekka Kososen yhteenvedon mukaan näkemystä ”sosiaalipolitiikan kasvua edistävästä vaikutuksesta on pidetty käänteentekevänä: aiemmin Suomessa sosiaalipolitiikka koettiin taloudelliseksi rasitteeksi” (Kosonen 1987, 223).

Talouden rakenteissa siirryttiin maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan, mutta arvot ja asenteet laahasivat perässä. Maassa vallitsi 1960-luvulle tultaessa konservatiivinen asenneilmasto, jota voi hyvällä syyllä luonnehtia pysähtyneeksi. Myöhemmin siitä puhuttiin käsitteellä ”porvarillinen hegemonia”. Noina vuosina tapahtunut muutos niin tosielämässä kuin arvomaailmassa oli syvälle käyvä ja moninainen – todellinen vallankumous. Se näkyi keskioluen vapauttamisessa ja ehkäisypillereiden käyttöönotossa, mutta ennen muuta koululaitoksessa, kirjallisuudessa, teatterissa ja muissa taiteissa.” (Kaarle Nordenstrengin 6.10.2010)

1970-luvulla julkisella kulutuksella alkoi olla merkittävä rooli kansantaloudessa. Silloin oli jo kaikkea, eläkkeet ja sairausvakuutus, peruskoulu ja terveyskeskukset. Suomen rakennemuutoksen moottorina oli teollisuus, jonka tuotanto kuusinkertaistui 1950- ja 1980- välisenä aikana.

1980-luvulla julkisessa keskustelussa rahamarkkinoiden säätelyn purkamista seurannut talouden ylikuumentuminen leimattiin virheellisesti "kulutusjuhlaksi". (Visa Heinonen) Erkki Tuomioja: Pekka Kuusi ennusti 1970-luvun lopulla työttömyyden uutta kasvua ja maaltapakoa seuraavaa tehtaista pakoa: ”Uutena kehityspiirteenä tulee 80-luvun Suomessa olemaan teollisuustyövoiman jatkuva supistuminen. … työllisyysongelma tulee olemaan peruspulmamme.” (Jyväskylän talvi 3.2. 1979) Lääkkeinä Kuusi esitti eläkeiän alentamista, työn uusjakoa, ansioperusteiden uudelleen arviointia ja julkisten menojen karsimista: ”Kun verotusaste on meillä jo verrattain korkea, 80-luvun tehokkaalle työllisyyspolitiikalle me raivaamme edellytykset lähinnä vain julkisten menojen karsinnalla.” Lihavien vuosikymmenten jälkeen Kuusen mielestä julkisissa menoissa olikin jo karsimiseen varaa. (SSd 11.1. 1980)

1980-luvulla rakennemuutos näytti tarkoittavan luopumista sotaväestä, valtiollisista rajoista, pikku hiljaa myös valtioista, henkilöautoista, palkkatyöstä. Koululaitos kuten muutkin laitokset näyttivät kuuluvan jo silloin historiaan. Mutta kehityshän ei kehittynytkään.

2000-luvulla markkinahenkisten valtakaudella ihmiset on saatu uskomaan ikuiseen kilpailuun ilman toivoa muusta kuin Kiina-ilmiöstä. Mutta kuinka ollakaan, hyvinvointi kaventui jatkuvasta, mitä iloa siitä edes olisi, kun sitä nopeammin uhkaa ekokatastrofi?

Kun Suomeen rakennettiin 1960-luvulla hyvinvointivaltiota toimivat yhteiskunnallisen keskustelun vetureina sosiaalipoliitikot ja sosiologit – Pekka Kuusi, Erik Allart. Nyt kun jälleen uudistetaan, äänessä ovat lähinnä talousviisaat.” Junkkari täsmentää sosiologian tärkeyttä: ”Pekka Kuusen vuonna 1961 ilmestynyt teos 60-luvun sosiaalipolitiikka oli hyvinvointivaltion rakentajien raamattu. Kirjassa hahmoteltiin, millainen valtio pitäisi rakentaa teollistuvan ja urbanisoituvan Suomen tarpeisiin. Uskottiin suunnitteluun, jota tarjosivat nimenomaan sosiaalitieteilijät. Kuusen mukaan hyvinvointivaltio edistää talouskasvua. Nyt samaa asiantuntijavaltaa käyttävät taloustieteilijät. Hallituksen esittelemässä rakennepaketissa on isoja ja pieniä uudistuksia, mutta kellään ei ole suurta yhteiskunnallista visiota siitä, mitä tavoitellaan.” (Marko Junkkari hs 1.9.2013)

Uusien mallien luojiksi hän ehdotetti Heikki Hiilamoa, Osmo Soininvaaraa, eniten prof. Juho Saarea – (Suomen sillat tulevaisuuteen, Marko Junkkari hs 22.12.2013)


2010-luvun ”rakennemuutos” tarkoittaa enää nykyjärjestelmä turvaamista

Suomen hallitus on puhunut yhä kiivaammin rakenteellisista uudistuksista 2010-vuodesta lähtien. Yhtäkään rakennemuutosehdotusta en kuullut enää vuoden 2015 eduskuntavaalitenttien alla. Rakennemuutoksen nimissä on puhuttu monista aiheista: Eläkeiän nostaminen, oppivelvollisuuden pidentäminen, opiskeluajan lyhentäminen. Ne lie vanhojen rakenteiden pönkittämistä. 2010-vuosikymmenen päätöksiä mainostetaan rakennemuutoksina, vaikka ehdotukset ovat säilyttäviä. 

Elina Lepomäen mukaan virkamiesten valmistelulla on merkittävä rooli päätöksenteossa. Päätöksiin vaikuttaa jo se, mitä valitaan asialistalle. (hs 29.9.2013) Kukapa virkamies haluaisi sahata omaa oksaansa?

Yhä oikeistolaisemmaksi käyneessä keskustelussa uusia ehdotuksia ovat: julkisten palvelujen yksityistäminen, työttömien velvoittaminen, perhevapaat, kotihoidontuet, lyhennykset sosiaalihuollon kelpoisuusvaatimuksiin (hs 26.8.2013). Nuoret eivät halua lyhentää opiskeluaikoja, keski-ikäiset pelkäävät eläkeiän korottamista ja yli 65-vuotiaat vastustavat tiukasti julkisten palveluiden yksityistämistä, perhevapaista ja kotihoidontuista ei haluta leikata (hs 26.8.2013). Siinä meillä vallankumousta... Näilläkö haetaan ratkaisuja Suomen ja maailman laajuisiin rakenteellisiin muutoksiin??? Uudistusehdotukset liittyvät julkisen sektorin tuottavuuden kasvattamiseen, palkallisten työurien pidentämiseen sekä siihen kuinka työikäisiä ja -kykyisiä saadaan enemmän palkkatöihin. Ovatko siis palkkatyö ja perustarpeiden rahalla ostaminen korvaamattomia luonnonlakeja? 

Suomen valtamedia Helsingin Sanomat elää niin tiiviisti nykyisessä rakenteessa ja on mennyt mukaan hallituksen kielipeliin, että se otsikoi surutta ”suurten muutosten” tapahtuvan, ne ovat jopa ”kasautumassa”, vaikka odotettavissa on korkeintaan lyhennyksiä sosiaalihuollon henkilöstön joihinkin kelpoisuusvaatimuksiin. (hs 20.11. 2013)

Suomen pankin ex-pääjohtaja Sirkka Hämäläinen osoittaa, miten kapea on käsitys rakenteellisista uudistuksista: ”Nykyiset ongelmat ovat syvästi rakenteellisia, ja osa niistä on peräisin 1990-luvun alusta." (kslm 23.8.2015)

”Poliittisten järjestelmien syntyä ja kehitystä tutkineen Francis Fukuyaman mukaan jumiutuminen järjestelmiin, jotka eivät enää toimi muuttuneissa olosuhteissa, on historiallisessa tarkastelussa yksi varmimmista poliittisen rappion merkeistä. Yhteiskuntien kehittyessä myös syvälle yhteiskunnan rakenteisiin juurtuneiden eturyhmien määrä yleensä kasvaa. Jos näille ryhmille kasaantuu tarpeeksi valtaa, ne saattavat pystyä estämään kokonaisuuden kannalta hyödylliset muutokset, mikäli ne eivät itse hyödy niistä. Tällaiseen pattitilanteeseen ajautuneita yhteiskuntia Fukuyama kutsuu vetokratioiksi. Päätöksiä ei saada tehtyä, koska liian monella taholla on niihin veto-oikeus. Yhteiskunnan kyky institutionaaliseen sopeutumiseen tai innovointiin riippuu siitä, kyetäänkö uudistuksia estävä pattitilanne murtamaan. Ne ratkaisut, jotka luotiin voimakkaan talouskasvun sävyttämänä yhteiskunnassa, jossa väestön mediaani-ikä oli 20 vuoden tietämillä, eivät välttämättä toimi stagnoituneissa yhteiskunnissa, joissa kolmannes väestöstä on eläkeiässä. Fukuyaman mukaan mikään ei takaa sitä, että yhdessä historiallisessa vaiheessa menestyksekkäiksi osoittautuneet liberaalit demokratiat säilyisivät menestyksekkäinä myös tulevaisuudessa. Myös niiden täytyy pystyä sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin." (Hannu-Pekka Ikäheimo, hs 26.1.2016)


”Keynesiläisen suhdannepolitiikan ensimmäinen ehto on kyky tehdä ylijäämäisiä budjetteja hyvinä aikoina. The Economist ehdottaa Keynesin hautaamista. Lehti vetoaa OECD:n tilastoon, jonka mukaan valtiontalouden kasvavat alijäämät eivät johdukaan vain laskusuhdanteesta vaan myös rakenteellisista syistä. Esimerkiksi Ison-Britannian budjettivajeesta, 8,3 prosenttia kansantulosta, kaksi kolmannesta on rakenteellista. Siten alijäämä kasvaisi, vaikka suhdanne kääntyisi nousuun. Tulevaisuus huijaa ekonomisteja siksi, että he tuntevat huonosti politiikka. Poliitikot eivät hallitse rakenteellista budjettia. Budjetti ei ole strateginen keino asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Se on puolueiden ja etujärjestöjen tekemien laskujen maksamista. Poliitikot tähtäävät vaalivoittoon. Etujärjestöt kahmivat saavutettuja etuja. Byrokraatit pitää kiinni etuoikeuksistaan. Viestimille inflaation mataluus, kilpailukyvyn nousu ja yleensä terve talouspolitiikka eivät ole uutisia. Tästä kaikesta syntyy prosessi, ja ei hallitse kukaan.  Parlamentaarisessa demokratiassa on aina helpompaa lisätä valtion menoja kuin karsia niitä.  Siksi rakenteelinen budjettivaje kuuluu asiaan.  Siitä hyötyvät vanhimmat etujärjestöt, jotka voivat lakolla uhaten kiristää itselleen lisää etuja. Samalla tulevia ongelmia siirretään tulevien sukupolvien piikkiin. Mitä suhteellisempi vaalitapa, sitä enemmän puolueita ja sitä heikompia hallituksia – ja sitä suurempi alijäämä ja valtionvelka. Päivän kysyys kuuluukin: Onko maallamme malttia köyhtyä?” (Jaakko Okker hs 1.7.1993)

Rakennemuutos on alkanut, miten siihen vastataan?

1. Digitaalisuus vaatii perusteellisia rakennemuutoksia

Rakenteellisia muutoksia on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana harvakseltaan. Nyt digitaalisuus vaikuttaa kaikilla toimialoilla niin läpäisevästi, että suuret muutokset ovat rinnakkaisia.

SOK:n eronnut pääjohtaja Kuisma Niemelä teki palveluksen yhteiskunnalle lausumalla ääneen, että kaupan ala kohtaa valtavan rakennemuutoksen. Verkkokauppa on sen keskeinen osa, mutta vain yksi esimerkki internet-taloudesta, joka ei jätä mitään alaa koskematta. 

"Taloustieteilijä W. Brian Arthur vertaa menossa olevaa murrosta teolliseen murrokseen. Tämän kokoluokan murroksia tapahtuu noin 60 vuoden välein. Internet-talous vastaisi jo vuonna 2016 maailman viidenneksi suurinta kansantaloutta. Internet-taloudessa pelisäännöt kirjoitetaan uudestaan. Internet-talous tuo mukanaan myös epäsuorat ansaitsemistavat ja uudet liiketoimintatavat. Liiketoimintaa täytyy osata johtaa aivan uudella tavalla. Verkkokauppa on esimerkki siitä kuinka maiden rajojen merkitys vähenee." (Reijo Paajanen, voittoa tavoittelemattoman Digile Oy:n toimitusjohtaja, hs 7.11.2013)


Suomessa ja muuallakin länsimaissa on tapahtumassa jotain suurta: rakennemuutos, joka vetää vertoja ja jopa ylittää vaikutuksiltaan teollistumisen ja maaseudun tyhjentymisen. Digitaalisuus ja internet-talouden logiikka ovat läpäisemässä koko kansantalouden ja yhteiskunnan. Tämä näkyy esimerkiksi valmistavassa teollisuudessa. Puhutaan teollisesta internetistä, joka yhdistää tuotantojärjestelmän osat toisiinsa samalla tavoin kuin perinteinen internet yhdisti ihmiset. Tuloksena on tilanteisiin mukautuva, itseään optimoiva ja jopa itsestään oppiva tuotantojärjestelmä. Peliteollisuutta lukuun ottamatta internet-taloutta tunnutaan pidettävän uhkana ja työpaikkojen tuhoajana. Esimerkkinä on kaupan ala: verkkokauppa ja kuluttajien ostoskäyttämisen murros on päässyt ”yllättämään”. Yritysten hitaus johtaa jälkijättöiseen elinkeinopolitiikkaan.” (Reijo Paajanen, Matti Pohjola, hs 25.3.2015)


2. Kun paikan merkitys häviää, vanhenee valtiokin

Rakennemuutoksissa on varauduttava tiivistämään kansallista kulttuuria, sillä muu elämä selvästikin globalisoituu. ”Pysyvät työyhteisöt käyvät harvinaisiksi. Lähes joka toinen ylempi toimihenkilö ja asiantuntija tekee työtään etänä, joskin termi on vanhentunut. Uutta työtä ei tehdä vain kotona vaan missä vain. Meitä on jo satojatuhansia: teemme työtä, missä vain, milloin vain ja kenen kanssa tahansa.” (Päivi Ängeslevä, Suomen Kuvalehti 26.7.2013)


3. Työn tekemisen verottamisesta luovutaan

Kuka vielä ajaa kahdeksan tunnin työpäivää? Miten älytöntä on verottaa työn tekemistä – verot tulisi tässä historiallisessa jaksossa kerätä saastuttamisesta. Täystyöllisyys ei millään voi olla enää yhteiskunnan päämäärä, vaan tekemisen ja toiminnan uudelleen järjestely. Termi harmaasta taloudesta voidaan unohtaa, kun ihmiset auttavat toisiaan siinä missä osaavat. Kaikille turvataan olemassaolon mahdollisuus myös palkkatyön ulkopuolella, vaihto- ja omavaraistaloudessa, koska täystyöllisyys ei ole millään mittapuulla enää saavutettavissa.

Finansialisaation takia tavallisten ihmisten asema on heikko, niiden joilla ei ole muuta pääomaa kuin kaksi tervettä kättä. Heillä ei ole jatkuvan automatisaation takia mahdolllista saada palkkatyötä. Heidän elinmahdollisuutensa riippuu valtion antavasta kädestä. Prekariaatin uutena muotona tulevat suuryrittäjistä riippuvaiset yksityisyrittäjät, Minä Oy. Heidän sosiaalinen arvonsa on heikko. On vain kaksi luokkaa: mahdollisuuksien maailma ja poissuljettujen maailma.

Koska digitalisoidussa työympäristössä vanhat työaika- ja tavoitevaatimukset menettävät merkityksensä., tulisikin työväenliikkeen  avautua siviiliyhteiskunnan puoleen, kansalaisiin, palkkatyössä tai ilman, globalisaatiota vastustaviin ryhmiin, oma-apuryhmiin ja muihin sosiaalisiin liikkeisiin. Mikä olisi se yhteinen päämäärä?  (Hans-Jürgen Urban, Arbeiterbewegung heute: Wandel der Arbeit – Wandel der Bewegung 2013)

Saksassa ideoidaan niin kutsuttua neljäyhdessä järjestelmää: työ, uusintaminen, kulttuuri ja politiikka. Laissa työaika säädettäisiin neljäksi tunniksi, mutta aina kun ihminen menee palkkatöihin, hänet velvoitettaisiin tekemään töitä myös sosiaalisella ja ekologisella alalla sekä reproduktiossa eli perheessä.


4. Finansialisaation ymmärtäminen rakenteellisena syöpä

Kapitalismi ja markkinatalous ovat muuttuneet, hyvinvointivaltio on muuttunut finanssimarkkinakapitalismiksi.Palkkatyöläisten proletariaatin tilalla on nyt finanssikapitalismia palveleva luokka. Siihen kuuluvat investointi- ja eläkerahastojen johtajat, investointineuvojat, luokituslaitosten ja muiden instituutioiden analyytikot. He tottelevat finanssikapitalistien rationaliteettiin perustuvaa logiikkaa.

Ei puhuta enää työväen liikkeestä vaan työn liikkeestä. Finanssikapitalisteja eivät sido talouden tai politiikan demokratiaihanteet. Puhutaan postdemokratiasta.” ( Hans-Jürgen Urban 2013)


5. Koko nykyinen talousjärjestelmä on uhka ekologiselle tasapainolle, eikö silloin rakenteellinen muutos tässä ajassa tarkoita ekonomisen järjestelmän muutosta?


6. Ihmisillä ei ole tekemistä

Rakennemuutoksessa kysytään: mitä me ihmiset voimme tehdä, mitä me saamme tehdä? Nyt jo puolet suomalaisista katsoo televisiota neljä tuntia päivässä, koska ei ole muuta tekemistä. (hs 20.11.2013)

Dokumentissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se ei yllätä, koska sellaistahan päähenkilöiden elämä on, toimettomuutta yksin tai porukassa. Kamera toki seuraa sitä, kun päähenkilöt tekevät arkisia askareitaan, Mira käy sosiaalitoimistossa, Janne yrittää lainata tutuilta rahaa vuokraan ja Toni käy siivoamassa isoäitinsä luona.” (Virpi Suutarin ohjaama ja käsikirjoittama dokumenttiprojekti Hilton)


7. Kaikki on erilaista kuin aikaisemmin

Ei kannata vastustaa kyläkauppojen lakkauttamista, koska kukaan ei enää kyläkaupoissa asioi, ei linja-autovuorojen lakkauttamista, koska kukaan ei enää linja-autoissa matkusta, kyläkoulujen lakkauttamista, koska kouluun ei riittä oppilaita, puhelinlankojen poistamista, koska kukaan ei enää lankapuhelimella soita. Tarvitaan rakenteiden muuttamista.


Tulevaisuus on pienessä ja hajautettussa

Yhdessä nämä trendit merkitsevät, että raskaasta teollisuudesta lähtenyt malli suurten yksiköiden tehokkuudesta ja siitä seurannut keskittämisen ideologia horjahtelee bittien edessä pahasti. Etätyö murtaa keskittämisen ihanuutta.” (Matti Mäkelä hs 25.9.2013)

Ratkaisuja Suomen suuriin ongelmiin etsitään vanhentunein ajatus- ja toimintamallein. Nyt pitäisi valita aivan uusi lähestymistapa ja etsiä ratkaisuja Suomen kohtalonkysymyksiin. Viisas kansakunta käyttäisi kaikki henkiset voimavaransa hyödykseen kaikkina aikoina. Suomi, aktiivisen kansalaisuuden ja kansalaistoiminnan mallimaa, ei tähän kykene. Tilanne on surullinen. Ehdotan kansalaisjärjestöjen neuvottelevaa vuorovaikutusta, jossa etsitään uudenlaisia ratkaisumalleja avuksi poliittisille päättäjille ja talouspäättäjille.” (Aaro Harju, hs 22.12.2013)

"Muutoskuvio, jossa ruohonjuuritasolta noustaan pystysuunnassa vallan ytimeen, ei vakuuta minua.

Sen sijaan luotan enemmän toiseen menettelyyn, jossa ruohonjuuritaso kasvaa sivusuunnassa. Silloin ihmiset kehittävät vaihtoehtoisia malleja ilman (tai paljon vähemmällä) painolastilla. Silloin syntyy uutta, erilaista informaatiota joka luo sitovammat uomat, joita pitkin muutosvoima purkautuu. Tällä tarkoitan että esim. väkivallattomasti käynnistynyt liike ei muutu niin helposti väkivaltaiseksi. Jos ihmisten muutoksentarve on sittenkin vähäinen, tulokset jäävät pieniksi mutta sekään ei ole hukattu suoritus. Sivusuunnassa kulkevan muutoksen tekijät eivät toimi minkään mandaatin varassa, joka oikeuttaa heitä pakottamaan muita jalon päämäärän nimessä. Tämä vaakasuuntainen muutos on juuri sen kokoinen, mihin ihmiset pystyvät. Jos se ei riitä ratkaisemaan elämämme ongelmia, silloin tuskinpa muutkaan keinot riittävät. Silloin ollaan vain omaan ymmärtämättömyyteensä kariutuva laji. Voin hyväksyä senkin. Pidän kuitenkin mahdollisena, että sivusuuntainen v*kumous voi toimia – tähän aikaan ja tilanteeseen sopivana."( Lasse Nordlund)


Rakenteellinen uudistus: Kolmas tie

Aimo Ryynänen, kunnallisoikeuden prof. Tampereen yliopisto: Kolme näkemystä tulevasta valtiosta:
Kun sosiaalidemokraatit ovat vanhastaan pyrkineet laajentamaan valtion ja hallinnon toiminta-aluetta ja uusliberaalit puolestaan supistamaan sitä, vaatii kolmas tie rakenteellista muutosta. On mentävä pitemmälle kuin ne, joiden mielestä valtiovalta on ongelma, ja ne, joiden mielestä valtiovalta on ratkaisu. Kolmannen tien etsinnästä huolimatta ovat Britannian julkisessa keskustelussa yhä markkinaliberalismi ja individualismi korkeassa kurssissa. Samalla ovat laisser-faire -politiikan seuraukset nähtävissä kaikkialla: alas puristetut julkiset palvelut, ryöstönhaluiset rautatieyhtiöt, myrkytys-skandaalit kurjan elintarvikevalvonnan seurauksena, lisääntyvä sosiaalinen syrjäytyminen, vankiloiden ylikuormittuminen. Die Zeit -lehti analysoi kolmannen tien keskustelua. Se tarjoaa sosiaalipääomaa ideaalisena sosiaalidemokraattisena vastamyrkkynä markkinaliberaaleja uskomuksia vastaan. Kolmannen tien keskustelijat vainuavat mahdollisuuden palata oikeudenmukaisuuden, samanlaisten mahdollisuuksien ja reiluuden puolustajiksi. On lähdetty työn käsitteen edelleen määrittelemiseksi siten, että mukaan luetaan myös hyväntekeväisyys ja luottamustoimijuus. Ehkä tässä on kolmannen tien seuraava askel: löytää ansiotyölle uusi käsite, joka vastaa niin taloudellisia vaatimuksia kuin yhteiskunnallisia ideaaleja."

"Jos valtion on luovutettava toimivaltuuksiaan ylös EU:lle ja alas alueille ja kunnille, mitä niistä sitten jää jäljelle? Eikö toimivaltuuksien kadottaminen heikennä valtiota vähitellen niin, että siitä tulee merkityksetön, että se jopa kuolee, kuten Karl Marx muinoin ennusti. Näin ei tarvitse käydä. Kun valtiosta tulee laihempi, kun sen rakenteet ja tehtävät tulevat transparenteimmiksi, tulee samalla kaikille havaittavaksi se, mihin tehtäviin valtio edelleen pysyy tarpeellisena.” (Kanava 3/1999)

Kuntia käytetään yhä enemmän keskitetyn vallan välineinä hallitsevien ryhmien etujen mukaisesti. Suurkuntajärjestelmä on EU:n subsidiariteetin vastainen. Tuon periaatteen mukaan hallinnolliset päätökset pitää tehdä mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskevat. Periaate korostaa ihmispersoonien välistä läheisyyttä ja vuorovaikutusta, jota teknisten välineiden käyttö ei voi täysin korvata. Suurkuntahanke perustuu vanhentuneeseen käsitykseen ihmisestä ja yhteiskunnasta koneistoina, joita voidaan ohjata kuin teknisiä välineitä. Meidän aikanamme käsityksiä, arvoja ja tavoitteita ohjaavat yksipuoliset globaalin markkinatalouden edut. Maailmassa on muotoutumassa näkemys, jonka mukaan ihminen ja yhteiskunta eivät ole koneistoja vaan eläviä organismeja, omaehtoisia yhteisöjä, joissa kaikki osallistuvat luovasti yhteisön kehitykseen. Keskitetty ja virkavaltainen Suomi pystyy torjumaan heilahteluja paljon vähemmän kuin monimuotoinen ja joustava kansanvaltainen Suomi." (Heikki Kirkinen hs 24.8.1999)

Nykyisin jopa peruspäivärahalla elävät suomalaiset kuuluvat globaalisti ”ylikuluttavien rikkaiden luokkaan” ja toisaalta heidänkin kuluistaan suuri osa liittyy kalliin, monimutkaisuudessaan tuhlailevan yhteiskuntarakenteen ylläpitämiseen – vailla edes oikeutta maahan. Tarvitaan kestävää kulttuuria luovia toimintatapoja – omavaraisuutta sekä ihmisten keskinäistä jakamista ja huolenpitoa. (Kai Vaara 2015) 


Rakenteellinen väkivalta

Rakenteellinen väkivalta tarkoittaa ihmisen perustarpeiden rajoittumista. Ihmisellä ei saisi olla esteitä elää niin kuin hän itse oikeana pitää. Jokainen haluaa merkityksellisen elämän. Rauhantutkijat (Johan Galtung) ovat puhuneet rakenteellisesta väkivallasta: ihmisen aktuaalinen somaattinen tai henkinen mahdollisuus toteuttaa omia kykyjään ei saa olla heikompi kuin potentiaalinen kyky, elämää ei tule rajoittaa sen alapuolelle, mikä olisi hänelle potentiaalisesti mahdollista. Tämän mukaan rakenteellisesta väkivallasta joutuvat kärsimään kaikki, jotka ovat erilaisia, myös ne jotka kärsivät epäoikeudenmukaisen talouselämän haasteista, koulutusmahdollisuuksien tarjonnasta ja saastumisen seurauksista.

On monenlaisia tappamisen muotoja. Ihmisen mahaan voi työntää puukon, olla antamatta hänelle ruokaa, parantamatta häntä sairaudesta, jättää huonoon asuntoon, näännyttää työnteolla, johtaa itsemurhaan, käskeä sotaan. Monikaan näistä menetelmistä ei ole kielletty siinä mitä valtioksi kutsumme.
(Bertol Brect)

Herbert Marcuse oli vielä tiukempi vuonna 1964 kirjoittaessaan yksiulotteisesta ihmisestä. IHän puhui institutionaaliseta väkivallasta, jota ei voi päihittää reformeilla, uudistuksilla, vaan vaaditaan täydellistä muutosta.

Rakenteellista väkivaltaa on se, että vaikka kuinka säästän sähköä, siirtohinta on aina sama. Jatkuvasti suurempi kuin kuluttamani sähkön hinta! Vaikka kuinka vältän jätteen syntymistä, jätemaksuni on aina sama. Jätemaksuni on itse asiassa suurempi kuin kuukauden ruokalaskuni! Miten tämmöisissä olosuhteissa ihminen ylipäätään voi elää ympäristöystävällisesti? Rahoitanko tuhlaajien kulutusta?


Yhteiskunnan rakenteet eivät anna joillekin jäsenille mahdollisuutta toimia. Kuvaavaa on, että kukaan ei tunne syyllisyyttä, koska väkivalta on kuulunut jo pitkään rakenteisiin. Vammaiset kärsivät kroonisesta rakenteellisesta väkivallasta. Uhrit eivät useinkaan tunnista kohtaamaansa rakenteellista väkivaltaa, koska he ovat jo sisäistäneet yhteiskunnan instituutioiden rajoittavat määräykset ja käytännöt. Beckin sanoin: he ovat nielaisseet sen kepin, jolla heitä on lyöty. Rakenteellinen väkivalta johtaa joko luovuttamiseen, lannistumiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Kansalaisten tulee ymmärtää, että on vaihtoehtoja.

Galtung kutsuu epätäydelliseksi tai lyhennetyksi väkivallan muodoksi rakenteellista ja epäsuoraa väkivaltaa. Erotuksena sille että väkivallanteossa on yksittäinen toimija, se on suoraa tai henkilökohtaista. Galtung erottaa tämän institutionaalisesta väkivallasta. Väkivalta on rakennettu järjestelmän sisään, kuten poliisi tai sotaväki. Tai rakennettu niin, että instituutiota ei näy. Väkivalta tulee esille epätasa-arvoisissa valtasuhteissa tai mahdollisuuksina. - tulot, koulutus. Epäsuora/strukturaalinen väkivalta. Jos joku kärsii nälkää nyt samalla kun ruokaa on, on se väkivaltaa.



Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on esimerkki 

strukturaalisesta väkivallasta

Näkymätön väkivalta

Rakenteisiin periytynyt väkivalta kuuluu tiiviisti vallitsevaan järjestelmään ja siksi sille ei voi nimetä varsinaisia tekijöitä. Kuka on narunvetäjä? Instituutiot, viranomaiset, säännöt vai toimintaympäristö? Rakenteellinen väkivalta vahtii, manipuloi, eristää, vieraannuttaa, erottelee. Meitä käsittelee väkivaltaisesti järjestelmä, eivät ihmiset. Raskasta on, että ”järjestelmää” ei voi hahmottaa. Rakenteisiin sidottu väkivaltakoneisto aiheuttaa passiivisuuta, köyhyyttä, ulkopuolisuuden ja syrjäytymisen tunnetta, häpeää, alemmuudentunnetta.

Yhteiskunnallinen, taloudellinen ja kulttuurinen järjestelmä estävät jokaista ihmistä toimimasta parhaakseen


Kulttuuri
nen väkivalta tulee esille rasismina, seksisminä, kolonialismina, ympäristön tuhoamisena.
Sielulliseksi väkivallaksi kutsutaan koulu- ja työpaikkakiusaamista.

Johan Galtung: "The amateur who wants to dominate uses guns, the professional uses sosial structure."
Galtungin mukaan strukturaalinen, rakenteisiin sidottu väkivalta ja hyväksikäyttö tulee esille, jos työntekijät jaotellaan ja erotetaan toisistaan. Silloin edut jakautuvat epäsymmetrisesti ja työntekijöiden mielipiteitä ja tietoisuutta pystytään helpoiten kontrolloimaan ja muovaamaan. Fragmentaatio ja marginalisaatio johtaa siihen, että yläluokalla on omat säännöt ja toimintatapa.


Miten tulee suhtautua rakenteisiin sidottuun väkivaltaan?

Verisissä poliittisissa vallankaappauksissa muutetaan oikeuslaitosta, hallitusta, poliittisia järjestelmiä ja poliittisia johtajia. Sen sijaan väkivallattomassa vastarinnassa tavoitellaan syvällisempää muutosta. Tarkoitus on muuttaa koko sitä ajattelutapaa, jolla perustellaan nykyinen elämäntapa. Erityisesti vastustetaan liiaksi itsenäistynyttä valtiollista valtaa. Vastustus kohdistetaan valtion rakenteisiin ja virkamiesten kasvottomuuteen. Väkivalta luo vastaväkivaltaa. Vastustamisessa ei haluta toimia samalla lailla kuin vallitseva valta toimii.

Valtion, politiikan ja talouden rakenteelliset uudistukset ovat tähän saakka olleet yhteiskuntatieteilijöiden tutkimuksen kohteina. Nyt mennään taloustieteilijöiden yksipuolisilla ehdoilla. Taantuman aikana rakenteelliset ongelmat nousevat erityisen suuriksi, niitä olisi pitänyt osata ennakoida nopean kasvun aikana. Tulevat rakenteelliset muutokset ovat suuria. Mikä katastrofi, että paikallispolitiikankin tasolla on taipumus ajatella vaadittavia rakennemuutoksia etupäässä taloudellisina ja siinä erityisesti työllisyytenä. Modernia paikallispolitiikkaa ajatellen muutokset kuten tuotteiden suhteellisen hinnan muuttuminen, tuotteiden saatavuus ja hinta, ovat kyseenalaisia. Uudeksi tarkastelun kohteeksi ovat jo tulleet sosiaaliset ja ekologiset näkökulmat. Taloudellisia tosiasioita on laajennettava sosiaalisiin ja ekologisiin. Paikallinen talouspolitiikka laajenee paikalliseen sosiaalipolitiikkaan. (Wohin führt der strukturelle Wandel, Hans Elsasser 2012)


Rakenteellinen korruptio ja hyväveli-kerhot

Tutkija Paavo Isaksson kritisoi kirjassaan Korruptio ja julkinen valta 1997 lahjonnan kevyttä tulkintaa. Transparencyn vuosittainen eri maiden korruptiota vertaileva havaintoindeksi CPI perustuu kokemuksiin viranomaisten toiminnasta, ei varsinaiseen empiiriseen aineistoon. "En ole koskaan tykännyt Transparencyn ajattelusta. Indeksissä korruptio käsitetään lahjonnan synonyymiksi. Transparencyn indeksin heikkous on, että se tunnistaa huonosti yhteiskunnan rakenteissa olevaa korruptiota - siis sellaista jossa ei välttämättä makseta palveluista."

Isaksson ilmaisee asian kärkevästi: ”Hyvä veli -verkostot, puoluerahoitus ja muut eliitin yhteydet ovat täällä niin systeemisiä, että eihän täällä edes tarvitse lahjoa ketään… ja poliittisten päätöksentekijöiden ratkaisuihin vaikuttavat pienen maan tiiviit henkilösuhteet (tutkittu Ruotsissa). Yritykselle hyvät yhteiskuntasuhteet ovat rahanarvoista pääomaa. Suomen poliittis-hallinnollisessa systeemissä on niin sisäänrakennettuja käytäntöjä ja menettelytapoja, etteivät termit laiton ja laillinen avaa kyseenalaisia käytäntöjä. Suomessa korruption ytimessä ovat ne kuuluisat hyvä veli -verkostot. Niissä ei vaihdu raha. Kirjekuoreen sujautetun setelinipun sijaan systeemi voi tuottaa hyviä yhteiskunnallisia tehtäviä, arvonimiä, työpaikkoja ja monenlaista sosiaalisen aseman pönkittämistä. … Suomalaisessa korruptiossa on kyse yhteistyöstä ja kiitollisuudenvelasta, ei suorasta vastikkeellisuudesta. Huomio pitäisi kiinnittää siihen, miten henkilökohtaiset suhteet vaikuttavat virkamiehiin.” (Veera Luoma-aho hs 19.7.2009)

Keskusrikospoliisin korruptiotilannekuvassa 2008 sanotaan, että korruptiivinen toiminta ei välttämättä ole rikosoikeudellisesti rangaistavaa, vaan hallinnollisesti tai moraalisesti moitittavaa. Isaksson selventää: "Meillä on paljon sellaisia liike-elämän ja kunnallisen päätöksenteon rajapintaan liittyviä käytäntöjä, joissa näyttää olevan kummallista kihinää. Ei kai se voi tapahtua aina aatteen puolesta."

”Korruptio vaikeuttaa hallintoa, heikentää demokratiaa ja vääristää markkinataloutta. Tiiviit verkostot päättäjien ja liike-elämän välillä johtavat helposti siihen, ettei päätöksiä tehdä asiaperustein. Reilu kilpailu jää toteutumatta. Laeilla ja poliisitoimilla asiaan on Suomessa vaikea puuttua. Myös Transparency puhuu laillisesta ja laittomasta korruptiosta. Suoraan lahjontaan suhtaudutaan tyrmistyneesti, mutta monenlaiset suhdeverkostot ja kiitollisuudenvelat jäävät huomaamatta.”

”Suomelle tyypillisiä korruption muotoja ovat hyvä veli -verkosto, poliitikkojen ja virkamiesten liialliset sidonnaisuudet elinkeinoelämään sekä huonon hallinnon erilaiset piirteet”, arvioi Transparency Suomi -yhdistyksen toteuttama NIS-tutkimus vuonna 2012. Verkostoissa palveluksia ei makseta rahalla, vaan esimerkiksi vaihdetaan luottamustoimia, tietoja tai etuja. Suomalaisessa korruptiokeskustelussa keskitytään raportin mukaan lakeihin. ”Minusta ratkaisu ei ole juridiikan lisäys, vaan yleisen moraalikäsityksen kehitys, sanoo tutkimusryhmän vetäjä Ari Salminen. Kansalaisyhteiskunnan vähäinen aktiivisuus nähdään heikkoutena." (hs 17.2.2012)


Katukorruption tarkoituksena ei yleensä ole saada lisäetuuksia vaan turvata elämän perusedellytykset kuten veden ja muiden julkishyödykkeiden saatavuus. Pitkälle kehittyneissä maissa ei tarvita korruptiota perusedellytysten turvaamiseen. Siksi katukorruptiota on vähemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettei kehittyneissä maissa esiintyisi korruptiota. Nyrkkisääntö on: mitä kehittyneempi maa, sitä kehittyneempiä muotoja korruptio saa. Korruptio on suunnitelmallista, yhteiskunnallista valtainstituutioita hyödyntävää piilorikollisuutta. Jos yhteiskunta ei tunnista tätä ongelmaa, korruptiosta tulee osa virallista taloutta. Suomessa korruptiota esiintyy esimerkiksi kuntien julkisissa hankinnoissa. Global Corruption Barometerin mukaan korruptio on lisääntynyt kaikkialla, myös Suomessa. Sen havaitsemiseksi on otettava käyttöön rakenteellisen korruption määritelmä: valta-aseman väärinkäyttö omaksi tai taustayhteisön hyväksi. (Erkki Laukkanen, Transparency Suomen puheenjohtaja hs 12.9.2013).

"Ruotsissa hallinnon avomielisyys on todettu osin myytiksi. Pohjoismainen julkisuusperiaate on johtanut asioiden suullista valmistelua suosivaan hallintokulttuuriin, joka vähentää kansalaisen ja median tiedonsaantimahdollisuuksia. Ongelma ei haittaa pelkästään lehdistöä ja historiantutkijoita. Se haittaa myös äänestäjiä, jotka eivät voi tietää varmasti, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet päätöksiin. Päätöksentekoprosessien huono dokumentointi houkuttelee korruptioon." (Pekka Henttonen yliassistentti Tampereen yliopisto hs 24.4.2010)

"Lapin Kansasta erotettu päätoimittaja Johanna Korhonen on pyytänyt tutkimuseettiseltä neuvottelukunnalta kannanottoa tutkijatohtori Päivi Tiilikan oikeudelle antamista kirjallisista lausunnoista. Korhosen mukaan Tiilikan lausunnon keskeinen ajatus on peräisin Alma Median asianajajan aikaisemmasta lausunnosta. ”Olen vakavasti huolissani tästä riippumattomaksi uskottujen tieteentekijöiden roolista oikeudenkäyntien maksullisina lausunnonantajina.” Riita-asioita käsittelevissä oikeudenkäynneissä on käytäntö, että molemmat osapuolet voivat tilata kirjallisia lausuntoja haluamiltaan asiantuntijoilta. Asiantuntijat voivat olla esimerkiksi oikeustieteilijöitä, lääkäreitä tai vaikkapa homevaurioita kommentoivia rakennusmestareita. Lausunnon maksaa sen tilaaja, ja hinta on salainen tieto. Palkkiot voivat olla jopa kymmeniätuhansia euroja. Tupakkaoikeudenkäyntejä ja niihin vaikuttamista tutkinut Heikki Hiilamo sanoo, että oikeudenkäynnin osapuolet kääntyvät suosiollisten asiantuntijoiden puoleen. ”Jotkut kirjoittava myös lausuntoja palkkiota vastaan. Nämä voivat olla esimerkiksi oikeustieteen tai jonkun muun alan professoreita. Lausunnosta voi laskuttaa niin paljon kuin maksaja on valmis maksamaan. Jos oikeudenkäynnin osapuoli on vakavarainen, se voi olla valmis maksamaan todella isoja summia.” Professori Jukka Kekkosen mukaan asiantuntijapalkkioiden pitäisi olla julkisia. Professori Jarno Tepora sanoo kuulleensa tapauksesta, jossa tilataan useita lausuntoja, kun ensimmäisen asiantuntijan näkemys ei ole miellyttänyt. Eipä mieluisia lausuntoja ole pakko tuoda oikeuteen." (hs 26.4.2010 Esa Mäkinen)

 ”Jos poliitikko osallistuu päätöksentekoon, joka suoraan edistää hänen rahoittajansa etuja, kyse on lahjonnasta... Nyt olisi aika avata myös arkistot ja keskustella poliittisesta korruptiosta 1960-70-luvuilla… Miten olisi jos tämä paise avattaisiin vihdoinkin? Jarkko Vesikansan erinomainen väitöskirja siitä, miten suomalainen talouselämä taisteli 1960-70-luvuilla laittomin ja salaisin keinoin uhkaksi kokemaansa vasemmistolaisuutta vastaan on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.” (J P Roos (hs mielipide 1.7.2009)

”Nyt-liite kysyi kansanedustaja Ilkka Kanervalta vuonna 2000, ketkä ovat hänen kavereitaan. Luettelon henki välittyy lyhyesti otteesta: Yhteensä sportista tunnen yli 500 ihmistä, reilusti… Ministerit ja virkamiehet ovat tuttuja ministeriajoilta. Mahdoton laskea, satoja ihmisiä… Sitten tietenkin politiikka. Kansanedustajat 25 vuoden ajalta. Teollisuus, pankit, vakuutuslaitokset, joka sektorilla on peruskontaktit kunnossa. Ketä tämän pitäisi yllättää? Ikehän on vuosia painottanut tuntevansa väkeä ja järkkäävänsä heidän asioitaan: Minne tahansa soittaa, löytyy tuttu – usein sellainen, jota on itse ollut saattamassa tähän positioon." (Juhani Mykkänen, hs 18.6.2011)

Hyvä veli -perinne lie kirkkaana myös Paavo Nikulan tapauksessa. Hän on istunut komiteoissa liki 30 vuotta: "Nikulalla on mahtava kontaktiverkosto. Jos istuu komiteoissa lähes 30 vuotta, tulee tunteneeksi suomalaisen asiantuntijakatraan nuppi nupilta. Heitä Nikula on tavannut mm. Lakimiesharjoittelukomiteassa, asuntoturvatoimikunnassa, oikeusasiamiestoimikunnassa, oikeushallintokomiteassa, metsätalouskomiteassa, tasa-arvotoimikunnassa, lepäämäänjättämissäännösten uudistamistoimikunnassa... Nikula pyrki komiteauralle, koska näki siinä mahdollisuuden yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen." (Jaakko Hautamäki, hs 4.10.1997)

Tampere on kunnostautunut, kuten usein Turkukin, toisin kuin jähmettynyt Helsingin yliopisto. Rehtori Marko Nenonen kirjoitti, millä perusteilla tutkimusrahaa ja virkoja todellisuudessa jaetaan: "Vuosikausien yliopistotyöni perusteella voin sanoa, että useilla aloilla vain muutamat ihmiset päättävät kaikesta siitä, mitä yliopistossa tutkitaan ja miten sitä arvioidaan. Joutuminen epäsuosioon lopettaa pätkätöidenkin ketjun.  Epätavallisuus katsotaan riskiksi eikä mahdollisuudeksi, ja se voi päättää työsuhteen. Harvat voivat tarttua haastaviin ja merkityksellisiin tutkimustehtäviin... yliopistot ovat vanhanaikaisia ja hierarkkisia laitoksia. Kun samat henkilöt hallitsevat yliopistovirkoja, apurahasäätiöiden salaisia paneeleja sekä hyvä veli- ja siskoverkostoja, yhdenmukaisuudesta tulee pätevyysvaatimus... niiden asiantuntijoiden nimiä, joita säätiöt kuulevat rahoituksesta päättäessään, ei julkisteta, eivätkä näiden lausunnotkaan ole julkisia." Ja Nenonen ehdottaa: "Meidän pitäisikin rahoittaa ja tukea ihmisiä, joissa on särmää. Jos valitsemme vain yhdenmielistä porukkaa, emme koskaan luo Suomeen uutta Nokiaa." (hs 30.8.2010)

Lörpettely toimii eräänlaisen nomenklatuuran pääsykokeena. Eliittiryhmän jäseneksi pääsevät ne, jotka ilkeävät teeskennellä ymmärtävänsä sellaista, mitä eivät ymmärrä.


 

Tässä esimerkki lievimmästä päästä:

Anu Kantolan mukaan Suomen poliittinen ja taloudellinen eliitti omaksui 1990-luvun laman myötä talouden asemaa korostavan puhetavan. On arvostettu konsensusta ja pidetty vastaanväittäjiä vahingollisina veneenkeinuttajina. Poliittisten mielipide-erojen hyväksyminen luonnollisena osana yhteiskuntaelämää ei ole itsestäänselvyys.

"Voimakkaana pohjavirtana on pikemmin vaatimus asioiden sopimisesta ”järkevällä” tavalla. Tämä näkyi median ja monien poliitikkojen suhtautumisessa kevään pitkiin hallitusneuvotteluihin: tilannetta kuvattiin farssiksi ja neuvottelujen pitkittyminen tulkittiin puolueiden kyvyttömyydeksi sopeutua ”realiteetteihin”. Mutta eivätkö juuri puolueiden linjaerot ja kamppailu linjojen välillä ole olennainen osa tervettä demokratiaa? Miksi sitä pitäisi paheksua? Pyrkimys poliittisen vastakkainasettelun häivyttämiseen ja asioiden konsensushenkiseen sopimukseen heijastuu nuorten asenteisiin. Heille on muodostunut kuva että politiikka on vaihtoehdottomiin ”realiteetteihin” sopeutumista, ei niiden kyseenalaistamista. Tämä on ongelma: jos kehityksen ei tarjota olevan demokraattisen päätöksenteon ohjattavissa, passiivinen asenne kansalaistoimintaa ja poliittista vaikuttamista kohtaan on odotettu – miksi vaivautua, jos osallistumiseni ei muuta mitään? Jos talouden välttämättömyyksien uskotaan sanelevan tulevaisuutemme, politiikasta tulee sopeutuvaa hallinnointia sen sijaan, että se oli kamppailua eri vaihtoehtojen välillä. Aktiivista suhdetta yhteiskuntaan edistää se, että asiat nähdään aidosti avoimina, kiistanalaisina ja eri tavoin ratkaistavina, siis poliittisina. Aktiivisen kansalaisuuden ”salaisuus” on huomata, että aina on erilaisia vaihtoehtoja ja ne vaikuttavat eri tavalla eri väestöryhmien elämään. Tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, vaan kansalaiset voivat vaikuttaa sen muotoutumiseen." (Marko van den Berg, Kanava 7/2011)

”Yritysmaailman eliitistä on tullut oma itseään täydentävä etujoukko. Yritykset rekrytoivat hallituksiinsa muiden yritysten johtajia tai niin sanottuja hallitusammattilaisia. … Kelvollisten piiri on pieni. Ja laumasieluja yritysjohtajatkin ovat. Esimerkkinä tästä on yritysjohdon palkkaus, joka on 1990-luvun puolivälin jälkeen karannut kauas muun yhteiskunnan palkitsemiskulttuurista. Missä määrin samoissa ympyröissä liikkuva pieni piiri pikemminkin vahvistaa kulloistakin muotivirtausta kuin rohkaisee kyseenalaistamaan vallitsevaa oppia? Finnairin toimitusjohtaja oli myynyt asuntonsa hyvällä voitolla Ilmariselle, joka saman tien vuokrasi sen Finnairin toimitusjohtajalle työsuhdeasunnoksi. Asuntokauppa herätti arvostelua, koska Finnairin toimitusjohtaja istui Ilmarisen hallintoneuvostossa ja Ilmarisen toimitusjohtaja puolestaan Finnairin hallituksessa. Finnair on Ilmarisen tärkeimpiä työeläkeasiakkaita, Ilmarinen on Finnairin suurimpia omistajia ja yhtiöt perustivat asuntokaupan aikaan yhteisen rahdinkuljetusyhtiön... Finnairin oli välttämätöntä löytää rahtiyhtiöön suomalainen vähemmistöosakas. Näin rahtiyhtiö on suomalainen, mutta ei Finnairin tytäryhtiö. Kansainvälisessä lentoliikenteessä sitä kohdellaan suomalaisena yhtiönä, mutta sen ei tarvitse noudattaa Finnairin työehtosopimusta. Oma kysymyksensä tietysti on, miksi suuri suomalainen työeläkeyhtiö lähti osakkaaksi rahtiyhtiöön, jonka yhtenä lähtökohtana on kiertää suomalaista työehtosopimusta." (Antti Blofield, hs 16.9.2012)

Pakanoilla oli syklinen aikakäsitys, he elivät historian ulkopuolella. Modernisaatio toi lineaarisen ajan. Renessanssin tarkastelussa lähdetään antiikin ajoilta, Rooman aikaa Ranskan vallankumouksen ajoilta. Monikerroksinen aika tuo esille jatkuvuuden. Auttaako menneisyys siinä mielessä valmistautumaan tulevaisuuteen?
1848 vuoden Manifesti sanoo, että se on luokkataistelu mikä määrää historian suunnan. Kiinnostavaa on menneisyyden ennustaminen eli miten on päädytty asiasta toiseen! Yksilöt eivät vaikuta suuren mittakaavan kehitykseen, vaan kehitystä johtaa historian ulkopuolinen voima – Jumala, kohtalo, sallimus. Tai sitten historiaa johtaa immanentti, sisäinen voima – edistys, järki. Fukuyanan historia loppui laadullisesti 1989. Liberaali demokraattinen historia oli viimeinen jakso, koska sille ei ole ideologista jatkajaa. Vai ei? Lue ympäristödeterminismi (ilmasto, maaperä, kasvit, taudit): Alfred Crosby,  Armitage Joe David, Järed Diamond, Yaval Noah Harari) Vuonna1950 alkoi antroposeeni, uusi ihmisen aiheuttama geologinen aikakausi, ihmisen jälki on ikuisesti jäljellä, se on kuin laajennettu nykyhetki. 


Mihin hävisi Rooman klubi?

Ensimmäinen suuri tietokonetutkimus tulevaisuudesta? Jyrkät johtopäätökset? Valtahan ne nielaisi. Kasvun rajat -tutkimus päättyi siihen tulokseen, että kasvuun perustuvan järjestelmän romahdus on väistämätön. Kaikki tekniset ratkaisut ilman yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten tekijöiden muutoksia vain viivyttävät romahdusta. Julkisuus unohti nollakasvu-keskustelun. Ihmiskunta tienhaarassa 1975, Rooman klubin toinen raportti, maailmalla ei ole varaa hoitaa yhtä kriisi kerrallaan. ”Uusi roomanklubilaisuus” keskittyi talouden sijasta sosialismiin ja henkisiin ulottuvuuksiin. Maailma unohti Rooman klubin myös siksi, että öljykriisi katosi tajunnasta. Kaikki saattoi jatkua entisellään. Sata intellektuellia oli valittu maailman eliitistä. Perustaja Aurelio Peccein kuoli. Klubin Suomen komitean jäseniksi valittiin: Partekin pääjohtaja, KOP:n johtaja, SYPn johtaja sekä Talouden suunnittelukeskuksen johtaja, päätoimittajien, kansliapäälliköiden ja kenraaliluutnantin ja muutaman johtajan lisäksi. (henkilöt hs 11.7.1985)


Rooman klubin Helsingin  Finlandia-talolla kokouksessa 1984 järjestelytoimikunnan puheenjohtaja ministeri Sakari T. Lehto toivoo kokouksen muuttavan mielikuvaa Rooman Klubista nollakasvun kannattajana ja tietokonemallien nimeen vannojana. Raportti Kavun rajat leimasi koko klubin aivan väärin”, hän sanoo. (hs 10.7.1984) (paskiaisia suomalaiset – siihenkö se muutos loppui!)


 Vallanvaihdon uudet tekijät löytävät itsensä uusissa rooleissa ja erilaisessa ympäristössä. Kun he alkavat toimia, he ovat vähän kuin ajokortittomat, jotka sukeltavat yhtäkkiä liikenteeseen. Hyvin riskialtista hommaa, jossa oletettu kansan mandaattikin haihtuu nopeasti käsistä.